28.2.2015

Löytö

Ajattelun hallinnan opas sisältää paljon sellaista, mitä olen itsekin ajatellut ja hyväksi kokenut, mutta myös sellaista, mitä en ollut tullut ajatelleeksi. Kannattaa lukaista, jos haluaa löytää keinoja stressin pilkkomiseen.

26.2.2015

Lyhyesti

Oikean hartian alapuolella on kipeä kohta. Yhä. Siihen palasi tunto jo hyvän aikaa sitten, silloin kun Jeti ilmoitti itsestään. Sen jälkeen aluetta on särkenyt.

Viime yönä Dyykkari herätti minut. Narskuttelin niin, että herätin hänet. Kävin etsimässä kiskon ja nukuin syvemmin kuin pitkään aikaan. Olen siis ilmeisesti narskutellut jo aiemminkin. En pidä kiskosta, vaikka välillä sitä on pakko pitää. Narskuttelu tekee hampaille huonoa.

25.2.2015

Minä olen väsynyt pelkäämään.

Olen väsynyt miettimään, mitä muut minusta ajattelevat.

Olen väsynyt olemaan peloissani.

Olen väsynyt kantamaan taakkoja muidenkin puolesta.

Olen väsynyt selittelemään itseäni ja oireitani.

Olen väsynyt ruotimaan kaikkea pohjamutia myöten.

Olen väsynyt selviämään.

Olen väsynyt ihan kaikkeen.
.
.
.
Minä haluan levätä,

mutta olen unohtanut jopa sen, miten nukahdetaan.

Pam, olet raskaana

Häntäluun alueen lihasjännitysten purkautumisella on ollut isoja vaikutuksia. Käveleminen on vaivattomampaa. Kuukautiskivut ovat lieventyneet koko alavatsan kattavasta polttelusta joihinkin vihlaisuihin. Niin ja keho on näemmä päättänyt, että nyt on aika lisääntyä. Ensin oli se joulukuinen episodi. Nyt kävi taas vahinko. Heräsin viime yönä siihen, kun munasolu kiinnittyi tukevasti kohdun seinämään. Kunnon vihlaisu. Vittu.

Kysyin Dyykkarilta kautta rantain, haluaisiko hän joskus saada kanssani lapsen. Vastaus oli tukeva ja päättäväinen "ei". Hänen lapsilukunsa on täynnä.

Lapset olivat meillä viettämässä hiihtolomaansa ja lähdin yhden kanssa kirjastoon. Siellä piti pyytää avainta lasten vessaan, ja hävetti, kun kävi ilmi, ettei lapsi ollut minun. Eihän siinä pitäisi olla mitään hävettävää, että kulkee puolisonsa lasten kanssa, mutta silti...

Uimahallissa mummo kehui, kuinka lapsessa on äitinsä näköä. Niin onkin, mutta ei minun. Välillä tekee kipeää nähdä lapsissa omaa rakastaan ja jotain vierasta, mutta vaikka kuinka etsisi, minua siellä ei ole.

Lapsi kysyi, mitä geenit ovat. Käytiin ruokapöytäkeskustelu siitä, mistä lapsi saa geenejä ja mitä ne tekevät: "Kuinka paljon mulla on isin geenejä?" "Puolet." "Entä äidin?" "Puolet." "Entä (nimeni)?"

Vihlaisi.

Dyykkari on puhunut piuhojen katkaisemisesta, mutta ei ole saanut aikaiseksi järjestää itseään vasektomiaan. Minä olen kohta niin vanha, että täyttäisin steriloinnin ehdot.

Hormonit ovat jännä juttu. Kun ne hyrräävät, lisääntyminen muuttuu jostain epämiellyttävästä, hankalasta ja elämää rajoittavasta jutusta tavoiteltavaksi, oikeaksi asiaksi tehdä. Nyt, kun valmistun, miksi en lisääntyisi? Niinhän ne aikuiset tekevät. Menevät töihin ja hankkivat lapsia.

Kun kiinnittyminen tapahtui, hormonit hyrräsivät täysillä. Raskaus tuntui oikealta: Näin kuuluu tapahtua. Ajattelin sitä pikkutyttöä, jolla olisi yhtä vahva tukka kuin isällään ja jolle saisin tarjota kaiken sen, mistä itse olen jäänyt paitsi.

Todellisuudessa meistä tulee kuukauden päästä asunnottomia, koska rahat ovat loppu. Joudumme muuttamaan Dyykkarin vanhempien homevaurioisen talon yläkertaan odottamaan, että jompikumpi löytää töitä. Tässä kaupungissa niitä ei ole.

