31.1.2015

Voihan viha

Näin unta, jossa olin talon ullakkokerroksessa mielensärkijän ja laiminlyöjän kanssa. Siinä oltiin, touhuttiin jotain ja naureskeltiin. Kunnes mielensärkijä koski minuun. Rupesin huutamaan. Heitin sen äijän portaat alas. Ja toiset portaat. Työnsin sen äijän portaikko kerrallaan alas, kunnes se rojahti etuovesta ulos mutaan. Sitten tartuin metalliseen pesäpallomailaan ja hakkasin sen äijän pään muusiksi. Olin yhtä aikaa raivoissani ja kylmän rauhallinen: näin kuuluu tehdä. Mielensärkijänkin mielestä niin kuului tehdä. Hän alistui hakattavaksi, jopa pyllisti niin, että pystyin hakkaamaan hänen häntäluunsa tohjoksi.

Näin minä koen vihaa. Kehoni on vihainen, minulla voi jopa olla vihainen ilme (näin minulle on kerrottu), mutta minä en ole vihainen. Viha on jossain minun ulkopuolellani.

Nyt selvästi työstetään vihaa ja häntäluun aluetta. Tänään tein kaikkeni tuon alueen lihasten rentouttamiseksi, mutta lopputuloksena sain aikaan vain joidenkin lihasten muljahteluja ja joidenkin pienien alueiden (en tiedä, ovatko ne lihasta vai sidekudosta) venymistä. Minulla on puinen kuula, jota kutsun thaimaalaiseksi hierontapalloksi, koska se on thaimaasta ja käytän sitä hierontaan. Sängyllä maaten pistin sen ristiluuni alle ja yritin rentouttaa itseni sen päälle. Hirveän vaikeaa! Jännitin huomaamattani koko vasenta jalkaani aina jalkapohjaan asti ja useita lihaksia selässäni. Huomasin tämän vasta, kun ne muljahtelivat rennoiksi. Kun siltä tuntui, työnsin rullaa millin kerrallaan kohti varpaita. En päässyt rullaamaan edes koko häntäluuta loppuun, kun tuli olo että pitää lopettaa.

Yritin tavoittaa vihaa. Lyhyen hetken tunsin sen vellovan sisälläni kuin valtameri. Yritin houkutella sitä purkautumaan hirmumyrskyksi, mutta myrsky siirtyi ulkopuolelleni. Yritin päästä kiinni muistoon, jossa olisin vihainen. Löysin lapsiosan, joka koki valkohehkuista vihaa, mutta sai samantien iskun kasvoihinsa. Viha muuttui peloksi. Yritin muuttaa sen muistoa. Lyöntiä ei tullutkaan, viha jatkui ja voimistui. Huoneessa olevat räjähtivät sen voimasta palasiksi. Ympäristö syttyi tuleen. Vaikka tein kaikkeni samaistuakseni tyttöön ja pysyäkseni vihassani kiinni, mitä voimakkaampi vihasta tuli, sitä kauemmas se minusta lipsui. Aloitin uudelleen. Lapsen viha, minä lapsen nahkoihin, minun vihani... Ja töks. Joku tarttui minua kaulasta. Yritin työntää sen ensin pois, ennen kuin tajusin katsoa, kuka se oli. Se oli osani häntä, joka oli tarttunut minua kurkusta. Osa ei halunnut minun kokevan vihaa, koska siitä seuraa vain hirveitä. Varmimmaksi vakuudeksi se näytti minulle, kuinka silpoisin patjan, jolla makasin, jos vihaisin. Kuinka tappaisin ihmisiä. Kuinka en pystyisi hillitsemään itseäni.

Pelko. Se pitää minut irti vihastani.

En ole saanut koko päivänä aikaan muuta kuin pestyä pyykkiä. Dyykkari otti koiran ja lähti sen kanssa vanhemmilleen, jotta saisin rauhassa tehdä päättötyötäni. Lupasin itselleni, että se olisi ollut eilen valmis. Sitten päätin, että se olisi ylihuomenna valmis. Nyt en tiedä enää mitään. Prosessi vie oman aikansa ja varaa voimiani käyttöönsä. Tiedän, että kun se on ohi, jaksan taas enemmän. Tiedän, että tämä on väliaikaista. Toivon että lopullinen läpimurto tapahtuu pian. En jaksaisi tätä löysässä hirressä roikkumista enää. Minä haluan valmistua!

Kun tajusin, että hännällisen osan nimi on Pelko ja nimesin sen, jotain liikahti sisälläni. Osani kääntyivät Pelkoa vastaan. Ne tunsivat halveksuntaa. Ennen ne olivat kyyristelleet peloissaan sen takana vihalta turvassa. Nyt ne kokivat häpeää. Minä en halua olla pelokas. Minä haluan olla urhea. Pelko ei vie eteenpäin.

Pelko alkoi itkeä. Se muistutti, kuinka tärkeä se on ollut. Pelko on pitänyt meidät elossa. Viha on tarvinnut sitä. Jos en olisi pelännyt henkeni edestä, en olisi osannut suojella itseäni oikein. Meitä ei enää olisi. Olisimme enää vain joku märkä tahra tapetissa ja numero kuolintilastoissa.

Tunnen myötätuntoa Pelkoa kohtaan. Tunnen myötätuntoa sitä pientä, vihaista tyttöä kohtaan, joka sai iskun kasvoihinsa. Sen viha oli täysin oikeutettua. Sitä vain ei otettu vakavasti. Kukaan siinä huoneessa seisoneista aikuisista ei suojellut sitä lasta.

Minä suojelen. Minä en enää ole missään tekemisissä niiden ihmisten kanssa.

Yksi esimerkki tästä: Meillä ei ole ollut tarpeeksi sänkyjä. Kun lapset ovat tulleet kylään isänsä luo, he ovat joko nukkuneet meidän välissämme perhepedissä tai sitten vieraspatjoilla. Tiesin, että laiminlyöjällä olisi ollut vanha kerrossänkyni ja olisin saanut sen tänne, jos vain olisin pyytänyt. Olisin saanut pajatkin, hinta 0€. Onneksi Dyykkari raivostui ehdotuksestani. Hän muistutti minua siitä, että jos tänne tulisi sieltä sänky, sieltä tulisi myös mielensärkijä. Jos ottaisin yhteyttä laiminlyöjään, olisi suuri riski, että joutuisin tekemisiin myös mielensärkijän kanssa. Hän voisi tulla kantamaan sänkyä tänne. Ja jos hän ei mitenkään muuten tulisi tänne, se sänky muistuttaisi minua hänestä jatkuvasti.

