29.10.2014

Olen ollut todella väsynyt. Jokin laukoo nyt tätä väsymystä pintaan, enkä tiedä, onko se valmistuminen vai Dyykkarin isän onnettomuus, molemmat yhdessä vai jotain muuta. Kukaan ei puhu.

27.10.2014

Dyykkarin isä joutui auto-onnettomuuteen. On yhä teho-osastolla ja leikataan tänään. Piti jo eilen, mutta kunto ei sallinut. Pidetään peukkuja.

Päivitys 29.10.: Leikkaus meni hyvin ja potilas on päässyt jo tavalliselle osastolle. Kuntoutuskin on aloitettu. Luita on poikki monesta kohtaa, joten esimerkiksi istuminen on kiellettyjen asioiden listalla. Jahka mies pääsee kotiinsa, Dyykkari on luvannut muuttaa takaisin kotiin, että pystyy auttamaan.

26.10.2014

Heräsin painajaiseen

Tai se on väärin sanottu. Heräsin vihaani. Kaiken tappavaan, tuhoavaan vihaan.

Unen ja valveen rajamailla aloin jostain syystä kuvitella, että mentäisiin porukalla mielensärkijän pesään. Kävin läpi eri skenaarioita. Sen kusipään paras kaveri, mukava mies olisi siellä vaimonsa kanssa. Tai mielensärkijä, laiminlyöjä ja sisarukseni olisivat paikalla. Tai sitten vain se kusipääkaksikko. Menisin sinne Dyykkarin ja tämän kavereiden kanssa. Mitä lihaksikkaamman ja ilkeämmän näköisiä miehiä saisin mukaani, sitä parempi.

Istuttaisin mielensärkijän ja hänen rikostoverinsa pöydän ääreen ja vaatisin häntä kertomaan kaiken. En kestäisi kuunnella itkemättä. Välillä kävisin oksentamassa. Tai sitten hän ei kertoisi mitään. Äijät alkaisivat uhkailla. Laiminlyöjä saisi sydänkohtauksen. Tai se saatanan paskiainen yrittäisi kuolla, ennen kuin on kertonut mitään. Tyynesti latelisin muistojani hänelle, ja vaatisin täydentämään aukot. Kertomaan rikostovereittensa nimet. Kertoisin, miten raivoissani olen hänelle. Että vaikka kaikki nämä miehet ympärilläni hakkaisivat hänet tohjoksi seitsemän kertaa peräkkäin, sekään ei riittäisi. Varmimmaksi vakuudeksi pari äijää hakkasi hänet punaiseksi sohjoksi pariin otteeseen, noin niin kuin malliksi. Kaikki mahdolliset tapahtumaketjut tapahtuivat peräkkäin, yhtä aikaa, lomittain, yhä uudestaan ja uudestaan.

Kun mielensärkijä kuoli kaikista elvytysyrityksistä huolimatta henkivartijoitteni käsiin, raivoni herätti minut. Että se kusipää kehtasi! Ei se, että hän kehtasi valehdella poliiseille päin naamaa olevansa impotentti ja siksi kykenemätön edes seksiin vaimonsa kanssa, saati sitten raiskaamaan lapsiaan. Ei se, että hän sai laiminlyöjän ja sisarukseni puhuttua puolelleen. Mutta se, että hän kehtaa kuolla myöntämättä tekojaan edes minulle!!

Mutta ketä minä huijaan. Niin tässä tulee todennäköisimmin käymään. Ei siinä hullussa ole tarpeeksi selkärankaa ottamaan vastuuta teoistaan edes sen vertaa, että myöntäisi ne. Edes minulle.

22.10.2014

Muistilistaa

Piti laittaa jo aikoja sitten joitain asioita ylös:

Koin hyväksikäytön loppuneen vasta 17-vuotiaana, koska sinne asti mielensärkijä puhui hyväksikäyttäjieni edessä välillä antavansa minut heille "leikkikaluksi". Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.

Aika tuntuu hidastuneen. Nykyään päivä on pitkä aika, ennen tuntui että juuri ehti herätä kun jo piti mennä nukkumaan.

21.10.2014

Jatkoa

Noniin. Mihin jäinkään. Luin täältä, että dissosiaatiohäiriön hoito voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

1) stabilisaatio ja oireiden lievittäminen
2) traumaattisten muistojen hoitaminen
3) persoonallisuuden uudelleen integrointi ja toimintakyvyn palauttaminen

Tai toisin sanoen:

1) dissosatiivisiin identiteetteihin (=osiin) kohdistuvan pelon voittaminen
2) traumaattisiin muistoihin kohdistuvan pelon voittaminen
3) normaaliin elämään ja kiintymyssuhteisiin liittyvän pelon voittaminen

Vaiheita työstetään sekä rinnakkain että peräkkäin ja välillä voi olla tarpeen palata aiempaan vaiheeseen, vaikka etenemissuunta kokonaisuutena onkin numerojärjestyksen mukainen. Artikkelin mukaan suurin osa hoitoon hakeutuvista ei koskaan pääse ensimmäistä vaihetta pidemmälle, ei ainakaan Alankomaissa. Minä olen nyt mielestäni kolmannessa vaiheessa, tai siirtymässä siihen. Johan näitä traumamuistoja onkin otettu vastaan, kuusi vuotta. Tärkein tavoite itselläni nyt on voittaa läheisyydenpelkoni. Joten aina kun tulee ristiriitatilanne, jossa huomaan pyrkiväni pois suhteesta, kysyn itseltäni, johtuuko tämä siitä, etten uskalla mennä lähemmäs. Välillä vastaus on ei, jokin ihan konkreettinen asia ottaa päähän, mutta todella usein kiukuttelen, koska koen läheisyyden vaaralliseksi.