Dyykkari toivoo, että löydän töitä ja hän saisi jatkaa toimetonta oloansa. Hän ei ole vielä työkunnossa. Loppuunpalamisesta palautuminen vie aikaa. Masennuksesta paraneminen vie aikaa. Hän on maalannut itselleen kuvaa ajasta, jonka saisi viettää itsensä ja ammatin etsimiseen, ehkä jopa opiskeluun sillä välin kun minä käyn töissä ja mahdollistan sen kaiken. Hän on tehnyt teini-ikäisestä asti töitä tuodakseen rahaa taloon. Kuten hän sanoi: "Jos sä sen mulle tekisit, se ois jotain, mitä ei kukaan oo koskaan mulle tehnyt."

Ja nyt minä tässä ihan oikeasti pohdin, että jos nyt hankkisikin lapsen, vastoin isän tahtoa. Työtilanne on huono, tarvitsisin lisäkoulutusta jotta todennäköisyys löytää työpaikka kasvaisi. Työttömänä ei saa opiskella, äitiyspäivärahalla saa.

Mitä minä horisen... Enhän minä jaksanut vahtia edes sitä helvetin koiranpentua. Minulla menee säännöllisesti hermo Dyykkarin lapsiin, kun ovat aika eläväisiä. Tarvitsen omaa rauhaa. Ja onko tämä kaikki vain sitä, että työelämään siirtyminen pelottaa, opiskelu on tuttua ja turvallista?

Silti sisällä hokee joku pieni ääni, että nyt olisi aika. Se tekisi minulle hyvää. Pääsisin prosessissani eteenpäin. Nyt olen jo niin vakaalla pohjalla, että voisin tarjota lapselle turvallisuutta.

Mutta lapsen kasvattaminen on vaikeaa. Esimerkki: Dyykkarin vanhin lapsi jäi kiinni pornon katselusta. Oli kaverinsa yllyttämänä laittanut googlen kuvahakuun hakusanaksi "kidutus pornoa". Mitä hittoa?? Kiinnijäämisen jälkeen lapsi sulkeutui vessaan ja kieltäytyi tulemasta ulos. Isänsä sai puhuttua hänet sieltä, puhuivat aiheesta ja asia oli käsitelty. Silti. Miksi juuri tuo hakusana? En minä halua tuottaa kasvatuksen hedelmää, joka haluaa katsella "kidutus pornoa".

Toinen esimerkki: Yritin lukea kirjaa. Olin touhunnut lasten kanssa monta päivää putkeen, tehnyt ruuat, siivonnut jäljet, pitänyt kuria. Dyykkari keskittyi hauskuttamaan: leikitti, opetti, ohjasi. Tiskit ja pyykkivuoret jäivät minulle. Tarvitsin hetken hengähdystauon. Yritin uppoutua kirjaan, mutta yksi lapsista tuli keskeyttämään viiden sekunnin välein: Katso tätä, tule tänne, miksi tämä, mitä teet... Yritin ohjata huomiota muualle. Sanoin, että nyt minä tarvitsen rauhaa. Lopulta vastasin vain kaikkeen kirjan nimen. Kun minua tultiin tökkimään pehmolelulla, heitin sen pois, minkä jälkeen sain nauttia hetken rauhasta. Myöhemmin Dyykkari kertoi, että lapsi oli tullut itkien hänen luokseen, koska hänen pehmolelunsa oli halunnut halata minua ja olin sen näin selvästi torjunut. Pyysin lapselta anteeksi ja pistin ylös, että jatkossa jos tuo tulee tökkimään, sillä on halipula.

Kolmas esimerkki: Neuvoin lasta pyöräilemisessä jäällä. Lopputulos: Lapsi kaatui, housut rikki ja polvi auki.

Joo ei minusta ole äidiksi. Minä vammautan lapset sekä henkisesti että fyysisesti.

Minä en jaksaisi tätä helvetin säätämistä. Sain joulukuussa reseptin ehkäisykapseliin, ja se oli tarkoitus laittaa minulle viime kuussa. Ainut vaan, että kaikki rahat menivät sairaalalaskuun. Rahatilanne on sen jälkeen vain synkistynyt, nyt ostamme ruuankin luotolla. Toivomme, että pystymme maksamaan luottolaskun vähitellen pois, kun pääsen työttömyystukiin käsiksi.

Miksi helvetissä ihmisiä ei voitaisi steriloida jo lapsena ja purkaa sterilaatio sitten, kun oikeasti päättää hankkia lapsia?

Kai minä taas odotan sen kaksi viikkoa, että raskaustesti suostuu näyttämään jotain, varaan ajan ja käyn hoitamassa asian pois päiväjärjestyksestä. Pakotan Dyykkarin ostamaan sen kapselin luotolla. Olen miettimättä tätä koko sotkua kolme vuotta. En halua tuoda tähän maailmaan lasta, jonka vanhemmat eivät ole yhdessä päättäneet sitä haluta.

