5.11.2014

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Olen lakannut kuuntelemasta osieni tarkkoja tarinoita. Mitä pidemmälle on menty, sitä epämääräisempiä muistot ovat muutenkin, joten nykyään on parasta toimia näin:

lapsiosa: ...niin minä olin siellä olohuoneessa, ja ne miehet istu samoilla paikoilla kuin tänään siellä sairaalassa...

minä: ...ja sitten paikalle tuli poliisi, ennen kuin ehti tapahtua mitään pahaa.

lapsiosa: ...niin. (hymyilee poliisin jalkaa vasten)

Mitä sellaista osani voisivat vielä kertoa, joka auttaisi minua elämässä eteenpäin? Tiedän, että minulle on tehty pahaa, tiedän, miten se vaikuttaa kehooni, tiedän, keitä ihmisiä vältellä. Raakojen yksityiskohtien läpielämisestä ei ole enää hyötyä. Tärkeintä on saada kaikki lapsiosat uskomaan siihen, että olen turvassa.

4 kommenttia:

  1. Sinä olet niin mielettömän viisas! En voi kuin hämmästellä aina uudelleen ja uudelleen, ja nykyään et ilmeisesti enää ole missään terapiassakaan eli aivan itse prosessoit omaa mieltäsi noin oivaltavasti, luovasti ja rohkeasti. Ihailen, ja toivon sinulle kaikkea hyvää matkallasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Juu, en ole ollut enää terapiassa pariin vuoteen. Näillä mennään. :)

      Poista
  2. Olen itse kovin alussa tielläni, mutta se kun luen mistä kaikesta sinä olet selvinnyt saa minut luottavaiseksi, että kyllä minäkin ja omat kokemukseni ovat murto-osa ehkä tuosta mitä sinulla on.
    Olen myös kokenut insestin ja luulin että olen jo kaikki käsitellyt, ihmetellyt vain, että olempa vahva, kun mikään ei tunnut missään..
    hahaa, no nytpä tuntuu ja vuosikymmenten edestä. En tiedä onko kyse dissosiaatio oireilusta, mutta selkeästi turvattomassa tilanteessa olen kuin lapsi joka etsii ihmistä kehen tukeutua ja turvata. Olen tällä hetkellä melko työkyvytön töistäni josta olen rakentanut itselleni identiteettiä.
    Ja aina, aina minä olen jaksanut, pärjännyt, yrittänyt ja ymmärtänyt, kieltäytynyt olemasta heikko. Mutta en jaksa enää, enkä jaksa enää kontrolloida omia tunteita ja paniikin oloa ja ahdistusta. Olen niiiiiiiin taitava pitämään mikään ei tunnut missään-naamaria kasvoilla ja sielussa ja korvienvälissä käy kuhina ja ahdistus.
    Nyt olen jopa kuulostellut itseäni ja käyn keskustelua päässäni jossa minä rauhoita toista puoltani sanomalla että kaikki on hyvin nyt. Ehkä se on vähän rauhoittanut päällä olevaa tilannetta.
    En tiedä, terapia on aivan alkutekijöissään. Paljon olen lukenut blogeja ja niitäkin kautta oppinut ehkä ymmärtämään omia mielen liikkeitä. Eka kerran myönnän ja annan itseni olla heikko. Että ei tarvii enää esittää. Kaipaan vaan niiiin paljon että joku pitää kiinni ja sanoo, että sä olet turvassa, mä huolehdin susta.
    Maj Karman "tyttö epäkunnossa" on kuin kirjoitettu olostani.
    Sun kirjoituksesi antaa oikeasti uskoa tulevaan ja sä voit olla niin ylpeä siitä mitä sä tänään olet.
    Iisa

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)