Dyykkari herätti minut unesta. Olin antanut äidinkaipuuni ja haluni olla hyvä Dyykkarin lapsille - rahatilanteestamme huolimatta - sumentaa järkeni. Aina, kun katsoisin sitä sänkyä ja siihen revittyjä merkkejä siitä kivusta, jota siinä helvetissä koin... Minä en kaipaa sellaista elämääni. Joten etsin ja odotin tarpeeksi halpaa sänkyä useita kuukausia. Nyt se löytyi. Parisängyssä mahtuu nukkumaan paremmin ja sen sijaan, että sänky muistuttaisi minua menneestä, se muistuttaa minua siitä, kuinka minä en enää tarvitse mielensärkijältä mitään. Minä pärjään, minä osaan, minä kykenen. Olen käynyt nyt säännöllisesti katsomassa sänkyä ja silitellyt sitä. Minä kykenen tarjoamaan lapsillemme turvallisuutta ja mukavuutta. Vielä paremmin sitten, kun valmistun ja pääsen töihin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani rintaani tulvahti jokin tunne, joka nousi kasvoilleni. Se tulkittiin epämiellyttäväksi ja työnnettiin pois. Tajusin sekuntia liian myöhään, että tunne oli vihaa. Käteni halusivat ilmaista sitä, joten kävin hakkaamassa parisenkymmentä kertaa mailalla peittopinoa. Pyörrytti. Tästä se lähtee.

28.1.2015

Viha

Näin viime yönä unta, jossa matkustin junassa. Juna kulki yhä uudelleen ja uudelleen edestakaisin samaa raiteen pätkää, kauhealla vauhdilla. Dyykkari käväisi junassa, mutta sitten hänen täytyi lähteä hoitamaan joko siskoni kissaa tai siskonsa koiraa, en tiedä. Hän totesi, että eihän se haittaa se hoitajaksi lähteminen, kun hän voi sitten käydä samalla yksissä juhlissa, jotka siinä kaupungissa pidetään. Minä jäin junaan, ja vähitellen siellä olo alkoi muuttua yhä ahdistavammaksi. Käytäviltä löytyi kuolleita ihmisiä, joilta puuttuivat joko kädet tai jalat tai molemmat. Konduktööri kertoi minulle, että radan viereisessä metsässä kummittelee pikkutytön haamu. Jos se saa jonkun käsiinsä, se repii tältä kädet tai jalat.

Soitin Dyykkarille, josko hän voisi tulla seurakseni. Hän sanoi tulevansa niin nopeasti kuin pystyisi. Juhlat olikin peruttu, ja elukka kyllä pärjäisi. Ennen kuin hän ehti takaisin, heräsin. Unenpöpperössä ihmettelin untani. Tuli mieleen, että se kummitus tai vihainen henki tai mikälie oli todennäköisesti jokin osani. Sitten sängyn päässä seisoikin pikkutyttö, suoraan jostain kauhufilmistä: repaleiset vaatteet, pää oudossa asennossa. Se tuijotti ovea. Yritin olla saamatta sydäriä tai paniikkikohtausta: "Se on vain mun osa. Se yrittää pelotella minua, mutta se ei voi tehdä minulle mitään."


Tyttö liikkui kuin paraskin kummitus: Sen liikkeet olivat nykiviä ja joko liian hitaita tai pelottavan nopeita. Se kertoi minulle kantavansa vihaani, ja nyt se aikoi kaataa sen kaiken niskaani. Pyysin sitä odottamaan hetken, sillä koin tarvitsevani tähän seuraksi jonkun. Nousin hakemaan Dyykkarin viereeni. Hän oli pelaamassa tietokoneella, vaikka kello oli jo kaksi. Odotellessani että hän saa pelinsä siihen vaiheeseen, että voi lopettaa (livenä netissä pelatessa peliä ei saa pauselle), makoilin vähän aikaa pilates-rullan päällä. Ristiluu-häntäluu-alueella jotain ruksahti, kahdesti, mutta vieläkään alue ei ole täysin kohillaan.

Dyykkarin sylissä täristessäni sain selville, että vihaa kantava osani ylläpiti käsieni ja jalkojeni irrallisuutta kehostani. Koska viha purkautuisi luonnostaan raajojen liikkeiden kautta, pitääkseen vihani sisälläni se joutui osin halvaannuttamaan raajani. Lapsuudessani oli äärimmäisen tärkeää, etten ilmaissut vihaa millään tavoin, koska vastustaminen johti vähintään henkiseen tai fyysiseen pahoinpitelyyn. Sain tehdä töitä lieventääkseni muiden osieni pelkoa tyttöä kohtaan. Avain löytyi siitä, että tajusin tytön pelottavuuden olevan vain dissosiaatiota ylläpitävä tekijä. Tyttö pyrki olemaan mahdollisimman pelottava, jotta vihani pysyisi sen takana. Tämän oivalluksen myötä kehoni vihdoin rauhoittui niin, että nukahdin ja nukuin aamuun asti uniani muistamatta.

Ehkä jossain vaiheessa Viha löytää oikean olkapääni alla asuvat lapset ja ne pääsevät tekemään yhteistyötä. Jostain syystä luulen, että ne tulevat hyvin toimeen.


27.1.2015

Vuh

Minusta on tullut koiranomistaja.

Ei, minä en valinnut tuota koiraa. Ei, minä en päättänyt hankkia koiraa.

Tämä on siskoni kissa -tapaus taas uudelleen.

Siskoni päätti aikoinaan hankkia kissan. Hän oli muuttanut pois mielensärkijän pesästä, ja ikävöi kissaansa, joka sinne jäi. Hän siis hankki kissan. Mikäs siinä, hän asui kaksiossa poikaystävänsä kanssa. Asunnossa oli jopa parveke. Paitsi että poikaystävästä oli kiva kiusata kissaa. Pelotella sitä. Kissasta tuli säikky. Sitten tuli ero. Sisko muutti yksiöön kissansa kanssa. Sisko opiskeli ja kävi töissä. Siihen päälle vielä haavojen hoito kaupungin kaikissa baareissa. Kissa oli paljon yksin ja hoito oli muutenkin retuperällä. Tietysti se alkoi voida pahoin. Huomasin sen, kun kävin hoitamassa sitä. Sisko oli välillä töissä toisella paikkakunnalla, joten kävin ainakin kerran päivässä ruokkimassa kissan ja leikittämässä sitä. Se tykkäsi siitä hirveästi.

Sitten siskoni muutti yhteen uuden miehen kanssa. Kissa sai enemmän tilaa ja leikittäjiä. Minua ei enää tarvittu. Kunnes taas tuli ero ja siskosta tuli asunnoton. Hän ja kissa muuttivat meille. Sisko jatkoi jonkin ajan päästä matkaansa, kissa jäi. Meistä oli tullut kissanomistajia.

