28.11.2014

Heräsin painajaiseen

Näin unta, että olin Sokoksella katselemassa astioita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olinkin kotona, keittiössä. Pöydällä oli punainen pata vielä paketissaan. En huomannut sitä, ennen kuin Dyykkari kysyi, mistä se oli tullut. Kun silmäni osuivat siihen, kirkaisin ja melkein kaaduin.

Sitten oltiinkin jossain ihme kopissa Sokoksella katsomassa turvakameroiden nauhoja. Näin nauhalta itseni, ja äkkiä seurasinkin kaikkea jostain sivusta. Katsoin kehoni ryntäävän roskikselle oksentamaan. Dyykkari ja mukana ollut kaverini yrittivät saada minut rauhoittumaan.

Lääkärisetä.

Lääkärisetä ja vaimonsa olivat tulleet katsomaan astioita. Lääkärisetä, nyt jo vanha pappa keppinsä kanssa, sanoi minulle jotain. Pyysi kai väistämään tai antamaan hänelle sen, mitä katselin. Olin kaapannut padan mukaani ja kadonnut.

Äkkiä olinkin keittiössä. Lapsuuteni keittiössä. Lattia on tahmea ja märkä. Olen polvillani, kädet lattiaa vasten. Katson käsiäni. Ne ovat punaiset. Rupean kirkumaan.

Uni vaihtuu. Sama paikka, mutta en olekaan yksin. Lääkärisedällä  on kädessään pata. Hän pitää sen kahvasta kiinni, ja hakkaa jonkun päätä. Pataan tuli ensimmäisestä iskusta lommo. Pahempi juttu. Liian kova pää sinulla, sitä tarvitsee näemmä vähän pehmittää.

Thock, thock, thock

Iskut jatkuvat, kunnes pää on punaista mössöä.

Herään.

- - -

Katsoin ennen nukkumaanmenoa dokumentin Isabelle Carosta. Ei ehkä olisi pitänyt. Tulin aivan saatanan vihaiseksi. Caron isä (tai kasvatti-isä, kuten Caro itse sanoi) otti kunnian kaikista tyttärensä saavutuksista (en yhtään ihmettelisi, vaikka äijä olisi narsisti). Äiti eli tyttärestä luomansa haavekuvan kautta, eikä antanut lapsen irrottautua itsestään tuumaakaan. Carolla ei saanut olla omaa tahtoa, ei omia haaveita, ei mitään. Vanhemmat omivat ja kontrolloivat kaikkea hänen elämässään. Onko ihme, jos hän kääntyi kehonsa puoleen saadakseen päättää edes jostain itse?

Dokumentissa siteerattiin näytelmää 4.48 psykoosi. Tietysti se piti etsiä netistä ja lukea "iltasatuna". Hyviä öitä vaan.

26.11.2014

Eilinen ja viime yö ei nyt oikein mennyt kovin hyvin. Luin niin pitkään kirjaa Trauma ja keho, että joku meistä ahdistui, kun opiskelut seisovat sen takia. Se yritti ratkaista asian upottautumalla kirjan lukemiseen täysin, koska kaikki kirjathan loppuvat joskus, eikö? Se ei tajunnut sitä, että väsymys iskisi ennen kuin kirja olisi läpi selattu. Koska uppouduttiin kirjaan ja unohdettiin keho, 2 tuntia nukkumaan menon jälkeen heräsin kauheaan nälkään. Sinnittelin puoli tuntia, kunnes tajusin, ettei nukahtaminen uudelleen onnistu. Kävin hakemassa jääkaapista puolikkaan kurkun ja järsin sitä menemään peiton alla, miettien. Muistin, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Muistan lapsena, reilu kymmenvuotiaana heränneeni yöllä aivan kauheaan nälkään. Heikotti, mutta sain mentyä keittiöön ja löysin jääkaapista keitetyn perunan. Makoilin keittiön lattialla ja järsin perunaa. En uskaltanut lämmittää mitään tai pitää muutenkaan ääntä enempää kuin oli pakko, koska en halunnut herättää mielensärkijää. Peruna teki tehtävänsä, ja huimaus hellitti sen verran, että sain nukuttua aamuun asti.

Kävin tekemässä itselleni lautasellisen puuroa ja palasin sänkyyn miettimään. Tämä ei siis ole ainoa kerta, kun näin on käynyt. Tämän täytyy liittyä johonkin. Taistelin puuron vatsaani ja yritin nukahtaa uudelleen. Yritin muistaa ensimmäistä kertaa, kun olen herännyt yöllä nälkään. Lapsiosa ilmoittautui. Välähdyksenomainen muistikuva: Lapsi itkee pimeässä keittiössä täyttä kurkkua. Kaupungin valojen hohde on ainoa valonlähde. Laiminlyöjä on raskaana ja ilmeisesti sairaana tai jotain vastaavaa, ja olen jäänyt heitteille. Minulla on kauhea nälkä, mutta kukaan ei vastaa itkuuni. Lopulta hiljenen ja päättelen, että en ilmeisesti ansaitse ruokaa.

Poimin itkevän lapsen syliini ja vien sen päässäni notkuvien ruokapöytien ääreen. Se alkaa heti ahmia hampurilaista ja hot dogia. Se kertoo, että oli mennyt takaisin nukkumaan. Aamupalalla vatsaan oli sattunut niin, ettei ruoka meinannut mennä alas, jolloin äiti suuttui. Tarhassa oli sitten tullut santsattua kahdesti, ja tarhan täti kehui. Mistä äiti suuttui taas: Miksei ruoka kotona kelpaa?

Kaikkien näiden vuosien jälkeen pystyin korjaamaan tämän juurtuneen ajatuksen (minä en ansaitse ruokaa) ja korvaamaan sen ajatuksella "minä ansaitsen ruokaa". Tämän kautta minut valtasi valtava ilo, ja päätin lähteä heti huomenna syömään kunnolla. Jotkut toiset osat tulivat kertomaan, että ne olivat yrittäneet tasapainoilla tämän ei-ruoan ansaitsemisen ja kehoni energiatarpeen välillä syömällä mahdollisimman vähän. Tämä tarkoitti sitten, että olen syönyt karkkia nälkääni. Ehkä nyt pääsisin tästä ongelmasta eroon?

Jonkin aikaa tämän jälkeen vatsastani nousi ahdistus. Sieltä ryömi esiin yksi lapsiosa, joka vihaisena ilmoitti, että kun kerta nyt kuunnellaan kaikkia muitakin, pitää häntäkin. Hänen kauttaan pääsin käsiksi siihen, miksi valmistuminen on niin iso ongelma: aiheutan äidille vaikeuksia, jos valmistun.

Taustatarina oli, että laiminlyöjälle tuli ilmeisesti yllätyksenä se, etten voi jatkaa tarhassa ensimmäiseen luokkaan asti. Piti hakea eskariin, mutta en päässyt, koska kunta säästi. Lopulta laiminlyöjä sai järjestettyä niin, että pääsin perhepäivähoitoon vuodeksi, mutta kaikki tämä aiheutti hänelle huomattavaa stressiä ja huolta. Oli siis minun vikani, että äiti kärsi, ja se oli pelkästään sen vika, että "valmistuin" tarhasta.

Tämäkin saatiin käytyä läpi ja korjattua käsityksiä. En tiedä, olisiko tämä ollut niin iso juttu, jos taustalla ei olisi vaikuttanut se, että isäni oli pedofiili ja olin jo valmiiksi traumatisoitunut ja oppinut ajattelemaan, että kaikki on minun vikani.

Kävin aivan kierroksilla tämän kaiken jälkeen, enkä saanut unta kuin vasta aamulla seitsemältä. Heräsin iltapäivällä puoli kolmen aikaan. Huoh. Nyt pitää pitää kiirettä, että ehdin kaupungille syömään. Mutta edistystä, jei!

