31.3.2015

HSP

Törmäsin termiin erityisherkkä ja tunnistin itseni. Kävin hakemassa lähikirjastosta aiheesta kirjallisuutta. Erityisherkkä ja parisuhde -kirja on nyt luettavana. Erityisherkkä ihminen oli lainassa ja varausjono on pitkä kuin nälkävuosi. Ilmeisesti aihe on nyt pinnalla.

Kerrankin olen jotain muuta kuin mielenterveystapaus.

Ps. Narsisti-eksä julisti sodan, taas tarvitaan asianajajaa.

28.3.2015

Kaikkea sitä löytää


Alun varoitukset kannattaa ottaa vakavasti. Lyhyesti: Bloggari ehdottaa, että raiskaajat pistettäisiin kokemaan tekojensa seuraukset konkreettisesti käyttämällä karjua eli urossikaa.

Keho varottaa

Muutto takana. Nyt asutaan hometalossa. Saa nähdä, tuleeko tästä millaista. Dyykkarin kanssa on sovittu, että jos oireeni pahenevat, muutetaan muualle, oli rahatilanne mikä tahansa. Joitain varotoimenpiteitä on tehty. Dyykkari osti meille ilmanpuhdistimen (luotolla), joka nyt surisee käytössämme olevissa huoneissa yötä päivää täydellä teholla. Kaksi vuorokautta se vaati, mutta homeen hajun alta alkaa vihdoin nousta muita hajuja. Onneksi yläkerta on pysynyt kuivana ja rempan myötä seinien ja lattian rajoista ei enää ropise pölyä huoneilmaan.

Olen henkisesti valmistunut siihen, etten saa täältä mitään mukaani. Varmuuden vuoksi pakkasin ilmatiiviisti ne tavarat, joita ei mistään kaupasta saa jos home ne turmelee.

Kaiken paskan lisäksi, mitä mielensärkijä on minulle kantanut, olen näemmä saanut häneltä joukon paskoja geenejä: kaksi allergiaa, joiden tiedän tulevan häneltä, koska niitä ei ole laiminlyöjän suvussa. Molemmat puhkesivat teini-iässä, kuten veljellänikin. Homeoireilun myötä listaan saa lisätä herkät keuhkot ja reuman. Jos joudun käymään varastossa, jonne homesohva raijattiin (ja jossa nyt säilytetään pahvilaatikoissa ja jätesäkeissä lähes koko omaisuuttani), nenä vuotaa ja kun tulen pois, keuhkoihin sattuu, poskionteloita jomottaa ja käsien niveliä särkee. Välillä vihloo myös oikean käden kyynärpäätä ja oikean jalan pottuvarpaan tyviniveltä. En kyllä tiedä, johtuvatko nämä homeesta vai muutosta.

Mielensärkijän äidillä oli reuma, joka lopulta teki neulomisesta mahdotonta. Perinnöllistä alttiutta siis on. Dyykkarin kanssa on puhuttu jo pitkään ruokaremontista. Tarkoitus on ollut aloittaa, kun minä pääsen taas tuloihin kiinni, olkoot ne sitten palkkaa tai työttömyystukia. Dyykkari aikoo laittaa kalavehkeet kuntoon ja lähteä vanhimman lapsensa kanssa kalalle kesällä. Olen tilannut paljon ahvenia. :)

Muutto kesti 12 tuntia, jonka jälkeen lähdin Dyykkarille ja hänen kaverilleen kuskiksi. Dyykkari on ollut kireä kuin perseeseen ammuttu karhu, joten hänen oli elintärkeää rentoutua. Kyllä minä silti yöllä mietin, miksi hitossa olen taas juoppokuskina apinalaumalle. Kyllä minä kännisen Dyykkarin kestän, kaveriaankin kestää rajallisen ajan, mutta ne muut kaverit... Mikä siinä on, että tavallisen työssäkäyvän suomalaisen miehen pitää vetää aivokoomakännit julkisella paikalla ja änkeä sitten autoon huutamaan?

En etukäteen ajatellut talon olevan niin huonossa kunnossa kuin mitä se on. Sohva-tapaus veti verhon silmieni edestä. Se altistus oli niin paha, että sen jälkeen olen reagoinut jopa paikoissa, joissa ennen en huomannut mitään: kaveripariskunnan talossa, entisen kämppämme makuuhuoneessa (jossa tajusin tuuletusikkunaan valosuojaksi laitetun pahvin olevan aivan järkyttävän homeessa)... Onneksi keho näyttäisi toipuvan pahimmasta, kunhan altistus vain ei jatku. Yritän vihjailla, josko se homesohva päätyisi pääsiäiskokon koristeeksi...

Jotenkin taloa tulee katsottua tarkemmin, kun siellä asuu. Tajuan nyt paremmin, miksi homeen haittoja vähättelevä talon isäntä on todennut, ettei tätä taloa voi kenellekään myydä kuin purkutalona. Pesuhuoneen lattiassa ei ole kaatoja. Kun on käyty suihkussa, vesi pitää työntää kuivaimella lattiakaivoon. Onneksi sentään huone on muuta kämppää alempana, joten vesi ei tulvi muihin huoneisiin. Pesuhuoneen kiinteät kaapit ovat vettynyttä lastulevyä. Putket ovat niin vanhat, että vesipumppua (talon vesi tulee omasta kaivosta) ei voi pitää täydellä teholla tai putket halkeavat. Ikkunat pitäisi vaihtaa, niiden puiset pokat ovat paikoitellen lahonneet niin, että paloja puuttuu.

No, katsotaan. Seuraillaan. Tehdään, mitä voidaan.

24.3.2015

Uni

Näin tämän unen jo jonkin aikaa sitten, mutta se on unohtunut laittaa ylös, vaikka se vaikutti tärkeältä ja jäi mieleen.

Jonotin unessa johonkin historialliseen näyttelyyn. Takanani oli mies, jonka tiesin itsemurhaiskun tekijäksi. Sanoin hänelle, että pysyy sivussa kunnes olen nähnyt näyttelyn. Minä haluan nähdä tämän näyttelyn. Tehkööt sitten, mitä tahtoo, kun minä olen lähtenyt. Mies suuttui ja veti aseen vaatteittensa alta. Hän käski minun väistyä ja alkoi ammuskella näyttelyn esineitä ja yleisön ihmisiä.

Juoksin jonoa myötäillen museosta ulos ja huusin, että miehellä on ase. Ihmiset jonossa katsoivat minua kummissaan: Mitä ihmeellistä siinä nyt on. Heillä kaikilla oli aseet vaatteittensa alla, käsilaukussa, missä kenelläkin. Varmimmaksi vakuudeksi pari ihmistä näytti aseensa minulle. Tarkensin: se mies ampuu aseellaan ihmisiä. Vai niin. Ahaa. Ihmiset jäivät jonottamaan näyttelyyn aivan kuin kaikki sanomani olisi ollut merkityksetöntä.

Sitten joku juoksi ohitseni. Lähdin perään. Seurasin häntä läpi huoneiden, joissa oli näytteillä luolamiehiä ja muita esineitä. En enää muista unen loppua tarkkaan.

Uni kuvasti minusta hyvin sitä, kuinka pelkäsin ja pelkään mieleni pettävän minut tiukan paikan tullen. Odota vielä, tule pintaan vasta sitten kun minä olen hoitanut osuuteni. Rukoilen lapsiosiani, hätäileviä osiani odottamaan, mutta paniikki purskahtaa pintaan ennen aikojaan. Haen apua laiminlyöjältä, jonka reaktio on sama kuin jonottajien: Entä sitten. Aijaa.

Lopulta pakenen alitajuntaani, juoksen jäniksen perässä kaninkoloon ja katoan paikalta.

Milloinkohan ei enää tarvitsisi? Milloinkohan tulisin ymmärretyksi hädässäni ja pelossani?

Home sweet home

Olen pettynyt, vihainen ja peloissani.

Dyykkari remontoi vanhempiensa talon yläkerrasta kaksi huonetta käyttöömme. Kävin niissä ja olin iloinen: puhdas, raikas huoneilma. Ei hometta. Yhtenä aamuna herätessäni paksu homeenhaju täytti koko makuuhuoneen. Dyykkari oli raahannut huoneeseen vähän kaikkea: kukkapöydän, vanerilevyn tuolin jalkojen alle (lattian suojaksi), lasipöydän ja valaisimen. Luulin, että haju tuli niistä. Yritin pyyhkiä kostealla ja siivota hajun pois, mutta se ei lähtenyt. Sitten tilanne paheni, kun ulkoseinään piti porata reikä antennijohdon asennuksen vuoksi. Porauspölyä oli joka paikassa. Siivottiin, mutta tilanne jäi kesken kun piti taas palata tekemään muuttoa nykyiseen asuntoomme.