19.2.2015

Pesee ja linkoaa, taas

Jotain edellisen postauksen muisto laukaisi, koska koko yönä ei sitten nukuttu. Nukuin neljän tunnin päikkärit, ja... Niin. Haluaisin unohtaa koko jutun. Poistaa koko helvetin blogin ja deletoida tiedon sen olemassaolosta kaikkien sitä koskaan lukeneiden aivoista. Jostain syystä tämä on nyt iso juttu. Joku nukkuvista on raivoissaan, ehkä eniten siitä, ettei kukaan muu ole.

Joku kävi pinnassa.

Joku työnsi sen pois.

Nyt on hiljaista.

Oikeassa kädessäni ja rintalihaksissa on tapahtumassa jotain. Rintalihakset haluavat sätkiä ja käden hermoja kihelmöi, kuin se olisi puutunut.

"Minä en halua tietää!"

"Minä en saa puolustautua." - puolustava osa.

Hämmennystä.

Ehkä sittenkin?

Joku huutaa. Täysillä. Se pelkää sekoavansa. Se ei halua tietää.

Oikea käsi haluaa ulos siitä häkistä, mihin se on pistetty.

Jeti. Sillä nimellä se haluaa itseään kutsuttavan. Se on ollut häkissä liian kauan. Päästetään se ulos.

Oikea hartiani, joka on töröttänyt eteenpäin, muutti samantien taaksepäin, mutta ei siksi, että rintalihas olisi rentoutunut, vaan koska lapaluun alapuolella kyljen puolella joku lihas melkein kramppaa.

Tämmöisen härdellin kanssa voisi tehdä niin, että ottaa ison kupin kuumaa ja kömpii vällyjen väliin. Huomenna päivä uus.

Uni, joka oli totta

Menin sänkyyn, mutta en saanut unta. Osa vaati, että ensin pitää muistaa kirjoittaa ylös.

Sukelsin muiston perään. Itkin lattialla. Ilosta. Olin purrut miestä, joka oli aikonut raiskata minut suuhun, ja raiskaus oli loppunut siihen. Minä puolustauduin, ja se toimi. Kaiken sen kiduttamisen ja manipuloinnin jälkeen se oli ollut valtava uskonloikka, mutta olin uskaltanut puolustautua. Sen seurauksena ei ollutkaan kuolema, kuten olin luullut ja mihin olin valmistautunut.

Minut jätettiin rauhaan.

Eikä minuun koskettu enää. Minun myymiseni jäi siihen. Kukaan ei halunnut maksaa tytöstä, joka saattaa purra. Sinne.

Ei koskaan enää. Sitä minä itkin. Sitä, ja sitä, etten kuollutkaan.

Tapahtuma on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa, mutta olen epäröinyt kirjoittaa sitä tänne. Olen jostain syystä epäillyt tätä muistoa paljon liikaa. Osani, joka on sitä kantanut, on vihainen. Muisto, jota se kantaa, sisältää niin paljon voimaannuttavia elementtejä (tai niin se ainakin haluaa minulle sanoa), ettei sitä pitäisi hävetä ja painaa piiloon. Itsensä puolustamista ei kannata hävetä, se sanoo.

Yritän uskoa.

Mitä tapahtui? Yritän uskaltaa kertoa.

Olin polvillani, kädet sidottuna selkäni taakse. Vasemmalla puolellani seisoo mielensärkijä, oikealla takanani joku toinen mies. Edessäni on hyvin hermostunut, melko nuori (parikymppinen?) asiakas. Hän ei ole ennen tehnyt tällaista. Hänen hermoilunsa ärsyttää minua. Mielensärkijä ja toinen mies puhuvat häntä ympäri. Tyttö on loistava ottamaan suihin, siitä vaan.

Miehen virhe oli, että hänellä ei seisonut kunnolla, kun hän laittoi elimensä suuhuni. Hän ei myöskään työntänyt sitä heti syvälle kurkkuuni tai lukinnut leukojani kädellään. Purin hampaani yhteen. Veri täytti suuni ja huuto korvani. Mitä suuhuni jäi, pureskelin jonkin aikaa ja sylkäsin sen pois miehen hoippuessa luotani.

Olin helvetin ylpeä itsestäni (ansaitsen kuolla). Olin valmis mihin ikinä mitä tapahtuisikaan. Mitään ei tapahtunut. Minut jätettiin yksin. Aikaa katosi (pyörryin?), ja kun havahduin auringonvalon täyttämässä huoneessa, osasin vain itkeä ilosta.