Kissa ei ollut siitä helpoimmasta päästä. Sillä oli fobioita, joiden lieventämiseksi piti tehdä hommia. Sillä oli käytöshäiriöitä, joiden vuoksi piti minimoida kaikki stressi, mitä se saattaisi kokea. Ostin omilla rahoillani (sisko ei saanut aikaiseksi tai pitänyt tärkeänä) kissalle hiekkalaatikon joka huoneeseen. Halusin varmistaa, että se pääsee vessaan myös silloin, kun viereisessä huoneessa on jotain, mikä pelottaa sitä. Ostin sille raapimalautoja, jotta se lakkaisi raapimasta vuokrakämppäämme remppakuntoon. Ostin sille kunnon ruokaa, jotta se voisi paremmin. Leikitimme sitä joka päivä, ettei se stressaantuisi tylsyyttään. Veimme sen autolla rauhallisempiin paikkoihin kuin kerrostalomme piha ja ulkoilutimme sitä. Kissa alkoi voida paremmin ja lakkasi pissaamasta muualle kuin laatikoihinsa.

Sitten Dyykkarille puhkesi allergia, ja kissan piti lähteä. Kun sanon allergia, tarkoitan että hänelle aukesi avohaavoja ympäri kehoa, hänellä oli hengitysvaikeuksia ja hän aivasteli jatkuvasti. Kissalle löytyi hyvä loppuelämänkoti. Se on nykyään ulkokissa ja kuin eri eläin: itsevarma ja itsenäinen.

Olimme eläimetön talous, kunnes Dyykkarin sisko päätti haluta koiran, "koska se on niin söpö!". Hän valitti meille, kun emme olleet iloisia hänen puolestaan. No ei oltu. Me tiedettiin, että tässä käy näin. Siskolla on aiemminkin ollut koira, mutta se päätyi hänen vanhemmilleen pitovaikeuksien vuoksi.

Aluksi koira tuli hoitoon vain työvuoron ajaksi. Ymmärrettävää, koska pentu. Sitten käynnit pitenivät. Koira tuli hoitoon iltavuoron ajaksi, mutta jäikin yöksi. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että koira tuli hoitoon "iltapäiväksi". Sitten se jäikin yöksi. Seuraavana päivänä sisko poikkesi töiden jälkeen ilmoittamassa, että hakeekin koiran pois vasta seuraavan päivän iltana. Hoidossa olon venyy, koska sisko on väsynyt, haluaa lähteä bilettämään, menee kaverille kylään, haluaa siivota... Onhan tuo jo Dyykkarille valittanut, kuinka tylsää on, kun aina pitää ajatella sitä koiraa. Elukka on ollut emännällään nyt neljä kuukautta ja viettää jo enemmän aikaa meillä kuin kotonaan.

En yhtään ihmettele, että se elukka alkaa ottaa päähän, jos sitä ei koskaan käytä lenkillä, jolloin se on ihan hyperaktiivinen. En ihmettele sitä, että alkaa ärsyttämään se jatkuva pissojen siivoaminen, kun sitä koiraa ei voi viedä tarpeeksi usein pihalle. Kukapa haluaisi asua kusenhajuisessa kämpässä, jossa pomppii hyperaktiivinen elukka, jonka päivän kohokohta on, kun väsynyt ja kärttyinen omistaja tulee kotiin? Jos käsitys koiran aktivoinnista on, että haluaa nukkua sen kanssa...

Siskoa on saanut opastaa koiran hoidossa ihan kädestä pitäen: mitä sille voi antaa, miten sitä koulutetaan, miten paljon se syö. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa, mutta olen googlettanut, soittanut kavereille, joilla on ollut koiria lapsesta asti, kysynyt rotuyhdistykseltä.

Olen vienyt koiraa lenkille aina, kun se on meillä hoidossa. Dyykkari ottaa koiran tänne, mutta ei jaksa lenkittää sitä. Leikkiminen häneltä kyllä sujuu ja hän on kertonut koiran laukoneen hänessä pintaan asioita, joiden hän luuli kadonneen. Joten minä vien koiraa lenkille. Vien sen paikkoihin, joissa se ei ole vielä ollut, jotta se tottuisi liikenteeseen, pyöräilijöihin, busseihin, toisiin koiriin jne. Putsaan sen korvat, pesen sen jäljet (vieläkin tulee sisälle vahinkoja), nousen aikaisin viemään sitä pihalle ja viimeiseksi illalla käytän sen pihalla. Olen opettanut sen kulkemaan hihnassa nätisti ja noudattamaan peruskäskyjä. Ilman minua se ei olisi koskaan käynyt koirapuistossa.

Toivoisin, että tästä kaikesta seuraisi se, että jos haluan tehdä opiskeluhommia, Dyykkari leikittäisi koiraa tai pitäisi sille seuraa niin, ettei minuun leimaantunut elukka tökkisi minua koko ajan. Tuo on sylikoira, seurakoira, joten se on tyytyväisin sylissä. Se on myös pentu, joten se pyytää jatkuvasti leikkimään. Se ei vielä kykene siihen, että se odottaisi rauhallisesti tuntikausia, kun minä kirjoitan vieressä. Kolme lenkkiä päivässä ei väsytä sitä niin, etteikö se haluaisi lisäksi leikkiä.

Miksi helvetissä te ihmiset hankitte elukoita, kun sairastatte masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, omaatte haitallisen alhaisen itsetunnon, tärkeintä elämässä on vetää kännit ja kaataa miehiä, haluatte sössiä raha-asianne ja muutenkin koko elämänne! Sitten me kiltit tullaan siihen väliin, otetaan se elukka, ettei se joutuisi kärsimään teidän päänne hajoilusta ja itsetuhoisesta käytöksestänne, vaikka me ei missään nimessä olla sellaisessa elämäntilanteessa, että oltaisiin lemmikkiä hankkimassa.

Helvetti.

Tää on tätä mun kiltteyttä. Jos mulle antaa elukan hoitoon, hoidan sen hyvin. Käytän sen eläinlääkärissä vaikka omilla rahoillani (joita mulla ei ole). Tuokin koira vaatisi vaikka mitä lekurijuttuja, joista kiireellisin olisi leikkaus. Dyykkarin sisko antoi kaikki rahansa auervaaralle, joten koiran sterilointiin ei ole nyt rahaa. Koirakin tuli hankittua sen saman auervaaran kautta. Piti olla rotukoira kunnon kasvattajalta. Olikin pentutehtaan tuotos. Auervaara otti rahat siskolta, osti koiran halvalla ja piti loput rahat. Tämäkin selvisi vasta jälkikäteen ja kiertoteitä. Terveys nyt sitten on mitä on.

Miksi meidät molemmat on kirottu tämmöisillä siskoilla? Haavoilla saa olla, mutta onko pakko olla niin kana? Miksi sitä apua ei voi ottaa vastaan? Kipuilla saa, mutta miksi ei voi syödä niitä masennuslääkkeitä? Jos kaikki tähänastiset baarista isketyt on paljastunu kusipäiksi, jotka huijaa sulta kaikki sun rahat, kannattaisko olla jonkin aikaa sinkku ja selvittää, miksi vitussa sitä iskee vain kuspäitä? Ja jos ei osaa pitää huolta ees itestään, eikö sen elukan vois jättää hankkimatta!

