25.11.2014

Trauma ja keho: kiintymisestä

Ehdin taas vaihteeksi lukea Trauma ja keho -kirjaa. Olen päässyt nyt jo kiintymyssuhteisiin ja niiden muodostumiseen asti (luku 3*). Turvallinen kiintyminen ensisijaiseen hoitajaan, joka usein on äiti, mahdollistaa lapsen itsesäätelyn. Turvallisesti kiintynyt lapsi osaa tunnistaa vaaralliset tilanteet, luottaa itseensä ja osaa säädellä tunnetilojaan ja -reaktioitaan tilanteeseen sopivalla tavalla.

Meidän ei-niin onnekkaiden kohdalla kiintyminen on tavallisesti jäsentymätöntä eli sekavaa**:
"Main ja hänen kollegansa havainnoivat lapsiryhmää, jolla eron jälkeisessä kohtaamisessa ilmeni joukko hämmentävän ristiriitaisia reaktioita äiteihinsä. Tutkijat tarkkailivat myös äitejä, joiden käyttäytymistä he luonnehtivat joko “pelottavaksi” (uhkaava käyttäytyminen, äkilliset liikkeet, äkilliset hyökkäykset ja hyökkäysasennot) tai “säikähtäneeksi” (peräytyminen, liioitellut säpsähdysreaktiot, pois vetäytyminen reaktiona lapseen, pelokas ääni tai kasvonilmeet). Tämän lisäksi näiden äitien käyttäytymisessä ilmeni roolien sekaantumista (tuen hakemista lapselta), sekavuutta (transsinomaista käyttäytymistä, päämäärätöntä vaeltelua reaktiona lapsen itkuun), tunkeilevuutta (ranteesta retuuttamista, pilkallisuutta tai kiusoittelua, lelun eväämistä) tai vetäytymistä (tervehtimättä jättämistä, puhumattomuutta, katseyhteyden välttämistä)."
"Tämän kaltainen hoivaaja synnyttää pysyvien kielteisten tunteiden leimaamia traumatiloja. Koska hoivaajalla on heikko kyky kiintymiseen, hän ei kykene suojelemaan lasta muilta mahdollisilta kaltoinkohtelijoilta — —. Tämän kaltainen hoivaaja on tavoittamaton ja reagoi lapsen tunneilmaisuihin ja stressiin asiaankuulumattomasti tai torjuvasti. Hänen osallistumisensa vireydensäätelyprosesseihin on olematonta tai ennustamatonta. Vireyden kohtuullistamisen sijaan hän tarjoaa liian paljon (tai liian vähän) virikkeitä ja synnyttää äärimmäisiä vireystiloja: vireys nousee liian korkeaksi kaltoinkohtelun yhteydessä tai jää liian matalaksi laiminlyönnin yhteydessä. Koska hän ei korjaa tilannetta vuorovaikutteisesti, lapsen voimakkaat kielteiset tunnetilat kestävät [liian] kauan."
Kiintymyssuhteet voivat vahingoittua myös kriittisen puolen vuoden iän jälkeen, ja johtaa ongelmiin kiintymyssuhteissa aikuisiällä. Laiminlyöjä ja/tai kaltoinkohtelija voi olla myös joku muu kuin äiti tai ensisijainen hoitaja. Oleellista on vuorovaikutussuhteen jatkuvuus ja vahingollisuus.
"Steele, Van der Hart ja Nijenhuis ovat kyseenalaistaneet käsityksen, että kyseinen kiintymismalli olisi “jäsentymätön”. He otaksuvat, että pelokkaan/pelottavan hoivaamisen tapauksessa jäsentymätön/sekava kiintyminen on tosiasiallisesti jäsentynyt ja looginen reaktio, joka johtuu sekä puolustus- että kiintymisjärjestelmän samanaikaisesta aktivoitumisesta (...) Pelokkaan/pelottavan hoivaajan muodostama uhka aktivoi sekä läheisyyteen hakeutumiseen että puolustukseen liittyvät toimintataipumukset. Tämän kaltaista kiintymiskäyttäytymistä on todettu 80 prosentilla kaltoin kohdelluista lapsista, ja se ennustaa tilastollisesti merkitsevällä tavalla sekä dissosiaatiohäiriöitä että aggressiivista käyttäytymistä."
Eli nykyhetkessä epäloogisella käyttäytymisellä on looginen perusta menneisyydessä. Jos turvan lähde oli myös vaarallinen, sylissäkään ei kannattanut täysin rentoutua, koska seuraavaksi saattoi saada turpaansa.