Minä en tiedä, missä tuo oli. Minä en tiedä, keitä ne olivat. Minä en tiedä, mitä sille miehelle tapahtui. Mitä minä tiedän? Minulla on osa, jolle tämä on totta. Minulla on osa, joka muistaa sen veren maun. Minulla on osia, jotka muistavat, mitä tapahtui päässäni, kun päätin iskeä hampaani yhteen. Minulla on osia, jotka muistavat, mitä tapahtui sen jälkeen. Minulla on osa, joka muistaa itkeneensä ilosta.

Muuta minä en tiedä. Ehkä tämä kaikki on vain taitava harha.

Ehkä minä olen perhonen, joka näkee unta.

14.2.2015

Ihme päivä, ihme olo

Tajusin, että alitajuntani keksii kaiketi niitä hirveän pitkiä unia, joissa on sisältöä vaikka kirjasarjaksi, jotta saisin levätä elämästäni. Kun näin tämän unen, näin sen vain siksi, että minun ei tarvitsisi mennä terapiaan, että saisin ajatukseni muualle kuin siihen, mikä oli väistämättä edessä. Minun tarvitsi kerätä hetki voimia ennen koitosta.

Nyt on taas joku sellainen hetki, että näin viime yönä ä-lyttömän pituisen unen. Se ei edes ole viikon ainoa. Näin unta, joka päättyi siihen, että olin porkkana kanien juhlissa, ja yksi kaneista huijasi minut työntämään käteni sen taskuun karkin toivossa. Sainkin vain tahmaisen nenäliinan ja tylyä kohtelua. Viimeöinen uni sisälsi ufoja, egyptiläisiä, kadonneen äkkirikastuneen, kadonneen ja sitten löytyneen kaupungin, hallituksen salajuonen ja balsamointiaineita. Kaikki tämä tapahtui suomalaisella mäntykankaalla.

Aikoinaan terapiassa takerruin näihin pitkiin uniini siinä toivossa, että ne paljastaisivat jotain oleellista, toisivat paranemisen avaimet... En ymmärtänyt, että ne olivat hämäystä, sumuverho. Lepohetki arjen keskellä.

Nyt on työstetty valmistumista, tehty viimeisiä hiontoja suunnitelmiin, stressattu rahasta, surtu sitä, että kun vihdoin on kaveripiiri (minulla on viimeksi ollut kaveripiiri kymmenen vuotta sitten), siitä joutuu muuton takia luopumaan... Tarvitsisin pitkän loman palmun alla. Todellisuudessa minulla on Dyykkari ja pimeydestä kärsivä huonekasvi.

Eniten ei enää ahista kaikki, vaan läheisyys. Dyykkari on vihdoin alkanut näyttää tunteitaan, ainakin silloin kun ollaan kahdestaan kotona. Se tarkoittaa sitä, että läheisyyttä on äkkiä enemmän kuin meinaan kestää. Onneksi D alkaa tajuta, milloin ärryyttäminen menee yli ja pitää lopettaa.

Olen tajunnut unohtaneeni, miten leikitään. En leiki lasten kanssa, enkä meinaa pystyä siihen Dyykkarinkaan kanssa. Kun hän yrittää leikkiä kanssani, minä joko alan itkeä tai suutun.

Missä minun leikkisyyteni on? Ihan varmasti osaisin nauraa vitseillekin oikeassa kohdassa, jos elämäni ei olisi näin hemmetin vakavaa aina.

Mutta vakavuus on edellytys turvallisuudelle. Leikkiminen ei ole turvallista, koska hyvin usein, kun olin leikkimässä yksin, mielensärkijä tuli ja raiskasi. Olen oppinut yhdistämään leikkimisen ja raiskauksen niin vahvasti, että nykyään jätän leikkimisen väliin ja alan suoraan joko itkeä (sosiaalisen puolustautumisen järjestelmä) tai puolustautua (taistele tai pakene -reaktio). Millä hemmetillä tuota saisi purettua? Ensimmäinen askel on tämän tunnistaminen. Hyvä. Seuraava askel on reaktion huomaaminen, kun se tapahtuu. Sitten tarvitsee vain pysäyttää reaktio ja siirtyä uudelleen orientoitumisen seurauksena puolustautumisesta rentoon olotilaan. Teoriassa näin.

Pitää siis puhua D:n kanssa siitä, että teen näin ja sopia joku merkki tai pyytää häntä huomauttamaan minulle, jos teen näin. Jos tilanteen saisi poikki ja voisin yrittää asennoitua siihen jotenkin eri tavalla.

On vain todella outoa, kun joku kutittaa tai tökkii tai leikillään ärsyttää, eikä siitä seuraa mitään pahaa. Ketään ei pahoinpidellä, raiskata tai yritetä tappaa. Todella outoa. Ufoa suorastaan.