Myös Dyykkari kokee läheisyyden vaaralliseksi, koska hänen ex-vaimonsa repi hänet aivan riekaleiksi pettämällä vuodesta toiseen. Olen saanut hokea uudestaan ja uudestaan, etten minä ole hänen eksänsä. Mitään sellaista, mitä tapahtui Näädän kanssa, ei ole tapahtumassa uudelleen. Oireilin läheisyydenpelkoani, sitä se koko juttu pohjimmiltaan oli. Silti välillä on tuntunut, että maksan eksän pettämisistä, maksoin jo ennen Näätää. Dyykkari tiedostaa ongelman, ja yrittää muuttaa ajattelutapaansa. On vain vaikea muuttaa reilun vuosikymmenen aikana opittu kaava.

Että tässä sitä sitten ollaan: Kaksi haavoilla olevaa ihmistä, jotka yrittävät voittaa pelkonsa toisiaan kohtaan. En tiedä, kuinka kauan tämä suhde vielä kestää, mutta tällä hetkellä se ajaa tarkoituksensa.

Lyhyesti

Dyykkarin juomien kännien jälkeen olin 1,5 vuorokautta Sipe. Riitelimme kolme päivää. Viimeisenä riitelyiltana raivostuin niin, että kaikki lähellä ollut ei-särkyvä lensi seinään. Tajusin tarvitsevani rauhoittumisaikaa, nappasin avaimet ja ryntäsin ovesta ulos. Vietin yön siskoni luona. Hän päästi minut sisään, vaikka ei ole yhteyttä pitänyt ja vaikka en ollut soittanut etukäteen tulostani. Kännykkäni olin kätevästi antanut Dyykkarille, etten heittäisi sitä seinään.

Aamulla palasin, ja löysin Dyykkarin rappukäytävästä. Ei ollut nukkunut koko yönä, kun oli pelännyt minun tekevän itselleni jotain. Oli nähnyt minut ikkunasta, ja juossut alakertaan. Puhuttiin asioita halki. Jos hän joutuu valitsemaan alkoholin ja minun välillä, minä voitan. Ei enää juomista, ei ainakaan minun nähteni. Sovittiin, että mennään yhdessä käymään Näädän luona, niin saadaan asiat puhuttua hänen kanssaan halki, eikä Dyykkarin tarvitse enää epäillä, että hänen selkänsä takana tehdään jotain.

Siskoni sohvalla tajusin, etten ole valmis menettämään tätä miestä. Jos meille tulisi nyt ero, en enää koskaan pääsisi hänen syliinsä. En saisi leikkiä hänen lastensa kanssa. Koko se hieno turvaverkko, jonka olen onnistunut ympärilleni saamaan, katoaisi. Se kun koostuu enimmäkseen hänen kavereistaan ja sukulaisistaan.

Kuten joku kommentoija totesi, blogistani saa aika yksipuolisen kuvan tästä suhteesta. Valitan tänne vain ne huonot jutut. Täältä ei näy se, kuinka tuo mies on alkanut päästä masennuksestaan irti. Kuinka hän leikkii siskonsa koiranpennun kanssa ja huolehtii sen siisteyskasvatuksesta. Kuinka hyvä isä hän on lapsilleen. Olivat syysloman viimeisenä aamuna piirtäneet yhdessä keittiön liitutauluun sarjakuvan, jossa kaikki esiintyivät. Täällä ei näy se, että joka ilta nukkumaan mennessä hän saa jutella useamman osani kanssa ja rauhoitella niiden pelkoja. Eikä se, miten paljon hän tsemppaa minua valmistumaan. En kerro täällä jokaisesta hänen minulle tekemästä voileivästä, ruuasta tai teestä, joita sitten natustellaan yhdessä, kun katsotaan leffaa.

Ei hän täydellinen ole, mutta eilen saatiin palautettua se turvallisuuden tunne, joka oli tuhoutunut hänen viimeisimpään tempaukseensa. Lapsiosani uskaltavat taas rakastaa häntä. Nyt tuo kömpi sängystä ylös valittamaan, että heräsi yksin. Tarvitsee kuulemma aamukuhertelua. :) --->

18.10.2014

Kokous

Päällikkö: Mitä helvettiä täällä taas tapahtuu? Kuka vetelee nyöreistä?

Joku: Minä.

Päällikkö: Miksi?

Sama joku: Ehjäksi? Eikö se ollut tarkoitus?