Käytännössä sekava kiintyminen ilmenee ääripäästä toiseen heilahteluna tai jopa samanaikaisuutena:
"kohonnut pulssi, voimakkaat valmiusreaktiot, (...) paikallaan oleminen, lyhytaikaiseen transsiin vaipuminen, reagoimattomuus ja toimintojen alasajo."
"Traumatisoivissa ympäristöissä, jotka synnyttävät lapsissa jäsentymätöntä/sekavaa kiintymiskäyttäytymistä, tapahtuu tyypillisesti sekä laiminlyöntiä että kaltoinkohtelua. Fyysinen, emotionaalinen tai seksuaalinen kaltoinkohtelu tavallisesti aiheuttaa joko autonomisen vireyden kroonista kohoamista tai kaksisuuntaista vaihtelua yli- ja alivireystilojen välillä. Laiminlyönti puolestaan johtaa tavallisesti tunteiden latistumiseen, millä on kielteisempiä seurauksia kuin pelkällä kaltoinkohtelulla. (...) Trauma on virikkeiden liiallisuuden ja tilanteiden puutteellisen korjaamisen väistämätön seuraus; mutta myös laiminlyöntiin liittyy virikkeiden epätarkoituksenmukaisuus, riittämätön peilaaminen ja hoivaajan reaktioiden puute. Tämän kaltainen viriketason sopimattomuus voi lapsesta tuntua henkeä uhkaavalta, mikä pakottaa lapsen välinpitämättömyyteen ja itsesäätelyyn alivireyden avulla."
Kirjassa kuvataan myös, miten tällaista kiintymyssuhteen vinoumaa voidaan hoitaa.
"Kiintyminen terapeuttisessa liitossa laukaisee väistämättä asiakkaan puolustusjärjestelmät; kiintymisjärjestelmä aktivoituu vuorostaan silloin, kun asiakas tai terapeutti ottaa välimatkaa. (...) vaikka traumasta kärsivät tuntevatkin epätoivoista tarvetta luotettaviin suhteisiin, heitä piirittävät pelot ja epäluuloisuus, jotka on opittu — ja jotka ovat olleet perusteltuja — heidän traumaattisessa menneisyydessään."
Yksi terapian ensimmäisistä tavoitteista onkin tämän kiintymyskammon voittaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi terapeutin tulee seurata asiakkaansa kehollista viestintää ja havaita sen ja sanallisen viestinnän erot, joista asiakas itse ei ole tietoinen. Hänen tulee toimia kuin tarpeeksi hyvän äidin: lukea, sanoittaa ja auttaa itsesäätelyssä. Itsesäätelyn ongelma ei koske vain epämiellyttäviä tunteita:
"Useimmilta traumatisoituneilta asiakkailta puuttuu kyky kokea elämässään mielihyvää ja iloa. (...) heidän kykynsä tulla edes tietoisiksi miellyttävistä kokemuksista on heikentynyt. Tämän lisäksi myönteiset tunteet on traumatisoivissa lapsuudenympäristöissä usein yhdistetty vaaraan. Ylpeys saavutuksista on usein häpäisty, nauramista on voinut seurata rangaistus, rentoutuminen on merkinnyt ylivalppauden kadottamista, mikä on voinut johtaa hyväksikäyttöön."
Kirja jatkaa tapauskuvauksella, jossa avioparin vaimoa oli lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä hän nyt aikuisena kyennyt seksuaaliseen kanssakäymiseen miehensä kanssa. Terapeutti auttoi naista huomaamaan, milloin hänen kehonsa reagoi voimakkaasti keskustelun aikana. Hän antoi asiakkaalleen luvan pitää tällöin tauon, kunnes kykenisi taas jatkamaan. Tämän jälkeen pohdittiin muita mahdollisesti pelottavia asioita nykyhetkessä, jotka estävät naista rentoutumasta ja etsittiin keinoja uudelleen rauhoittumiseen. Aviopari sopi yhdessä terapeutin kanssa, että nainen siirtyy istumaan lähemmäs huoneen ovea ja avaa oven raolleen (koska pelkäsi olla huoneessa kahden miehen kanssa, terapeutin ja aviomiehensä). Kun tämänkin jälkeen naista pelotti, terapeutti antoi hänelle ison tyynyn, jota pitää sylissään. Vähitellen terapian myötä löydettiin keinoja, joilla nainen pystyi turvallisuudentunteensa säilyttäen lähestymään miestään. Tätä ei toteutettu niin, että nainen olisi vain hammasta purren tehnyt pelottavia asioita (mihin moni traumatisoitunut itsensä pakottaa), vaan etsimällä mielikuvaharjoittelun avulla tilanteita, jotka hän koki turvalliseksi. Koska kädestä pitäminen ja suutelu puistossa oli turvallista, aviopari suuteli ja piti kädestä puistossa. Vähitellen turvallisuuden ja hallinnan tunteiden kasvaessa pystyttiin siirtymään muihin ympäristöihin.

