11.10.2014

Hulihuli

Eilen nuorimmainen tuli vihdoin kylään. Valitettavasti hän viipyi kaksi tuntia liian myöhään, jolloin olin aivan yliväsynyt, kun hän lähti. Kun vihdoin olisi voinut mennä nukkumaan, en osannut. Päätin tehdä valmiiksi käsityön, joka oli enää muutamaa saumaa vaille valmis. Ompelin ja ompelin ja aina tuli sutta ja sekundaa. Lopulta istuin olkkarin lattialla rätti käsissäni itkien sitä, että joudun purkamaan saumat kolmannen kerran. Tajusin olevani kolme. Siis kolmevuotias. Pyysin Dyykkaria pistämään minut nukkumaan, minä en osaa. Minä en osaa enää mitään. Mies talutti minut sänkyyn. Kun siellä oltiin, tajusin, että minun oli vessahätä. Osani pyysi Dyykkaria viemään hänet vessaan. Hän ei uskalla eikä osaa. Hirveän kinuamisen jälkeen mies talutti minut vessaan, odotti oven takana ja taas talutti minut takaisin sänkyyn. Olin onnellinen. Olin onnellisempi kuin jos olisin voittanut lotossa. Osa kertoi minulle, kuinka mielensärkijä ei ollut koskaan vienyt pimeässä vessaan, vaikka oli pelottanut. Oli pitänyt pärjätä yksin. Osani oli mielestäni todella rohkea, kun se vihdoin uskalsi tuoda tämän pelkonsa julki.

Aamun varhaisina tunteina tuli puhelu. Yksi tuttava, jolla on bipo, soitti. Kysyi josko tänne mahtuisi yöksi. Kämppiksensä oli vajonnut psykoosiin ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Ymmärrettävästä syystä ei halunnut mennä kotiinsa. Ei ollut nukkunut koko yönä. Oltiin ensimmäiset, jotka edes vastasivat puhelimeen. Vaikka en ollut paikalla todistamassa tapahtumaa, jo tapahtumista puhuminen sai osani tolaltaan. Nyt olen sitten viettänyt suurimman osan päivästä (joka minun piti viettää lukemalla opiskelujuttuja) nukkuen, koska osieni panikointi ("sillä oli puukko!") vie viimeisetkin voimat. Hitto.

Taidan maanantaina mennä ilmoittamaan, etten taaskaan ole opiskelukykyinen. Huoh. Tästä ei nyt vaan tule mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)