25.11.2014

Trauma ja keho: puolustautumisesta

“Traumatisoituneiden ihmisten kehot ovat kuin ‘otoksia’ hetkestä, jolloin he ovat uhkan kohdatessaan tai loukkaantuessaan epäonnistuneet yrityksissä puolustaa itseään.” 
- Peter A. Levine
Kun ihminen on jäänyt kiinni kesken jääneeseen puolustusreaktioon, hän toipuu kun reaktio viedään loppuun. Tämä tapahtuu kehotietoisuuden lisäämisen avulla. Muistellessa traumaattista tapahtumaa ei keskitytäkään siihen, mitä tapahtui, vaan siihen, mitä kehossa tapahtuu asiaa muistellessa. Jos esimerkiksi keho haluaa juosta, paikoillaan juokseminen voi saattaa tapahtuman loppuun. Näin kehoon lukkiutuneet voimavarat saadaan käyttöön.

Meillä on nisäkkäinä kolme mahdollista tapaa reagoida uhkaan, on se sitten pieni tai suuri:
1. Avun pyytäminen (sosiaalisen sitoutumisen järjestelmä)
2. Kehon liikuttaminen (taistele tai pakene)
3. Liikkumattomuus (jähmettyminen, piiloutuminen, kuolleen leikkiminen)
Kun tilanne tulkitaan vaaralliseksi, turvallisuutta vaativat toimet (leikkiminen, tutkiminen, lisääntyminen, ruokailu) hylätään ja keskitytään vaaran vähentämiseen tai välttämiseen. Liikkumattomuus ei vastoin yleistä käsitystä ole välttämättä se viimeinen keino. Eläin voi jähmettyä liikkumattomaksi ensimmäisenä puolustautumiskeinonaan, varsinkin jos peto ei ole vielä havainnut sitä. Jähmettymisreaktio tapahtuu usein, vaikka tarjolla olisi pakoreitti. Saalistajan lähestyessä aktivoituu vimmainen puolustautumisreaktio, ja jos se ei johda toivottuun lopputulokseen, viimeisenä keinonaan eläin leikkii kuollutta.

Nämä puolustautumisreaktiot voidaan löytää myös ihmisiltä. Niiden alkukantaisuus ja automaattisuus kertoo paitsi ehdottomuudesta ja joustamattomuudesta, myös tehokkuudesta. Jos nämä keinot olisivat huonoja tai toimimattomia, evoluutio olisi varmasti karsinut ne pois tähän mennessä. Yksikään keino ei ole toista huonompi, ja ajan säästämiseksi selviytymiskeinon valinta tapahtuu usein tahdosta riippumatta. Valintaan vaikuttavat mm. uhan laatu, aiemmat kokemukset ja yksilön voimavarat.

Usein vaarasta yritetään selviytyä ensin sosiaalisin keinoin: Lapsi juoksee äitinsä helmoihin, tulistunut yritetään rauhoitella puhumalla, huudetaan apua. Jos nämä keinot eivät toimi, yleensä seuraavaksi aktivoituu taistele tai pakene -reaktio: Aistit terävöityvät, lihakset jännittyvät, keho siirtyy ylikierroksille valmistautuessaan tulevaan. Viha (taistelu) tai pelko (pako) valtaa meidät.

Useimmiten pako on taistelua järkevämpi vaihtoehto. Kehon kiputunto heikkenee, jotta mahdolliset vammat eivät estäisi pakenemista, ja jotta pakenija jaksaisi juosta tarpeeksi kauan.
"Pakoyllykkeitä voidaan havaita paitsi asiakkaiden jalkojen liikkeissä myös lukuisissa hienovaraisemmissa liikkeissä, kuten vääntyilyssä, pois kääntymisessä tai peräytymisessä."
Jos pakeneminen ei jostain syystä onnistu, siirrytään taisteluun: pureminen, potkiminen, lyöminen, rimpuilu. Mitä tahansa, joka vahingoittaisi hyökkääjää niin, että pako mahdollistuisi.
"Asiakkaat kokevat taistelukäyttäytymisen yllykkeet usein kehollisesti kireytenä käsissä, käsivarsissa ja hartioissa; kädet alkavat jännittyä tai puristua nyrkkiin, kädet tai käsivarret nousevat ylös, silmät kaventuvat; leuat puristuvat yhteen ja koetaan potkimis- ja kamppailuyllykkeitä."
Ihminen on kuitenkin sen verran monimutkainen otus, että keinovalikoimamme ei rajoitu pelkästään juoksemiseen tai taisteluun. Auton ratin kääntäminen, aseiden käyttäminen, ennakointi, käden nostaminen kasvojen suojaksi ja muut taidot tai refleksit eivät katoa vaaran uhatessa, vaikka havaintokenttämme kapeneekin.

Jos mikään aiemmista keinoista ei tuota tulosta, tilanne muuttuu mahdollisesti traumatisoivaksi. Elimistö putoaa täydestä hälytystilasta lamaannukseen. Näin tapahtuu erityisesti lasten kohdalla, jos he todistavat väkivaltaa tai joutuvat sen kohteeksi. Tällöin vastustaminen tai pakoyritykset saattavat itseasiassa vain pahentaa tilannetta. Ja minne lapsi sitä paitsi pakenisi?

Kirjassa jaotellaan liikkumattomuuteen perustuvat puolustuskeinot kahteen ryhmään: Jähmettymiseen ja velttoon passiivisuuteen. Jähmettymistä on kahdenlaista. Tyypin 1 jähmettymisessä hengitys muuttuu pinnalliseksi, koko keho kiristyy äärimmilleen kuin jännitetty jousi ja tuntuu kuin pienikin virike laukaisisi taistelun tai pakenemisen. Tämä voi kaltoinkohdelluilla lapsilla ilmetä valmiustilana, jossa odotetaan vanhempien pienintäkin käskyä, toimitaan nopeasti ja tehokkaasti ja taas jähmetytään siinä toivossa, ettei pahempaa seuraa.

Toisenlaista jähmettymistä voisi kutsua "halvaantumiseksi". Tuntuu, ettei saa henkeä, eikä liikkuminen onnistu. Tämä tila johtuu oletetusti siitä, että sekä parasympaattinen hermosto että sympaattinen hermosto ylivirittyvät samaan aikaan, mikä johtaa lihasten supistumiseen halvaantumisen tunteen synnyttävällä tavalla. Näin käy tyypillisesti silloin, kun tilanne arvioidaan lohduttomaksi: taistelu tai pakeneminen ei tule onnistumaan. Jatkuvan tykistötulen alla tuntikaupalla maanneet sotilaat, ansaan jäänyt eläin, raiskaajan kiinni saama lapsi tietävät tunteen.

Jähmettymistä kuvaa siis hermoston ylivirittyneisyys. Alivirittyneisyys puolestaan on tyypillistä veltolle passiivisuudelle. Kun mikään muu ei ole auttanut, kuolleeksi tekeytyminen, veltto passiivisuus, toimintojen alasajo ja/tai tajunnan menettäminen voivat vielä pelastaa.
"Sydämen aikaisemmin kiivas syke hidastuu mateluksi, verenpaine laskee jyrkästi, jännittyneet lihakset romahtavat ja muuttuvat liikkumattomiksi, mikä johtuu näennäisesti ulkoisten syiden aiheuttamasta tiedottomuudesta. Tarkkaavainen ja valpas mieli muuttuu turtuneeksi ja dissosioituneeksi, mikä johtuu ainakin osittain korkeasta endorfiinitasosta. Muistin hyödyntäminen ja muistojen taltioiminen estyy, mikä todennäköisesti johtaa muistinmenetykseen."
Keho pumppaa itsensä täyteen omia kipulääkkeitään, jolloin kivuntunto heikentyy tai katoaa kokonaan. Tunteet etäännytetään. Kaikki tuntuu tapahtuvan jollekulle muulle. Jotkut kertovat siirtyneensä kehonsa ulkopuolelle seuraamaan tapahtumia. Kaiken tämän tavoite on minimoida lisäkärsimykset.