Edit 8.2.2015: Päivitys koirasta: Elukka oli loppujen lopuksi meillä, kunnes uudet omistajat pääsivät hakemaan sen. Pariskunnalla on ennestään saman rotuinen, vuotta vanhempi koira. Otukset tulivat hyvin juttuun ja tiedän, että jatkossa koiralta ei tule puuttumaan mitään. Se pääsi todellä hyvään kotiin. Toivotaan, ettei Dyykkarin sisko enää hanki lemmikkejä.

24.1.2015

Vituttaa

Päättötyöstäni paljastui tänään yksi seikka, joka ei sinänsä ole moka, mutta minä otan sen sellaisena. Tästä taas huomaa sen, että vaikka kuinka hoen itselleni, että tähtään vain läpimenoon, jossain vaiheessa ollaan taas lipsahdettu siihen täydellisyyteen pyrkimiseen.

Sillä ei ole näemmä mitään väliä, että en olisi voinut ennustaa tätä. Sillä ei ole mitään väliä, että tämä tuskin vaikuttaa mitenkään arvosanaani. Ainoa, millä tuntuu olevan väliä, oli ohjaajani pettymys.

Minä aiheutin toiselle ihmiselle pettymyksen.

Tämän seurauksena dissosioin tuntikausia, joku osani oli vahvasti sitä mieltä, että nyt kuuluu kuolla, ja kaikki motivaationi tehdä päättötyöni loppuun katosi.

Aiheuttamani pettymys oli suuruusluokkaa: "Ai, teillä ei olekaan tänään mangojäätelöä. Minä otan sitten tuota mansikkaa." Eli tuskin ohjaajani sitä enää huomenna muistaa. Hyvä, jos muisti iltapäivällä. Mutta minä aiheutin pettymyksen ihmiselle, joka on minuun nähden auktoriteettiasemassa.

Hirveää.

Kauheaa.

Katastrofaalista.

Voi vitun saatanan kyrvät! Eikö teillä uppoa kaaliin, että me saadaan tehdä virheitä!? Mikä vitun yli-ihminen olisi voinut tietää, että siitä päätöksestä tehdä homma niin kuin me tehtiin, seuraisi tämä lopputulos? Ei kukaan. Ei kukaan muu kuin ehkä herra-yli-ihminen, itse herra täydellisyys, suuri ja mahtava mielensärkijä, joka mielestään tietää aina kaiken. Etukäteen. Jo ennen kuin häneltä on edes kysytty. Jo ennen kuin hän edes tietää koko asian olemassaolosta.

Niin vissiin.

Näättekö? Tää on ihan absurdia. Elämässä tulee eteen asioita, joita ei voi ennustaa. Piste. Me ollaan tehty parhaamme. Mä oon tosi ylpee meistä. Tosi moni ei uskonu, että me koskaan ees päästäis tähän asti. Ja vittu kattokaa, missä me ollaan: Me ollaan ihan just korkeakoulututkinnon suorittaneita. Vittu.

Päästää töihin ja tehään omat fyffet. Ei enää tartte itkeä ja pelätä jos joku jättää ja sitten tiputaan taas leipäjonoon tai sossun syliin. Me saadaan olla itestämme ylpeitä.

Mitä vitun väliä jollain päättötyöllä on? Me ollaan nostettu oman alamme kannalta tärkee aihe pöydälle kahessa lafkassa tän työn myötä, ja se on hyvä. Se on tärkeetä. Me ollaan saatu hyvää palautetta, monessa muodossa.

Ja nyt te muka kehtaatte väittää, et se kaikki on paskaa, koska virhe?!

Noku...

Joo. Mä ymmärrän. Mä ymmärrän ihan vitun hyvin, pisteelleen. Me ei saada menestyä, koska se on jotenkin jollain ufologiikalla mielensärkijältä pois. Niinkö? Miten vitussa sen elämään vaikuttaa meidän rattaiden pyörimiset mitenkään? Tai toisin päin? Se on jossain toisessa ulottuvuudessa, menneisyydessä. Ei enää meidän elämässä. Joten mitä vitun välii?

22.1.2015

Hurjaa

Mitäs helvettiä tämä tämmöinen on? Palautin juuri päättötyöni yhden osion ohjaajalleni 12 tuntia sovitusta etuajassa. Olen myös kirjoitushommassa niin hyvällä tolalla, että laskin minulta puuttuvan enää 6 (!) sivua tekstiä. Eli kahden päivän hommien verran, ja vihoviimeiseksi palautuspäiväksi on nyt sovittu ensi viikon perjantai! Minähän olen reilusti ajoissa!

Huono puoli sitten on se, etten nuku öisin, vaan kirjoitan. Nukun päivät, kirjoitan yöt. Unohtaisin syödä, jossei Dyykkari toisi minulle välillä ruokaa naaman eteen. Jostain tähän pöydälle ilmestyy tyhjiä mukeja, joissa voisin vannoa olleen juomista vielä sekunti sitten.

Dyykkari oikein kehrää ylpeydestä, kun valmistumiseni lähenee. Nyt läheisyys on jo lähellä sitä rajaa, että alkaa hirvittää. Nukumme yhdessä sykkyrässä ja mies valittaa, jos en tule samaan sänkyyn. Tänään viimeksi puhuttiin valmistujaisjuhlista. Dyykkari haluaa järjestää ne minulle. Hän uhkasi tehdä ruuat ja kutsua tänne väkeä koko viikonlopun edestä.

Mitä läheisempiä meistä tulee, sitä enemmän hävettää koko Näätä-sekoilu. Nyt näen, miten paljon rikoin siinä paitsi itseäni, myös meitä kohtaan. Vaikka menin eksäni kanssa naimisiin, emme koskaan olleet näin läheisiä. En tuntenut häntä kohtaan mitään verrattuna siihen, mitä tunnen Dyykkaria kohtaan. Se koko suhde oli minulle vain rauhallinen turvasatama myrskyjen keskellä. Kun myrsky taukosi, jatkoin matkaani uusille vesille. Silloin se suhde kyllä palveli tarkoitustaan ja oli minulle elintärkeä, koska se varmisti sen, että minulla oli katto pääni päällä ja joku katsomassa perääni. Joku välitti, mitä minulle tapahtui.

Laskin, että opiskelijaelämääni on parhaassa tapauksessa jäljellä enää viisi viikkoa. 5!! Se on yhdellä kädellä laskettava määrä!!