Päällikkö: Minä en pidä siitä, mihin suuntaan tämä on kehittymässä. Halutaanko me oikeesti alkaa seurustella jonkun *** kanssa?

Muut: Ei.

Se joku: Mut ei tää oo siihen menossakaan. Antakaa ku mä selitän.

Mä haluan, että meistä tulee ehjä. Me ei voida olla ehjä, jos me ollaan osa jotakuta toista ihmistä. Meidän tulee liimata ittemme kasaan ihan itte.

Lapsiosa: Mut ei me haluta olla yksin! Ei saa jäädä yksin! (Yksin jäädessä käy pahasti.)

Se joku: Hmmm... Mitenköhän...

(Tauko)

Päällikkö (vihaisena): Takaisin asiaan! Mä haluan tietää, mitä me haetaan sillä, että kutsuttiin Näätä tänne huomiseks.

Lapsiosa: Eikö sen nimi pitäis vaihtaa? Se on kiva setä.

Päällikkö: Se on ***.

Lapsiosa: ...

Se joku (kutsukaa mua vaikka Jussiks): Tätä mä just tarkotin. Lapsilla on täysin väärä kuva siitä, millasen ihmisen kanssa mun pitäis aikaani viettää.

Laps: Mut se on kiva setä! Se näkee meidät!

Jussi: Selitäs lisää.

Laps: Hmm... No... Sillä on iso muna!

Jussi: No sehän liittyy kaikkeen tosi paljon. Voisitko nyt jo päästä asiaan? Oikein ytimeen?

Ruoskanainen: Ei tartte ruveta äkäilemään lapselle!

Laps:En mä haluu sanoo.

(rohkasua)

Laps: Noku se on kiva! Ei oo satuttanu meitä.

Joukot: Onhan. Tänään sano meille pahasti. Että me vältellään vastuuta, eikä suostuta näkemään asioita selvästi.

Kirjuri: Miks tää takkuaa nyt näin pahasti? Ennen teidän perässä sai sormet juosta näppäimistöllä, nyt ei meinaa irrota mitään.

Laps: Me jarrutetaan.

Päällikkö: Miks?

Jussi: Se ei halua, et me päästään sen asian kimppuun, jota se varjelee. Sitä hävettää liikaa.

Päällikkö: ?

Laps (parkaisee): Noku mulla on likanen vittu!

(Näen, kuinka lapsen haarovälistä tippuu roppakaupalla multaa ja putoaa sieltä siilikin.)

Minä: Tässä täytyy olla joku järki.

Kaikki: On on! Odota ny loppuun!

Minä: Ai? Onks tää joku näytelmä, jonka te ootte harjotellu valmiiks?

(Hiljaisuus)

Mun pitäis taas hypätä, mutta en uskalla.

Huoh

Miksi minä, joka arvostan raitista elämäntapaa ja sivistyneitä juomatapoja, olen yhdessä miehen kanssa, joka ei voi olla edes kuukautta juomatta?

Dyykkari joi taas eilen kännit. Yritti kyllä kovasti juoda sivistyneesti. Onnistui välttämään totaaliöverit, mutta joi silti liikaa. Lopputuloksena satutti minua sekä henkisesti että fyysisesti. En nyt siis tarkoita, että hän olisi ryhtynyt väkivaltaiseksi. Tarkoitan, että hän ei humalassa osaa arvioida, milloin nipistys on liian kova tai milloin hyväily ei enää tunnu hyvältä.

Henkisesti... Dyykkari rupeaa jankkaamaan kännissä. Hän sai päähänsä soittaa puoli yhden jälkeen kaverilleen, josta en tajua, miksi hän haluaa pitää tyypin kaverinaan. Tämä kaveri sitten valitti puhelimessa, että Dyykkari ei ole vastannut hänen soittoihinsa. Siis "kaveri", joka ottaa yhteyttä vain ja ainoastaan tarvitessaan jotain. Tästäpä Dyykkari sekaisin. Hänen täytyy nyt heti rynnätä sinne puhumaan kaverinsa kanssa, että saa tämän pidettynä kaverina ja pyydettyä anteeksi. Selitettyä, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Väittelimme tunnin siitä, lähdetäänkö vai ei. Minä hoin ei, Dyykkari miksei. Minä olen liian väsynyt, en uskalla auton rattiin. Dyykkari uhkasi lähtevänsä taksilla, piilotin lompakon. Meillä ei ole nyt siihen varaa. Lopulta sain miehen houkuteltua sänkyyn, jos nukahtaisi. Siellä alkoi sitten kertomaan, kuinka päivällä kylässä käynyt kaverini on kyllä seksikäs, ja minun tulee nyt tehdä kaikkeni, että saadaan aikaiseksi kolmen kimppa. Järjestihän hänkin minulle kahden miehen kimpan, ja ihan vain siksi, että minä halusin. (Niinkö se meni?) Annoin selostuksen kaverin voihkimisista ja niiden vaikutuksista mennä kuin vesi hanhen selästä. Mies on kännissä, tämä loppuu kun se nukahtaa.