Kun palasimme tänne laittamaan paikkoja kuntoon (ja toimme samalla yhden autollisen tavaraa mukanamme), homeenhaju makasi huoneissa kieltäytyen lähtemästä. Otin kaiken, mitä Dyykkari oli huoneeseen tuonut ja vein ne ulos tuulettumaan. Pesin molemmat huoneet. Kaksi päivää meni pahemmitta oireitta, mitä nyt nenä vuosi. Sitten menin yläkertaan tekemään jotain, ja poskionteloani alkoi särkeä. Aivan kuin joku olisi työntänyt piikin nenääni ja painanut. Pakenin alakertaan itkemään ja niistämään nenääni tyhjäksi. Dyykkari tuli kysymään, mikä on.

Olin jo aiemmin päätellyt, että homeen hajun täytyy tulla sohvasta, joka oli ängetty yläkerran varastohuoneeseen odottamaan jatkosijoitusta. Varastohuoneen oviaukossa ei ole ovea, vain verho. Sohva oli alunperin huoneessa, joka on homeessa. Kun Dyykkarin isä joutui auto-onnettomuuteen, sohva muutti yläkertaan sängyn tieltä, koska isä ei päässyt kulkemaan portaita. Koko sotku alkoi todennäköisesti siitä, että sohva oli viety varastohuoneeseen ja sitten joku (todennäköisesti anoppi-kokelas) oli ajatellut olla kiltti herkälle ja kaikelle allergiselle minulle ja päättänyt tuulettaa yläkerran ennen kuin tulemme tänne. Tuuletusikkuna oli sohvan takana aivan lattian rajassa ja läpiveto veti homepölyä sohvasta asuinhuoneisiimme. Dyykkari huomasi avoimen ikkunan vasta (ainakin) kaksi päivää myöhemmin, kun ihmetteli miksi täällä on niin kylmä koko ajan.

Kerroin päätelmästäni Dyykkarille. Itkin, koska pelotti ja sattui. Dyykkari on ollut kuin perseeseen ammuttu karhu koko viikon selkäkipujen vuoksi. Nyt hänellä sitten hirtti kiinni. Hän valitti, että keksin kaiken maailman homeoireita. Kaiken valittamisensa keskellä hän kuitenkin repi sen sohvan yläkerrasta alakertaan, haki lava-auton ja raijasi koko kirotun homekasan varastohallin nurkkaan. Minä autoin kantamisessa.

Kun sohva oli saatu paikoilleen, tajusin, etten saa henkeä. Pidätin hengitystä tarkoituksella, kunnes pääsin ulkoilmaan ja annoin sitten itseni haukkoa puhdasta ilmaa keuhkot täyteen. Ei se ollut täysimittainen astmakohtaus, mutta lähellä oltiin. Kaikki vain yhden helvetin sohvan takia. Kävelin hallilta anoppilan kuistille, istuin alas ja annoin itseni itkeä hetken. Sitten menin sisään, hain vettä ja rättejä ja pyyhin yläkerrasta kaikki kovat pinnat seiniä myöten. Nyt täällä pystyy taas olemaan ilman poskiontelokipuja. Ehkä.

Koko koettelemus oli keuhkoilleni niin suuri, että tajusin ongelman laajuuden. Astmakohtaus meinasi iskeä uudelleen pesutiloissa, kun kävin vaihtamassa pesuveden. Paha paikka oli myös pannuhuone, jossa pyykinpesukone on. Tajusin, kuinka paksua ilma on olohuoneessa ja keittiössä. Vaikka kosteusvaurio on vain yhden huoneen katossa, home ei tosiaankaan pysy siinä yhdessä huoneessa. Ei tarvitse kuin imuroida se huone samalla imurilla kuin muut huoneet, ja homepöly leviää. Ei tarvitse kuin viedä sinne joku tyyny olkkarin sohvalta leffan katsomisen ajaksi ja tuoda sitten takaisin ja taas minä en saa henkeä.

Huoh.

Dyykkari totesi raivotessaan, että jos tämä kämppä ei kelpaa, etsi sitten oma ja muuta sinne. Mietin että millä rahalla, mutta en sanonut mitään. Dyykkari on kuohuva luonne, ja kun kuohunta alkaa, sen pitää vain antaa purkautua loppuun. Tilanteen rauhoituttua asioista voi sitten keskustella.

Kun sohva oli poissa ja palasin olkkarin sohvalle siivottuani niin paljon homepölyä pois kuin vain pystyin, Dyykkari kertoi sohvan olleen välillä kylmässä ulkovarastossa muovin alla, välillä sisätiloissa. Minulla nousivat karvat pystyyn. Olkoon mekanismisohva ja kätevä vierasvara, mutta vähemmästäkin menee sohva homeeseen. Sitten se on vielä ollut vuotavan katon alla, siihen on kustu ainakin kerran ja se on imenyt itseensä homeen hajua tuolla homepesäke-huoneessa ties kuinka monta vuotta. Ei mikään ihme, että sain astmakohtauksen(tapaisen) nuuhkittuani sitä lähietäisyydeltä koko kantomatkan halliin.

Nyt vituttaa ja epätoivo meinaa iskeä. Vaikka keräsin yläkerrasta kaikki tekstiilit, jotka voi pestä koneessa ja pistin ne pesuun. Vaikka pesin lattiat ja seinät. Vaikka sohva on nyt poissa, homeen haju on ja pysyy. Lievempänä kyllä kuin ennen, mutta silti. Jos minä reagoin näin vahvasti kahden päivän (!) jälkeen, miten helvetissä pystyn asumaan tässä *laskee* 4-5 kuukautta? Se on se aika, joka menee ennen kuin meillä on varaa tästä muuttaa, ellei tapahdu ihme ja saan jotain töitä jostain aikaisemmin.

Huoh.

Pitää laittaa meidän huoneiden oveen lista, mitä täällä saa ja ei saa tehdä, jos tältä jatkossa vältyttäisiin. Onneksi kohta tänne saadaan loputkin meidän tavarat ja voidaan vaihtaa ne näiden mahdollisesti homeisten tavaroiden tilalle. Tai no, onneksi ja onneksi. Huonolla tuurilla homeenhaju pinttyy niihin näiden kuukausien aikana niin, ettei niitä voi enää terveeseen taloon viedä.

22.3.2015

Voi vittu

Näätä on kylässä toista päivää. Minä en voi sille mitään. Koen itseni kokonaisemmaksi, kun hän on täällä. Rakastan molempia, Dyykkaria ja Näätää. Mietin eilen tanssilattialla, että he vetoavat eri puoliini. Näätä on mies, joka ei muistuta mielensärkijää millään tavalla. Dyykkari on lapsiosilleni isä, jota en koskaan saanut (siis kaiken muun lisäksi). Näädän kanssa voi puhua asioista, joista Dyykkarin kanssa ei voi. Olen nyt vähitellen alkanut tutustumaan häneen. Hän ei enää ole tyhjä taulu, vaan mies, joka soitti teininä punkkia ja jonka sisko rutistaa kättä kunnolla kätellessään.

Tämä ei tarkoita sitä, että pettäisin Dyykkaria. Hän on mies, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. (Minkä lisäksi pitää muistaa, että Näätä on ***.) Miksi minä siis haluan suudella Näätää? Päästä hänen kainaloonsa ja katsoa telkkaa yhdessä? Ärsyttää, kun kaiken pitää olla niin vaikeaa. Miksi en vain saa olla molempien kanssa niin kuin haluaisin? Jos alan puhumaan asiasta Dyykkarille, hän karkaa heti takajaloilleen, koska luulee minun pettävän. Enkä oikein voi puhua asiasta Näädänkään kanssa puhumatta asiasta ensin Dyykkarin kanssa. Enkä tiedä, mitä haluan sanoa kummallekaan, joten en oikein uskalla ottaa asiaa puheeksi molempien kanssa yhtä aikaa.... Hitto.

Onko väärin rakastaa ystäväänsä?

*Oivallus*

Miksi helvetissä minulla kesti näin kauan tajuta tämä asia? Minä rakastan Dyykkaria puolisonani ja Näätää ystävänäni, mutta en ole koskaan kokenut rakkautta miehen kanssa ilman seksiä, joten olen toiminut sen kautta. Ei mikään ihme, että Näätä on ollut ihmeissään, kun olen flirttaillut luullen, ettei hän muuten halua viettää kanssani aikaa.

Tai no, kun miettii asiaa tarkemmin, kyllähän minä pidin kovasti myös yhdestä toisesta miehestä aikoinaan, mutta hän luuli että minä haluan hänen kanssaan seksisuhteen... Kun sitten minusta tuli sinkku, panimme kerran vaikka tiesin sen olevan virhe.