20.1.2015

Lihasten aktivointi = hyvä juttu

Täällä eräs ihana ihminen antoi minulle vanhan kuntopyöränsä. Eräs ihana Dyykkari kantoi sen meille kotiin. <3 Olen nyt pyrkinyt polkemaan sillä (pyörällä, en Dyykkarilla :D) joka toinen päivä. Onhan se kiikkerä eikä kovin ergonominen, mutta ajaa asiansa. Vaikutukset etureisiin olivat suuret jo ekan käyttökerran jälkeen. Tuossa kun on remmit polkimissa, eli ne saa kiristettyä jalkojen ympärille. Eli myös reidet tekevät töitä, kun jalkaa ylös nostaessa joutuu vetämään samalla poljinta. Puoli tuntia polkemista, ja reiteni olivat tulessa. Sain illalla rullailla niitä auki pilates-rullalla. Jännä huomio: Kesken rullailun tuli mieleen tarkastella sitä jalkojen kipua. Se olikin lievempi kuin mitä olin luullut. Ei tarvinnutkaan dissosioida, jotta olisin kestänyt sen. Rulla toimi hyvin, paremmin kuin venyttely. Olen edelleen sitä mieltä, että se on ollut yksi parhaista hankinnoista ikinä. Kämppäkin pysyy siistinä, kun aina pitää olla tilaa rullailla. :D

Lihaskivusta huolimatta treeni oli hyvä juttu. Kehoni jähmettyneisyys väheni taas hieman, kun sain etureidetkin kunnolla käyttöön. Oli myös hienoa huomata, miten paljon niissä on voimaa.

Toinen hyvä vaikutus on ollut stressin ja ahdistuksen purkaminen. Teen päättötyötä nyt kotona, koska en jaksa rahdata kaikkea kirjastolle. Pistin kuntopyörän työpöydän viereen. Jos tulee stoppi, polkee vähän aikaa. Stressitasot laskevat ja aivot saavat huilia hetken. Sitten jaksaa taas jatkaa, tai tajuaa että voisi ehkä syödäkin tänään.

Yläselkäni on vihdoin suora. Se ei enää tunnu tuolta ^. Nikama joka oli väärässä asennossa (Sipen muisto), on vihdoin päässyt lihasjumien hellitettyä paikoilleen. Enää vain yksi pieni alue sen vasemmalla puolella meinaa välillä mennä lukkoon. Siihen herään, koska silloin suorat selkälihakset kramppaavat. Selän oikenemisen myötä olen joutunut muuttamaan nukkumisasentoani. Jos nukkuisin yhä kyljelläni siinä asennossa, jossa olen nukkunut viimeiset 15+ vuotta, selkäni rupeaisi kramppaamaan. Enää en välttämättä tarvitse rullaa selkäni jumien aukomiseen, itsensä oikominen riittää.

Selässäni on enää jumeja häntäluun alueella (raiskaukset) ja ristiselässä (mielensärkijän potku). Ne kyllä kovasti yrittävät aueta. Se tarkoittaa vihlomista koko lantion alueella kävellessä ja lantionpohjalihasten kramppeja silloin tällöin. Toivon, että tämä viimeinen lihasjumien linnake on kohta purettu, koska se vaikuttaa kävelyyni niin suuresti.

Oikealle puolelle kasvojani on palannut tunto aina leuasta silmäkulmaan asti. Vasen puoli ja otsa vielä nukkuvat. Pikkuhiljaa...

Kaulani lihasten aukeneminen on johtanut siihen, että pystyn nykyään puhumaan normaalilla puheäänelläni kimittämisen sijaan, jos keskityn. Laulan itsekseni niin matalalta kuin pystyn, mikä tuntuu aukovan hienosti alueen jumiutuneita lihaksia ja toivottavasti myös opettaa minua vähitellen löytämään luonnollisen äänialani.

Tajusin, että makeannälkäni kertoo vitamiinien puutteesta. Olen alkanut käyttää pakastemarjoja (anopin mailta viime syksynä kerättyjä) ja tehnyt niistä kunnon vitamiinipommeja makeannälän iskiessä. Hyvin toimii! :)

18.1.2015

Krooh

Olen nukkunut koko päivän. Se on OK, koska lupasin itselleni ja ilmoitin samalla osilleni, että tänä viikonloppuna ei opiskella. Vieläkin nukuttaa. Varmaan kirjoitan tämän, ja menen takaisin vällyjen väliin.

Kun kirjoitin edellistä viestiä tänne, tunsin syvää inhoa tekstiä ja sen kirjoittajaa kohtaan koko toisen kappaleen ajan. Tavoitin tunteen kokijan tänään. Se oli osa, joka oli vihainen tekstin kirjoittajalle, suorastaan halveksi sitä, koska se a) koki tunteita b) puhui niistä. Sen halveksunnan takana oli se fakta, että jos en olisi puuduttanut tunteitani ja leikannut niitä itsestäni irti, en olisi selvinnyt. Siksi se poisti minusta tunteet, huolimatta kaikista niistä negatiivisista vaikutuksista, jotka siitä keholleni seurasivat. Vakuutin osalle, että nyt ei enää ole hätä, että nyt on turvallista. Nyt on turvallista kokea tunteita. Heti, kun osa uskoi tämän, maasta ponkaisi esiin hirviöitä. Kokosin itseni ja kerroin tietäväni että ne ovat osiani. Ne hölmistyneenä sitten kertoivat, että niiden tehtävänä on estää ensin tapaamaani osaa luopumasta vakaumuksestaan. Tunteet ovat vaarallisia, koska ne johtavat tunteiden ilmaisuun, mikä johtaa pahoinpitelyyn.

Taas sain kertoa, että olen turvassa. Makaan omassa sängyssäni peiton alla, minun ei ole kylmä. Tikitys, joka pelotti niitä, tuli munakellosta, joka mittasi aikaa uunissa lämpiäville pitsoille. Dyykkari oli koneellaan pelaamassa. Hänelle riittää nykyään, kun sanon, että minulla on taas unitauti. Silloin hän tietää, että tarvitsen lepoa ja tulen nukkumaan sen päivän. Kun herään, ruoka on valmiina ja jälkkäriksi oli suklaata. Osat lupasivat pohtia tilannetta uusiksi.

Onhan tämä ärsyttävää, kun koko vapaapäivä meni "sivu suun" nukkuessa, mutta minä nukun, jotta toipuisin. Nukun, koska aivojeni täytyy oppia ajattelemaan todellisuudesta eri tavalla. Kaikella tällä alitajuisella työllä on tarkoitus ja se johtaa parempaan elämänlaatuun ja vapautuneisiin voimavaroihin.

Jos sitä joskus olisi taas täysillä työkykyinen ilman tarvetta maratooni-unille.

