28.4.2015

Hartiapulma

Saunassa istuessani huomasin vasemman lapaluuni nojaavan seinään tasaisesti, mutta oikea lapaluuni törötti niin pahasti eteenpäin, että vain sen alin kärki osui seinään. Aloin etsiä asentoa, jossa oikea lapaluuni olisi samassa asennossa kuin vasen. Minun piti nostaa oikea käteni kyynärpäästä koukussa seinää vasten, ennen kuin oikea lapaluu pääsi samaan asentoon kuin vasen.


Silloin koin lyhyen välähdyksen: makasin lapsena lattialla, aikuinen on päälläni ja pitää minua oikean käden (ehkä molempien?) ranteesta kiinni. Päättelin hartiani tehneen hartiavoimin töitä saadakseen käden irti ja työntääkseen miehen päältäni pois. Koska se ei onnistunut, halu jäi hartiaan jumiin. Koko olkapääni lihaksisto siis teki jatkuvasti työtä vetääkseen käteni irti otteesta, joka oli irronnut yli vuosikymmen sitten.

Pidin kättä yhä saunan seinää vasten. Jännitin lihaksiani kuin joku vastustaisi liikettäni ja hitaasti työnsin käden eteeni, aivan kuin olisin onnistunut vapautumaan otteesta. Toistin saman liikkeen hitaasti kolme kertaa, samalla rauhallisesti hengittäen. Tunnustelin joka toiston jälkeen, mitä sisälläni tapahtui. Toisen kerran jälkeen joku kehui: "Hyvä! Vielä kerran!"

Sen toiston jälkeen käteni löi ilmaa edessäni. Löin uudelleen. Otin toisen käden mukaan. Usean lyönnin jälkeen sanoin itselleni, että ei tarvitse enää, se kuoli. Se makaa tuossa maassa ja vuotaa verta. "Hyvä, potkitaan sitä!" Jalkani potkivat muutamaan kertaan. Lopuksi annoin hartian nykiä kuten se halusi.

Saunan jälkeen tehostin tilannetta. Menin matolle makaamaan ja yritin ottaa asennon, jossa olin silloin lapsena joutunut olemaan. Ei onnistunut. Selässäni oli lukko, joka esti minua avaamasta käsiäni lattiaa vasten, jos makasin selälläni. Jouduin ensin vetämään itseni siihen asentoon, johon lihakseni yrittivät minut vetää (sikiöasento selällään maaten). Kun siitä rullasin alaspäin, lukko naksahti auki ja pääsin selälleni niin, että käteni olivat lattiaa vasten kuin joku pitäisi minua aloillani.

Aloitin toistamalla saunassa tekemäni liikkeen. Vedin oikean käteni lattiasta aivan kuin joku olisi vastustanut liikettä. Löin näkymätöntä hyökkääjääni. Toistin saman. Sitten kehostani purkautui puolustautumishalua oikein kunnolla. Nyrkkeilin ilmaa, potkaisin molemmin jaloin hyökkääjän kimpustani. Potkaisin uudelleen. Nousin ylös ja nyrkkeilin lisää. Lopuksi "juoksin karkuun" juoksemalla paikallani niin nopeasti kuin pääsin. Lopuksi "pääsin karkuun": pääni retkahti polviin ja annoin itseni puuskuttaa ja rauhoittua hetken.

Yllätyin siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Nousin ylös ja nyrkkeilin ilmaa hetken kuin sillä ainoalla kuntonyrkkeilytunnilla, jolle olen eläessäni osallistunut. Kokeilin lihaksiani, pyörittelin hartioitani. Tunsin olevani vahva.

Nyt huomaan tunnon palautuneen pieneen lihasryhmään oikean lapaluuni kyljenpuoleisella sivulla. Koko kädessä kiertää paremmin veri ja sitä särkee. Traumaattisen tapahtuman aikana aloitettu toiminto on vihdoin viety onnistuneesti loppuun.