Mutta ei. Kun kaveriasia saatiin käsiteltyä, uusi jankkaus: pedofiilit, ja kuinka ne ovat perseestä. Jankkaus jatkui, vaikka sanoin heti, että tästä asiasta ei jauheta nyt. Kun kysymys "Haluutko, että isäs kuolee?" päästettiin ilmoille, pomppasin sängystä ja menin nukkumaan sohvalle. Palasin vasta, kun uskoin miehen nukahtaneen.

Huomasin dissosioivani useaan otteeseen illan mittaan. Miksi minä olen näin hajottavassa ihmissuhteessa?

13.10.2014

Rakastamisen vaikeudesta

Eilen illalla menin Dyykkarin viereen nukkumaan. Taas piti sanoa ne kolme lausetta: "Rakastan sua", "älä tapa mua" ja "vihaatko sä mua?"

Aloin miettiä, miksi nämä nykyään karkaavat suustani aina nukkumaan mennessä. Tajusin, että kun sanon "rakastan sua", tarkoitan "annan sinulle seksiä". Tämän jälkeen rimpsun loppuosakin kävi järkeen: Annan sulle seksiä, älä tapa minua. Vihaatko sinä minua (kun olen näin heikko).

Tämän tajuamisen jälkeen jäin pohtimaan, osaanko minä edes rakastaa, vai koenko rakkautta vain niitä ihmisiä kohtaan, joille levitän haarani. Tämä selittäisi, miksi minulla on tunteita Näätää kohtaan, mutta ei sitä, miksi en koe noita tunteita muita panojani kohtaan tai miksi nuo tunteet eivät katoa. Jotenkin tämä liittyy veljeeni, mutta en keksi, miten. Hitto.

11.10.2014

Hulihuli

Eilen nuorimmainen tuli vihdoin kylään. Valitettavasti hän viipyi kaksi tuntia liian myöhään, jolloin olin aivan yliväsynyt, kun hän lähti. Kun vihdoin olisi voinut mennä nukkumaan, en osannut. Päätin tehdä valmiiksi käsityön, joka oli enää muutamaa saumaa vaille valmis. Ompelin ja ompelin ja aina tuli sutta ja sekundaa. Lopulta istuin olkkarin lattialla rätti käsissäni itkien sitä, että joudun purkamaan saumat kolmannen kerran. Tajusin olevani kolme. Siis kolmevuotias. Pyysin Dyykkaria pistämään minut nukkumaan, minä en osaa. Minä en osaa enää mitään. Mies talutti minut sänkyyn. Kun siellä oltiin, tajusin, että minun oli vessahätä. Osani pyysi Dyykkaria viemään hänet vessaan. Hän ei uskalla eikä osaa. Hirveän kinuamisen jälkeen mies talutti minut vessaan, odotti oven takana ja taas talutti minut takaisin sänkyyn. Olin onnellinen. Olin onnellisempi kuin jos olisin voittanut lotossa. Osa kertoi minulle, kuinka mielensärkijä ei ollut koskaan vienyt pimeässä vessaan, vaikka oli pelottanut. Oli pitänyt pärjätä yksin. Osani oli mielestäni todella rohkea, kun se vihdoin uskalsi tuoda tämän pelkonsa julki.

Aamun varhaisina tunteina tuli puhelu. Yksi tuttava, jolla on bipo, soitti. Kysyi josko tänne mahtuisi yöksi. Kämppiksensä oli vajonnut psykoosiin ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Ymmärrettävästä syystä ei halunnut mennä kotiinsa. Ei ollut nukkunut koko yönä. Oltiin ensimmäiset, jotka edes vastasivat puhelimeen. Vaikka en ollut paikalla todistamassa tapahtumaa, jo tapahtumista puhuminen sai osani tolaltaan. Nyt olen sitten viettänyt suurimman osan päivästä (joka minun piti viettää lukemalla opiskelujuttuja) nukkuen, koska osieni panikointi ("sillä oli puukko!") vie viimeisetkin voimat. Hitto.

Taidan maanantaina mennä ilmoittamaan, etten taaskaan ole opiskelukykyinen. Huoh. Tästä ei nyt vaan tule mitään.

7.10.2014

Plääh plääh pöh

Herätty on. Unien jälkeen oli suht koht normi olo, mitä nyt ei oikein jaksa pysyä hereillä. Yritin nukkua lisää, mutta tuli vieraita. Kävin sitten pörräämässä tuolla. Siivosin, kun en jaksanut olla sosiaalinen. Rentouduin, kun ihmiset lähtivät ja tuli hiljaista. Tuli joku ajatus mieleen, mutta unohdin sen siinä ajassa, mitä meni tietokoneen käynnistämiseen ja tämän ruudun auki saamiseen.