Dyykkarin piti selittää minulle, että hänelle kutittelu ja toisen ärsyttäminen on sen näyttämistä, että rakastaa. Samasta syystä hän peuhaa lastensa kanssa. Ja lapset rakastavat sitä. Ensin tökitään isiä niin kauan, että isi nappaa syliin eikä päästä pois ennen kuin on kutittanut ja lapsi on saanut huutaa ja minä olen saanut käydä pelastamassa pussaamalla isiä. Kun lapsi pääsee irti, käydään kertomassa kuinka paljon se isi kutitti tällä kertaa, ja sitten mennään taas tökkimään isiä. Normaalia touhua, kun kyseessä on joku muu kuin minä. Sitten kun Dyykkari yrittää tehdä samaa minulle tai lapset vaativat, että isi pitää minusta kiinni että he saavat kutittaa minua, koen tilanteen todella epänormaaliksi ja spontaani reaktioni olisi puhjeta itkuun, mutta en sitä tee, koska lapset.

Lasten ollessa täällä, minulla on äitimoodi päällä. En suutu mistään, keskityn vain lapsiin ja pyöritän taloutta varmalla kädellä. Kun lapset lähtevät, palaan itsekseni.

Eilen huomasi stressin vaikutuksen selvästi. Tuijotin tietokoneenruutua ja esseetä, joka piti palauttaa. Tein siihen vielä viimeiset muutokset, räpäytin silmiäni ja hetken päästä ihmettelin, mitä ihme tiedostoa minä muokkaan. Minulta oli kadonnut aikaa. Todennäköisesti vain joitain sekunteja, mutta silti. Nyt minä huomasin ihan selkeästi sen, että filmissäni oli aukko. Sen aukon aikana joku oli vaihtanut ikkunaa johon kirjoitin ja en huomannut asiaa minuuttiin tai kahteen. Joku voisi sanoa, että olin vain niin väsynyt että nukahdin hetkeksi. Minä väitän, että joku muu kävi katsomassa, mitä tapahtuu. Jos se ei olisi vaihtanut ikkunasta toiseen, en olisi edes huomannut sen käyntiä. Ehkä se joku (musta?) halusi tehdä itsensä tiettäväksi?

8.2.2015

Rivien välistä: Tämä on sinun vikasi

Näin unta, josta tajusin myöhemmin, että se kertoi oikeasti tapahtuneista asioista. Uni oli pitkä, ja oikeastaan muistan vain lopun. Olin talossa, jossa oli paljon lapsia, mutta heidät oli suljettu laatikoihin tai häkkeihin kuin eläimet. Siinä huoneessa, jossa minä olin, oli vanginvartijana neli-viisikymppinen nainen. Hänellä oli sähköpiiska, ja sillä uhkailemalla hän halusi saada minut häkkiin. Oman häkkini yläpuolella nukkui lapsi, jolla oli punaiset rastat ja iho kuin maitokaakaota. Hän veti minua puoleensa, koska minullakin oli rastat. Tunsin jotain yhteenkuuluvuutta siinä kauheassa paikassa. Katsoin tyttöä sekunnin, ennen kuin repäisin itseni irti ja astelin häkkiini. Koska en ollut heti totellut, kun vanginvartija oli vaatinut minua häkkiin, hän kohotti sähköpiiskaansa ja hyvin epävarmana sanoi, että aikoo nyt täräyttää minua, kun en totellut. Istuin häkissäni tyynenä, otin piiskan naiselta ja laskin sen häkin ulkopuolelle, mutta hänen ulottumattomiinsa. (Tiesin, että jos olisin ottanut sen häkkiini, minut olisi hakattu. Pahasti.)

Sanoin, etten ansainnut sähköä, koska olin totellut. Olin viivytellyt korkeintaan sekunnin. Nainen näytti vielä epävarmemmalta. Silloin huoneeseen ryntäsi mukava mies. Hän vilkaisi tilannetta ja vaati saada tietää, mitä tapahtuu. Nainen selitti, minä korjasin. Mukava mies lopetti kuuntelemisen sanojen "ei totellut" kohdalla. Joku huoneen isommista lapsista ryntäsi tuomaan sähköpiiskaa hänelle, valittaen samalla, miten minä olen ihan mahdoton. Hän antoi piiskan vanginvartijalle. Hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, menin asentoon. Hän otti pitkävartisen leluvasaran, jolla löi minua kahdesti vatsaan ja neljästi selkään. Kipu oli niin paha, että aloin herätä. Miehen marssiessa huoneesta ulos aloin miettiä, miksi kipu oli niin suurta. Tajusin, että mies oli lyönyt minua kahdesti maksaan ja kahdesti molempiin munuaisiin.