Hyvä minä. :)

26.4.2015

Itsekeskeisyyttä ja kontrollinhalua

Perseeni on niin oksettava, ettei edes sokea sika panisi minua takaapäin. Näin sanoi mielensärkijä. Jostain syystä tämä tuli mieleen eilen hampaita pestessä.

Kehoni on äitini keho. Minulla on samanlainen lättäperse ja riipputissit. Muille tuli nuoren tytön tissit, minulle kolme lasta synnyttäneen ja imettäneen naisen lapaset. Siskolla on normaalit töröt. Miksi minulle kävi näin?

Laiminlyöjä on seksikäs kuin virtahepo, jonka haaroväliin joku on tunkenut mätää kalaa. Näin sanoi mielensärkijä, äitini ja minun kuullen.

"Päärynäpeppu," sanoi Dyykkari joskus. "Ei sussa oo mitään vikaa, sulla on ihan normaali kroppa," sanoi ensimmäinen poikaystävä aikoinaan, "siitä oppii tykkäämään."

Yksinäinen, sitä minä olen.

Tänään sattui jotain, johon reagoin todella vahvasti tunteella ja tajusin samalla, miten venynyt olen. Dyykkarin lapset olivat käymässä, eikä mistään säännöistä pidetty kiinni, koska Dyykkari halusi tehdä toisin, koska mummo haluaa antaa lapsille herkkuja... Lapsi ei suostunut syömään mitään, kun minä tein eri ruokaa kuin mummo oli ehtinyt luvata. Toinen lapsi heitti salaatit menemään, hän ei niitä syö. Hänen vatsansa on taas sekaisin, ei missään nimessä mummon lettukesteistä, vaan eilisestä ruuasta. Yritin eilen rajoittaa lasten syömien lettujen määrää, minut jyrättiin. Yritin toissapäivänä rajoittaa syötävän karkin määrää, minut jyrättiin. Tänään yritin sanoa, ettei lapselle saa antaa jälkiruokaa, jos ei tule syömään. Mummo vei vanukkaan lapselle käteen.

Minä olen elänyt turvattoman lapsuuden, jossa säännöillä ei ole ollut mitään väliä. Jos tänään on tehty ja sovittu näin, huomenna on eri sääntö. En halua lapsilleni sellaista. Ja koska suurella todennäköisyydellä en koskaan tule saamaan muita kuin nämä muiden lapset, haluaisin edes heille tarjota turvallisuutta ja rajoja. Ei. Ei sitten millään. Ei, vaikka yhden lapsen sokerinsyöntiä pitäisi rajoittaa ihan lääkärin määräyksestä.

Yritin selittää turvattomuuttani ja turhautumistani Dyykkarille. Hän oli niin tolaltaan siitä, että itkin, ettei kyennyt ottamaan mitään vastaan. Lohduttamiseni sijaan hän aukaisi tietokoneen ja alkoi selvittää missä on se parkkipaikka, jonne hänen pitää lapset tänään palauttaa. Kun pyysin  häntä joko poistumaan huoneesta tai lohduttamaan minua, hän tuli viereeni, mutta sitten lapsella oli asiaa ja Dyykkari pakeni huoneesta.

Haluaisin edes kerran kokea, että minä olen tärkein. Että kun minä olen tolaltani, ei vastata eksän tekstariin, ei selvitetä asioita, jotka ovat oleellisia tuntien päästä, ei lähdetä muualle, ei suututa.

Jos olisi edes hetken toiselle ihmiselle se kaikista tärkein. Jos olisi edes kerran tärkeä.


Nine Inch Nails - Hurt

21.4.2015

Hullu auton ratissa

Lähdin ajamaan autolla. Piti hakea Dyykkari, joka oli lähtenyt "nollaamaan" kaverinsa luo. Autossa tuli puhuttua ääneen: "Haluan kuolla. Haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla!"