Olen nyt tutkinut pääni sisäistä maailmaa ja löytänyt sieltä joitan, joita en kutsuisi persooniksi. Pikemminkin ne ovat rakenneosia, automaatioita. Suu on ehkä varhaisin tässä blogissa mainituista. Minulla meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, että sinne työntämäni asiat eivät kadonneet, se vain työnsi ne mielessäni jonnekin kauas. Suu oli siis automatisoitunutta dissoa. Samoin toimii Tappaja. Se haluaisi poistaa kokonaan liian pahat muistot minusta, mutta se onnistuu korkeintaan lamauttamaan niitä kantavat lapsiosat joksikin aikaa. Tämä voi olla ja onkin hyvä juttu sikäli, että Tappajan avulla voin jotenkin edes säädellä lapsiosien ilmaantumistahtia. Sitten on niin automatisoituneita rakenteita, ettei niiden kanssa voi suoraan järkeillä. Olen antanut niille nimiä kuten Muuri, Pato ja Lukko. Yleensä löydän tällaisia rakenteita, kun ne tulevat asialistalle, eli niiden purkua valmistellaan.

Minulle tuli mieleen Theon Greyjoy (Game of Thrones -sarjasta), kun mietin Kakkaa. Theon saa kiduttajaltaan uuden nimen, joka kuvaa tämän alhaista arvoa: Reek (Löyhkä). Onko sama tapahtunut Kakalle? Yritän nyt saada sen muistamaan oikean nimensä ja oman arvonsa sitä kautta.

Nimissä on voimaa. Henkien kätkemässä noita vangitsee ihmisiä ja jumalia palvelukseensa viemällä näiltä nimen. Lohikäärme muistaa olevansa virran jumala vasta, kun lapsi kuiskaa nimen sen korvaan. Muinaissuomalaiset uskoivat, että väärä nimi voi tappaa lapsen. Siksi nimi piti valita huolella. Nimeämme lemmikkimme, jotta ne tulisivat kutsusta. Joissain kulttuureissa lapsi ottaa uuden nimen, kun hän aikuistuu. Minä otin uuden nimen, kun aloin yhdistyä.

Dyykkari arvioi, etten itkenyt kuin puolisen tuntia. Varma hän ei kuitenkaan ole, ei katsonut kellosta. Voi olla, että hänen arvionsa osuu lähemmäs. Itse en ollut siinä kunnossa, että olisin muistanut jotain niin vähäpätöistä kuin kellonajan.

Jälkinäytös

"Hei! Mä tulin hakeen sitä mun koiraa."

(Juttelua koirasta, Mainitsen, että Dyykkari on vielä nukkumassa, ollut rankka yö.)

"Eikai tää mun koira vaan valvottanu teitä?"

"Eei, ei koirasta mitään vaivaa ollu, siinähän tuo meni. Se oon mä, ku mulla on tää dissosiaatiohäiriö, mää valvotin."

"Ai? Mikä se on?"

"Se on traumaperäsen stressihäiriön muoto*. Mulla oli taas viime yönä kauheita fläsäreitä, Dyykkari järkytty niistä eikä saanu enää unta. Mullakin tää nukkuminen vähän... Joutuu kyl menee ny takasi sänkyyn."

* Hajuakaan, onko, mut ihmiset yleensä tietää traumaperäisen stressihäiriön.

"Aijaa... Kauheeta! Mut soittakaa hei ens kerralla, jos käy tolleen, kyllä mä voin sit hakee koiran pois!"

"Ei siitä ollu vaivaa, siinähän se meni. Nyt joutuu vaan pari päivää nukkumaan, kyllä tää tästä."

(Sovitaan, että soitellaan koiran seuraavasta hoitokerrasta, sanotaan heipat. Ovi käy.)
- - -
Nyt minä suorin nukkumaan, öitä.

Yö oli helvetillinen

Opin, että koen tukahdutetun vihan päänsärkynä ja tukahdutettu itku oksettaa.

Yhdeksän aikoihin alkoi väsyttää niin, että meinasin nukahtaa kuin saunalyhty. Yllättäen Dyykkarikin tuli nukkumaan samaan aikaan. Jätettiin hoitokoira siis oman onnensa nojaan touhulelujensa kimppuun ja mentiin nukkumaan. Unen rajamailla pidin osilleni puheen, jossa kerroin olevani ylpeä niistä, että ne tai me olemme ottaneet tavoitteeksemme täyden yhdistymisen. Toivotin kaikki yhdistymistä haluavat osat yhdistymään minuun, mutta sanoin myös, että jos ei vielä koe olevansa tähän valmis, pakko ei ole. Ensimmäinen, joka minuun yhdistyi, oli Liisa. Sipe kieltäytyi kunniasta. Sitten nukahdin.

Kahden tunnin jälkeen koira herätti: vessahätä. Minulla oli jumalaton päänsärky ja olin ärtynyt, mutta hoidin elukan. Kun yritin palata nukkumaan, siitä ei meinannut tulla mitään. Pyörin sängyssä kaksi tuntia, kunnes Dyykkarikin heräsi. Päätettiin yhdessä nousta ja touhuta jotain kivaa ja koettaa sitten nukahtamista uudelleen. Päätettiin lähteä yöajelulle, koska Dyykkarilta oli tupakat loppu ja ainoa 24 h paikka on ajomatkan päässä. Pakattiin koira mukaan ja lähdettiin. Otus oli saanut jotain kurkkuunsa jumiin ja oksenteli valkoista vaahtoa päälleni*, mikä ei helpottanut hommaani vakuuttaa yhdelle osalleni, että vatsani ei ole täynnä mielensärkijän spermaa, eikä minun tarvitse oksentaa.