Puolustusreaktio voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin:
  1. Merkittävä vireyden muutos
  2. Voimistunut orientoitumisrefleksi
  3. Kiintymisen ja sosiaalisen sitoutumisen järjestelmät
  4. Liikkeellepanevat puolustusstrategiat
  5. Liikkumattomiksi muuttavat puolustusstrategiat
  6. Palautuminen
  7. Yhdistäminen

Vaiheet eivät välttämättä seuraa toisiaan tässä järjestyksessä ja jotkut niistä voivat jäädä pois. Lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet ovat oppineet, ettei taistelusta ja pakenemisesta ole hyötyä. Näin ollen he voivat reagoida uhkaan välittömästi alistumalla tai liikkumattomuudella.
"On yleistä, että pitkäaikaisen kaltoinkohtelun traumatisoimat ihmiset reagoivat uhkaärsykkeisiin mekaanisella mukautumisella tai välinpitämättömällä alistumisella. On tärkeää, että tätä alistumistaipumusta ei pidetä tietoisena suostumuksena — se tulee tunnistaa puolustuskäyttäytymiseksi. Esimerkiksi eräs nainen, joka päästi mekaanisesti miespuolisen sukulaisen asuntoonsa tietäen, että tämä tulisi raiskaamaan hänet kuten aikaisemminkin, turvautui hyvin todennäköisesti alistuvaan puolustusreaktioon, jonka hän oli oppinut koettuaan toistuvasti saman uhkatilanteen. Uhreja saalistavat ja väkivaltaiset ihmiset pyrkivät usein herättämään muissa tämän vaistomaisen puolustusreaktion ja käyttämään sitä hyväkseen saadakseen aikaan automaattisen myöntymisen kaltoinkohteluun "
Näin aiemmat kokemukset muokkaavat reaktioitamme nykyisyydessä ja edelleen selittävät hyväksikäytettyjen alttiutta joutua uudelleen uhriksi.

Palautuminen tapahtuu, kun uhka on ohi. Sen tavoitteena on vireystilan palauttaminen normaalille tasolle. Tämä voi vaatia jännityksen purkamista esimerkiksi juoksemalla tai urheilemalla, tärisemällä, itkemällä... Mahdolliset vammat yleensä huomataan tässä vaiheessa, koska kiputunto palaa. Tapahtuneesta kerrotaan muille ihmisille, levätään ja toivutaan. Jos palautuminen estyy esimerkiksi uuden hyökkäyksen vuoksi, seuraa ongelmia:
"Kyvyttömyys viedä toipumisvaihe päätökseen johtaa usein krooniseen “haavojen nuolemiseen” (uupumukseen sekä pitkiin kausiin sairasvuoteessa, jotka eivät kuitenkaan palauta voimia) tai kyvyttömyyteen huolehtia kehosta ja/tai itsestä."
Palautumisen rinnalla toimii yhdistäminen. Tämä prosessi vie yleensä pidempään kuin fyysinen tai psyykkinen palautuminen ja sen onnistuminen riippuu useista tekijöistä, kuten henkilöhistoriasta, tapahtuman vakavuudesta, tukiverkostosta jne. Traumakokemus käydään läpi yhä uudelleen, kunnes se on onnistuneesti liitetty osaksi henkilön elämäntarinaa. Kävi itse tapahtumassa sitten miten tahansa, se muuttaa ihmistä. Jos puolustautuminen onnistui, ihminen kokee monia positiivisia tunteita: ylenpalttista innostusta, kiitollisuutta, helpotusta, iloa, riemua tai optimismia. Stressaavat tilanteet voivat jopa lisätä ihmisen joustavuutta ja stressinsietokykyä.

Tilanne on kuitenkin eri, jos uhka ei ole koskaan poistunut ja tilanteeseen on ollut pakko alistua, tai jos tapahtuma on ollut niin raju, ettei puolustautumisreaktiota ole voitu saattaa loppuun.
"Traumaperäisille häiriöille yhteinen, pysyvä piirre näyttää olevan muuntuneiden puolustusreaktioiden ja epätarkoituksenmukaisten orientoitumisreaktioiden säilyminen jopa vuosikymmenien ajan. Sensorimotorisen psykoterapian perusvakaumus on, että ajan mittaan tavaksi muuttuneet, keskeytyneet tai tehottomat fyysiset puolustautumisliikkeet ylläpitävät trauman oireita ja ehkäisevät sen purkamisen. Niiden lohkominen minuuden muista puolista pitää ne erillisinä, ja ne jäävät yhdistämättä ihmisen nykyiseen elämään ja kokemukseen."
Traumatisoituminen voi oireilla yli- tai alivireyden kautta uhkaavissa tai sellaisiksi tulkituissa tilanteissa:
"Asiakkaat eivät ymmärrä turvautuvansa vaistomaiseen liikkumattomaksi muuttavaan reaktioon ja syyttävät siksi itseään ikään kuin he olisivat valinneet reaktion tietoisesti ja tahallisesti. Tilanteen tulkitseminen itsestä johtuvaksi ja siihen liittyvät itsesyytökset vuorostaan vahvistavat jähmettymismallia. "
Onneksi tämä jumiutuminen voidaan purkaa.

Trauma ja keho: Tietoisuuden suuntaamisesta

Luvussa neljä käydään läpi trauman vaikutusta orientoitumisreaktioon ja -refleksiin. Ensin mainittu on tietoisella tasolla tapahtuvaa huomion suuntaamista, jälkimmäinen automaattinen tapahtuma. Esimerkkinä orientoitumisreaktiosta on tapahtumaketju, jossa kuulet elokuvan alkavan ja päätät lopettaa kaverisi kanssa keskustelun ja suunnata huomiosi leffaan. Jos taas kuulet kovan pamauksen, orientoitumisrefleksi saa sinut pomppaamaan pystyyn ja kääntämään kasvosi kohti äänen lähdettä, ennen kuin olet ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtuu. Olemme jatkuvasti, sekä nukkuessamme että hereillä, orientoitumisvalmiudessa. Luonnollisesti traumatisoituminen vaikuttaa paljon huomion suuntaamiseen.

Orientoituminen voi olla ulkoista, havaittavaa (esim. pään kääntäminen kohti mielenkiinnon kohdetta) tai sisäistä, jolloin sitä ei välttämättä huomaa (esim. oppilas näyttää kuuntelevan, mutta sisäisesti hänen huomionsa on suuntautunut viikonlopun suunnitteluun).
"Traumaperäisistä häiriöistä kärsivillä on usein vaikeuksia sovittaa yhteen ulkoista ja sisäistä orientoitumista. He orientoituvat usein ulkoisesti arkipäiväisiin virikkeisiin ja samalla orientoituvat sisäisesti traumaperäisiin virikkeisiin — nopeaan sydämenlyöntiin, tunkeutuviin kuviin tai riittämättömyyden ja epäonnistumisen ajatuksiin."
Maadottaminen auttaa sisäisen huomion suuntaamista takaisin nykyhetkeen. Tapoja on monia. Jos terapeutti huomaa asiakkaan "katoavan paikalta", hän voi auttaa tätä palaamaan nykyhetkeen esimerkiksi kiinnittämällä asiakkaansa huomion huoneessa oleviin esineisiin tai kehotuntemuksiinsa. Pään kääntely ympäri huonetta ja huomion kohdistaminen uudelleen auttaa palauttamaan turvallisuuden tunteen.

