7.10.2014

Yö oli helvetillinen

Opin, että koen tukahdutetun vihan päänsärkynä ja tukahdutettu itku oksettaa.

Yhdeksän aikoihin alkoi väsyttää niin, että meinasin nukahtaa kuin saunalyhty. Yllättäen Dyykkarikin tuli nukkumaan samaan aikaan. Jätettiin hoitokoira siis oman onnensa nojaan touhulelujensa kimppuun ja mentiin nukkumaan. Unen rajamailla pidin osilleni puheen, jossa kerroin olevani ylpeä niistä, että ne tai me olemme ottaneet tavoitteeksemme täyden yhdistymisen. Toivotin kaikki yhdistymistä haluavat osat yhdistymään minuun, mutta sanoin myös, että jos ei vielä koe olevansa tähän valmis, pakko ei ole. Ensimmäinen, joka minuun yhdistyi, oli Liisa. Sipe kieltäytyi kunniasta. Sitten nukahdin.

Kahden tunnin jälkeen koira herätti: vessahätä. Minulla oli jumalaton päänsärky ja olin ärtynyt, mutta hoidin elukan. Kun yritin palata nukkumaan, siitä ei meinannut tulla mitään. Pyörin sängyssä kaksi tuntia, kunnes Dyykkarikin heräsi. Päätettiin yhdessä nousta ja touhuta jotain kivaa ja koettaa sitten nukahtamista uudelleen. Päätettiin lähteä yöajelulle, koska Dyykkarilta oli tupakat loppu ja ainoa 24 h paikka on ajomatkan päässä. Pakattiin koira mukaan ja lähdettiin. Otus oli saanut jotain kurkkuunsa jumiin ja oksenteli valkoista vaahtoa päälleni*, mikä ei helpottanut hommaani vakuuttaa yhdelle osalleni, että vatsani ei ole täynnä mielensärkijän spermaa, eikä minun tarvitse oksentaa.

Päätäni särki ihan jumalattomasti ja oksetti. Aloin purkamaan oloa pihalle, koska tuntui, että muuten kuolen. Itkin, ja äkkiä tajusin olevani raivoissani. Itkun seasta yritin selostaa Dyykkarille, kuinka tämä oli käänteentekevää. Tajusin, että raivo oli Kakan takana. Vaikka se oli meistä kaikista kaikkeen alistetuin, se oli myös vihaisin. Itkin ja nyrkkeilin ilmaa Dyykkarin ajaessa.

Tietysti ensimmäinen paikka oli suljettu remontin takia. Toinen paikka onneksi oli auki. Kun Dyykkari pääsi takaisin autoon, itkin vuolaasti ja hoin ääneen, kuinka mielensärkijällä ei ollut mitään oikeutta tehdä minulle niin. Olisi pitänyt mennä jo lapsena poliisille.

Kotona vajosin vessan lattialle itkemään. Vessan, koska yhä oksetti. Tiesin kyllä, että oksetus on oikeasti vain sitä, että itkettää. Keskityin puristamaan tunteen itkuna pihalle, jotten olisi oksentanut. Sain yhden osan itkut itkettyä pihalle, tuli tauko. Uusi osa kysyi ääneen sitä askarruttaneet kysymykset, se sai niihin vastaukset ja itku purkautui pihalle. Tätä jatkui ja jatkui. Dyykkari, joka piti minua sylissään koko ruljanssin läpi, valitti lopuksi, että hänen jalkansa oli tunnoton hankalasta asennosta. Itkin ulos pelkoni raiskatuksi tulemisesta, pelkoni, että kehoni halkeaa siitä kaikesta kivusta, siitä, että isi tappaa äidin, siitä, että isi tappaa minut, siitä, että lääkärisetä tulee. Vähitellen lapsiosien itku muuttui teinien itkuksi. Jopa Sipe kävi itkemässä, vaikka oli alunperin väittänyt, ettei se halua vielä yhdistyä.