Päätäni särki ihan jumalattomasti ja oksetti. Aloin purkamaan oloa pihalle, koska tuntui, että muuten kuolen. Itkin, ja äkkiä tajusin olevani raivoissani. Itkun seasta yritin selostaa Dyykkarille, kuinka tämä oli käänteentekevää. Tajusin, että raivo oli Kakan takana. Vaikka se oli meistä kaikista kaikkeen alistetuin, se oli myös vihaisin. Itkin ja nyrkkeilin ilmaa Dyykkarin ajaessa.

Tietysti ensimmäinen paikka oli suljettu remontin takia. Toinen paikka onneksi oli auki. Kun Dyykkari pääsi takaisin autoon, itkin vuolaasti ja hoin ääneen, kuinka mielensärkijällä ei ollut mitään oikeutta tehdä minulle niin. Olisi pitänyt mennä jo lapsena poliisille.

Kotona vajosin vessan lattialle itkemään. Vessan, koska yhä oksetti. Tiesin kyllä, että oksetus on oikeasti vain sitä, että itkettää. Keskityin puristamaan tunteen itkuna pihalle, jotten olisi oksentanut. Sain yhden osan itkut itkettyä pihalle, tuli tauko. Uusi osa kysyi ääneen sitä askarruttaneet kysymykset, se sai niihin vastaukset ja itku purkautui pihalle. Tätä jatkui ja jatkui. Dyykkari, joka piti minua sylissään koko ruljanssin läpi, valitti lopuksi, että hänen jalkansa oli tunnoton hankalasta asennosta. Itkin ulos pelkoni raiskatuksi tulemisesta, pelkoni, että kehoni halkeaa siitä kaikesta kivusta, siitä, että isi tappaa äidin, siitä, että isi tappaa minut, siitä, että lääkärisetä tulee. Vähitellen lapsiosien itku muuttui teinien itkuksi. Jopa Sipe kävi itkemässä, vaikka oli alunperin väittänyt, ettei se halua vielä yhdistyä.

Lopulta tunsin jonkun muutoksen. Seuraavaksi purkautuva olo ei ollutkaan itkua, vaan jotain muuta. Tunnustelin, mitä kehoni halusi tehdä. Aloin nyrkkeillä ja hakata ilmaa. Nousin ylös päästäen Dyykkarin oikomaan raajojaan ja pyysin häntä tuomaan minulle ison tyynyn. Sitä sitten hakkasin, kunnes koira nukahti sen päälle. Yritin käydä vessassa, mutta oksetti liikaa. Olo oli yhä hirveä, vaikka olin itkenyt jo reilusti yli tunnin. Siirryin olkkariin hakkaamaan uutta tyynyä, mutta siitä Dyykkari poimi minut mukaansa sänkyyn. Siellä halasin häntä ja jatkoin itkemistä. Oikea puoleni ilmoitti, ettei se enää halua taistella. Dyykkari kertoi minulle, ettei minun enää tarvitse, minulla on ympärilläni armeija. Hän alkoi luetella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan minua. Oikea puoleni sai itkettyä itkunsa. Sitten vasen puoleni ilmoitti, ettei se enää jaksa pelätä mielensärkijää tai hyökkäystä. Dyykkari kertoi sille, ettei enää tarvitse pelätä. Vasen puoleni sai itkettyä. Vähitellen itkujen aiheet alkoivat saavuttaa nykypäivää. Itkin sitä, kuinka pelkäsin Dyykkarin jättävän minut pettämisen jälkeen. Itkin sitä, kuinka olisin halunnut saada lapsen. Vihoviimeisenä itkin sitä, että joudun itkemään näin paljon, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Tajusin, että dissosisaatio ei ole vain mekanismi, jota käytin silloin lapsena. Minä käytän sitä yhä, jatkuvasti, vaikka ei olisi pakko. Se on nykyään automaatio.

Lopulta itku loppui, mutta kehoni oli siinä kunnossa, ettei oloni pystynyt paranemaan. Olisi pitänyt enemmän keskittyä sitomaan itseään nykyhetkeen ja todellisuuteen kaiken sen itkemisen keskellä. Nyt kehoni oli hälytystilassa, josta se ei päässyt pois. Onneksi Dyykkarilla oli rauhottavia. Nappasin kaksi ketipinoria huuleen, ja vihdoin sain nukahdettua.

