21.9.2014

Surdurhurps

Olen ihan sekaisin. Viime yönä päässä surrasi ja joku päätti jo, että tänään pakataan kaikki kamat mukaan ja lähdetään viikoksi etelään rellestämään. Niin, että millä rahoilla? Mitäs niille kaikille velvollisuuksille tapahtui? Minäkö seurustelen, sinkkuhan mie! Minäkö valmistun, äää!

Halusin lomaa itsestäni, halusin paeta kaikkea. Elämä on liian hyvää. Kaikki menee liian hyvin, joten rampamielen pitää sotkea pakkaa. Pitää lähteä etelään, pettää Dyykkaria (hyvä hyvä), jättää kaikki sikseen, tuhlata viimeisetkin rahat, sillä maailma loppuu viikon päästä: Elämä on NYT!

Tajusin kyllä aivan hyvin ajatusteni absurdiuden. Jollakin osalla meni liian lujaa. Kaiken alku ja juuri ei ollut Näädän tapaaminen, vaikka se kyllä laukoi joitain osia riehumaan pitkin seiniä. Päätin sitten fantasioida päässäni kaiken, mistä osa haaveili, mutta aamulla ollaan sitten taas järkeviä.

Aamulla olin aivan hepulissa. Luojan kiitos Näätä oli tajunnut yöllisestä tekstaristani, että nyt kannattaa pitää etäisyyttä, eikä lietsonut hulluuttani pidemmälle poiketessaan hakemaan kaverinsa meiltä. Minä siinä sitten kimpoilin, nauroin kaikelle ja hypin kämppiksen sängyllä. Joku olisi voinut kysyä, mitä olin vetänyt. En tiedä itsekään. Pitäisi kai lähteä lenkille purkamaan kaikki tämä energia. Tätä ei voi purkaa Dyykkariinkaan, mokoma kun on yhä kärsimässä krapulaansa toisessa kaupungissa, tai näin ainakin oletan. Herralla on taas kännykkä pois päältä, koska lapsellaan oli synttärit eilen (Mikä laukoo päälle syyllisyyttä kaikesta, joten känni päälle ja tavoittamattomiin).

Pitääkö mun vittu aina sotkea kaikki? Miks helvetissä mä meen näin sekasin jonkun ihmisen tapaamisesta? Miks, kun mun arvot kuitenkin on täydessä ristiriidassa sen kanssa, mitä meinasin vielä viime yönä. - Sipe

Haluan olla luotettava, uskollinen, rehellinen. Haluan olla ennustettava, kimpoilla vähemmän. Ja sit mä levahdan tälleen.

Kuka mä oon?

.
.
.

Eilinen hajoaminen keittiön lattialle oli kyllä korjaava kokemus, kun paikalla ollut ei ruvennut hermoilemaan. Oli jotenkin turvallista sätkiä menemään.

Miks mä menen näin sekasin ihmisestä, jota en ees tunne? En tiiä, oonko koskaan nähnyt kyseistä ihmistä selvinpäin niin, ettei sillä olisi edes krapulaa. En tiedä hänestä mitään: nimen, ammatin, naaman. Ei tietoa sisaruksista, iästä (no suunnilleen), juoko teetä vai kahvia, lempiruoka, harrastaako jotain... Toisaalta tämmöinen "tyhjä taulu" antaa sitten alitajunnalleni mahdollisuuden lisätä omiaan joka väliin. Vastalääkkeenä toimisi se, että oikeasti tutustuisi siihen ihmiseen, mutta mitenkäs sen toteutat? Asutaan eri puolilla Suomea ja Dyykkari on kieltänyt kaiken muun yhteydenpidon kuin naamakkain juttelun, jos tyyppi sattuu tulemaan kylään.

Muh mäh möh pöh-höh.

- Haluun syliin.

Ehkä mä siks meen näin sekasin, koska sen ihmisen tapaaminen vaarantaa sen kuvan, jonka oon hänestä päässäni rakentanut. Äkkiä se mielikuva onkin lihaa ja verta oleva, mun kanssa samaa ilmaa hengittävä ihminen, jonka käyttäytymistä ei voikaan kontrolloida. Hetkessä se voi tuhota mun kuvitelmat, joita oon luonu pitääkseni itteni käden mitan päässä Dyykkarista. 'Vaihtoehto' ei olekaan täydellinen, ajatuksiani lukeva ritari, vaan yhä samalla vanhalla Toyotalla toimituksia hoitava mies, jonka selkäkarvat tursuaa paidan kauluksesta ja höylän ohittama partahaiven törröttää aataminomenan kohdalla.

Helvetin hankalaa, kun nää työstettävät ongelmat alkaa siirtymään menneisyydestä nykyhetkeen!


(Paul Oakenfold: Touch me (Trance Mission -levyltä))

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)