Ei siinä, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että taas vedettäisin kolmen kimppa, minä, Dyykkari ja Näätä, mutta sitä ei tule tapahtumaan. :) Sen sijaan minulla on yksi upea puoliso ja yksi rakas ystävä loppu elämäkseni.

18.3.2015

Pitkästä aikaa Rosénissa

Nyt oli pakko mennä, ja kaikeksi onneksi sain valmistumisen kunniaksi sen verran rahaa että käynti oli mahdollinen. Oikea hartiani tuli kuulluksi. Eteneminen oli niin nopeaa, etten meinannut perässä pysyä. Hyvä kun ehdin yhden asian selostaa ja pohtia ääneen, niin jo seuraavaa änki linjastolle. Pienet ja herkät osani halusivat tulla näkyviksi. Minulla on oikeus olla herkkä ja haavoittuva. Oikean käden Jeti (raivo, puolustautuminen) halusi päästä näkyväksi, mutta oikea hartiani pidätteli sitä. Hartiani halusi myös puolustaa minua, mutta ei käsieni toiminnan kautta, vaan jähmettymällä. Se tiesi, että puolustautuminen olisi merkinnyt fyysistä väkivaltaa, joten se puhui muut osat puolelleen: Ollaan tekemättä mitään, niin mielensärkijä jättää meidät rauhaan. Kun niin sitten ei tapahtunutkaan, se otti vastuun tapahtumasta omaan niskaansa. Se koki häpeää, kun oli pettänyt muut osani. Yritin vakuuttaa sitä siitä, että se ei voinut vaikuttaa mielensärkijään läheskään niin paljon kuin se toivoi. Ymmärrän sen, että sen oli pakko uskotella itselleen niin, koska muuten maailma olisi ollut liian vaarallinen ja arvaamaton. Kun näin saatiin Jetiä ja hartiaa lähennettyä, tärinää vapautui aivan valtavasti.

Saimme myös vasenta hartiaani lähentymään oikean hartiani kanssa. Tajusin, että niitä molempia yhdisti leikki. Tytöt oikean hartiani alla haluavat vain saada leikkiä (sitähän Hohdon pikkutytöt pyytävät: "Come play with us!"). Kuitenkin sen kauhun keskellä, missä nuo tytöt ovat eläneet, leikki on jotain niin vierasta, niin pelottavaa, että tällainen pyyntö saa muut osani ryntäämään kauhuissaan karkuun. Vasemmassa hartiassa Itkun takana oli Ilo, jonka muistot liittyivät leikkimiseen ja oivaltamiseen leikin kautta: Keksin, että leskenlehden kukat ovat samaa kasvia kuin sen lehdet leikittyäni ensin sen lehdillä syksyllä ja sitten sen kukilla keväällä ja tunnistettuani kasville ominaisen hajun.

Moneen kertaan terapian aikana tuli olo, että haluan itkeä. En kuitenkaan ollut valmis siihen viimeiseen uskonloikkaan. Kun käsittelimme oikean käden ja Jetin asioita, terapeutti huomautti, että puolustautumishalun (halu lyödä) lisäksi lapsi pyrkii pelottavassa tilanteessa tarttumaan turvallisen aikuisen käteen. Sitä halua oli minunkin kädessäni, mutta luottamukseni oli rikottu niin monta kertaa, että vaikka yritin, en pystynyt tarttumaan terapeutin käteen. Lopulta kehoni teki kompromissin ja tartuin itse itseäni kädestä: käteni alkoi puristaa peukaloani. Mietin, että ehkä kotona uskaltaisin ottaa Dyykkaria kädestä.

Kävin myös läpi siskooni liittyviä vihan ja pettymyksen tunteita. Miten hän kohteli minua lapsena. Miten hän kohtelee minua vieläkin. Minulle ei tarvitse puhua totta. Minut voi hylätä silloin, kun minusta ei ole hyötyä. Minut voi heittää susille, jos se tarkoittaa oman nahan pelastumista.

Kerta päättyi siihen, että vasenta puolta niskastani alkoi särkeä julmetusti. Siellä on harpyijoita, niitä Carl Barksin versioita (jostain syystä muistin, että ne olivat valkyrioita...). Vihaisia, mutta jotenkin naurettavia. Pelottavia, mutta kuitenkin avuttomia. Ne eivät nyt päässeet ääneen, koska aika loppui kesken. Pitää kuukauden päästä mennä uudelleen.

Kotona vietin aikaa Dyykkarin kanssa. Päätin pitää kaksi viikkoa lomaa ja keskittyä muuttoon ja kavereihini. Eihän sitä tiedä, milloin heitä taas ehtii näkemään. Leivottiin ja tehtiin ruokaa yhdessä. Ilmeisesti Dyykkarilla oli taas liian hauskaa, kun piti sitten hakea kaljaa ja vetää kännit. Lievät, mutta minun makuuni liian kovat. Olisin kaivannut turvallista Dyykkaria, jonka kanssa olisin voinut purkaa Rosenia peiton alla, mutta ei sitten. Ensi kertaan.

17.3.2015

Telkkarin katsominen on vaarallista

Löysin Hurja painonpudotus -jakson, jonka laihduttaja on poika, jonka isä on pedofiili ja nykyään vankilassa. Jakso meni ihon alle jo alkumetreillä, mutta puhkesin itkuun ensimmäisten treenien kohdalla. Poika kertoi ohjelmassa, kuinka hän kuulee jatkuvasti isänsä äänen, joka halveksii häntä: "sinusta ei ole tähän, tämä ei riitä, sinä olet paska." Juontaja sitten seurasi poikaa treeneissä jatkuvasti haukkuen, odottaen että tämä alkaisi pistää vastaan. Lopulta niin kävi. Poika haistatteli juontajalle ja samalla sisäiselle äänelleen. Juontaja totesi, että pojan ei tarvitse näyttää kenellekään muulle kuin itselleen: Sinä itse tiedät, milloin olet antanut kaikkesi. Kukaan ei voi antaa enempää kuin kaikkensa, ja sen täytyy riittää.

Kun ensimmäinen laihdutustavoite tuli täyteen, mies totesi päässeensä tähän asti ilman isänsä apua. Tuli mieleen hetki, jolloin kävi ilmi, että mielensärkijä on isäni. Työkaveri kysyi, pyysinkö häneltä apua lopputyöhöni. Kysymys sai minut vihaiseksi. Mielensärkijä kun oli aikoinaan sanonut minulle, että jos joskus opinnoissani niin pitkälle pääsen, tarvitsen hänen apuaan että saan hyvän arvosanan. Pitihän hänen tehdä laiminlyöjänkin lopputyö, kun ei siitä muuten olisi tullut mitään (olen ajanmyötä alkanut epäillä tämän väitteen todenperäisyyttä yhä enemmän).

Pikakelataan amerikkalaisen hehkutuksen ja riehumisen ohi. Jakson toisessa osassa mies tapaa isänsä ehdonalaiskuulustelussa. Hän teki jotain, mihin moni ei pysty. Hän puhui siellä. Hän sanoi, että hänen isänsä kuuluu pysyä vankilassa. Itkin, koska minä en saa koskaan kokea sellaista hetkeä. Minä en saanut oikeutta. Minulta vietiin isä Minä en koskaan saanut isää, mutta kaiken sen päälle minä joudun elämään elämäni kertomatta siitä kuin harvoille ja valituille. Saan pelätä, että joku kerta lipsautan väärällä hetkellä mielensärkijän olevan pedofiili ja saan niskaani laiminlyöjän täyden raivon ja kunnianloukkaussyytteen.

Jakson isä vastasi tuomarin kysymykseen lasten raiskaamisesta juuri kuten voisi olettaa mielensärkijän sanovan vastaavassa tilanteessa: Narsistipaskaa. Mikä helvetti siinä on, ettei voi kantaa vastuuta omista teoistaan. Ei edes silloin, kun on niistä tuomittuna vankilassa. Ehkä jonain päivänä minä pystyn toteamaan, että mielensärkijä on minulle yhdentekevä. Ehkä jonain päivänä pystyn katsomaan häntä silmiin ja toteamaan, että vaikka hän ei koskaan tunnustaisikaan, minä tiedän mitä hän on tehnyt.

13.3.2015

Mjoo

Työviikko ohi. Opiskeluntäyteinen viikonloppu edessä. Aloitin viime kesänä yhden kokonaisuuden, kun pelkäsin etten muuten saa Kelaa pysymään tyytyväisenä, kun kesältä kertyi opintoja niin vähän. No, loppujen lopuksi kävi ilmi, että ei olisi tarvinnut, mutta kun kurssit on nyt kerta maksettu, niin ne olisi hyvä käydä loppuun. Tutkintooni en niitä tarvitse, paperit on jo kasassa.

