11.11.2014

Se ja me, minä

SE tässä. Haluaisin käydä juttelemassa jossain jollekulle, ilman, että muut kuuntelevat. En halua olla muiden kanssa tekemisissä.

(SE kertoi meille, että erkaantui muista tajuttuaan, että hänen päässään asuu muitakin kuin vain hän. Se oli liian pelottavaa. SE kesti jotenkin vielä sen päivittäisen kauhun, mutta pelko siitä, että on sekoamassa, oli liikaa. SE on siis todella rohkea ja kulkenut pitkän matkan kun uskaltaa vihdoin puhua meille muille ja kertoa pelostaan.)

Mutta en mä halua mennä kuuntelemaan joltain ihmiseltä vaan, että oon hullu ja sekoomassa ja kuulun hoitoon. Mä haluun kuulla olevani selväjärkinen ja terve. Että ne ihmiset mun ympärillä oli sekoja, en mä.

Taidan olla teini-ikänen, en tiiä. Ihan sama. Ei mun iällä oo mtn väliä. Voitaisko järjestää niin, et pääsisin juttelemaan jonkun muun ku näiden hullujen (viittaa pääni sisällä asuviin osiini) kanssa?

Ehkä se pitää meitä erillään, se, että sä pidät meitä muita hulluina? Ei me olla hulluja. Me tehtiin mitä tartti, et selvittiin. Ei kukaan ois pysyny ehjänä sen helvetin läpi, vaikka nyt se kaikki meistä tuntuukin niin pieneltä ja et me valitetaan vaan turhasta kun yhä oireillaan.

Vittu mä jaksa teitä.

- - -
Noin muuten tästä päivästä. Kävin tapaamassa ihmistä, josta toivon tulevan toinen päättötyöni ohjaajista. Tapaaminen meni hyvin. Ihminen oli mukava, innostunut aiheestani ja halusi varata käyttööni niin paljon aikaa, että varmasti valmistun. Tästähän minä sitten järkytyin ja meinasin saada paniikkikohtauksen kotimatkalla. Minähän saatan a) valmistua (en ansaitse valmistua) b) olla ihmisten silmissä jotain muuta kuin täysi paska, jota täytyy jatkuvasti halveksia. Minähän jopa saatan saada vaikutettua asioihin niin, että elämänlaatuni nousee. (Mikä on hirveää, koska en ansaitse muuta kuin helvettiä.) Järjestin nimittäin tapaamisen kyseisen ihmisen kanssa aivan itse oivallettuani aivan itse, että hän ehkä voisi minua auttaa. Valmistelin tapaamisen ihan itse, ilman kenenkään apua. Minä osaan?

Kävin tapaamisen jälkeen syömässä ja hetken aikaa tuntui siltä, että hajoan tähän ruokalautasen äärelle. Harkitsin hetken auttavaan puhelimeen soittamista tai ajan varaamista psykologille. Tajusin onneksi tehdä tilannearvion, ja totesin että oloni saattaa parantua ihan vain sillä, että syön ja nukun. Unen tarve on ollut viime päivinä suurempi kuin mitä olen ehtinyt täyttämään. Käytin siis musiikin kuuntelua pitämään minut kasassa (minulla on aina mukanani pieni mp3-soitin, jossa on soittolistoja eri tilanteisiin), söin loppuun ja pyöräilin kotiin. Nyt kun SE on saanut laittaa tänne hänelle tärkeät asiat ylös, voisin soittaa Dyykkarille ja mennä nukkumaan.

Olen huomannut, että molempien kokema ahdistus on voimakkaampaa, kun emme enää näe päivittäin. Kosketuksella ja halailulla on suuri rauhoittava vaikutus.

2 kommenttia:

  1. Sä osaat kuten uskalsit jo hieman itekkin ajatella. Sä todellakin osaat. :) Otit suuria askelia eteenpäin ja selvisit kiperistä tilanteista, aivan ite. Mahtavaa! Muista myös levätä ja elä oo itelle liian ankara. Sä selviät kyllä.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)