Orientoitumisreaktio voidaan jakaa yhdeksään vaiheeseen, jotka kuitenkin tapahtuvat samanaikaisesti tai seuraavat toisiaan sekunnin murto-osan sisällä. Nämä vaiheet ovat:
1. Vireyden kohoaminen
2. Toiminnan keskeyttäminen
3. Aistien valpastuminen
4. Sopeuttavat lihasliikkeet
5. Ympäristön tutkiminen
6. Paikallistaminen
7. Tunnistaminen ja arviointi
8. Toiminta
9. Uudelleen järjestyminen
Traumatisoitumisen tapahtuessa selviytyjä jää jumiin johonkin reaktion vaiheeseen, eikä pääse uudelleen järjestymisen vaiheeseen. Hän saattaa toistaa yhä uudelleen traumatisoitumisen hetkellä kesken jääneitä toimintoja kykenemättä estämään itseään tai kokee lamaannusta. Nykyhetken tarkoituksenmukainen havaitseminen vaikeutuu:
"Tiedostamattaan ja refleksinomaisesti he kaventavat tietoisuutensa kentän koskemaan vain traumaärsykkeitä eivätkä siten havaitse ärsykkeitä, jotka kertoisivat heidän olevan turvassa: näin he tahtomattaan pitävät yllä uhkan tunnetta. Vaihtoehtoisesti he kokevat, että alivireys heikentää heidän luontaista kykyään orientoitua ärsykkeisiin, jotka viestivät joko mielihyvästä tai vaarasta: he voivat tuntea olonsa “alasajetuksi’ eli he eivät tunnista tunteitaan, menettävät kosketuksen kehoaistimuksiinsa tai eivät huomioi vaaraärsykkeitä (mikä voi altistaa uudelle uhriksi joutumiselle)."
Traumatisoitunut on siis yliherkkä vähäisille ympäristön muutoksille, taipuvainen ylireagoimaan traumasta muistuttaviin virikkeisiin ja kyvytön tekemään todenmukaisia arvioita nykyhetken turvallisuudesta.

Traumatisoituminen vaikuttaa myös huomion kohdistamiseen ja keskittymiseen. Kun huomion ylläpito on vaikeaa mieleen nousevien traumatakaumien vuosi, tehtävien loppuun saattaminen vaikeutuu. Häiriöalttius kasvaa, keskittymyyskyky katoaa, käytöksestä tulee asiatonta tai oikullista. Toisaalta keskittyminen voi olla pakonomaista, asioihin "uppoaa" tai jää jumiin.

Kirjassa todetaan sama, minkä oivalsin jonkin aikaa sitten: Odotuksemme vaikuttavat havaintoihimme. Jos lapsuudessamme kukaan ei ollut meitä varten, emme aikuisena edes tunnista tarjottua apua. Tulkitsemme avuliaisuuden hyökkäykseksi tai syytökseksi ja yksin jäämisen kokemuksemme vain syvenee. Kun opimme tunnistamaan nämä ylitulkintamme, voimme vähitellen muuttaa niitä.
"Traumasta kärsivien traumaperäiset vaaraodotukset usein ehkäisevät pitkäkestoisen arvioinnin ja tarkistamisprosessin, minkä johdosta he ovat taipuvaisia reagoimaan uhkaaviksi tulkitsemiinsa ärsykkeisiin ja traumamuistumiin puolustustoimilla"
Itse sain aikoinaan palautetta, että minulle on pelottavaa antaa palautetta, koska reagoin heti hyökkäämällä. Olen yrittänyt muuttaa tätä käyttäytymismalliani.

Jotta voisimme tehdä järkeviä arvioita nykyhetkestä, meidän tulee osata erottaa menneisyys nykyisyydestä ja lisäksi kyetä pitämään vireystilamme tilanteeseen sopivana. Kun pysymme rauhallisina vajoamatta lamaannukseen, pystymme ajattelemaan selkeästi, tunnistamaan tunteemme ja tulkitsemaan nykyhetken realistisesti. Kun pulssi kohoaa sataan ja tietoisuuden kenttä kapenee kattamaan vain vaaralliseksi tulkitun asian, kannattaa käännellä päätään ja arvioida tilanne uudelleen. Tällöin liikkuu pois refleksin alueelta ja siirtyy kognitiivisten toimintojen alueelle, jolloin voi valita muuttaa tulkintaansa tilanteesta. Tätä ehkä avaa esimerkki Dorothystä, joka alkoi raiskausyrityksen jälkeen turhaan pelätä miespuolista esimiestään:
"Ensin hän oppi huomioimaan tietoisuutensa supistumisen ja sietämään sitä, sitten muuttamaan reaktiotaan antamalla katseensa tietoisesti vaeltaa uusiin virikkeisiin. Seuraavissa tapaamisissa esimiehen kanssa Dorothy kykeni työstämään orientoitumis- ja puolustustaipumuksiaan, (...) itsetietoisuus parani ja tietoisuuden kenttä laajeni, hänen vireytensä alkoi pysyä sietoikkunan puitteissa ja hän kykeni ympäristön realistiseen arvioimiseen."

Trauma ja keho: kiintymisestä

Ehdin taas vaihteeksi lukea Trauma ja keho -kirjaa. Olen päässyt nyt jo kiintymyssuhteisiin ja niiden muodostumiseen asti (luku 3*). Turvallinen kiintyminen ensisijaiseen hoitajaan, joka usein on äiti, mahdollistaa lapsen itsesäätelyn. Turvallisesti kiintynyt lapsi osaa tunnistaa vaaralliset tilanteet, luottaa itseensä ja osaa säädellä tunnetilojaan ja -reaktioitaan tilanteeseen sopivalla tavalla.

Meidän ei-niin onnekkaiden kohdalla kiintyminen on tavallisesti jäsentymätöntä eli sekavaa**:
"Main ja hänen kollegansa havainnoivat lapsiryhmää, jolla eron jälkeisessä kohtaamisessa ilmeni joukko hämmentävän ristiriitaisia reaktioita äiteihinsä. Tutkijat tarkkailivat myös äitejä, joiden käyttäytymistä he luonnehtivat joko “pelottavaksi” (uhkaava käyttäytyminen, äkilliset liikkeet, äkilliset hyökkäykset ja hyökkäysasennot) tai “säikähtäneeksi” (peräytyminen, liioitellut säpsähdysreaktiot, pois vetäytyminen reaktiona lapseen, pelokas ääni tai kasvonilmeet). Tämän lisäksi näiden äitien käyttäytymisessä ilmeni roolien sekaantumista (tuen hakemista lapselta), sekavuutta (transsinomaista käyttäytymistä, päämäärätöntä vaeltelua reaktiona lapsen itkuun), tunkeilevuutta (ranteesta retuuttamista, pilkallisuutta tai kiusoittelua, lelun eväämistä) tai vetäytymistä (tervehtimättä jättämistä, puhumattomuutta, katseyhteyden välttämistä)."
"Tämän kaltainen hoivaaja synnyttää pysyvien kielteisten tunteiden leimaamia traumatiloja. Koska hoivaajalla on heikko kyky kiintymiseen, hän ei kykene suojelemaan lasta muilta mahdollisilta kaltoinkohtelijoilta — —. Tämän kaltainen hoivaaja on tavoittamaton ja reagoi lapsen tunneilmaisuihin ja stressiin asiaankuulumattomasti tai torjuvasti. Hänen osallistumisensa vireydensäätelyprosesseihin on olematonta tai ennustamatonta. Vireyden kohtuullistamisen sijaan hän tarjoaa liian paljon (tai liian vähän) virikkeitä ja synnyttää äärimmäisiä vireystiloja: vireys nousee liian korkeaksi kaltoinkohtelun yhteydessä tai jää liian matalaksi laiminlyönnin yhteydessä. Koska hän ei korjaa tilannetta vuorovaikutteisesti, lapsen voimakkaat kielteiset tunnetilat kestävät [liian] kauan."
Kiintymyssuhteet voivat vahingoittua myös kriittisen puolen vuoden iän jälkeen, ja johtaa ongelmiin kiintymyssuhteissa aikuisiällä. Laiminlyöjä ja/tai kaltoinkohtelija voi olla myös joku muu kuin äiti tai ensisijainen hoitaja. Oleellista on vuorovaikutussuhteen jatkuvuus ja vahingollisuus.
"Steele, Van der Hart ja Nijenhuis ovat kyseenalaistaneet käsityksen, että kyseinen kiintymismalli olisi “jäsentymätön”. He otaksuvat, että pelokkaan/pelottavan hoivaamisen tapauksessa jäsentymätön/sekava kiintyminen on tosiasiallisesti jäsentynyt ja looginen reaktio, joka johtuu sekä puolustus- että kiintymisjärjestelmän samanaikaisesta aktivoitumisesta (...) Pelokkaan/pelottavan hoivaajan muodostama uhka aktivoi sekä läheisyyteen hakeutumiseen että puolustukseen liittyvät toimintataipumukset. Tämän kaltaista kiintymiskäyttäytymistä on todettu 80 prosentilla kaltoin kohdelluista lapsista, ja se ennustaa tilastollisesti merkitsevällä tavalla sekä dissosiaatiohäiriöitä että aggressiivista käyttäytymistä."
Eli nykyhetkessä epäloogisella käyttäytymisellä on looginen perusta menneisyydessä. Jos turvan lähde oli myös vaarallinen, sylissäkään ei kannattanut täysin rentoutua, koska seuraavaksi saattoi saada turpaansa.