Väsyttää, mutta vähemmän kuin pelkäsin. Olen huolehtinut lähes joka ilta todella tarkkaan nukkumaanmenoni ja pysynyt sängyssä vaikka uni olisi odottanut itseään. Rutiineihin siirtyminen työelämän myötä on sujunut vaivattomasti. En vieläkään ymmärrä sitä, miksi mielenterveysihmiset vaativat potilaitaan noudattamaan kellontarkkoja rutiineja heti hoidon alusta alkaen. Ei minulla ole ollut sellaiseen voimia ennen kuin nyt. Rutiinien noudattaminen on helppoa nyt, kun kukaan ei taistele kynsin hampain niiden ylläpito vastaan, ylösnousemiseen on syy (pitää mennä töihin) ja töitten jälkeen on niin väsynyt, että nukkumaan tulee mentyä ajoissa ihan miettimättä. Tämä on ihan erilaista väsymystä kuin se, mikä syntyy oman pään kanssa taistelusta. Tämä on semmoista hiljaista väsymystä, itseensä tyytyväistä väsymystä: Minä tein hyvin. Minä sain aikaan. Minä olen ansainnut levätä. Tämä ei ole lamaannuttavaa, kaikennielevää, maahanvetävää väsymystä. En kuvailisi tätä oloa puhkikuolleeksi, kuiviin rutistetuksi tai kaikkensa antaneeksi. Väsyneen raukea olisi ehkä parempi. Katsotaan, mikä on tilanne maanantaina. Tänään ja huomenna on vielä luentoja ja sunnuntaina pitää käydä yhdessä narsistin pesässä, onneksi ei sentään mielensärkijän.

12.3.2015

Äh, äh ja pöh

Juttelin työpaikalla yhden vanhemman työntekijän kanssa ja kävi ilmi, että hän tuntee mielensärkijän. He olivat samalla työpaikalla 80-luvulla, ennen kuin juttelukaverini vaihtoi alaa ja mutkien kautta päätyi nykyiseen työhönsä. Maailma on pieni. Onneksi narsisti on ulospäin hurmaava, joten kenelläkään ei ikinä ole ollut hänestä mitään pahaa sanottavaa. Päinvastoin. Jos käy ilmi että minä olen sen ihmisen tytär, yleensä ihmiset ilahtuvat ja alkavat kilvan kehua sitä ihmistä. Kuinka hyvä puhuja se on (narsistit on), kuinka miellyttävä (narsistit on), kuinka sivistynyt (kulissit on pystyssä)!

Tuollaisissa tilanteissa vedän roolia. Sen sijaan, että puhkeaisin itkuun ja rupeaisin tilittämään surkeasta elämästäni, esitän ilahtunutta myös. Että tässähän ollaan lähes tuttuja sitten, kun näin löytyi yhteys. En pukahdakaan mistään. Eihän mistään ole todisteita. Sille ihmiselle mielensärkijä on ollut mukava, ja tarvittaisiin seitsemänkertaisesti tietoa päinvastaisesta, että se ihminen muuttaisi mieltään. Pahimmassa tapauksessa menisi ottamaan mielensärkijään yhteyttä ja kertoisi, mitä minä olen puhunut. Mielensärkijä puhuisi mustan valkoiseksi, tyttären hulluksi ja loppujen lopuksi kuulija säälisi mies-parkaa, joka joutuu tuollaisesta tyttärestä kärsimään.

Noin muuten töissä on mennyt todella hyvin. Olen ehdottomasti omalla alallani. Ensimmäisen päivän jälkeen en jaksanut kuin syödä, peseytyä ja mennä nukkumaan. Seuraavana päivänä jaksoi jo katsoa hömppää telkkarista, kolmantena päivänä jaksoi jo katsoa leffan ennen nukkumaanmenoa. Tänään jaksaa taas enemmän, päivittää blogiaankin. :)

10.3.2015

Nenä irti

Sain töitä! Vain täksi viikoksi, mutta lisää saattaa ropista jossain välissä, riippuen sairastapausten määrästä. Olen niin iloinen! Homma ei ole täysin sitä alaa, mitä opiskelin, mutta nimike on kuitenkin sama ja hyvin lähellä ollaan. Työkaverit ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja tähän mennessä työpäivät ovat tuntuneet mukavilta. Muuta ei kyllä ole nyt sitten jaksanutkaan. :D

Eilen illalla saunan jälkeen nukkumaan mennessä "Kuka sä oot, kuka mä oon?" tuli kertomaan, että se mies oli oikeasti raiskannut hänet. Olin itse osannut päätellä sen ihan osan kertomasta, mutta nyt itse osa tajusi ja ymmärsi sen. Tajusin lapsiosien olevan aktiivisina. Jokin ensimmäisessä työpäivässä oli laukonut niitä hereille.

Viime yönä näin painajaista, kiljaisin itseni hereille ja herätin samalla kaikki kuuloetäisyydellä. Unessa olin autossa, Dyykkari ajoi. Meidät ohitti auto hirveää ylinopeutta ja sen perässä kaahasi poliisiauto. Dyykkari innostui ja alkoi kiihdyttää. Hän halusi pysyä perässä nähdäkseen, mitä tapahtuu. Osoitin taivaalla pörräävää poliisihelikopteria, joka näytti seuraavan takaa-ajoa ja huomautin, että ylinopeussakot voisi rapsahtaa aika nopeasti. Mies hölläsi kaasua, minkä seurauksena edellä ajaneet rosmot ja poliisit löivät jarrut pohjaan kuin käskystä. Hölmistyneinä hidastimme ja pysähdyimme jonkin matkan päähän. Poliisit ja rosmot nousivat autoista ja jäivät katsomaan meitä.

Poliisihelikopteri laskeutui automme eteen nurinpäin, eli siis lavat maata vasten pyörien. Siitä hyppäsi ulos kaksi miestä, joista toinen - poliisi - lähti marssimaan meitä kohti. "Pitää juhlia," hän sanoi. Toinen helikopterista noussut mies nappasi jostain paketin punaista malboroa, jossa yksi tupakka hehkui sytytettynä. Hän tarjosi sitä minulle, mutta kieltäydyin. En polta. Hän kulki ohitseni, mutta sanoi jotain. Kun käännyin katsomaan häntä, hän tuikkasi sen kytevän tupakan oikeaan sieraimeeni tulipää edellä.

Tähän asti unta olin ollut saman ikäinen kuin nyt olen. Kun tupakka poltti nenääni, olinkin äkkiä kuuden-viiden vanha. En tuntenut kipua kuin välähdyksen ajan, mutta kun kokeilin nenääni, se putosi irti. Se olikin kiveä, murenevaa kipsiä. Yritin laittaa sitä takaisin, ja silloin kipu iski. Huusin niin, että heräsin. Itkin, ja Dyykkari sai taas rauhoitella minua. Nukahdin pian uudestaan, enkä muista uniani loppuyöltä.

Uni kuvasi minusta hyvin dissosiaation toimintaa. Kun koin kipua (joku poltti minua tupakalla), vahingoitettu ruumiinosa "irtosi" minusta (nenä putosi irti), ja vasta nyt kun yritän koota tästä kaikesta yhtä, kipu palaa. Tiedän, että unen loppu kertoi todellisesta tapahtumasta. Joku poltti minua nenään tupakalla, mutta en tiedä kuka. Se mies oli erilainen kuin unen muut hahmot. Jotenkin... tarkempi. Nyt en sitten enää tietenkään muista hänen ulkonäköään (sinä et saa muistaa), mutta muistan kivun. Tunnen, miten sen kivun irrottaminen vaikutti kasvojeni lihaksiin, ja miten tunto nyt yrittää palata vasemman posken lihaksiin. Tunnen, miten tämä kaikki vaikuttaa leukojeni lihaksiin.

Mietin, miten sain sen tupakan pään nenästäni ulos. Vanhempi osa (8v.) näyttää nuoremmalle, että sen tarvitsee vain rauhoittua hetkeksi, sulkea vasen sierain ja puhaltaa polttava asia pois. Tämä sitten herättää kysymyksen, minkä ikäinen olen oikeasti ollut tapahtumien aikaan. Sattuiko nuorempi lapsiosa olemaan pinnassa tapahtuman aikana, vai nousiko se pintaan vasta kivun myötä? Nousiko vanhempi osa ratkaisemaan tilanteen dissosiaation poistettua kivun? Kuka oli se minä, joka silloin eli arkeani, ja kuinka vanha minä silloin olin fyysisesti?

Minusta on rohkaisevaa, että osat ovat alkaneet ripotella muistojaan uniini sen sijaan, että löisivät minut maihin dissokohtauksen kourissa ja pakottaisivat minut sitä kautta kuuntelemaan. Tekemään nähdyksi. Tämä on meille kaikille paljon miellyttävämpää. Jos tämä olisi merkki siitä, että kasvojeni lihasten aukeaminen jatkuu?