Syvälle sydämeen sattuu

Rintakipuja. Näitä ei olekaan ollut kuin lapsena viimeksi. Kertovat varmaan jostain. Käänsin huomion sisääni ja minua vastaan juoksi itkevä lapsi. "Hätä, hätä!" se huusi. Nojasin Dyykkariin ja kerroin, ettei enää ole hätää. Se katsoi minua hämillään ja vilkaisi sitten olkansa yli. Lohikäärmeet sydämeni luona ovat nousseet siivilleen ja syöksevät tulta. Tuli mieleen, että halusin lyödä jotain, hakata jotain. Hain tätä tarkoitusta varten kirppikseltä ostamani lasten pesäpallomailan ja pinosin sängylle tyynypinon, jota löin. Valitettavasti ääni oli vuorokauden aikaan verrattuna liian voimakas, joten täytyy odottaa aamuun.

Suru etsii Itkua, mutta vielä ne eivät ole toisiaan löytäneet. Viha kuplii pinnan alla ja kuohuu yli hetkenä minä hyvänsä. Säilöin sen sydämeeni, sillä muualle se ei mahtunut. Samalla se jäädytti muut tunteet alleen. Minusta tuli se kiltti, hiljainen nukke, joka minusta haluttiinkin. Nyt nukke haluaa olla taas oikea ihminen.

16.1.2015

Uutisia: Hoidon tarpeessa

Vasemmistonuoret aloitti syksyllä noin vuoden kestävän kampanjan mielenterveysongelmiin liittyvien väärien uskomusten ja leimautumisen vähentämiseksi. Lisää voi lukea täältä.

14.1.2015

Edistystä rytinällä

Nukkumaan mennessä tuli olo, että pitää täristä. Tärinä alkoi oikean lapaluun alapuolelta, ja siirtyi siitä vasemman lapaluun puolelle. Sitten kuulin muurien romahtavan. Vasemman lapaluun alle rakennetusta sellistä pääsi ulos Itku. Se kertoi kokeneensa häpeää, kun ei ollut päässyt huuhtelemaan kehoani puhtaaksi. Totesin, ettei vika ollut sen, vaan minun, joka olin estänyt sitä. Saman tien aloin itkeä. En suureen ääneen, vaan kauniisti. Kuuntelin itkuani, ja minusta se kuulosti kauniilta. Itku ei kestänyt pitkään. En joutunut haukkomaan henkeäni, nenä ei vuotanut, en rääkynyt tai kokenut suuria surun tunteita. Koneisto vain käynnistettiin.

Itkun takana samassa sellissä kyyhötti joku. Houkuttelin sen pihalle. Kun se käveli valoon, en tunnistanut sitä. Se kertoi olevansa Onni. Saman tien mieleeni tulvahti onnellisia lapsuusmuistoja: Aurinko kasvoillani, ensimmäinen löytämäni leskenlehti, se ihmetys kun tajusin Barbien auringonvarjojen olevan saman kasvin lehtiä.

Kaiken tämän jälkeen täristiinkin kunnolla. En ole koskaan tärissyt niin voimakkaasti. Vihdoin koko kehoni tärisi yhtenä yksikkönä. Koko sänky pomppi. Kaulastanikin kuului vain rutinaa, kun kaulan lihakset runnoivat kurkunpään ja henkitorven rustoja vasten.

Nukuin kuin tukki. Herätessäni olo oli kuin uudesti syntyneellä.

Hurlumpsis

Päässä tuntuu tapahtuvan hirveästi, eikä mitään tietenkään muista jälkikäteen kuin että tapahtunut on. Viime yönä näin unta, jossa koin jonkun hirmuisen valaistumisen. Sain palaset loksahtamaan paikoilleen ja vielä unesta herättyäni olin pitkään tyytyväinen siihen, että vihdoin hoksasin. Sitten aloin enemmän herättyäni pohtia tajuamistani tarkemmin, ja se valui sormieni välistä kuin hiekka. Kun nukahdin uudelleen, näin ihanaa unta, jossa olimme menossa intialaisiin häihin, tietenkin intiassa. Kun juhlallisuuksien h-hetki oli käsillä, saatiin kuulla sulhasen kuolleen Pakistanissa pommi-iskussa. Tämän kuultuaan Dyykkari kosi minua. Hän ripusti seinälle norsua esittävän pehmolelun pään, jonka ymmärsin olevan Ganesha. Tämä tarkoitti unessa jotenkin sitä, että Dyykkari jätti vanhat painolastit taakseen ja oli valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä. Koin unessa syvää onnea.

Nukahtaminen oli eilen todella vaikeaa. Lopputyö pyöri päässä, ja tajusin kehoni olevan hälytystilassa. Yritin tavoittaa vauvaosaani rentoutuakseni, mutta sekin vain itki täyttä kurkkua. Siitä tajusin, miten väsyksiin olin itseni vetänyt. Toisaalta, olen nyt jo neljä päivää paahtanut lopputyötäni täysillä eteenpäin. Kolmena päivänä tekstiä syntyi 4-5 sivua päivässä. Lisäksi luin lähdekirjallisuutta, muokkasin muotoiluasetuksia ja kävin läpi liitteitä. En tehnyt muuta kuin söin, nukuin ja kirjoitin. Neljäntenä päivänä pääsin jo uuteen työvaiheeseen. Nyt homma on vähän pysähtynyt, kun aivot vaativat lepoa.

Tärisemällä sain jännityksen purkautumaan niin hyvin, että sain nukahdettua. Kun heräsin yöllä, vauvaosani jokelteli tyytyväisenä, kun otin siihen yhteyden. Onnistuin rentouttamaan sen avulla kehoani vielä paremmin. Sitten tuli mieleen jostain lukemani fakta, että jos osa ei ole yhdistynyt pääpersoonaan, se kantaa vielä jotain traumaa, joka estää sitä niin tekemästä. Mietin, mitä vauvaosani vielä tietää, mitä se ei ole minulle kertonut. Sehän ryntäsi sitä innokkaana minulle kertomaan ja minä paniikissa estämään. Kestäisinkö sen, mitä se kertoo? Hetken päästä sain itseäni niskasta kiinni: mitä se olisikaan, se vain pitäisi kestää. ”Anna tulla vaan.”

Muisto oli hyvin lyhyt. Tunsin kehoni putoavan eteenpäin ja sitten vasen puoli kasvoistani oli vasten jääkylmää metallia. Aloin itkeä, jolloin minut repäistiin takaisin istuimeen, josta olin pudonnut. Oliko 80-luvulla jo turvakaukaloita? Jokin sellainen se kuitenkin oli, jossa kehoni oli suora kuin lankku, ja josta pystyin kaatumaan kasvot edellä vasten jotain kylmää metallia (ehkä lampputolppaa?). Metalli oli niin kylmää, että sen koskeminen sattui ja kasvoni jäätyivät siihen kiinni. Pakkasta on täytynyt olla paljon.

Joka tapauksessa vauvaosani on nyt osa minua. Toivon että sitä kautta löydän kyvyn rentoutua helpommin.