Lopulta tunsin jonkun muutoksen. Seuraavaksi purkautuva olo ei ollutkaan itkua, vaan jotain muuta. Tunnustelin, mitä kehoni halusi tehdä. Aloin nyrkkeillä ja hakata ilmaa. Nousin ylös päästäen Dyykkarin oikomaan raajojaan ja pyysin häntä tuomaan minulle ison tyynyn. Sitä sitten hakkasin, kunnes koira nukahti sen päälle. Yritin käydä vessassa, mutta oksetti liikaa. Olo oli yhä hirveä, vaikka olin itkenyt jo reilusti yli tunnin. Siirryin olkkariin hakkaamaan uutta tyynyä, mutta siitä Dyykkari poimi minut mukaansa sänkyyn. Siellä halasin häntä ja jatkoin itkemistä. Oikea puoleni ilmoitti, ettei se enää halua taistella. Dyykkari kertoi minulle, ettei minun enää tarvitse, minulla on ympärilläni armeija. Hän alkoi luetella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan minua. Oikea puoleni sai itkettyä itkunsa. Sitten vasen puoleni ilmoitti, ettei se enää jaksa pelätä mielensärkijää tai hyökkäystä. Dyykkari kertoi sille, ettei enää tarvitse pelätä. Vasen puoleni sai itkettyä. Vähitellen itkujen aiheet alkoivat saavuttaa nykypäivää. Itkin sitä, kuinka pelkäsin Dyykkarin jättävän minut pettämisen jälkeen. Itkin sitä, kuinka olisin halunnut saada lapsen. Vihoviimeisenä itkin sitä, että joudun itkemään näin paljon, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Tajusin, että dissosisaatio ei ole vain mekanismi, jota käytin silloin lapsena. Minä käytän sitä yhä, jatkuvasti, vaikka ei olisi pakko. Se on nykyään automaatio.

Lopulta itku loppui, mutta kehoni oli siinä kunnossa, ettei oloni pystynyt paranemaan. Olisi pitänyt enemmän keskittyä sitomaan itseään nykyhetkeen ja todellisuuteen kaiken sen itkemisen keskellä. Nyt kehoni oli hälytystilassa, josta se ei päässyt pois. Onneksi Dyykkarilla oli rauhottavia. Nappasin kaksi ketipinoria huuleen, ja vihdoin sain nukahdettua.

Nyt on sitten molempien unirytmi taas katollaan päinvastaisista tavoitteista huolimatta. Dyykkari nukkuu vielä. Ei ollut saanut itkurupeamani jälkeen unta, joten oli leikittänyt ja hoitanut koiraa puolille päivin, jolloin minä vihdoin pääsin ylös. Lähipiiriä tuntuu huvittavan kykymme sössiä vuorokausirytmin tapainenkin, mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ihan huvikseen tehdä. Nyt taidan mennä takaisin nukkumaan, koska Järjestelijä, joka silloin unen rajamailla kysyi minulta luvan koko ruljanssiin, lupasi että tähän menee ainakin pari päivää. Nyt on kärsimykset kärsitty, seuraavaksi pitää nukkua, jotta aivot saadaan järjestettyä uusiksi. Katsotaan, mitkä ovat tämän läpieletyn helvetin palkinnot.

*) Joi hyvin eikä ollut muitakaan merkkejä siitä, että olisi ollut hätä, ei huolta. Aamulla ongelma oli ratkaissut itsensä.

1 kommentti:

  1. Kuulostaa viime viikoltani. Hyvä nimike, Järjestelijä - itse ainakin huomaan viime viikon jälkeisen itkun auttaneen järjestelemään mieleni osia. Itkin maanantaista perjantaihin joka ilta hysteerisesti niin lapsuutta, nuoruutta kuin aikuisuutta: aivan kaikkia surullisia asioita, mitä on tapahtunut/olen joutunut kantamaan ja kokemaan. Se itku piti itkeä, se turvattomuus ja paha olo kärsiä. Ja nimenomaan, sitten piti nukkua su-ma yönä 12 tuntia ja antaa eilinen itselleni ainoastaan olla, niin tänään on jo aivan erilainen olo.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)