Nyt on sitten molempien unirytmi taas katollaan päinvastaisista tavoitteista huolimatta. Dyykkari nukkuu vielä. Ei ollut saanut itkurupeamani jälkeen unta, joten oli leikittänyt ja hoitanut koiraa puolille päivin, jolloin minä vihdoin pääsin ylös. Lähipiiriä tuntuu huvittavan kykymme sössiä vuorokausirytmin tapainenkin, mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ihan huvikseen tehdä. Nyt taidan mennä takaisin nukkumaan, koska Järjestelijä, joka silloin unen rajamailla kysyi minulta luvan koko ruljanssiin, lupasi että tähän menee ainakin pari päivää. Nyt on kärsimykset kärsitty, seuraavaksi pitää nukkua, jotta aivot saadaan järjestettyä uusiksi. Katsotaan, mitkä ovat tämän läpieletyn helvetin palkinnot.

*) Joi hyvin eikä ollut muitakaan merkkejä siitä, että olisi ollut hätä, ei huolta. Aamulla ongelma oli ratkaissut itsensä.

5.10.2014

Vanhoja tekstejä

Lukiessani blogiani taaksepäin löysin tekstin, jossa puhuttiin Kakan kirjoittamasta tekstistä. Olin täysin unohtanut sen, tai työntänyt mielessäni syvimpään loukkoon. Etsiessäni sitä tietokoneeni uumenista löysin myös kaksi tekstiä, jotka olivat jääneet jostain syystä julkaisematta. Tässäpä ne:



Sitten se kaikista pahin, jonka lukemisen jälkeen irtosin kehostani vielä nytkin, näin monen vuoden jälkeen. Mutta ehkä tämän voi nyt käsitellä... Ehkä.


Kakka oli rakennettu mielensärkijän seksileluksi. Se toimi, tunsi ja ajatteli juuri niin kuin mielensärkijä halusi. Osa eristettiin muista hirveän itseinhon alle. Se pysyi kasassa osin siksi, ettei sen sallittu tuntea kuin suurta ihailua ja himoa mielensärkijää kohtaan. Jotta tämä olisi ollut mahdollista, se ei kokenut mielensärkijää täysin todellisena, vaan suojeleva osani Altaïr korvasi mielensärkijän silloin, kun todellisuus olisi rikkonut Kakan kuplan. Kakka onnistui mielestäni avaamaan mielensä maisemaa noin lyhyessä tekstissä hyvin.

Nyt minä tarvitsen jotain hyvää syötävää. Jotain, joka irrottaa tästä.


(Apulanta - Käännä se pois)

Lukko, suojelija ja muisto(t)

Kuinka upota alitajuntaansa: kuuntele Nine Inch Nailsia ja lue blogiasi taaksepäin. Olen nyt menossa vuodessa 2012. Yritän epätoivoisesti saada selville, kuinka monessa osassa olen. Jotain säännönmukaisuuksia olen löytänyt.

Esimerkki: En saanut itkettyä, koska rintaani oli rakennettu pato, joka piti vesimassat sisälläni. Nykyhetkessä itkeminen olisi ollut turvallista, eli ei olisi johtanut pahoinpitelyyn tai hylkäämiseen, mutta en silti saanut itkettyä. Patoa ylläpiti padolla istunut mies, joka kantoi tietoa siitä, miksi pato oli tärkeä. Minun tuli ensin voittaa puolelleni tämä lukkoa ylläpitävä osa/rakenne, jotta nykyhetkessä haitallinen toimintatapa saatiin purettua (eli pato murrettua). Kun pato vihdoin murtui, sen takaa purkautui monta osaa, jotka olivat siihen asti olleet irti todellisuudesta.

Lähes sama tapahtui myös tämän lukon kohdalla, vaikkakin lukko ja sen suojelija olivat sama osa tai rakenne. Senkin takaa löytyi muisto. En tiedä, montako kertaa olen jo saanut purkaa samanlaisen rakenteen: osa, joka kantaa muistoa dissosiaation aiheuttaneesta tapahtumasta, osa tai mielen rakenne, joka pitää sen poissa tietoisuudestani ja mahdollisesti vielä osa, joka estää dissosiaation purkamisen. Estävä osa kokee suojelevansa minua, ja on valmis hyvin suuriin ponnistuksiin, kuten laukomaan minulle päälle fyysisiä oireita.

Try to save myself, but myself keeps slipping away


(Nine Inch Nails: Into the Void)

3.10.2014

Et epäonnistu, kun et edes yritä

Tajusin eilen illalla, että pelkään niin paljon sitä, että epäonnistun päättötyöni tekemisessä, etten saa itseäni edes aloittamaan. Tämä sama kaava on toistunut kaikkien päättötöitteni kohdalla. Onnistun loppujen lopuksi saamaan ne kasaan aikataulusta jäljessä huomattavasti alisuoriutuen, mikä vain vahvistaa sitä käsitystäni ettei minusta ole mihinkään. Hitto. Dyykkari sanoi minulle, että hän luottaa siihen, että minä saan päättötyöni tehtyä. Se lämmitti, syvältä. Joku oikeasti uskoo minuun. <3

Tämä koko ongelmavyyhti liittyy laiminlyöjään. Hän vaati minulta lapsena sitä, että minun pitäisi tulla maailman parhaaksi muusikoksi. Kun tuollainen vaatimus laitetaan heti pystyyn, jo ennen ensimmäistäkään soittotuntia, onko ihmekään, että menin mieluummin piiloon tunnin ajaksi kuin edes tartuin soittimeeni. Jotenkin minun pitäisi nyt päästä irti tästä ajatusketjusta, tai en valmistu ikinä.