Käytännössä sekava kiintyminen ilmenee ääripäästä toiseen heilahteluna tai jopa samanaikaisuutena:
"kohonnut pulssi, voimakkaat valmiusreaktiot, (...) paikallaan oleminen, lyhytaikaiseen transsiin vaipuminen, reagoimattomuus ja toimintojen alasajo."
"Traumatisoivissa ympäristöissä, jotka synnyttävät lapsissa jäsentymätöntä/sekavaa kiintymiskäyttäytymistä, tapahtuu tyypillisesti sekä laiminlyöntiä että kaltoinkohtelua. Fyysinen, emotionaalinen tai seksuaalinen kaltoinkohtelu tavallisesti aiheuttaa joko autonomisen vireyden kroonista kohoamista tai kaksisuuntaista vaihtelua yli- ja alivireystilojen välillä. Laiminlyönti puolestaan johtaa tavallisesti tunteiden latistumiseen, millä on kielteisempiä seurauksia kuin pelkällä kaltoinkohtelulla. (...) Trauma on virikkeiden liiallisuuden ja tilanteiden puutteellisen korjaamisen väistämätön seuraus; mutta myös laiminlyöntiin liittyy virikkeiden epätarkoituksenmukaisuus, riittämätön peilaaminen ja hoivaajan reaktioiden puute. Tämän kaltainen viriketason sopimattomuus voi lapsesta tuntua henkeä uhkaavalta, mikä pakottaa lapsen välinpitämättömyyteen ja itsesäätelyyn alivireyden avulla."
Kirjassa kuvataan myös, miten tällaista kiintymyssuhteen vinoumaa voidaan hoitaa.
"Kiintyminen terapeuttisessa liitossa laukaisee väistämättä asiakkaan puolustusjärjestelmät; kiintymisjärjestelmä aktivoituu vuorostaan silloin, kun asiakas tai terapeutti ottaa välimatkaa. (...) vaikka traumasta kärsivät tuntevatkin epätoivoista tarvetta luotettaviin suhteisiin, heitä piirittävät pelot ja epäluuloisuus, jotka on opittu — ja jotka ovat olleet perusteltuja — heidän traumaattisessa menneisyydessään."
Yksi terapian ensimmäisistä tavoitteista onkin tämän kiintymyskammon voittaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi terapeutin tulee seurata asiakkaansa kehollista viestintää ja havaita sen ja sanallisen viestinnän erot, joista asiakas itse ei ole tietoinen. Hänen tulee toimia kuin tarpeeksi hyvän äidin: lukea, sanoittaa ja auttaa itsesäätelyssä. Itsesäätelyn ongelma ei koske vain epämiellyttäviä tunteita:
"Useimmilta traumatisoituneilta asiakkailta puuttuu kyky kokea elämässään mielihyvää ja iloa. (...) heidän kykynsä tulla edes tietoisiksi miellyttävistä kokemuksista on heikentynyt. Tämän lisäksi myönteiset tunteet on traumatisoivissa lapsuudenympäristöissä usein yhdistetty vaaraan. Ylpeys saavutuksista on usein häpäisty, nauramista on voinut seurata rangaistus, rentoutuminen on merkinnyt ylivalppauden kadottamista, mikä on voinut johtaa hyväksikäyttöön."
Kirja jatkaa tapauskuvauksella, jossa avioparin vaimoa oli lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä hän nyt aikuisena kyennyt seksuaaliseen kanssakäymiseen miehensä kanssa. Terapeutti auttoi naista huomaamaan, milloin hänen kehonsa reagoi voimakkaasti keskustelun aikana. Hän antoi asiakkaalleen luvan pitää tällöin tauon, kunnes kykenisi taas jatkamaan. Tämän jälkeen pohdittiin muita mahdollisesti pelottavia asioita nykyhetkessä, jotka estävät naista rentoutumasta ja etsittiin keinoja uudelleen rauhoittumiseen. Aviopari sopi yhdessä terapeutin kanssa, että nainen siirtyy istumaan lähemmäs huoneen ovea ja avaa oven raolleen (koska pelkäsi olla huoneessa kahden miehen kanssa, terapeutin ja aviomiehensä). Kun tämänkin jälkeen naista pelotti, terapeutti antoi hänelle ison tyynyn, jota pitää sylissään. Vähitellen terapian myötä löydettiin keinoja, joilla nainen pystyi turvallisuudentunteensa säilyttäen lähestymään miestään. Tätä ei toteutettu niin, että nainen olisi vain hammasta purren tehnyt pelottavia asioita (mihin moni traumatisoitunut itsensä pakottaa), vaan etsimällä mielikuvaharjoittelun avulla tilanteita, jotka hän koki turvalliseksi. Koska kädestä pitäminen ja suutelu puistossa oli turvallista, aviopari suuteli ja piti kädestä puistossa. Vähitellen turvallisuuden ja hallinnan tunteiden kasvaessa pystyttiin siirtymään muihin ympäristöihin.

Tämän kuvauksen lukeminen laukaisi minussa oivalluksen: Jos sosiaalinen tilanne käy minulle sietämättömäksi, minä voin sanoa siitä, poistua tilanteesta rauhoittumaan tai ihan vain pitää tauon. Minulla on tähän oikeus ja mahdollisuus. Lapsena minulla ei ollut mitään mahdollisuutta pistää hommaa seis siinä kohtaa, kun en enää kestänyt, mutta mikään ei estä sitä nyt. Vaikka mielensärkijä vain jatkoi ilkkumistaan jopa silloin, kun jo itkin, se ei tarkoita, että kaikki muut olisivat yhtä tunteettomia. Nyt kannattaa sanoa seis.

Tunnistan kyllä jo, milloin minulle tulee paha olo vuorovaikutustilanteessa Dyykkarin kanssa. Julkisissa tilanteissa ongelmia aiheuttaa se, että dissosioin huomaamattani hirveän helposti. Dyykkarinkin kanssa en kiinnitä huomiota fyysisiin asioihin, kuten pulssiini, hengitykseeni, kehoni lämpötilaan. Näihin pitää jatkossa kiinnittää huomiota.

Strategiat, rajat ja rakenne ovat oleellisia kiintymiskyvyn ja vireyden säätelykyvyn kehittymiselle. Edellä kuvatussa avioparin tapauksessa yhdessä terapeutin kanssa luotiin strategia eli suunnitelma, kuinka lähestyä kulloistakin ongelmaa. Terapeutti auttoi naista löytämään rajansa (mitä hän kestää, mitä ei). Kun nainen huomasi pystyvänsä hallitsemaan tapahtumia, hänen itseluottamuksensa ja turvallisuudentunteensa parani. Näin pystyttiin vähitellen poistamaan kiintymykseen liittyviä pelkoja ja nainen oppi paremmin säätelemään vireyttään, eli hän ei enää joutunut sietämättömien tunteiden tai lamaannuksen valtaan. Tarpeeksi hidas eteneminen ja selkeät tavoitteet edistivät avioparin sitoutumista terapiaan.

**)Kirjassa kuvattiin myös muut kiintymyssuhteen muodot (yhteensä neljä), mutta keskityin tässä vain tähän meille tutuimpaan muotoon.

*)Luku 1 käsitteli ihmisen hermoston rakennetta ja toimintaa. Luku 2 käsitteli sietoikkunaa, eli vireystilan säätelyä. Traumatisoituneilla sietoikkuna on tavallisesti kapea, eli vähäisetkin ärsykkeet laukaisevat joko taistele tai pakene -reaktion tai lamaantumisen. Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo aiemmin täällä.