7.3.2015

Pari oivallusta

Tajusin keskittyneeni liikaa vihaan. Minussa on jumissa myös muita tunteita, eivätkä ne pääse ulos, jos yritän koko ajan vain olla vihainen.

Joku osa minusta on aina välillä huokaissut ääneen "mä oon niiiin väsynyt". Tässä yhtenä aamuna pysähdyin miettimään. En varmasti voinut olla väsynyt, koska olin juuri nukkunut kaikki univelat pois ja koin olevani pirteä. Minulle oli tullut soitto, että voisin saada töitä. Pyysin osaani tarkistamaan vielä. Se teki niin ja korjasi itseään: "mä oon niin innoissani!". Olen selvästi ollut niin usein ja niin kauan väsynyt, että sisäinen antennini on lakannut tarkkailemasta sisäistä tilaani, koska se ei ole kestänyt sitä jatkuvaa väsymystä. Sille oli yllätys, että voisin kokea jotain muutakin kuin syvää väsymystä.

6.3.2015

Maailma murroksessa

Näin viime yönä unta jossa yritin viedä mielensärkijän, laiminlyöjän ja nuorimmaisen paikkaan, jossa olin vuosia sitten käynyt. Halusin viedä heidät kauniiseen paikkaan vuorella. Laiminlyöjä ajoi autoa, minä annoin ohjeita. Kun aloimme olla jo oikeassa kaupungissa, hän äkkiä lakkasi kuuntelemasta kaikkia ohjeitani. Muistin yhdessä risteyksessä väärin, ja kaikki kaatui siihen. Hän lähti ajamaan vimmalla aivan väärään suuntaan. Lopulta, kun hän sai auton jumiin kävelytielle, hän vihdoin suostui palaamaan oikeaan suuntaan. Tähän kyllä vaadittiin sekin, että näytin hänelle navigaattorista tien. Kun lähdimme ajamaan, navigaattori ei suostunut enää toimimaan. Uskoin silti osaavani reitin, mutta kun tulimme kohtaan josta olisi pitänyt kääntyä mäelle vievälle tielle, mielensärkijä rupesi huutamaan, että olemme menossa aivan väärään suuntaan. Hän osoitti läheisellä moottoritiellä meneviä autoja ja huomautti, että ei noin moni ihminen voi olla väärässä. Meidän pitää päästä moottoritielle. Laiminlyöjä huokaisi ja alkoi etsiä liittymää motarille kaikista vetoomuksistani huolimatta. Jäin autosta, joka nyt oli muuttunut eläväksi olennoksi, ja katsoin kuinka "perheeni" ryömi sen mukana moottoritien alikulkukäytävään ja jäi sinne.

Myöhemmin yöllä näin unta jossa aloin oksentaa. Minusta se on hyvä merkki ja viittasi aiemmin lukemaani kertomukseen pahan olon oksentamisesta ulos.

Tänään minun piti osallistua mielenkiintoiseen tapahtumaan, mutta heräsin kaksi tuntia sen alkamisen jälkeen. Olo on kaikkensa antanut. Kehossani ei ole lihasta, joka ei olisi väsynyt. Haluan vain kaatua maahan ja levätä.

Olotilaani saattaa vaikuttaa se, että kävin eilen koululla tekemässä viimeiset paperityöt. Ohjaajani pysäytti minut käytävällä ja onnitteli. Hän kehui lopputyötäni ja pyysi minut juhlimaan valmistumistani myöhemmin keväällä pidettävään tilaisuuteen. Menin hämilleni jo tästä. Kun pääsin toimistolle ja löysin oikean ihmisen, hän laski opintojeni keskiarvon. Toisiksi ylin arvosana. Tieto on järkyttävän huimaava osilleni, jotka ovat koko opiskeluaikani hokeneet, että olen läpäissyt kurssit rimaa hipoen. Meni koko eilinen ilta ja yö siihen, että ne yrittivät sulattaa tätä ajatusta. Minä en olekaan paska. Minä en olekaan kaikista huonoin.

Ärsyttää huomata, miten paljon yhä mittaan alitajuisesti omaa arvoani kouluarvosanoilla. Lopetetaan tämä jo! Älykkyys ei ole ihmisarvon mittari, sanoi mielensärkijä sitten mitä tahansa. Ja pitääkö minun vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen jatkuvasti mittauttaa ja todistella omaa arvoani? Eikö nyt voitaisi jo uskoa, että olen älykäs? Miten muuten voidaan selittää se, että olen aina päässyt ensimmäisellä yrityksellä jokaiseen kouluun ja oppilaitokseen, joihin olen hakenut? Ok, yhdelle opintolinjalle jouduin hakemaan useampaan kertaan ennen kuin sinne pääsin, mutta se ei johtunut muusta kuin siitä, että hain sinne niin aikaisessa vaiheessa opintojani ja sinne otettiin ihmiset suoritettujen opintojen määrän perusteella. (Silti tämä on jonkun osan mielestä fakta, joka kumoaa kaikki muut todisteet. Se nostaa tämän faktan jalustalle ja kieriskelee sitten sen aiheuttamassa itsesäälissä ihan vain siksi, ettei tulisi vahingossakaan kehuttua itseään. Itsekehu haisee ja kaikki kunnia ja huomio, jota ei kohdisteta mielensärkijään, on häneltä pois. Jos jokin on mielensärkijältä pois, se on uhka. Se voi merkitä sitä, että hetken päästä meidän kimpussamme on joku nyrkit pystyssä.)

Tästä tuli mieleen: Kun sain hyväksymiskirjeen tähän kouluun josta nyt valmistuin, mielensärkijä puhui niin kuin hän olisi ollut puolestani todella iloinen. Silti hän minua halatessaan tallasi jalalleni. Viesti keholleni oli selvä: Vaikka sinä kuinka menestyisit, minä satutan sinua.

Järjellä ihmettelen sitä, että pystyin pääsemään sisään sen hetkisestä mielenterveydellisestä tilanteestani huolimatta. Kun olin osallistunut pääsykokeisiin, olin niin väsynyt, että nukuin muiden ohi. Onneksi se yksi koe riitti. Koko kevät ennen hakua oli jo yhtä taistelua pinnalla pysymisen kanssa. Tunsin hukkuvani. Kehoni oli lukkiutunut puolustautumis-moodiin. Kaikki oli taistelua. Siihen päälle vielä jättimäinen mittaus, korkeakouluun pääseminen. Minulle se oli sitäkin suurempi mittaus, koska siitä riippui myös se, pääsisinkö muuttamaan kotoa. Minä onnistuin. Vuosia myöhemmin siskoni ei. Hän joutui jäämään kotiin pidemmäksi aikaa kuin sen 18 vuotta. Lopulta hän pääsi pois minun sohvani kautta. Olen iloinen, että pystyin auttamaan häntä edes sen verran.

Mielessä kuohuu myös siksi, että valmistumiseni venyi niin pitkälle, että meillä ei ole enää varaa jäädä tähän kaupunkiin, tähän asuntoon. Muutamme Dyykkarin vanhempien ullakolle. Dyykkari kävi eilen kaupungissa ja kertoi minulle remontin etenemisestä. Lattiasta oli löytynyt lahoa, mutta se on nyt korjattu. Seinät on maalattu ja tapetoitu. Lattiamatto pitää vielä korvata laminaatilla, joitain listoja pitää asentaa.

Suhtaudun muuttoon hyvin kaksijakoisesti. Toisaalta olen äärimmäisen helpottunut, että meillä on paikka jonne evakuoida itsemme. Vaihtoehto tarkottaisi sossuun turvautumista, mahdollisesti luottotietojen menetystä päätöstä odottaessa.. En halua edes ajatella sitä. Toisaalta tiedän, että talo on homevaurioinen ja olen herkistynyt homeille. Pelkään alkavani oireilla. Pelkään, että sinne viemämme tavarat ottavat itseensä homeenhajua ja joudun heittämään ne pois. Siellä on lisäksi koiria (olen allerginen koirille), mutta se nyt on helposti ratkaistavissa: Ei vain päästä koiria ullakolle ja syö antihistamiinia. Pienin pelkoni liittyy Dyykkarin vanhempiin. Mitä he ajattelevat, kun tungemme sinne. Miten heidän kanssaan sujuu. Paljastuuko Dyykkarin isä mielensärkijäksi, kun muutamme hänen kattonsa alle?