Minä olisin halunnut oppia soittamaan ihan eri soitinta ja sitäkin vain omaksi ilokseni... Että sitten joskus, kun minulla olisi omia lapsia, voisin laulaa heidän kanssaan samoja joululauluja ja säestää heitä, ihan niin kuin teimme laiminlyöjän kanssa. Se oli minusta tavattoman ihanaa. Äiti kehui, oli iloinen ja laulaminen oli mukavaa. Ja äiti soitti niin hirveän hienosti. Minä ihailin häntä ja paistattelin huomiossa. Nyt aikuisena minä voisin alkaa opettelemaan soittoa haluamallani soittimella, mutta aina kun yritän, katkeruus vie ilon koko hommasta. Olen vihainen siitä, ettei minua kuunneltu. Koko lapsuuden haaveeni romutettiin, koska sormeni olivat liian lyhyet. Siis sillä hetkellä, kun kävimme mahdollista tulevaa opettajaani tapaamassa hän mainitsi ohimennen, että toivottavasti sormeni kasvavat pituutta, tai minusta ei tule niin hyvää kuin voisi tulla. Laiminlyöjä takertui tähän, ja hetkessä sormeni lyhenivät töpöiksi. Lähdimme paikalta palaamatta enää koskaan. Minusta tulisi kuuluisa vaikka väkisin, joten soitinta piti vaihtaa. Johonkin, joka sopisi töppösormiselle.

En tiedä, oliko menestykseni laiminlyöjälle oikeasti niin tärkeää, vai oliko se mielensärkijän päähänpinttymä, jonka hän oli kätevästi ominut. Ehkä mielensärkijä muuttuisi rakastavaksi aviomieheksi, jos rampamielestä tulisi maailmankuulu.

Koko soittourani oli sitten sitä, että yritin kaikin tavoin soittaa mahdollisimman vähän, pelkäsin soitonpettajiani ja toivoin, että minulla olisi ollut rohkeutta hakata soittimeni paskaksi. Vapauduin koko harrastushelvetistä vasta kun täysikäisyys tuli niin lähelle, että minun olisi pitänyt itse allekirjoittaa musiikkiopiston paperit. Kunpa olisin ollut yhtä fiksu kuin siskoni, joka hankki itselleen potkut koko oppilaitoksesta.

Minun on nykyään hirveän vaikea ymmärtää tunnetasolla sitä, että harrastukset ovat jotain, josta ihminen voi nauttia ja jota hän tekee vapaaehtoisesti. Varmuuden vuoksi lopetan aina heti, jos joku toteaa minun harrastavan sitä. En hipaisekaan mitään, jossa voi kilpailla.

Voi vitun vittu... Voisiko joskus tapahtua jotain hyvää elämässä ilman, että vanha paska vetää minua suohon?

2.10.2014

Osien tornaado

Aloin huvikseni käymään blogiani läpi ja listasin, kuinka monta osaa on pompsahtanut esiin ja milloin. Jaksoin tehdä laskut tältä ja viime vuodelta, ennen kuin väsähdin. Vuonna 2013 alitajunnastani nousi käsittelyyn 50 osaa, joista 41:n asia saatiin käsiteltyä. Tänä vuonna osia on jo noussut 54, ja 40:n asia on saatu käsiteltyä. Minkä lisäksi viime aikoina osien vauhti on ollut nopeampi kuin koskaan: Uusi osa käsittelyyn joka toinen päivä.

Puhun nyt yleisesti osista, on osa sitten vain muistin sirpale tai laajempi persoona. Minulla ei ole vieläkään mitään hajua siitä, kuinka monta persoonaa tässä päässä oikein vaikuttaa. Mies on huomannut lapsipersoonan ja Sipen pintaannousut, mutta en tiedä, onko kyseessä aina sama lapsi ja jos on, olenko jo nimennyt sen, vai onko se vielä nimetön. Osista on vaikea tehdä selkoa, että mikä kuuluu mihinkin, kun mokomat yhdistyvät ja sulautuvat ihan oman mielensä mukaan...

Mutta juu. Tuo vauhti ehkä selittää sitä, miksi nyt olen vain nukkunut kaksi päivää. Tänään selvittelin unen rajamailla kahden osan asioita: Miksi ne eivät voi puukottaa minua, miksi niiden pitäisi kohdistaa raivonsa hyväksikäyttäjiini eikä minuun, miksi nyt ei haeta puukkoa. Yritin purkaa vihaani ulos, mutta tunne oli niin valtava, että se uuvutti minut ennen kuin alkoikaan. Koko päivän olen ollut niin väsynyt, etten ole meinannut pysyä hereillä edes pakollisia ruokailuja. Tee tässä nyt sitten kauheella kiireellä päättötyötä... Not. Yritän kyllä tehdä sitä aina, kun vain pystyn, mutta aivoni taistelevat vastaan.