Toipilas

Juttelin tässä eräänä päivänä ihmisen kanssa, joka tietää hirveästi ihmisen kehosta. Tulin kysyneeksi, mistä johtuu, että kun lähden juoksemaan tai pyöräilemään, heti alkuun sattuu jalkoihin. Ei siis hetken päästä, jolloin voisi olettaa lihasten ehtineen "hapoille", vaan heti liikkeen alettua. Hän pohti pitkään, mutta totesi sitten, että silloin on todennäköisesti kyse siitä, että en ole vielä ehtinyt palautua aiemmasta rasituksesta.

Tässä voikin sitten kysyä, että mistä aiemmasta rasituksesta, kun en takuuvarmasti treenaa niin usein ja niin rajusti, että eivät lihakseni ehtisi siitä toipua. En ole mikään himourheilija. Sitten tajusin, että niin. Minullahan on vielä käynnissä palautuminen lapsuudestani. Tänäänkin nukuin kolmen tunnin päikkärit, joilla ei ollut mitään tekemistä tämän hetken kanssa. Ne olivat lepohetki, joka oli noin 20v. myöhässä.

Etureisieni lihaskalvoihin sattuu ihan pirusti, jos lähden rasittamaan niiden alaisia lihaksia. Pitää yrittää hieroa ne irti ja kivusta huolimatta jumpata lihaksia. Onneksi on pilatesrulla ja kyykkyjä tekee kotona ilmaiseksi. Harmi, kun talven liukkailla ei uskalla enää lähteä lenkille, eikä juoksumatolle pääse kun kuntosaleihin ei ole varaa.

24.11.2014

Kuka sä oot?

Tässä päivänä eräänä nousi esiin osa, joka oli jäänyt jumiin. Jouduin odottamaan, että Dyykkari tuli kotona käymään, ennen kuin pääsin purkamaan jumia. Mies tuli kotiin, ja minä hoin vain: "Kuka sä oot? Kuka mä oon?". Osani yritti parhaansa saada haluamansa, Dyykkari yritti parhaansa tajuta, mistä oli kyse. Osa sai viestittyä minulle, että se haluaisi vain että joku kysyisi, mitä on tapahtunut tai olenko kunnossa. Minä vain en saanut sanottua sitä Dyykkarille, kun suustani purkautui vain "Kuka sä oot? Kuka mä oon?" uudelleen ja uudelleen. Lopulta osaa rupesi jo itkettämään. Se katsoi Dyykkaria silmiin ja hoki hyvin hitaasti ja rauhallisesti: "Kuka sä oot? Kuka mä oon? Hyvä tyttö." Lopulta Dyykkari tajusi sanoa, että "hyvä tyttö oot," ja kaappasi minut syliin. Se riitti.

Lapsiosa 4v 5kk oli jäänyt jumiin noihin sanoihin, koska se ei muistanut raiskaajastaan muuta. Kun kaikki oli ollut ohi, mies oli polvistunut eteisen matolle ja kysynyt minulta kuka minä olen ja kuka hän on. Kun en ollut vastannut jälkimmäiseen mitään, hän oli noussut, pörröttänyt tukkaani kuin sanoakseen "hyvä tyttö" ja lähtenyt. Kun laiminlyöjä oli tullut kotiin, olin tehnyt kaikkeni kertoakseni hänelle, mitä oli tapahtunut. Lauleskelin koko iltapäivän "kuka sä oot, kuka mä oon," kunnes laiminlyöjällä meni hermo. Olin jäänyt ilman kaipaamaani hyväksyntää ja lohtua.

Ongelmia käytös aiheutti tässäkin hetkessä, kun luultiin, että en oikeasti tiennyt, kuka vieressäni oleva ihminen tai minä olen. Varsinkin kun en heti tajunnut, että kyseessä oli osa. Saatoin ihan tuosta noin vain kesken keskustelun tai tekstarin kirjoittamisen kysyä joko toisen tai molemmat kysymykset. Osani yritti saada sanottua sanottavansa, tulla ymmärretyksi, eikä ymmärtänyt, miksi näin ei tapahtunut. Se tulkitsi lapsenlogiikallaan, että minua ei ymmärretä, koska minua halutaan rangaista tai koska en ansaitse lohdutusta.

21.11.2014

Unia, unesta

Näin viime yönä outoa unta, jossa jostain syystä Näädän ja Dyykkarin läsnäolo sai minut kokemaan, että minun oli pakko syödä johonkin vanhaan sukkaan tarttuneita kuolleita hyönteisiä. Tulin järkiini hetken päästä, ja aloin kaivaa ötököitä suustani. Kaivoin ja kaivoin. Vetäydyin vanhan ala-asteeni vessaan köhimään hyönteisiä pois, ja niitä vain tuli ja tuli.

Toisessa unessa joku kehonrakentaja ja barbie riitelivät suhteestaan. Kehonrakentaja kysyi barbilta, että eikai tämä missään vaiheessa kuvitellut, että hän ei olisi käyttänyt anabolisia. Aiemmin unessa barbi oli pitänyt lehdistötilaisuuden, jossa oli vakuuttanut hänen ja miehensä pitäytyvän kaukana kaikesta epäaidosta. Barbi kysyi mieheltään, että ei kai tämä kuvitellut, että hänen tissinsä olivat aidot.

Ihan ihme unia. Mikä tuo Näätä-unikin oli? En ole ollut kyseisen ihmisen kanssa missään tekemisissä, ja nykyisin hänen naamansa kuva sosiaalisessa mediassa saa minut kokemaan vihaa ja inhoa. Tai ainakin niin tulkitsen poskien kihelmöinnin.
_ _ _

Löysin hyvän sivuston. Minulla on depersonalisaatio-oireita ja DID.
_ _ _

Koska opinnoissa on nyt ollut jakso, joka on nojannut pitkälti itsenäiseen työskentelyyn ja pakolliset menot ovat olleet vähäiset, olen huvikseni yrittänyt selvittää, mikä on minulle luontainen vuorokausirytmi. Menen näemmä luonnostaan nukkumaan 00:30. Unentarpeeni riippuu päivän rasittavuudesta, mutta on n. 9-12 tuntia. Näemmä ihan normaalia, jos uskotaan pitkäaikaista unitutkijaa. Yöunien lisäksi otan torkut, kun tulen töistä/opinnoista kotiin, jolloin nukun noin tunnin. Joskus unoset venähtävät kolmeen tuntiin, mutta silloin on kyllä ollut joko päänsisäistä ruuhkaa tai univelkaa on kertynyt maksettavaksi.

Olen oppinut, että nukahtamisaika on yksilöllinen ja perustuu geeneihin. Sitä ei pysty muuttamaan, sillä geenit määräävät sen, milloin keho alkaa tuottaa melatoniini-hormonia. Jos väkisin pistää itsensä nukkumaan "väärään aikaan" ja pakottaa itsensä ylös joka aamu seitsemältä, kuten koulu tai työpaikka vaatii, keho kärsii kroonisesta aikaerorasituksesta. Aikaerorasituksen oireet taas ovat mm. "aamu- tai iltapäiväväsymys, katkonainen yöuni, yleinen huono olo, vatsavaivat, huimaus, päänsärky, keskittymiskyvyn heikentyminen, ärtyisyys ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen."

Jos siis haluaisin noudattaa tätä seitsemältä ylös-rytmiä, se vaatisi melatoniinin syömistä. Ihanteellista olisi, jos löytäisin työpaikan, jossa työpäivä alkaisi klo 10-12. Kärsin koko lapsuuteni kroonisesta univajeesta, ja se on yhtä helvettiä. Se on helvettiä sekä keholle että mielelle, enkä todellakaan ole parhaimmillani väsyneenä. Saa nähdä, suostutaanko jossain välissä vihdoin luopumaan tästä epäinhimillisestä aamuvirkkujen vuorokausirytmistä. 80% länsimaalaisista tarvitsee herätyskelloa herätäkseen aamulla. Tämä ei minusta ole luonnollista eikä terveellistä. Toivotaan, että tutkimustulosten kertyminen lopulta saa aikaan sen, että yhteiskunnan tasolla vaihdetaan työpäivät 10-18-rytmiin. On hullua, että eletään jo vuotta 2014, ja silti ei tiedetä, mikä on ihmisen luonnollinen vuorokausirytmijakauma. Aikaisin heräämistä arvostetaan ja myöhään nukkumista pidetään laiskuutena, vaikka mitä kukaan geeneilleen voi.