Kolmantena mieltä kuohuttavana asiana on yksi työhaastattelukutsu. Ei se tarkoittaisi kuin parhaimmillaan sijaiseksi pääsemistä, mutta sekin olisi paljon enemmän kuin ei mitään. Siitäkin saisi rahaa ja työkokemusta. Olisi näyttää jotain oman alan hommia, joita tämän laman aikana on todella vaikea saada. Jos sitä kautta saisi edes vähän jalkaa työelämän oven väliin. Jos sitten alkaisi helpottaa. Ei enää tarvitsisi hakea Kelan tukia ja pelätä negatiivista päätöstä tai takaisinmaksuja. Kela auttoi minut pitkälle, mutta hylkäsi viime metreillä niin terapiani suhteen kuin opiskelujeni kanssa. Jäin ilman viimeistä puolta vuotta tarvitsemastani terapiasta. Onneksi eksäni pystyi maksamaan niitä puolestani ja kun hän lopetti, terapeuttini hoiti minua luotolla. Jäin ilman opintotukea neljäksi viimeiseksi opiskelukuukaudekseni, mutta opintolainalla, veronpalautuksilla ja Dyykkarin tuella tästä on selvitty. Tämän kuun ruokarahat saatiin kun myytiin kirpparilla DVD- ja CD-kokoelmamme.

Kyllä me selvitään. Aina on selvitty. Nyt minä valmistuin ja sitä saa juhlia. Yritetään uskoa tämä kaikki.

3.3.2015

Outoa

Lopputyöni meni kirkkaasti läpi ja sai kehuja. Juhlin käymällä hoitamassa kaupungilla asioita. Siellä sitten tuli olo, että itse asiassa minä haluaisin poiketa tuohon pikkukauppaan. Ihmettelin oloa, mutta menin. Olin onnellinen, kun sain ihastella kaupan ikkunassa roikkuneita myyntiartikkeleita, jotka muistuttivat minua mukavista jutuista. Kauppias jutteli mielellään ja onnitteli valmistunutta.

Kaupasta lähdettyäni yritin muistaa, mitä kaikkea piti vielä tehdä. Mutta tuli olo, että minä haluan nyt käydä postissa. Pysähdyin ihan. Mistä tämmöinen nyt tulee? Onko se viisainta? Mitä jos kuitenkin hoitaisi sen asian vasta huomenna, kun kotona on kuitenkin vielä se yksi paketti odottamassa postitusta. Halu oli kuitenkin sen verran voimakas, että menin. Oli kivaa. Sain homman hoidettua ja pyöräilin kotiin poikkeamatta enää missään muualla, koska HALUSIN kotiin. Kotona halusin lasin vettä, pistin musiikin soimaan ja istuin sohvalle kuuntelemaan sitä, koska halusin. Tunsin tyytyväisyyttä.

Pelottavaa. Ensinnäkin se, että minä tiedän ilman hirmuista osieni kuulustelua, mitä haluan. Ylipäätään se, että minä haluan jotain, on ihmeellistä. Olen mennyt suurimman osan elämästäni väkisin: Tämä ja tämä pitää vielä hoitaa. Tuo ja tuo luento pitää vielä kuunnella. Ei voi vielä mennä vessaan, oppitunti on kesken. Nyt pitää nukkua, kun on päikkäriaika. Ei voi leikkiä, kun pitää lähteä kylään. Ei voi rentoutua. Vaatimukset ovat tulleet ulkoapäin. Mitä sitten on pitänytkään tehdä, olen sen tehnyt, mutta olen joutunut pakottamaan itseni siihen. Nyt ei sitten tarvinnutkaan. Ihan tietoisesti sain valita, että toimin haluni mukaan.

Järkyttävintä oli kuitenkin se, että haluun ei sisältynyt epäilystä. Minä haluan nyt tuonne. Piste. Ei pohjatonta syyllisyyden kuilua, hirmuista itsensä syyttelyä siitä, että toimii halunsa mukaan. Koin mielihyvää.

Taidan nyt tietää, mitä Dyykkari tarkoitti sanoessaan, että ei hänen tarvitse miettiä, mitä hän haluaa tai onko hänen jano tai nälkä. Hän vain tietää. Ehkä minä nyt oppisin paremmin erottamaan, mikä on omaa haluani ja mikä velvollisuudentuntoa, jonkun toisen haluamisesta kumpuavaa.

2.3.2015

Ajatuskoe


Mitä sinä pelkäät?

Mikä on pahinta mitä voi käydä, jos pelkosi käy toteen?

Kuvittele pahin mahdollinen tilanne niin tarkkaan kuin voit. Tee sitten toimintasuunnitelma pahimman varalle: Mitä teet ensin? Mitä seuraavaksi? Mitä voit tehdä ennakkoon minimoidaksesi vahingot? Keihin voit turvautua? Miten ja mistä voit saada apua?

Jos pahin tapahtuu, selviätkö siitä? Vai ryntäätkö ensimmäisenä jyrkänteeltä alas? Kuvittele itsesi vuosi tapahtuneen jälkeen: Mitä silloin ajattelet tapahtuneesta? Voiko elämäsi olla enää hyvää tai siedettävää?

Jos pahin tapahtuu, mitä muut ajattelevat siitä? Mitä muut ajattelevat sinusta? Mitä muut ajattelevat tapahtuneesta vuoden päästä? Kuinka kauan menee, ennen kuin he unohtavat?

Haastan sinut tekemään tämän mielikuvitusmatkan. Hyvin todennäköisesti pelkosi pienenee.

Painajaistesi kauhut ovat vain omia ajatuksiasi. Kun lakkaat pelkäämästä itseäsi, pääset eteenpäin.
- - -
Luin viime yönä (en saanut nukuttua, koska bileet heittivät vuorokausirytmini katolleen) mielenkiinnosta tutkimustuloksia PTSD:n hoitokokeiluista. Päädyin lukemaan psykedeeliterapiasta, jonka mahdollisuuksia on näemmä alettu taas tutkia pitkän tauon jälkeen. Tulokset olivat hyvin lupaavia. Jo yksi käyttökerta saattoi tuoda toivotun lopputuloksen. MDMA purkaa luottamuksen tiellä olevia estoja, mikä mahdollistaa terapeuttiin ja terapiasuhteeseen liittyvien pelkojen lievittymisen. LSD auttaa yhdistämään tapahtumat osaksi omaa elämäntarinaa. Molemmat vähentävät ahdistusta ja lisäävät yhteenkuuluvuuden tunteita. Korostan, että kyseessä on ihan oikeasti arvostettujen tutkijoiden tekemät tieteelliset tutkimukset, ei mitään huumehörhöjen huutelua foorumeilla. Huumaantuminen ei ole itsetarkoitus, vaan työväline, joka helpottaa terapeutin ja asiakkaan työskentelyä.

Aiemmin on tullut keskusteltua kavereiden kanssa siitä, kuinka suuret mahdollisuudet Suomessa olisi viljellä kuituhamppua ja mahdollisesti perustaa suomalaisen tekstiiliteollisuuden uusi nousu sille. Valitettavasti hamppuun liitetyt ennakkoluulot tekevät hommasta todella vaikeaa. Samoin Suomessa olisi osaamista jalostaa lääkekannabis-lajikkeita vastaamaan ulkomaiseen kysyntään, mutta taas törmätään ennakkoluuloihin. Samat ennakkoluulot näkyivät hyvin Ylen kannabis-illassa, kun lääkekannabiksesta puhumaan tullut Tuomas Lustig tuomittiin täysin jo ennen kuin hän ehti suutaan avata.

Seuraavaksi alkoi kiinnostaa, miltä tällainen terapia voisi tuntua kokemuksena. Jonkinmoisen googlettelun jälkeen löytyi yhden ihmisen kertomus siitä, kuinka hän oli käyttänyt MDMA:ta ja LSD:tä hoitaessaan omaa traumaansa, jonka raiskaus oli aiheuttanut. Ei terapeutin, vaan puolisonsa avulla. Hän kertoo, kuinka oli ajatellut kaiken palaavan entiselleen, kun hän vain olisi puhumatta traumaattisen tapahtuman yksityiskohdista. LSD-tripin aikana hän alkoi kirjaimellisesti oksentaa pahaa oloaan ulos. Hän kirjoittaa raiskaajistaan:
"I think that I was able to vomit because I was denying nothing, not even the fact that I had loved them."
Tässä kohtaa se itku, joka oli tehnyt tuloaan päiviä, vihdoin purkautui ulos. Kävin hakemassa makkarista ison tyynyn, jota halasin ja itkin. Ei riittänyt, että myönsi asioissa olleen hyviä ja huonoja puolia. Ei riittänyt, että myönsi asioiden olleen harmaita. Piti myöntää, että harmaan lisäksi oli mustaa ja valkoista. Oli hetkiä, jolloin olin pomppinut innosta, kun isi halusi pelata kanssani palloa. Oli hetkiä, jolloin olin hämmentynyt, enkä tiennyt mitä minulta odotettiin. Ja sitten oli niitä pikimustia hetkiä, joita kenenkään ei tulisi kokea. Jotta minusta voisi tulla ehjä, en voinut keskittyä vain vihaani. Minun tuli hyväksyä koko tunnekirjoni.

