22.9.2014

Nimetön osa

Näin viime yönä unta, josta en muista kuin lopun. Olin metsäaukiolla auringossa, kun huomasin mustan savupilven lähestyvän minua. Käännyin huutamaan apua läheltä seisseiltä lapsilta, mutta savu nielaisi minut. Sitten ei ollut kuin mustaa. En tiedä, kävinkö valveen puolella, mutta tajusin tavanneeni saman mustan savun aiemminkin. Pyysin sitä kertomaan, mikä on. Savu harkitsi hetken, ennen ruumiillistumistaan pienen barbinuken hahmoon. Nukke alkoi itkeä: Olin myynyt kaikki leluni.

Olin hetken aikaa kauhuissani: Jos osa halusi minun peruvan tuon, oli liian myöhäistä. Onneksi riitti se, että muistelin hetken aikaa lelujani mahdollisimman tarkkaan: Miltä se-ja-se poni tuntui kädessä, miltä tuntui harjata barbin hiuksia. Tajusin, että vaikka minulla yhä nuo lelut olisivat, en enää voisi kokea samaa kuin aikoinaan: Käteni ovat liian suuret, minä olen liian vanha. Tästäpä osani (sillä osa se oli) ratkesi lohduttomaan itkuun. Se tajusi lapsuuteni olevan ohi. En voi enää koskaan saada onnellista lapsuutta juuri sellaisena kuin se olisi halunnut, koska olen liian vanha.

Aikansa surtuaan osa totesi, että nykyisyys on kyllä aika mukavaa aikaa, eikä sitä enää oikeastaan kiinnosta leikkiä. Se antoi minulle anteeksi lelujen myymisen, olenhan nykyään vanha. Kättään heilauttaen se muuttui taas savuksi ja katosi, hymyillen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)