Osa puhui jollekulle, joka ei ole ollut paikalla vuosiin. Se ei tiennyt, mitä nykyhetkessä tapahtui, eikä välittänyt. Se haluisi tulla kuulluksi ja purkautui pintaan. Annoin sen hokea ääneen ja samalla mietin, mitä se halusi sanoa: "Ei hitto, vieläkin? Eikö tässä jo voida tarpeeksi hyvin? Ei, se ei tarkoitakaan, että se haluaa kuolla tässä hetkessä, koska se ei edes tiedä tästä hetkestä mitään. Miksi se sitten hokee...."

Tajusin, että osa hoki mitä hoki, koska se yritti rauhoittaa itseään: Se, mitä minulle tehdään nyt, ei haittaa, koska oikeastaan minä haluan kuolla. Tehkööt mitä vaan, koska minähän haluan kuolla. Hokema toimi myös toiseen suuntaan. Joskus se vaikutti hyväksikäyttäjään niin, että minut jätettiin rauhaan. Se sai hänet perääntymään hämmentyneenä. Ilmeisesti lapsen ei odoteta sanovan niin. Ilmeisesti on vaikea saada kiksejä, kun vastapuoli haluaa kuolla.

Maalla on eri aika

Vaalit oli ja ihmettelin lopputulosta. En tunne ketään, joka äänestäisi kokoomusta. Kaveripiirini on vahvasti vasemmalla. Persujen äänestäjiä tiedän, mutta suurin osa jäi potentiaalisiksi äänestäjiksi kun eivät päässeet äänestyspaikalle asti. Luin täältä analyysiä siitä, miksi äänestystulos oli niin suuri järkytys Hesalaisille. Yhdyn kyllä tuohon. Täällä landella ollaan kiinni maassa. On pakko. Luonto alkaa ulko-ovelta. Kettu tai hirvi kävelee ikkunan ohi silloin tällöin, karhulla on pesä tuossa melko lähellä. Takapihalla voisi kuvata luontodokumenttia, siellä on lintuja enemmän kuin kukaan ehtii laskea.

Elämä pyörii aivan eri asioiden ympärillä kuin kaupungissa: Miten paljon metsää pitäisi harventaa, onko polttopuut loppu, onko haketta tarpeeksi. Toimiiko auto (koska ilman autoa ei pääse edes kauppaan), jos ei toimi, mitä sille pitää tehdä. Jos vessanpönttö hajoaa, ei kipaista nopeasti rautakaupassa, koska sinne on niin pitkä matka ja kaikki siellä maksaa liikaa tai on tilaustavaraa. Sen sijaan otetaan mitä nurkissa pyörii ja tehdään itse tarvittava osa. Tästä syystä kaikki säilötään tallin ylisille ja pihassa seisoo useampi autonromu: Mikä tahansa on potentiaalinen varaosa.

Ihmisiin pidetään yhteyttä puhelimitse, ei netin kautta. Viranomaiset ovat jossain siellä kaukana ja lähettelevät kirjeitään. Jos jotain sattuu, poliisit tulevat parin tunnin päästä. Siihen asti saa pärjätä omillaan. Jos tarvitaan ambulanssia, on paras lähteä ajamaan sitä vastaan. Ja kaiken maailman luontoharrastajat ovat joka välissä suojelemassa milloin mitäkin. Parasta on kun ei näytä niille parhaimpia paikkoja tai on ihan hiljaa vaan jos löytää mailtaan jotain outoa. Silloin ei tulla kertomaan, mitä omilla maillaan saa tehdä ja mitä ei. Pahimmillaan pakkolunastavat metsät suojelualueiksi.

Kerrostalossa ei välttämättä ole pihaa, on vain parkkipaikka tai alue, jonka läpi kävellään kun lähdetään jonnekin. Jokainen perheenjäsen on kuuloetäisyydellä. Täällä on tallia, hallia, aittaa ja verstasta. Minkä lisäksi voi kadota metsään, pellolle tai järvelle viettämään päiväänsä. Tekemisen puute ei iske koskaan, aina on jokin paikka lahoamassa käsiin, odottamassa inspiraatiota tai kypsää. Tai sitten alkaa metsästyskausi.