Kun nyt on päästy tilanteeseen, että tiedetään geenien määräävän ihmisen seksuaalisen suuntautumisen, niin ehkä seuraavaksi voitaisiin järjestää iltavirkkujen vapautusliike? :D

14.11.2014

Unia, vauvoja ja rahahuolia

Näin jotain ihan ihme unta vankilaan suljetuista miehistä, joiden penis oli alienin hännän ja moottorisahan sekoitus. Käsien tilalla miehillä oli aseet. Joku raukkaparka komennettiin vankilaan jakamaan miehille "hellyyttä" ja tuli revityksi kappaleiksi jo ensimmäisen asiakkaan kohdalla. Kostoksi eräs pienikokoinen barbaarinainen hyökkäsi miehen (jonka kasvot näyttivät kummasti mielensärkijän kasvoilta) kimppuun ja tappoi hänet.

Tänä aamuna heräsin kipuun tupakansavun täyttämästä huoneesta. Kämppis oli tupakalla ja koska tässä taloyhtiössä ilmastointi on päällä vain pari tuntia aikaisin aamulla, savut olivat sitten kätevästi imeytyneet meille sisälle. Kasvojeni lihakset olivat supistuneet kramppiin, ja ohimoilla jyskytti. Ryömin aukaisemaan ikkunan ja vähitellen happi sai lihakset rentoutumaan, mutta hetken aikaa tuntui kuin kasvoillani olisi ollut naamio. Kiputunnon kautta tunsin kaikki kasvojeni lihakset ja ne todellakin peittävät kasvoni kauttaaltaan. Ehkä tämä johtaa siihen, että kasvojeni lihakset alkavat vihdoin aueta joukolla?

Odotellessani lihasten rentoutumista jotta saisin taas nukahdettua, yritin kuulostella haluaisiko joku lihasryhmä liikkua tai täristä, jos kipu helpottaisi nopeammin sitä kautta. Vauvaosa pompahti pintaan ja alkoi imeä ilmaa. Lutkuttelin pitkät tovit siitä ilosta, että Dyykkari ei ollut paikalla valittamassa äänestä ja tajusin rentoutuvani hyvin syvästi. Vauvaosani tietää, millainen kehoni on, jos olen rento. Teimme yhteistyötä yhden leikki-ikäisen lapsiosani toimiessa tulkkina ja saimme jalkani ja vatsani uskomattoman rennoiksi. Vaikka makasin aloillani, huomasin pitäväni raajojani asennoissa, joissa ne eivät voineet rentoutua. Kun ehdotin, että yrittäisimme saada alaselkäni, tarkemmin sanottuna häntäluuni alueen lihakset rentoutumaan, vauvaosa lupasi yrittää. Emme kuitenkaan päässeet kovin pitkälle, kun lapsiosa pakeni paikalta.

Noin muuten... Rahat meinaavat loppua ennen kuin opiskelut. Dyykkari panikoi. Minä kieltäydyn panikoimasta vielä. Nostin loput opintolainat (opintotuki loppui jo), ja niillä pystyn elämään seuraavat 3 kk, jos en osta mitään muuta kuin ruokaa. Yritän saada siskoa maksamaan velkansa, jotta viimeisenä opiskelukuukautena olisi varaa syödä muutakin kuin kynsiä.

13.11.2014

Juoks juoks lääh puuh

Kävin lenkillä ja huomasin jännän jutun. Kun aloitin lenkkeilyn (silloin vuonna x, kun pystyin ottamaan ehkä kolme hölkkäaskeleen tapaista ennen kuin kuolin), pystyin helposti seuraamaan varpaitteni ja polvieni asentoa, koska ne olivat jatkuvasti näkökentässäni. Jos halusin nähdä eteeni, piti vilkaista. Nyt joudun erikseen katsomaan varpaitani, jos haluan seurata niitä juostessani. On uskomatonta, miten suorana pystyn nykyään juoksemaan!

On myös helpompaa listata paikat, jotka vielä ovat jumissa kuin luetella auenneet kohdat: reiden lähentäjät ovat yhä tiukalla ja vetävät polviani väärään asentoon; jalkaterän, etenkin jalkapohjan ja varpaiden lihakset; hartiat, etenkin vasen; rintalihakset ja kaulan lihakset.

Olkavarsissa on yhä jumissa itkemätöntä itkua. Puren hampaitani yhteen purkamattoman vihan takia. Mutta noin kaiken kaikkiaan minulla on loistava olo. Kunto on jo niin korkealla, että jos en pääse joka toinen päivä lenkille, muutun äreäksi. Kerran kuussa olisi hyvä päästä tanssimaan itsensä transsiin. Pakostakin kyllä nuo välit venyvät pidemmiksi, täältä peräkyliltä ei ihan joka kuukausi ole varaa lähteä bileiden perässä ihmisten ilmoille.

Istuminen on keholleni nykyään myrkkyä. Pitkään istuminen saa etureidet niin kipeiksi, että on pakko nousta ylös. Ja jos on istunut edellisenä päivänä tuntikaupalla, seuraavana päivänä kärsii hermopinteestä pakarassa. Haluan liikkeelle, omg!

Sipe pääsi juoksemaan. Otin hänet "olkapäälle" lenkillä. Hän olisi halunnut juosta nopeammin kuin mihin kehoni pystyi, ja sain toppuutella. Ohjasin seuraamaan kehoani ja sen viestejä. Keskellä aukiota oli pakko pysähtyä ja heittää kädet ilmaan: Tuuli niin ihanasti! Sipe rakastaa tuulta (mikä on jännä juttu, koska luulin vihaavani voimakasta tuulta, etenkin puuskaista sellaista). Sipe sai myös hartioistani lähtemään hirmuiset voimat liikenteeseen. Kun pääsin kotiin, vedin viisi naisten punnerrusta hirmuisella tahdilla ennen kuin tajusinkaan.

Nyt on suihkuteltu ja napa on täynnä ruokaa. Voisin suoria sänkyyn venyttelemään ja odottamaan unen tuloa. :)

11.11.2014

Se ja me, minä

SE tässä. Haluaisin käydä juttelemassa jossain jollekulle, ilman, että muut kuuntelevat. En halua olla muiden kanssa tekemisissä.

(SE kertoi meille, että erkaantui muista tajuttuaan, että hänen päässään asuu muitakin kuin vain hän. Se oli liian pelottavaa. SE kesti jotenkin vielä sen päivittäisen kauhun, mutta pelko siitä, että on sekoamassa, oli liikaa. SE on siis todella rohkea ja kulkenut pitkän matkan kun uskaltaa vihdoin puhua meille muille ja kertoa pelostaan.)

Mutta en mä halua mennä kuuntelemaan joltain ihmiseltä vaan, että oon hullu ja sekoomassa ja kuulun hoitoon. Mä haluun kuulla olevani selväjärkinen ja terve. Että ne ihmiset mun ympärillä oli sekoja, en mä.

Taidan olla teini-ikänen, en tiiä. Ihan sama. Ei mun iällä oo mtn väliä. Voitaisko järjestää niin, et pääsisin juttelemaan jonkun muun ku näiden hullujen (viittaa pääni sisällä asuviin osiini) kanssa?

Ehkä se pitää meitä erillään, se, että sä pidät meitä muita hulluina? Ei me olla hulluja. Me tehtiin mitä tartti, et selvittiin. Ei kukaan ois pysyny ehjänä sen helvetin läpi, vaikka nyt se kaikki meistä tuntuukin niin pieneltä ja et me valitetaan vaan turhasta kun yhä oireillaan.

Vittu mä jaksa teitä.