Jos näiden lääkkeiden/huumeiden vaikutus todella perustuu siihen, että ne purkavat mielensisäisiä aitoja ja rajoja, ehkä ainoa tie parantumiseen kulkee aitojen läpi. Elämää ei voi lokeroida. Se on yksi hallitsematon kaaos, joka vie ihmistä kuin lastua. Mitä enemmän pistämme vastaan ja yritämme hallita kaikkea, sitä huonommin voimme. Tätä ajatusta tuki löytämäni kirjoitus syöpäpotilaasta, joka löysi elämänilonsa uudelleen lähestyvästä kuolemastaan huolimatta. Kun hän lakkasi yrittämästä hallita sairauttaan ja kaikkea muuta elämässään, hän löysi jälleen tyttärensä ja isänsä:
“There has been a shift from trying to micro-manage life to trusting intuition and spontaneity. … I’m more focused on values and process and less likely to feel long-range goals are set in stone."
Kaikki tämä vain yhden LSD-annoksen jälkeen. Ajatelkaa säästöjä, jotka yhteiskunnalle koitusi, jos vuosia kestävien psykoterapioiden sijaan tarvittaisiin enää vain lyhyitä interventioita. Puhumattakaan siitä, miten paljolta kärsimykseltä ihminen itse säästyisi, jos vuosien terapian hyödyt voisi saada päivissä tai viikoissa. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, saadaanko aiheesta jatkotutkimusta.

Ennen kuin kaikki tämän lukijat ryntäävät etsimään diileriä pikaparannuksen toivossa: Ei vielä tiedetä, saavutetaanko parhaat hyödyt pienillä vai suurilla annoksilla. Hoidon vasta-aiheet, kuten alttius skitsofreniaan tulee selvittää. Mikään näistä tutkimuksista ei väitä, että jatkossa traumaterapiaksi riittäisi yksi nappi. Oikotietä onneen ei vieläkään ole keksitty, eikä ilmaisia lounaita ole.

Ehkä jonain päivänä lääkäri ottaa traumataustaiselta potilaalta dna-näytteen, suosittelee sen perusteella Kelan tukemaan psykedeeliterapiaa. Moniammatillinen hoitotiimi varmistaa hoidon tehon ja jatkuvuuden, selvittää potilaan tarpeet muiden tukitoimien suhteen JA myös varmistaa, että hän ne saa tarvitsemassaan laajuudessa. Ehkä sitten jonain päivänä, kun pääsemme yli ennakkoluuloistamme, saamme lisätietoa ja luovumme tästä kirotusta leikkauspolitiikasta, joka ei hyödytä kuin rikkaimpia.

Unohtui

Tanssiessa tapahtui jotain uutta. Poskeni nykimisen alettua halusin tuottaa ääntä. Hyräily tulkittiin turvalliseksi, joten hyräilin sitten hengityksen tahtiin nuotti kerrallaan.

Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että jonain päivänä pystyn puhumaan rennosti, ilman jatkuvaa ponnistelua?

Ensin pitäisi pystyä itkemään. Pitäisi saada itku ulos, sillä sitähän lihakseni yrittävät pitää sisälläni. Mutta itke nyt sitten täällä, tyhjässä asunnossa. Dyykkari on vanhemmillaan tekemässä remonttia, jotta voisimme muuttaa sinne. Palaa vasta, kun remppa on valmis.

Itsensä huijaamista

Ovulaatio oli eilen. Niin selkeästi kun voi olla. Näin ollen se aiempi vihlaisu oli todennäköisesti jotain muuta kuin raskautuminen, ellen sitten jostain syystä ovuloi kahdesti kuussa. Käännyin osieni puoleen ja vaadin selitystä. Kuka haluaa minun uskovan, että olen sössinyt ehkäisyn TAAS.

Yksi resuinen tyttö, hyvin vihainen sellainen, ilmoittautui. Se haluaa kostaa minulle. Se haluaa minun tulevan raskaaksi ja saavan vauvan, jotta kärsisin.

Sitten on Liisa, joka haluaa tulla äidiksi ja näkee kaiken vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Kunhan vain saan vauvan, kaikki muuttuu ihanaksi.

Kolmas, joka on toiminut niiden kanssa yhdessä on kehoni. Biologinen kello, lisääntymisvietti, DNA:han koodattu käsky tai kyky, miksi sitä nyt sitten kutsuukaan. Kohtu, joka haluaa ryhtyä hommiin.

Kumpikaan osistani ei ole aikuinen, kaukana siitä. Vihainen tyttö on kuusivuotias. Liisa on syntynyt kahdeksanvuotiaana ja on nyt korkeintaan 12-vuotias. Ehkä. Kun kirjoitin niiden perusolettamuksia ja syitä niiden teoille tähän ylös, ne kumpikin häpesivät tajutessaan, miten epärealistisia ne ovat. Se ei kuitenkaan poistanut vihaisen tytön vihaa. Päinvastoin, se roihahti.

Olen aiheuttanut äidille tuskaa jollain tavalla. Tai niin olen sen ymmärtänyt. Äiti on joutunut palaamaan töihin, koska ei ole saanut vauvaa? Niinkö? Ja tämä sitten pitää kostaa minulle, kun nyt joulukuisen perusteella kykenen lisääntymään, äiti ei?

Mutta äitihän osaa lisääntyä, ei hän muuten olisi äiti, eikö?

Mielensärkijä on ilmeisesti riidellyt laiminlyöjän kanssa ollessani kuusivuotias. Laiminlyöjä olisi halunnut jäädä vielä kotiin siskoni kanssa, mutta mielensärkijän mielestä rahatilanne vaati sitä, että hänen vaimonsa palaa töihin. Päiväkodit ovat olemassa sitä varten, että naiset pääsevät töihin.

Jotenkin tämäkin oli minun vikani.

Olenko minä imenyt itseeni aivan kaiken, mikä on aiheuttanut laiminlyöjälle vaikeuksia?! Näemmä. Hitto.

Toista: Tämä ei ole minun vikani. Tämä oli aikuisten ongelma, josta minun ei olisi pitänyt edes tietää.

Seurannut muutos oli joka tapauksessa iso. Työ nielaisi laiminlyöjän. Olimme päivät hoidossa ja kun tulimme kotiin, hoidimme itse itsemme. Laiminlyöjä tuli töistä kun pääsi, mielensärkijä pelasi yläkerrassa pasianssia, jos oli kotona. Häntä ei saanut häiritä. Laiminlyöjä opetti minut tekemään makkarakuppeja ja perunamuusia jauheesta. Niitä me sitten söimme aina kotiin palattuamme niin kauan, että en enää ikinä halua edes nähdä kyseistä ruokaa, saati sitten syödä sitä.

Kuka jättää kaksi alle kouluikäistä lasta yksin useiksi tunneiksi?

1.3.2015

Psyke vapauttaa


(Liquid Soul - Perfect Day)
Kävin taas transsitanssimassa väsymyksestä huolimatta. Olisi tehnyt mieli vain jäädä kotiin nukkumaan. Onneksi tuli lähdettyä. Teki hyvää. Kolmen tunnin jälkeen alkoi tapahtua. Oikeaa korvaani alkoi särkeä. Sitä on särkenyt bileissä aina viime kesästä lähtien, ja syksyllä näytin korvaa jopa lääkärille, josko siellä olisi tulehdus. Ei ollut. Nyt vihdoin tajusin, että korvaa ei särje, kipu säteilee sinne muualta: leuastani. Tajusin leukani lihasten olevan niin jumissa, ettei niissä ollut tuntoa, mutta puristuksissa ollut hermo säteili kivun korvaani. Koska tanssiessa rentouduin, tunto alueelle palautui niin paljon, että korvaa alkoi särkeä.

Kävin kehoni läpi: kuka estää tai haluaa estää tai vastustaa leuan lihasten avaamista. Oikean lapaluun tytöt ilmoittautuivat. Kysyin syytä. Ne selittivät, että leuassa on vankina paha mies, joka käy niiden kimppuun. Selitin, että leuassa ei ole kuin muistoja ja tunteita. Kummatkaan eivät voi tehdä minulle mitään. Se ihminen on menneisyydessä, eikä enää pääse meihin käsiksi. Selitin asian myös mielikuvien tasolla, koska joskus osat ymmärtävät niitä paremmin kuin kieltä. Tytöt menivät hämilleen ja häpesivät. Osoitin myötätuntoa: Ne olivat tulkinneet asiat omista, lapsen lähtökohdistaan. Niillä ei ollut kykyä tehdä eroa näin, siihen vaadittiin aikuista.
Oikea puoli leuastani alkoi nykiä. Annoin sen tehdä niin. Se jatkoikin sitä koko loppuillan, aamuun asti. Välillä nykimiseen osallistuivat myös hartiani ja vähän täristiin myös reiden lähentäjissä. Ilmeisesti näillä alueilla oli leukaan liittyneitä jumeja. Leukaa särki aluksi pahastikin, mutta lopulta korvasärky loppui ja hyvin nukuttujen unien jälkeen leuka oli rento. Oikea puoli leuastani tuntuu nyt roikkuvan hieman vasenta alempana. Jos tämä vähentäisi narskutteluakin, joka on taas viime aikoina vaivannut.

