3.9.2014

Yritetääs uudestaan

On tosi hämäävää, kun olet retkellä, pysähdytään evästauolle, käyt hakemassa evääsi autosta ja muiden luokse palatessasi et enää koe olleesi retkellä ollenkaan. Tiedät, että tänään käveltiin tuon metsikön läpi, mutta siihen liittyvät muistikuvat tuntuvat unelta.

Et muista, mitä teit eilen. Hirveällä kalastelulla tai vihjeiden avulla (katsot kalenterista) voit muistaa jotain, mutta asiat tuntuvat tapahtuneen viikko sitten, vuosi sitten, tai ne tuntuvat unelta. Tapahtumien laittaminen tapahtumisjärjestykseen ei meinaa onnistua, ja joudut turvautumaan päättelyyn: Kävin ruokakaupan jälkeen postissa, koska ne ovat vierekkäin, ja menin vasta sitten pankkiin, koska se on toisella suunnalla.

Kuinka monta minuuttia olen kirjoittanut tätä postausta? Kuinka kauan minulla menee nukahtamiseen? Mikä on tyypillinen unentarpeeni? Mitä on aika? Voiko sitä syödä?

Mieleenpalauttaminen takkuaa. Nimimuisti toimii vaihtelevasti, sanat menevät sekaisin. Puhut niitystä kun tarkoitat peltoa, hetero, kun tarkoitat punainen.

Minä en tietenkään oireile, koska olen täydellinen. Ne ovat nämä muut täällä, jotka oireilevat. Minähän olen täydellinen.

Keho ei sentään jumppaa eri kokoiseksi tai veny kuin taikina. Siis tarkoitan, että nuo kerrat ovat harventuneet jokaöisistä muutamaan vuodessa. Kohtauksen alkaessa ihmettelee, että "ai niin, tämmöistäkin voi tapahtua."

(Kuva netistä)
Pään sisäiset demonit ovat nekin jo huomattavasti hiljaisempia. Ne, jotka ovat vielä jäljellä, ovat alkaneet toimia epäsuoremmin. Sen sijaan, että ne haukkuisivat minua suoraan ("Et totakaan osannu!" "Susta ei koskaan tuu mitään!") tai nostaisivat ahdistukseni pilviin ihan vain siksi, että ne kokevat minun ansaitsevan rangaistuksen, ne ovat ryhtyneet oveliksi. Jos ne tietävät, että minun pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, koska huomenna on rankka päivä, ne saavat minut innostumaan jostain aivan turhasta, kuten "Hei tää on mahtava sarja! Katonpa koko tuotantokauden putkeen!"

Seuraavana päivänä ne kihisevät tyytyväisyyttä, kun nuokun, eikä mistään meinaa tulla mitään. Nehän ovat tienneet koko ajan, ettei minusta ole mihinkään, ja tämä vain vahvistaa sen.

Mihinköhän tämä postaus oli menossa?


Ai niin. Onko se hyvä vai huono asia, että on alkanut nauttia dissoilusta? Käsittääkseni se luo olotilan, johon jotkut pyrkivät huumaavien aineiden avulla. Varma en ole, ei ole vertailupohjaa. (Enkä ole hankkimassa. Pää on jo tarpeeksi sekaisin, kiitos vain.) Mutta kun loppujen lopuksi kyse on aivojen toiminnasta, kai sitä joku molekyyli on olemassa, joka laukaisee saman reaktion? Öh?

Ei tiedä.

Kyllähän nämä oireilut ärsyttävätkin. Mutta tietyssä mielentilassa, varsinkin väsyneenä, kun maailma tuntuu vaativan liikaa, on kiva paeta päänsä sisään. Tuijottaa tyhjään hyvää musaa kuunnellen ja kadota jonnekin. Minun pääni sisällä on kivaa. Vihdoin.

Siellä on myös ihan helvetisti valkoisia alueita kartalla.

4 kommenttia:

  1. Minä nautin välillä derealisaatiosta. On helpottavaa kun mikään ei piinaa ja pääsee näkemään maailman jotenkin "puhtain silmin". Koen nämä tilat ennemminkin tajuntaa laajentavina kuin kaventavina, vaikka "minua" ei silloin olekaan enää olemassa (tai ehkä juuri siksi... psykedeelien harrastajathan pyrkivätkin usein vapautumaan egonsa kahleista). Tilat antavat paitsi pieniä, kaivattuja hengähdystaukoja elämästä, myös maailmaan sellaista perspektiiviä, jota on muuten vaikea kuvitella saavansa.

    Tietenkin voidaan ajatella, että tämä on vain osa dissosiaation strategiaa estää kohtaamasta vaikeita tunteita ja integroitumista, mutta ainakaan ei voi olla väärin nauttia joistain dissosiaation ominaisuuksista. Kuten kirjoitinkin blogissani pari entryä taaksepäin, dissosiaatiohäiriöstä koituu lähinnä niin paljon kaikkea paskaa, että on pelkästään oikeus ja kohtuus, että se tuo mukanaan myös jotain hyvää tai elämää rikastavaa, oli syy mikä hyvänsä. Ne hetket on kuitenkin suhteessa todella vähissä.

    Musta tätä voi verrata huumoriin. Huumorintaju ja kyky osata olla oikeasti hauska nähdään varmaan aika universaalisti ~lahjana~, vaikka tyypillisesti kyseessä on defenssi, jonka psyykkisesti kovia kokenut ihminen on joutunut pakosta jo lapsuudessaan kehittämään. Tervettä? Tuskin. Mutta melkoinen onni onnettomuudessa, sanoisin.

    VastaaPoista
  2. Sama täällä. On oikeastaan aika ihmeellistä, kuinka tavallista tylsemmässä tai ahdistavassa tilanteessa saatan automaattisesti ajatella, että no ei se mitään, pääsenhän aina käväisemään muualla. Se muualla on yleensä joko leikkimielinen seikkailu johonkin eri aikakauteen tai sitten lapsuuteni maisemiin. Ja ehdotus tulee siis pään sisästä eli en todellakaan päätä tietoisesti, mihin lähden.
    Tosin siitä saattaa seurata hetken päästä pettymys, kun joku muu pään sisässä muistuttaa, ettei paikkaa ole oikeasti olemassa.
    Aikakäsitykseni heittelevät myös hyvin samalla tavoin kuin sinulla. Tunti sitten tapahtunut asia tuntuu tapahtuneen vuosia aiemmin ja joku vuosia aiemmin tapahtunut asia tuntuu olevan käsinkosketeltavan lähellä...
    Halusin vielä kiittää blogistasi... olen päässyt lähemmäksi omaa "diagnoosiani" juuri tämän blogin ansiosta ja nyt löytänyt oikean terapiankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että olet löytäny täältä jotain itsellesi. :) Ja upeaa, jos saat kunnon terapiaakin! Itse en koskaan saanut traumaterapiaa, vain psykodynaamista.

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)