- - -
Noin muuten tästä päivästä. Kävin tapaamassa ihmistä, josta toivon tulevan toinen päättötyöni ohjaajista. Tapaaminen meni hyvin. Ihminen oli mukava, innostunut aiheestani ja halusi varata käyttööni niin paljon aikaa, että varmasti valmistun. Tästähän minä sitten järkytyin ja meinasin saada paniikkikohtauksen kotimatkalla. Minähän saatan a) valmistua (en ansaitse valmistua) b) olla ihmisten silmissä jotain muuta kuin täysi paska, jota täytyy jatkuvasti halveksia. Minähän jopa saatan saada vaikutettua asioihin niin, että elämänlaatuni nousee. (Mikä on hirveää, koska en ansaitse muuta kuin helvettiä.) Järjestin nimittäin tapaamisen kyseisen ihmisen kanssa aivan itse oivallettuani aivan itse, että hän ehkä voisi minua auttaa. Valmistelin tapaamisen ihan itse, ilman kenenkään apua. Minä osaan?

Kävin tapaamisen jälkeen syömässä ja hetken aikaa tuntui siltä, että hajoan tähän ruokalautasen äärelle. Harkitsin hetken auttavaan puhelimeen soittamista tai ajan varaamista psykologille. Tajusin onneksi tehdä tilannearvion, ja totesin että oloni saattaa parantua ihan vain sillä, että syön ja nukun. Unen tarve on ollut viime päivinä suurempi kuin mitä olen ehtinyt täyttämään. Käytin siis musiikin kuuntelua pitämään minut kasassa (minulla on aina mukanani pieni mp3-soitin, jossa on soittolistoja eri tilanteisiin), söin loppuun ja pyöräilin kotiin. Nyt kun SE on saanut laittaa tänne hänelle tärkeät asiat ylös, voisin soittaa Dyykkarille ja mennä nukkumaan.

Olen huomannut, että molempien kokema ahdistus on voimakkaampaa, kun emme enää näe päivittäin. Kosketuksella ja halailulla on suuri rauhoittava vaikutus.

7.11.2014

Kuulumisia

Olen unohtanut näemmä kirjoittaa tänne olkapäästäni. Oikea olkapääni sojotti siis eteenpäin, ja luulin ongelman olevan rintalihaksessa. Kävi ilmi, että ongelma olikin selkäni puolella. Hartiani uskoi yhä vahvasti, että minua vedellään remmillä pitkin selkää, joten se yritti paeta "olkani yli". Tuloksena molemmin puolin lapaluiden ja hartioiden seutu oli selkäpuolella lamaantunut, en siis käyttänyt tämän alueen lihaksia. Kun hartia oli tämän kertonut, sain sitten kiertää koko asunnon läpi ja todistaa, ettei täällä ole ketään, joka rupeaisi läiskimään minua vyöllä. Alkuun sain käydä aika tarkasti paikat, mutta en ehtinyt edes käydä koko kämppää, kun turvallisuuden tunne oli jo palautettu. Oikea hartiani rupesi nykimään, ja hetken päästä koko yläselkä käynnisti moottorit. Pitenin varmaan kolme senttiä, kun vihdoin pystyin vetämään itseni ryhdikkääseen asentoon. Hartiat vatkasivat kuin olisin ollut lentoon lähdössä. Itsetunto hyppäsi monta pykälää ylöspäin. Minulla oli todella hyvä olo.

Nyt muutaman päivän jälkeen oikea olkapääni tuijottaa yhä enemmän eteenpäin kuin vasen, enkä tiedä, johtuuko se tottumuksesta vai mistä. Veri kyllä kiertää päässä paremmin.

Nyt voi olla, että tulee rauhallisempi jakso näiden pään sisäisten ja kehollisten juttujen kanssa. Opiskelujen suhteen pitää kiirettä ja turvasatamani (=Dyykkari) pakkasi kamat ja kimpsut kassiin ja lähti kotipaikkakunnalleen hoitamaan sairaalasta päässyttä isäänsä. Hän sai juteltua Näädän kanssa asiat halki, minkä jälkeen hänen suhtautumisensa minuun on muuttunut entistä rakastavammaksi. Nyt olenkin hänen aarteensa, kultakimpaleensa, jolla on päärynäpeppu. Kehuja ei ryöppyä, mutta välillä niitä aina karkaa ilmoille. Ollaan molemmat ihan ihmeissämme, kun näin pääsee käymään.

Taidan noudattaa hänen neuvoaan, ottaa kuuman suihkun ja mennä nukkumaan. Jos saisin unta ennen aamu viittä. Huomenna on oltava sorvin ääressä jo aamusta.

5.11.2014

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Olen lakannut kuuntelemasta osieni tarkkoja tarinoita. Mitä pidemmälle on menty, sitä epämääräisempiä muistot ovat muutenkin, joten nykyään on parasta toimia näin:

lapsiosa: ...niin minä olin siellä olohuoneessa, ja ne miehet istu samoilla paikoilla kuin tänään siellä sairaalassa...

minä: ...ja sitten paikalle tuli poliisi, ennen kuin ehti tapahtua mitään pahaa.

lapsiosa: ...niin. (hymyilee poliisin jalkaa vasten)

Mitä sellaista osani voisivat vielä kertoa, joka auttaisi minua elämässä eteenpäin? Tiedän, että minulle on tehty pahaa, tiedän, miten se vaikuttaa kehooni, tiedän, keitä ihmisiä vältellä. Raakojen yksityiskohtien läpielämisestä ei ole enää hyötyä. Tärkeintä on saada kaikki lapsiosat uskomaan siihen, että olen turvassa.

4.11.2014

Tiet uusiksi!

Kävin viikonloppuna tanssimassa itseni transsiin. Aivan uskomattoman hyvää musaa oli. Jossain kolmen ja neljän tanssitun tunnin kohdalla tapahtui jotain outoa. Minulle tuli niin hyvä olo, että piti istua alas. Tanssimista ei silti voinut lopettaa, joten istuin ja tanssin. Hymyilin ja nautin olostani, kunnes iski vessahätä. Kävin hoitamassa kehoni tarpeet, juttelin kaverille ja palasin hyvään olooni jo parinkymmenen minuutin tanssahtelun jälkeen. Nyt olin tankannut vettä ja limsaa tasaisesti alkuillasta, joten mitään väsähtämistä ei tullut. Jälkikäteen oli virkeä olo, ja menin nukkumaan vasta aamulla kuuden aikoihin.

Tuon jälkeen ei sitten olekaan ollut kovin virkeä olo. Olen nukkunut 12 tunnin yöunia höystettynä useiden tuntien päikkäreillä, ja nähnyt unia teiden asfaltoimisesta. Liittyy kai siihen, kun terppa aikoinaan selitti minulle aivojen toimintaa. Kun tietty ajatusmalli seuraa toista tarpeeksi usein, siitä tulee automaatio. Vähän kuin jos autot ajavat aina samaa ajolinjaa tietä pitkin, lopulta siihen syntyy ajourat, jolloin nekin autot, jotka potkivat tutkainta vastaan (tai haluaisivat tehdä niin) päätyvät ajamaan samoja ratoja muiden kanssa.

Unien jälkeen osat tulevat kertomaan, kuka esitti unessa mitäkin roolia, ja unesta keskustellaan. Olen nyt tavannut "SEN". En enää muista, mitä "SE" sanoi, mutta ystävällisesti suhtautui minuun. Vielä vain ei ole yhdistymisen aika.

Olen yrittänyt saada oikean hartiani oikeaan asentoon. Mokoma tököttää eteenpäin paljon reilummin kuin vasen. Hirveällä maanittelulla, venyttelyllä ja hieromisella (kiitos Dyykkarin) se vihdoin suostui paljastamaan sen verran, että pyrkii suojelemaan minua selkään kohdistuvilta iskuilta. Tänään sain kerrottua sille, ettei tämmöistä tule enää koskaan tapahtumaan. Katsotaan, josko vihdoin jotain edistystä alkaisi tapahtua. Aluetta ei saa enempää venyteltyä. Ongelma ei ole lihasten kireys, vaan niiden toiminta.