Kaupungissa kauppa on kävelymatkan päässä. Täällä ruoka saattaa tassutella tai lentää pihaan, jos on tarpeeksi tyhmä otus. Kaikki mahdollinen viljellään tai pyydystetään itse jos se vain on kannattavaa, koska kauppaan ei tuosta noin vain lähdetä ja ruokaa on luonto täynnä. Lähiympäristön tapahtumia ei kerrota toisille kadunnimien mukaan, vaan maamerkkien: Ennen jokea, siinä mistä kaadettiin metsää, lähellä ketunpesää, kuusen luona.

Kerrostalossa on hyve olla tietämättä naapureistaan mitään. Korkeintaan valitetaan älämölöstä. Täällä kaikki tietävät toistensa asiat. Ei tarvitse kuin pyörähtää kaupassa, siellä se juorukerho kokoontuu tuulikaapissa. Vanhat papat ja mammat kertovat kaiken näkemänsä ja kuulemansa (tai luulemansa) eteenpäin. Sosiaalinen kontrolli on vahva. Joukosta ei haluta erottua. Asiat pitää tehdä kuten on aina tehty. Uusi on kauhistus, varsinkin jos se koskee viljelyä, metsästystä tai metsiä. Uusi on jännä, jos sen voi ostaa Keskiseltä: Kaikilla pitää olla SoodaStream. Ja semmoinen kapselikahvikone. Toisaalta omaa tietotaitoa jaetaan auliisti. Jos ilmoitat aikovasi rakentaa hirsimökin, hetken päästä sinulle on selostettu parhaat paikat saada hirsiä, kerrottu kylän parhaat työmiehet, neuvottu parhaat työtavat ja opetettu työvaiheet harjannostajaisiin asti. Vaikeus on valita neuvoista ne, joiden mukaan menee, koska jos pappojen antaa päästä vauhtiin, ei koskaan päästä lopputulokseen edes siitä, laitetaanko katto pellistä, päreestä vai huovasta.

Jos joku kaataa metsää, se on suuri uutinen. Jos joku ostaa uuden auton, siitä pitää tietää kaikki. Uutta traktoria pitää käydä vakoilemassa. Teinien kulkemiset välitetään puhelimitse, mummot tietävät mopojen liikkeet tarkemmin kuin Jonnet itse. Normiviikonloppuna vedetään kännit. Jos halutaan oikein juhlia, mennään tansseihin tai elokuviin. Lomalla mennään kylpylään tai Sillanpään keikalle.

Aika kulkee hitaammin. Päivät kestävät pidempään. Pienetkin muutokset kirkolla huomaa, koska niin harvoin tapahtuu mitään rutiineista poikkeavaa. Talo on ikuisesti postin talo, koska siinä toimi posti 50-luvulla. Nykyinen posti löytyy ärrältä, matkahuolto toimii siwassa, mutta talojen nimiä ei päivitetä.

Mutta sitten on se ryhti, jota kutsun isännän ryhdiksi. Se asento, jonka jokainen mies ottaa omilla maillaan. Kun esitellään metsää, jonka jo isoisä raivasi ja joka taas alkaa olla hakkuukypsää. Kun saa saunotuttaa vieraat savusaunassa, jossa mummo syntyi. Kun saa opastaa nuorempia kylvämään nauriita peltoon, joka raivattiin käsin sotien jälkeen. Sitä ryhtiä en ole koskaan kaupunkilaisella nähnyt. Lähimmäksi taidetaan päästä, kun kaupunkilainen esittelee juuri valmistunutta omakotitaloaan. Mutta siitä puuttuu jotain. Siitä puuttuu se tunne, että minä kuulun tänne. Ylpeys omista juurista ja omasta työstä, joka jatkaa sitä sukupolvien ketjua.