Tämän kuvauksen lukeminen laukaisi minussa oivalluksen: Jos sosiaalinen tilanne käy minulle sietämättömäksi, minä voin sanoa siitä, poistua tilanteesta rauhoittumaan tai ihan vain pitää tauon. Minulla on tähän oikeus ja mahdollisuus. Lapsena minulla ei ollut mitään mahdollisuutta pistää hommaa seis siinä kohtaa, kun en enää kestänyt, mutta mikään ei estä sitä nyt. Vaikka mielensärkijä vain jatkoi ilkkumistaan jopa silloin, kun jo itkin, se ei tarkoita, että kaikki muut olisivat yhtä tunteettomia. Nyt kannattaa sanoa seis.

Tunnistan kyllä jo, milloin minulle tulee paha olo vuorovaikutustilanteessa Dyykkarin kanssa. Julkisissa tilanteissa ongelmia aiheuttaa se, että dissosioin huomaamattani hirveän helposti. Dyykkarinkin kanssa en kiinnitä huomiota fyysisiin asioihin, kuten pulssiini, hengitykseeni, kehoni lämpötilaan. Näihin pitää jatkossa kiinnittää huomiota.

Strategiat, rajat ja rakenne ovat oleellisia kiintymiskyvyn ja vireyden säätelykyvyn kehittymiselle. Edellä kuvatussa avioparin tapauksessa yhdessä terapeutin kanssa luotiin strategia eli suunnitelma, kuinka lähestyä kulloistakin ongelmaa. Terapeutti auttoi naista löytämään rajansa (mitä hän kestää, mitä ei). Kun nainen huomasi pystyvänsä hallitsemaan tapahtumia, hänen itseluottamuksensa ja turvallisuudentunteensa parani. Näin pystyttiin vähitellen poistamaan kiintymykseen liittyviä pelkoja ja nainen oppi paremmin säätelemään vireyttään, eli hän ei enää joutunut sietämättömien tunteiden tai lamaannuksen valtaan. Tarpeeksi hidas eteneminen ja selkeät tavoitteet edistivät avioparin sitoutumista terapiaan.

**)Kirjassa kuvattiin myös muut kiintymyssuhteen muodot (yhteensä neljä), mutta keskityin tässä vain tähän meille tutuimpaan muotoon.

*)Luku 1 käsitteli ihmisen hermoston rakennetta ja toimintaa. Luku 2 käsitteli sietoikkunaa, eli vireystilan säätelyä. Traumatisoituneilla sietoikkuna on tavallisesti kapea, eli vähäisetkin ärsykkeet laukaisevat joko taistele tai pakene -reaktion tai lamaantumisen. Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo aiemmin täällä.

1 kommentti:

  1. Kiitos tästä. Täytyypä kaivaa tuo kirja jostain luettavaksi. Kuulostaa liiallisen tutulta, joten sen lukemisesta voisi olla paljon apua.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)