En ollut totellut, joten rangaistuksena oli kipu. Menin kontilleni jo vanhasta tottumuksesta. Leluvasara oli oikeassa elämässä puinen krokettimaila. Mies ei lyönyt kovaa, hänen ei tarvinnut. Hän tiesi, minne lyödä. Minä tiesin, että jos olisin romahtanut kontiltani, iskut eivät olisi rajoittuneet kuuteen, ne olisivat hakanneet koko kehoni. Päävamman vaara, luiden murtumisen vaara. Parempi oli totella.

Sokeaa kuuliaisuutta, siihen minua koulutettiin.

En nyt väitä, että minua olisi pidetty häkissä. Kyseessä oli uni. Se kuitenkin muistutti todellisia tapahtumia tarpeeksi, että saatoin muistaa. Musta, jonka uni kyseessä oli, näytti unen minulle, koska se halusi tietää, miksi sitä sattui niin paljon. Oliko siinä jotain vikaa, kun pelkät kopautukset sattuivat niin paljon?

Muistin vasta nyt, että unessa, kun kipu alkoi, nousin istumaan jalkojeni päälle ja aloin itkeä täyttä kurkkua. Huusin kuin palosireeni. Jos en voisi kostaa muuten, huutaisin keuhkojeni täydeltä. Mukava mies otti suustani purkan pois ja laittoi minulle suukapulan. Se oli nahkainen läppä, joka tuli suuni eteen. Se ei tukkinut suutani, mutta viesti oli selvä: sinua ei kuunnella. Hän sanoi minulle hyvin rauhallisella ja asiallisella äänellä olevansa pahoillaan, kun joutui tekemään minulle näin. Sitten hän poistui. Tyynenä hän työnsi vastuun tapahtumista minulle ja jätti minut yksin.

Mitä muuta tuo oli kuin kidutusta? Tahallista kivun aiheuttamista, mieleni järkyttämistä, vallankäyttöä.

Tunnen vihaa.

4.2.2015

Lopputyö on palautettu

Ensin iski kauhea helpotus. Se taakka, joka painoi maahan, oli poissa. Myöhemmin tajusin, että olen ekalta luokalta asti ajatellut, että tämä "koulu" on jotain, josta minä en selviä. Minusta ei ole tähän. En ollut tiedostanut tuota ajatustani ennen kuin nyt. Nyt, kun korkeakoulututkintoni on kiinni enää paperinpyörittäjistä, itkin sitä, että sittenkin pystyin. Koulu on nyt osaltani ohi. Työelämä odottaa.
  
Jos minua ei nyt enää mitattaisi koko ajan. Jos nyt saisi vain olla.

Jos kaikesta kuulemastaan ei tarvitsisi miettiä, kannattaako tämä kirjoittaa ylös vai ei.

Jos kaikesta lukemastaan ei tarvitsisi miettiä, kuinka hyvin tämä pitää osata ja miten ihmeessä ehdin lukea tämän ennen tenttipäivää.

Jos löytyisi niitä töitä...

Olen mennyt jo sekaisin, kuinka monta hakemusta olen lähettänyt. Työpaikkoja ei ole paljoa auki, mutta olen laittanut avoimia hakemuksia menemään parillekymmenelle paikkakunnalle, kahteen maakuntaan. Kai jossain tarvitaan minua?

3.2.2015

Voihan lihasjumi

Kuka hullu halusi persauksensa auki? Nyt alueen lihakset ovat auenneet niin paljon, että sinne palasi tunto. Tuloksena oli aivan jäätävät kivut, jotka säteilivät lantionpohjan ja alavatsan lihaksiin. Häntä- ja ristiluun alueen lihakset ovat yrittäneet epätoivoisesti pysyä muutoksessa mukana ja muljahdelleet, krampanneet ja hakeneet itselleen uutta asentoa sitä mukaa, kun niiden naapurit ovat luopuneet vuosikymmenien krampistaan.

Eilisilta oli pahin. Ainut hetki, kun ei sattunut, oli silloin, kun yritti ulostaa. Yritin nopeuttaa tapahtumia kertomalla aluetta vartioivalle osalle, että peräsuolessani ei ole penistä (aiemmin sain kertoa samaa suustani). Loppujen lopuksi totesin, että tämä pitää vain elää läpi. Nappasin buranan ja menin nukkumaan.