Musta jäätynyt sydämeni ympärillä ei kuulemma olekaan itkua, vaan vihaa. En enää näe sitä, sen paikalla on ainakin yksi, ellei useampikin lohikäärme. Ne odottavat jotain. Nyt on vain kaikki henkinen energia keskittynyt valmistumiseen, joka on lähempänä kuin uskallan uskoakaan. No, nämä asiat käsitellään sitten, kun on aikaa. Eli tod. näk. silloin, kun päättötyöni on tarkastettavana.

12.1.2015

Napu napu

Päättötyö edistyy nyt hyvin. Unirytmin kun vielä saisi kohilleen... En oiken muuta ole tehnyt perjantaista lähtien, kuin päättötyötä. Lisäksi on tullut syötyä, nukuttua ja vähän katsottua telkkaa. Tänään piti ottaa ihmisiin yhteyttä, kun tuli olo että kohta unohdan, miten puhutaan.

Katsoin, että minun pitäisi saada työ palautettua arvioitavaksi helmikuun puolivälissä, jos aion ehtiä valmistua ennen kuin rahat loppuvat. Jos pääsen työttömäksi maaliskuun aikana, ei ole enää mitään hätää taloudellisesti, vaikka työpaikka antaisikin odottaa itseään. Työttömänä saisin jopa kaksi kertaa niin paljon tukia kuin opiskelijana, eikä tulotasomme putoaisi, vaikka Dyykkari putoaisikin ansiosidonnaiselta. Hän aikoo nyt keväällä hakea opiskelemaan, joten toivomme kovasti, että saan töitä viimeistään syksyllä. Sitten olisi yksi opiskelija ja yksi työssäkäyvä tässä taloudessa.

Jos pysyn tässä kirjoitusvauhdissa, aikataulu on realistinen. Ongelmia tuottavat lähinnä muut kuin minusta riippuvat asiat, kuten arvosteluun kuluva aika, ohjaajien aikataulut ja muut muodollisuudet. Toivon, ettei pää leviä. Tällä hetkellä tuntuu, ettei siitä ole pelkoa. Olen kiinteästi omissa nahoissani, jalat maassa ja on helppo hengittää. En muista, että minulla olisi koskaan ollut näin hyvä olla itseni kanssa. Heikkoina hetkinä muistutan itseäni, että pystyn vaikuttamaan siihen, millainen elämäni on ja millainen siitä tulee. Nyt minulla on siihen tarvittavaa henkistä energiaa tarpeeksi.

Toinen seikka mikä pitää pääni kasassa, on putkinäkö: Suostun keskittymään vain päättötyöhöni, kaikki muu on sivuseikka. Käyn ulkoilemassa, jotta jaksan tehdä päättötyötä. Nukun, jotta jaksan kirjoittaa. Syön, jotta jaksan keskittyä. Käyn vessassa, jotta ajatukseni eivät harhailisi. Niin kauan, kun tämä projekti on kesken, maailmassa ei tapahdu mitään muuta. Kieltäydyn systemaattisesti pohtimasta työelämään siirtymistä tai muita pelottavia aiheita. Tässä hetkessä minulla on kyky ja kaikki mahdollisuudet kirjoittaa 1-3 sivua päivässä aiheen vaativuudesta riippuen. Minä keskityn vain siihen.

11.1.2015

Miksei uni tuu, vaikka silmät sulkeutuu...

Eipä sitten taaskaan nukuttu. Aloin miettiä uudelleen sitä hetkeä, kun näin mielensärkijän raiskaavan siskoni. Niinkö siinä tapahtui? Hän vain istahti sängylle, nappasi siskon syliinsä, housut kinttuun ja hommiin? Ilman liukastetta? Saiko hän muka välittömästi erektion tartuttuaan siskooni? Koska en muista hänellä olleen sitä, kun hän huusi minulle. Vai tapahtuiko kuitenkin niin, että hänellä ei ollut erektiota, vaan hän suutuspäissään esitti raiskaavansa siskoni? Ihan vain saadakseen minut uskomaan, että hän oli tehnyt niin? Just to play with my head?

Kun miettii tapahtumaa näin jälkikäteen, tietäen sen, mitä nykyään tiedän erektioista ja ihmiskehosta noin muuten, tämä käy järkeen... Mutta millainen saasta uskottelee lapselle raiskaavansa tämän siskon ja että se oli sen lapsen vika??

Tapahtui sitten mitä tahansa, minun kokemukseni oli, että näin siskoni raiskattavan ja että se oli minun vikani. Jos sisko joskus alkaa muistaa, hän voi ehkä kertoa minulle oman versionsa. Itkikö hän, koska hänet raiskattiin vai koska hän pelästyi ja hänelle tuotettiin kipua jollain muulla tavoin?

Mietin,  pitäisikö kertoa tästä siskolle vai ei... Varsinkin, jos hän katkaisi välit siksi, että lauon hänessä liikaa traumoja päälle. Enhän minäkään halua, että mielensärkijä ottaa minuun yhteyttä. Pääni sisäinen kaaos olisi aivan liikaa kestettäväksi.

10.1.2015

Hink hink

Olen päästänyt irti siitä, että sisustuksen pitää olla täydellinen ja juuri sellainen kuin haluan. Olen ymmärtänyt, että toimiva on parempi kuin täydellinen. Helposti siivottava ja viihtyisä on mukavampi kuin kuvankaunis. Ehkä tämä on osa sitä, että lakkaa vaatimasta täydellistä.

Vielä kun oppisi saman tekstien kanssa... Hion lopputyöni joka hiton sanaa ja ilmaisua loputtomiin, vaikka olisi parempi mennä eteenpäin. Nyt on tärkeintä saada sivuja, pituutta, tekstiä. Laadulla ei ole niin väliä. Sinä haluat valmistua! Arvosanalla ei ole mitään väliä! Joten: Miksi sinä hiot?!

8.1.2015

Meinasin jäädä tänään sänkyyn

...mutta Dyykkari repi minut sieltä ylös.

Musta jää. Se tuntuu todella pahalta. Halusin vain jäädä peiton alle houkuttelemaan sitä ulos, mutta tiesimme molemmat, että jos jäisin makaamaan tänään, huomenna ahdistaisi ihan vitusti se, että päättötyö ei edisty, vieläkään. Joten jäisin makaamaan silloinkin.

Konkreettisesti kehossani tuntuu, kuin ylimmät vatsalihakset olisivat niin jumissa, ettei niissä ole edes tuntoa enää. Olen yrittänyt käyttää alueen muita lihaksia saadakseni niihin eloa, mutta en ole vielä saavuttanut läpimurtoa. Sen sijaan se kohta selässäni, joka hajosi Sipen muiston aikana, se mutka, joka on vähitellen yrittänyt suoristua, se aktivoitui. Tajusin, että tässä ollaan nyt herättämässä minun suojapanssariani. Sitä haarniskaa, joka pitää kehoni yläosan pystyssä, sitä osaa joka sisältää tunteeni, itseluottamukseni ja itsevarmuuteni.