Itse olen niin kaupunkilainen, että en oikein sopeudu tänne. Minun tarvitsee päästä välillä ihmisten ilmoille. Haluan tutkia näyteikkunoita, kadota ihmisvilinään, ihmetellä mitä kaikkea uutta on ilmestynyt, tutkia täysin uusia tapoja tehdä asioita. Haluan kuulla uusista ajatuksista, harrastuksista, ilmiöistä. Kun teen jotain, mietin miten se vaikuttaa ihmisiin toisella puolella maailmaa. Minun maailmani on globaali. Janoan erikoisuuksia. Etsin elämyksiä tavaroista ja tapahtumista. En osaa sorvata tai käyttää viikatetta. Maalaiseksi olen lähes täysin uusavuton.

Minulle keskustelu tarkoittaa jotain, mitä käydään kahvilassa yhteisymmärryksessä. Sen tavoitteena on laajentaa omaa ajattelua tai esitellä toiselle uusi idea. Täällä keskustelu on väittelyä siitä, miten jokin asia tehdään. Sen tavoitteena on ratkaista konkreettinen ongelma. Lopulta yksi näkemys voittaa. Yleensä se on se, joka on toteutettavissa. On oikea ja väärä tapa ajatella ja yleensä ehdotuksia voidaan testata suoraan: Jos se toimii, se oli oikea tapa. Minua tällainen keskustelukulttuuri ahdistaa. Asioita ei perustella kuin omalla kokemuksella. Kirjatietoa ei arvosteta, eikä tutkimustiedolla voi perustella mitään. Samalla logiikalla lähestytään sekä hajonnutta akselia että Ukrainan kriisiä. Maanläheisyys on niin käsinkosketeltavaa, että mullan haistaa.

Koska maalla eletään aivan eri todellisuudessa kuin kaupungeissa, ei ole ihme että myös arvomaailmat eroavat. Minä en voi ymmärtää, miksi omat metsät pitää koristella autonromuilla ja miksei turhia tavaroita voi kärrätä keräykseen. Talon isäntä ei ymmärrä, miksi ihan kaikki pitää raahata kierrätykseen. Siellä ne pörssiyhtiöitten kasvottomat pomot sitten paukuttelevat henkseleitään ja tekevät niilläkin roskilla voittoa. Ei hän ala semmoiseen. Mieluummin säilyttää roinat ja antaa niiden ruostua pihaan. Voihan olla, että jonain päivänä sitä tarvitsee puhkiruostunutta peltiä johonkin.

Minulle on tärkeää huolehtia ihmisistä silloin, kun nämä eivät pysty itsestään huolehtimaan. Isäntä on sitä mieltä, että vanhukset ja sairaat pitää hoitaa, mutta laiskoja ei elätetä. Työ se miehen tiellä pitää. Jos on köyhä, on huono tekemään töitä kun ei saa parempaa paikkaa tai parempaa palkkaa. Hänelle on täysin turhaa yrittää selittää, miksi perustulo on hyvä asia, mutta vanhustenhuollon hän haluaa kuntoon. Siitä huolimatta, ettei hän koskaan tule laitokseen joutumaan. Dyykkari hoitaa hänet hautaan, kuten isäntä hoiti omat vanhempansa hautaan.

Koulujen ympäristökasvatuksen tunneilla yritetään tehdä maalaisista kaupunkilaisia, mutta kaupunkilaislapsia ei enää lähetetä maalle lihomaan ja oppimaan elämästä. Mitenköhän nämä kaksi maailmaa saisi ymmärtämään toisiaan?

Olen kokenut täällä jo nyt sellaisia luontoelämyksiä, että olen tajunnut, miten pienen osan maailmasta luontodokumentit voivat välittää. Tuntemieni maalaisten suhde luontoon on läheinen ja he tietävät joka lepikosta paljon. Kyläyhteisöjen juoruilulla on myös tärkeä tiedonvälityksen ja säilyttämisen tehtävä. Suullinen perintö on vanhempaa kuin kirjoitettu, eikä vieläkään kaikkea kirjoiteta ylös.