Nyt on jo niin hyvä tilanne, että pystyn jopa istumaan. Vain suorana kävellessä sattuu syviin vatsalihaksiin. Kävin heti aamusta salilla (olin sopinut sinne treffit), ja vaikka kaveri jätti tulematta (lapsi sairaana), pidin itselleni kuntopiirin. Yritin keskittyä takapuolen ja reisien lihaksiin siinä toivossa, että niiden pistäminen töihin auttaisi aukomaan jumeja ja lisäisi verenkiertoa alueella. Nyt sitten juodaan paljon vettä ja venytellään. Huomenna on varmaan paikat kunnolla jumissa. Edellisestä salikäynnistä on ainakin kuukausi.

2.2.2015

Dyykkarista

Kun erosin eksästäni, selasin netistä pornoa aika hitosti. Kirjoitin sitä myös itse ja pistin nettiin. Sitten löytyi Dyykkari, ja se jotenkin jäi. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että jos jossain tulee vastaan mieskauneutta, voin ihailla sitä hetken, mutta sitten alkaa ärsyttää, ettei se mies ole Dyykkari. Tekisi mieli selata kuvia Dyykkarista, mutta niitä ei ole. Dyykkari ei ymmärrä. Sanoo olevansa läski paska. Masennus ja työttömyys on saanut miehen lihomaan. Hän oli tavattoman laiha, kun tapasimme. Se ei ollut tervettä hoikkuutta, vaan hän oli kuihtunut syömättömyydestä ja fyysisesti raskaasta työstä. Silti hän hokee, kuinka haluaisi taas olla samoissa mitoissa.

Mies on vanhemmillaan. Auttelemassa, koiravahtina, remontoimassa. Minun on ikävä.

Mutta sitten toisaalta joskus tulee olo, että voisin ihan hyvin elää ilman tuota miestä. Onko se itsepetosta vai mitä? Kun nyt kuitenkin olen viettänyt pitkän aikaa haaveillen kesähäistä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että joskus saisin pienen tyttären Dyykkarin kanssa. Dyykkari palautti minut hääsuunnitelmien kohdalla maanpinnalle. Olemme tunteneet vasta muutaman vuoden. Avioliitto vaikuttaisi vain sukunimeeni ja perimysjärjestykseen. Haluanko oikeasti sitoa itseni mieheen, joka ei vielä itsekään tiedä, pääseekö koskaan jaloilleen. Eihän hänkään vielä tiedä, haluaako sitoa itsensä minuun. Hän haluaa ensin nähdä, että valmistun ja kykenen elättämään itseni. Hän ei halua hoppuilla.

Dyykkarilla on yhä kiire hautaan. Hän tupakoi, mikä ärsyttää minua ja keuhkojani. Toinen puoli suvustani on kuollut keuhkosairauksiin alle kuuskymppisinä. Pitäisikö siitä päätellä, että minun kannattaisi pitää keuhkoistani huolta? Varsinkin kun olen meinannut hukkua elämässäni aivan liian monta kertaa.

Mitähän vielä... Aloitin tämän postauksen pohtiakseni tunteitani sitä miestä kohtaan, mutta...

Tunteet. Plääh. Pitäisi keskittyä sen ihmisen vikoihin ja pitää itsensä etäällä. Ihan sama, vaikka äijä on ollut nyt juomatta ja viimeksi alkoa meni lääkkeiden kera viime heinäkuussa. Jotenkin siitä tuntuu olevan pidempi aika.

Suhde Dyykkariin antaa minulle paljon. Saan olla äidin roolissa aina, kun lapset tulevat käymään. Saan tarjota heille turvallisuutta ja leluja, millä on ollut suuri vaikutus osiini. Olen myös saanut huomata, että minun on todella vaikea leikkiä. Voin pelata lasten kanssa, voin viedä heitä leikkipuistoon ja tehdä heille ruokaa. Mutta jos minua pyydetään leikkimään... Äkkiä minun pitääkin ripustaa pyykit tai tehdä ruokaa tai ohjelma on kesken tai leikkiminen olisi oikeastaan isin homma, häntähän ne lapset tänne tulee tapaamaan. Vaikka lapset kyllä tykkäävät minusta kauheasti. Lapset ja eläimet. Mikäs ihme siinä. Olen looginen: kun asetan säännön, se pysyy. Kuuntelen ja olen empaattinen: en pakota, jos näen, ettei asiasta nyt tule mitään.

Sitten on läheisyys. En ole koskaan ennen ollut tilanteessa, jossa voin mennä turvallisen ihmisen luo pelotta ja pyytää päästä syliin.

...Tämä on liian pelottavaa. Minä en pysty.

En uskalla käsitellä enempää tunteitani Dyykkariin liittyen. Ne ovat paisuneet (liian) suuriksi. En halua ajatella niitä.

