3.10.2014

Et epäonnistu, kun et edes yritä

Tajusin eilen illalla, että pelkään niin paljon sitä, että epäonnistun päättötyöni tekemisessä, etten saa itseäni edes aloittamaan. Tämä sama kaava on toistunut kaikkien päättötöitteni kohdalla. Onnistun loppujen lopuksi saamaan ne kasaan aikataulusta jäljessä huomattavasti alisuoriutuen, mikä vain vahvistaa sitä käsitystäni ettei minusta ole mihinkään. Hitto. Dyykkari sanoi minulle, että hän luottaa siihen, että minä saan päättötyöni tehtyä. Se lämmitti, syvältä. Joku oikeasti uskoo minuun. <3

Tämä koko ongelmavyyhti liittyy laiminlyöjään. Hän vaati minulta lapsena sitä, että minun pitäisi tulla maailman parhaaksi muusikoksi. Kun tuollainen vaatimus laitetaan heti pystyyn, jo ennen ensimmäistäkään soittotuntia, onko ihmekään, että menin mieluummin piiloon tunnin ajaksi kuin edes tartuin soittimeeni. Jotenkin minun pitäisi nyt päästä irti tästä ajatusketjusta, tai en valmistu ikinä.

Minä olisin halunnut oppia soittamaan ihan eri soitinta ja sitäkin vain omaksi ilokseni... Että sitten joskus, kun minulla olisi omia lapsia, voisin laulaa heidän kanssaan samoja joululauluja ja säestää heitä, ihan niin kuin teimme laiminlyöjän kanssa. Se oli minusta tavattoman ihanaa. Äiti kehui, oli iloinen ja laulaminen oli mukavaa. Ja äiti soitti niin hirveän hienosti. Minä ihailin häntä ja paistattelin huomiossa. Nyt aikuisena minä voisin alkaa opettelemaan soittoa haluamallani soittimella, mutta aina kun yritän, katkeruus vie ilon koko hommasta. Olen vihainen siitä, ettei minua kuunneltu. Koko lapsuuden haaveeni romutettiin, koska sormeni olivat liian lyhyet. Siis sillä hetkellä, kun kävimme mahdollista tulevaa opettajaani tapaamassa hän mainitsi ohimennen, että toivottavasti sormeni kasvavat pituutta, tai minusta ei tule niin hyvää kuin voisi tulla. Laiminlyöjä takertui tähän, ja hetkessä sormeni lyhenivät töpöiksi. Lähdimme paikalta palaamatta enää koskaan. Minusta tulisi kuuluisa vaikka väkisin, joten soitinta piti vaihtaa. Johonkin, joka sopisi töppösormiselle.

En tiedä, oliko menestykseni laiminlyöjälle oikeasti niin tärkeää, vai oliko se mielensärkijän päähänpinttymä, jonka hän oli kätevästi ominut. Ehkä mielensärkijä muuttuisi rakastavaksi aviomieheksi, jos rampamielestä tulisi maailmankuulu.

Koko soittourani oli sitten sitä, että yritin kaikin tavoin soittaa mahdollisimman vähän, pelkäsin soitonpettajiani ja toivoin, että minulla olisi ollut rohkeutta hakata soittimeni paskaksi. Vapauduin koko harrastushelvetistä vasta kun täysikäisyys tuli niin lähelle, että minun olisi pitänyt itse allekirjoittaa musiikkiopiston paperit. Kunpa olisin ollut yhtä fiksu kuin siskoni, joka hankki itselleen potkut koko oppilaitoksesta.

Minun on nykyään hirveän vaikea ymmärtää tunnetasolla sitä, että harrastukset ovat jotain, josta ihminen voi nauttia ja jota hän tekee vapaaehtoisesti. Varmuuden vuoksi lopetan aina heti, jos joku toteaa minun harrastavan sitä. En hipaisekaan mitään, jossa voi kilpailla.

Voi vitun vittu... Voisiko joskus tapahtua jotain hyvää elämässä ilman, että vanha paska vetää minua suohon?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)