Minä nousin tänään, puin päälleni (mutta en jaksanut käydä suihkussa), itkin Dyykkarin sylissä kahteen otteeseen, menin kirjastolle, hain tilaamani kirjat, kävin ne läpi, tulostin tarvitsemani artikkelit, kävin ne läpi, kirjoitin sivun verran valmista ja monta sivua luonnosta. Järjestin lähteeni ja varmistin käyneeni ne kaikki läpi.

Tavoite on, että maanantaina on kasassa tarpeeksi lähetettäväksi ohjaajalle. Hui.
Taas on tapahtunut paljon, mutta on vaikea muistaa...

Keskustelin jonkun pitkän tyypin kanssa päässäni. Oli hyvin määrätietoinen.

Huomaan käsialani olevan erilainen joka päivä. Kenelle kuuluu mikäkin?

Malik on yhä irti kädestään. Yritin löytää kädestä jotain, joka saisi ne lähentymään. Löysin tunteen, kokemuksen, vasemmasta kädestäni. Miltä tuntuu, kun työntää pienen kätensä mielensärkijän peppuun. Se lämpö, se inho. Ja Malikin halu purra kätensä irti.

Sitten nämä opiskelut. Tänään en saanut aikaiseksi mitään. Eilen onneksi sain. Huomenna aion myös. Mutta tänään heräämiseen meni tuntikausia. Tunsin möykyn rinnassani, jota en ollut ennen huomannut. Sydämeni ympärillä oli paksu kerros likaisenmustaa jäätä. Jäätynyttä itkua. Yritin keskittyä sulattamaan sen, mutta Dyykkari keskeytti minut liian taajaan.

Nyt yöllä pomppasin pystyyn löydettyäni mustan jään takaa sitä vartioivan lohikäärmeen. Tai ehkä se ei vartioi sitä? Ylläpitää? Vahtii? En tiedä. Lohikäärme on minun puolellani. Se varovasti yrittää sulattaa jäätä, kuin kokeillakseen, tapahtuuko jotain pahaa, jos se jatkaa.

Kun aamulla olin yrittänyt saada jäätä sulamaan, päivällä tuntui välillä, että kurkussani on suuri pala jumissa. Mutta sitten tuli koira hoitoon, tuli vieras, piti tehdä ruokaa... Arki iski.

Tämä vuosi alkoi yhdellä telotulla nilkalla, jatkui homeisilla verhoilla, auton bensaletkun hajoamisella ja sairaalalaskulla. Niin ja kahdesta työpaikasta tuli tieto, että minua ei valittu. Toivottavasti suunta kääntyy parempaan ennemmin kuin myöhemmin.

2.1.2015

Uusi vuosi, uudet kujeet

2015. Tämä on se vuosi, jona minä valmistun ja toivottavasti siirryn työelämään. Tämä on se vuosi, jona meiltä on rahat niin loppu, että todennäköisesti joudumme muuttamaan Dyykkarin vanhemmille heti, kun opiskeluni sen sallivat. Toivottavasti tuo jakso jää lyhyeksi, ja saan nopeasti töitä.

Kämppis muutti pois, mikä on taloudellisesti katastrofi, mutta saimme vihdoin lastenhuoneen lasten käyttöön. Siivottuani sen tänään, istahdin alas miettimään sitä, että siinä huoneessa rahatilanteemme näkyy selvimmin. Lapsille ei ole sänkyjä, vain lattialle levitettävät vieraspatjat. Lapsille ei ole aluslakanoita, niiden asemaa ajavat vanhat verhot. Pussilakanoitakin on vain yhdet. Kaikissa muissa huoneissa on muistoja ajoilta, jolloin edes joku taloudesta on ollut töissä. Niistä ei huomaa, että täällä ei ole varaa ostaa juustoa leivälle. Paitsi silloin, kun lapset ovat käymässä. Silloin ei rahatilanteesta hiiskuta. Rakettejakin ostettiin, kun pyysivät. Lisäksi niitä saatiin ilmaiseksi ystävältä, joka ei ehtinyt omiaan ampua. Hyvä että saatiin, niin innokas rakettimestari meillä oli mukana. :)

Olen yrittänyt saada lapsille normaalin lastenhuoneen liki nollabudjetilla. Pöytä ja tuoli on saatu lahjoituksina. Verhot, lelut, matto on kaikki metsästetty kirpputoreilta tai netin myyntipalstoilta parilla lantilla. Jotkut lelut ovat minun vanhoja, samoin kaikki satukirjat. Otin ne talteen mielensärkijän pesästä ennen kuin katkaisin välit, tietäen ettei myöhemmin tule sitä mahdollisuutta.

Kun lapset eivät ole meillä, huone toimii työhuoneena. Vähäiset lelut mahtuvat helposti kaappeihin, ja vain automatto muistuttaa lapsista. Lapset ovat meillä vain lainassa, mutta sekin on paljon.

Kunpa joskus koittaisi aika, jolloin asuisimme kaikki niin lähekkäin, että lapset voisivat poiketa, milloin haluaisivat. Se vain ei ole nykyisellään mahdollista. Ei riitä, että me muutamme.

2014 otin rastat, sain olkapääni, lonkkani ja si-niveleni paikoilleen. Pääsin eroon Näätä-riippuvuudestani. Käsittelin vihaani ja kaksi isoa osaa yhdistyi minuun. Suuria saavutuksia.

2015 on todennäköisesti vuosi, jona Dyykkari voidaan julistaa parantuneeksi masennuksestaan ja hän voi lopettaa lääkkeet. Tämä voi olla vuosi, jona hän kosii.

Toivon, ettei alkanut vuosi ole yhtä vaikea kuin 2014 oli: Dyykkarin 2 itsemurhayritystä olisivat riittäneet jo yksinään tekemään vuodesta rankan, siihen vielä kaikki muu päälle. Toisaalta kyllä vuoteen liittyi voittojakin. Sain valmiiksi kurssin, joka oli jäänyt kesken 7 vuotta aikaisemmin loppuunpalamiseni vuoksi. Sain tehtyä opintojakson, johon en ollut etukäteen uskonut pystyväni. Sain uusia kavereita. Löysin itselleni harrastuksen josta aidosti pidän, ja olen tutustunut sen kautta mielenkiintoisiin ihmisiin. Dyykkari on yhä hengissä. Minä voin paremmin kuin koskaan.

Kun vielä olin alaikäinen, minulla oli tapana polttaa takassa vuoden vaihtuessa kaikki edellisen vuoden aikana kertynyt, joka muistutti sen vuoden tapahtumista. En halunnut muistaa. Samasta syystä hävitin kaikki rakkaimmat leluni heti kun pystyin. Nyt sitä jo uskaltaa katsoa taaksepäin pelkäämättä traumatriggereitä. Voin olla ylpeä kuluneesta vuodesta ja edistymisestäni.