Leuasta ei irronnut mitään selkeitä muistoja. Joku välähdys karjuvasta miehestä edessäni, nahkavyö käsissään. Haukkaavat hampaani. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö myöhemmin voisi nousta lisää.

Muualla kehossa ei juuri tapahtunut. Jalat tärisivät vain sekunnin silloin, toisen tällöin tahtien välissä muutamaan kertaan. Yritin houkutella polviani irti toisistaan ja suuntaamaan niitä ulospäin. Hetken houkuttelun jälkeen ensin vasen polveni, sitten oikea rohkaistui tanssimaan piirtäen ympyrää ulospäin. Pikkuhiljaa...

Aamuyöstä pottuvarpaan tyviniveltä alkoi särkeä molemmissa jaloissa. Tajusin sen johtuvan siitä, että lähes kaikki painoni on astuessani aina jalkapöydän sisäsyrjällä. Kipu helpotti toisenlaisen askelen etsimistä, vaikkakin kaikki jalkojeni isot lihasryhmät kapinoivat ulkosyrjällä astumista vastaan (en vielä tiedä miksi). Onneksi olin tässä vaiheessa jo tanssinut ne auki ja lähes muussiksi, joten oli helpompi tehdä asiat eri tavoin kuin jatkaa samaa. Vasemman puolen reiden lähentäjässä tuntui voimakasta venymistä, mutta vielä se ei täysin avautunut. Ehkä pian.

Mikä psykebileissä on ihanaa, on se, että kukaan ei tule tökkimään sinua, kun olet "fiiliksissä". Transsiin saa vajota rauhassa. Viiden tunnin jälkeen kaipasin chillipuolta, mutta onneksi jatkoilla oli sentään sohvia. Röhnötin aamuyöstä tunnin jalat kohti kattoa, ihmisten vaihtuessa ympärilläni ja koin oloni turvalliseksi. Olin ystävien keskellä. Kukaan ei halunnut minulle pahaa. Jos jollakulla oli sipsejä tai muuta ruokaa, tarjottiin muillekin. En tuntenut koko huoneesta kuin muutaman ihmisen nimeltä, mutta olisin voinut mennä juttelemaan kenen tahansa kanssa. Psykebileissä ei tapella.

Porukka on samanhenkistä, musiikki yhdistää. Musiikki, joka tuntuu hyvältä aivoissa.
  
Nurinkurisesti yksi porukkaa yhteen hitsaava tekijä on huumeet, kahdella tavalla. Nappikauppa vaatii luottamusta. Jotta kauppaa voi tehdä, tavaran ja rahan pitää vaihtaa omistajaa. Vaaka pöydällä tarkoittaa, että ympärillä ei saa olla ihmisiä, jotka ryntäävät soittamaan poliiseja paikalle. Huumeiden hyväksyminen kuuluu asiaan. Samoin kuuluu asiaan se, että jengillä voi olla päällään mitä tahansa, tukka voi olla miten tahansa, tanssia saa miten tahansa (kunhan pitää hajuraon muihin). Kun kaikilla on hyvä olo, on vaikea hermostua mistään. Jos ei ole hyvä olo, lähdetään pois tai käydään ostamassa lääkitystä.

Suvaitsen huumeita, vaikka en niitä käytäkään. On jokaisen oma valinta käyttää tai olla käyttämättä. Niitä käytetään paljon itselääkintään, tyhjyyden tunteen täyttämiseen tai oman elämäntilanteen pakenemiseen. Jos joku niiden avulla selviää itsensä kanssa huomiseen, mikäs siinä. Kunhan on valmis kantamaan valintojensa seuraukset. On turha kuvitella, ettei huumevelkoja perittäisi, koska "sehän on mun kaveri". Kaikki huumeet tulee jostain, ja kaverin kasvattamaa marihuanaa lukuunottamatta niiden taustalla on aina siellä jossain se rikollisjengi, joka haluaa rahansa. Ja sitten on ne erät, joissa on enemmän rotanmyrkkyä kuin mitään, mistä tulisi hyvä olo. Mutta nyt eksyttiin aiheesta.

Itse menin taas koko illan vesi-limsa-kombolla. Aamuyöstä piti jo syödä suolapähkinöitä, olin hikoillut niin paljon. Kotiin päästyäni olo oli virkeä, vaikkakin keho oli väsynyt. Söin, katsoin jakson Tähtiporttia ja menin nukkumaan. Illalla herätessä keskivartalon lihakset olivat kipeät, muuten olo oli rento ja mukava.

Ei voi kuin sääliä niitä ihmisparkoja, jotka turvautuvat rentoutumisessaan alkoholiin tietämättä kehonsa kyvystä huoltaa itsensä transsin kautta. Keskustan halki polkiessa katseli hitaasti muodostuvia baarijonoja ajatellen, miten hirveä paikka joku baari on: Paikka, jossa kannustetaan käyttämään alkoholia liikaa. Humalaisia ihmisiä, rähinäviinaa, toisten satuttamista. Baarien sulkeutuessa ulos kannetaan nuoria naisia täydessä hyväksikäyttökunnossa, miehet menevät grillijonoon vetämään toisiaan turpaan. Sekö on hienoa?

Eikö mieluummin menisi rentoon porukkaan tanssimaan, kuuntelemaan hyvää musaa, istuskelemaan vieretysten ja parantamaan maailmaa? Viime yönä hiljaisemmissa nurkissa puitiin ystävän kuolemaa, rauhoiteltiin ahdistunutta, neuvottiin ongelmissa ja tutustuttiin toisiin. Vielä, kun joku poistaisi pirin maailmasta. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin ylikierroksilla käyvä ihminen, joka ei osaa olla hiljaa eikä osaa pysyä hetkeäkään paikoillaan...

Onneksi löysin tämän maailman vasta nyt. Jos olisin löytänyt sen tieni alussa, tämän blogin alkuvaiheessa... Käyttänyt huumeita hoitaakseni oireitani ongelmieni ratkaisemisen sijaan... Ei olisi hyvin käynyt.

Itsetunto-ongelmia? Vedä piriä, ja luulet olevasi maailman kuningas, kuten yksi kaveri asian minulle ilmaisi. Energiaa on loputtomiin, pystyt mihin vain. Kunnes aineen vaikutus lakkaa ja iskee masennus ja lamaannus, ongelmat kaatuvat päälle.

Eikö kukaan rakasta sinua? Vedä esso, ja rakastat kaikkia. Haluat vain halata kaikkia, ihmiset ovat ihania. On niin hyvä olo, että haluat vain käpertyä jonkun kainaloon ja olla. Kunnes aineen vaikutus lakkaa, ja tajuat kaiken tapahtuneen vain päässäsi. Sinulla ei vieläkään ole ketään, ja nyt yksinäisyytesi vain korostuu. Aivojen endorfiinivarannot ovat loppu, joten et kykene mielihyvään ennen kuin ne ovat palautuneet.

Ahdistaako? Etkö saa rentouduttua? Polta pilveä ja kehosi rentoutuu, huolet pienenevät ja kaikki tuntuu paljon yksinkertaisemmalta. Kunnes vainotukset iskevät ja luulet poliisien olevan perässäsi. Tai sitten rakastut aineeseen niin, että voit todeta viettäneesi eilen ensimmäisen päivän selvinpäin kokonaiseen vuoteen.

Transsi... Voisin verrata sitä kuulemani perusteella ekstaasin vaikutukseen. Siinä, missä essossa on selkeä nousu, eikä tanssimista voi lopettaa ennen kuin vaikutus lakkaa, transsi hiipii. Huipullakin voit keskeyttää homman ja käydä vaikka juomassa, vaikkakin tuntuu niin hyvältä, ettei niin välttämättä halua tehdä. Elämä on parasta huumetta, kun omissa nahoissaan on hyvä olla. Kun hyväksyy itsensä.

Vielä kun pääsisi eroon tästä dissosiaatiosta. Dissoilin koko illan kehostani irti, enkä tiedä miksi. Pääni vain irtosi kehostani. Järki ohjasi ja auttoi kehoani prosessissaan, mutta hyvänolon tunteetkin koin etäännytettyinä. Syy saattoi olla väsymyksessä, tai sitten muussa. Seuraavaan kertaan.