Pelko. Eikö me sovittu, että sen ei anneta enää vaikuttaa? Mitä niin pahaa tunteissa on, että ne pitää kieltää? Miksei niistä saa edes puhua?

Yksi puoli Dyykkarissa, jota en halua ajatella, on hoivaamiseni. Haluan pitää jonkun hengissä. Haluan olla korvaamaton. Haluan hoitaa jonkun terveeksi. Minä en kyennyt siihen mielensärkijän kanssa. En kyennyt siihen siskoni kanssa. En kyennyt siihen eksäni kanssa. Enkä veljeni. Haluaisin kyetä siihen edes yhden ihmisen kanssa. Onko se liikaa pyydetty???


1.2.2015

Kolmanteen polveen...

Häntäluuni taisi naksahtaa paikoilleen. Ainakin alueen jomotus putosi neljäsosaan entisestä. Alue on kipeytynyt sitä mukaa, kun sille on palannut tunto.
_ _

Minut raahattiin yleisöluennolle jonkin aikaa sitten. En ole muistanut kirjoittaa siitä tänne, mutta nyt se jostain syystä palasi mieleeni. Luento käsitteli epigenetiikkaa, eli geenien leimautumista. Yksikertaisesti sillä tarkoitetaan sitä, että geeniin liittyy molekyyli, joka joko kiihdyttää sen toimintaa tai hillitsee sitä. Nämä muutokset voivat periytyä vanhemmalta lapselle, vaikka ne eivät suoraan geenejä muutakaan, vain niiden toimintaa. Luennolla käytiin läpi useita esimerkkejä tästä. Yhdessä rotilla tehdyssä tutkimuksessa oli seurattu, paljonko emot sukivat ja nuolevat poikasiaan. Sillä, miten paljon poikanen sai hoivaa, oli suora vaikutus sen geenien aktivoitumiseen tai hiljenemiseen. Sen tuloksena poikaset, jotka saivat paljon hoivaa poikasena, hoivasivat runsaasti myös omia poikasiaan ja toisin päin.

Sitten oli ihmisillä tehty tutkimus, jossa oli tutkittu itsemurhan tehneitä ihmisiä. Tutkimuksessa oli kolme eri ryhmää: Lapsena kaltoinkohdellut itsemurhan tehneet, itsemurhan tehneet, joiden lapsuudessa ei ollut kaltoinkohtelua ja kontrolliryhmä. Tutkimuksen mukaan lapsena kaltoinkohdeltujen riski tehdä itsemurha oli korkeampi. Se tuskin yllättää ketään. Merkittävä havainto oli, että rankka lapsuus oli vaikuttanut myös geenien leimaantumiseen: kaltoinkohtelu vaikutti erityisesti stressinsietoon liittyvien geenien toimintaan. Tuloksena kaltoinkohdeltujen lasten stressinsietokyky oli aikuisena huonompi kuin verrokkien.

Eli sen lisäksi, että joudumme käsittelemään mieleen nousevia takaumia, rajaamaan elämästämme pois oman perheemme ja tulemaan toimeen omillamme, joudumme tekemään sen kaiken heikomman stressinsietokyvyn kanssa.

Sitten joku vielä kehtaa ruveta neuvomaan, ettei ahdistukseen tai unettomuuteen kannata nappeja popsia, kyllä hänkin pärjää ilman. Niin varmaan, kun hänen geeninsä toimivat normaalisti, koska hänen vanhempansa kykenivät empatiaan.

Vielä tämän kaiken lisäksi saatamme siirtää tahtomattamme heikon stressinsietokyvyn lapsillemme. Ellemme siis pidä erityistä huolta siitä, että rikomme lapsuudenkodistamme saamamme käyttäytymismallit ja sitä kautta leimaa lastemme geenejä uusiksi.

Tutkimus ei vastannut siihen kysymykseen, voiko geenien leimautuminen muuttua aikuisena. Voivatko korjaavat kokemukset mahdollisesti muuttaa geenien toimintaa, vai vaikuttavatko ne "vain" aivojen ja kehon toimintaan. Kun nyt olen käynyt tätä prosessia läpi, jäin miettimään. Oloni on muuttunut niin hirveästi, että kehoni toiminnan on täytynyt kokea aikamoinen mullistus. Ahdistukseni on kadonnut. Unentarpeeni on vähentynyt. Vuorokausirytmini alkaa löytymään. Lihakset ovat siirtyneet kestojumista normaalitilaan. Kestän paremmin stressiä, saan enemmän aikaan, en väsy enää niin helposti kuin ennen. Jos hormonitoiminnassani ja hermojärjestelmieni toiminnassa on tapahtunut muutoksia, onko niiden taustalla muutoksia geenien aktiivisuudessa?

Ehkä joku joskus tutkii tätäkin.