Maalainen ei luule, että maito tulee kaupasta ja makkaroita voi poimia pensaasta sellaisenaan. Kaikki tulee jostain: löylykauha oli ennen pihlaja, joka kaadettiin marjapensaitten tieltä; traktori oli ennen kaksi peltoautoa. Nykyinen talousjärjestelmä tuottaa järkyttävät määrät roskaa, joka vain tulee "jostain": Kiinasta, Taiwanista, Koreasta. Ympäristövaikutukset jäävät "sinne kauas", materiaalipula ei näy. Kaupungissa kuluttamisesta on tehty mahdollisimman helppoa ja jätehuolto hävittää pakkausmateriaalit ja myymättömät tuotteet.

Täällä ei tarvitse perustella sitä, miksi kouluissa tarvitsee opettaa lajintuntemusta. Ja vaikka maaseudusta puhutaan takapajulana ja junttilana, aurinkopaneelit ja tuulivoima olisivat täällä vieläkin yleisempiä jos byrokratia ei olisi niin mahdotonta.

Toisaalta kaupunkilaisilla olisi maaseudulle annettavaa. Toivoisin globaalin ajattelutavan, humanismin ja liberalismin leviävän laajemmalle. Maaseudulla ja kaupungilla on myös paljon yhteistä, enemmän kuin luulisi. Televisio sitoo kulttuureja yhteen, samoin netti ja ihmisluonto.

Vaaleissa ärsyttää se, ettei vasemmisto päässyt vieläkään valtaan, eikä nuoriso vieläkään äänestänyt. Vanhat patut päättävät Suomen asioista taas neljä vuotta. Kokoomus ja keskusta leikkaavat entisestään ja Suomi kurjistuu. Hyvinvointiyhteiskunnalle voi heittää hyvästit. Ei ole muodikasta olla heikon puolella. Ihme on, jos perustulo menee läpi mitenkään järkevässä muodossa. Jos minä sitten vain opiskelen sivutoimisesti seuraavat neljä vuotta ja odottelen rauhassa, josko lama seuraavan hallituksen aikana loppuisi ja minäkin saisin töitä.

Mutta hei! Pörssikurssit ovat korkeammalla kuin koskaan! Muistakaa tämä siellä leipäjonoissanne.

20.4.2015

...

Tänään umpeutui taas yksi työpaikan hakuaika. Soitin perään kysellen aikatauluja tästä eteenpäin ja myydäkseni itseäni sinne. 30 hakijaa. Vuoden määräaikasuuteen jossain <15 000 asukkaan perähikiällä. Joku niistä omaa taatusti sen opintokokonaisuuden, joka multa puuttuu. Joo, terve. Saako alkaa jo henkisesti valmistautumaan kahden vuoden työttömyyteen ja sivutoimiseen opiskeluun? Tekisi mieli lainata Ismo Alanko Säätiötä.

17.4.2015

Muurahaisia mä metsästän

Ilmojen lämmettyä niitä on nyt kaikkialla. Jos talossa on muurahaisia, se on aina sen merkki, että jossain on lahoavaa puuta. Muurahaiset syövät sientä, joka lahottaa puuta. Ne eivät siis tule taloon, koska siellä on sokeria kaapissa tai ylitse pursuavat roskikset.

Mummoni talo on tervein, jonka tiedän. Siellä tuli yhtenä kesänä muurahaisia sisälle. Kävi ilmi, että salaojitus oli yhdellä seinustalla mennyt tukkoon ja siellä oli pari hirttä mennyt vaihtokuntoon. Salaojaremontti, seinän korjaus ja tehokkaampi kosteuden eristäminen siitä kohdin oli se, mitä muurahaisten poistamiseen tarvittiin. Sen jälkeen niitä ei ole siellä koskaan näkynyt.

Olen myös nähnyt talon, jossa muurahaisia oli keittiön seinät mustanaan. Lopulta vuokralainen totesi saaneensa tarpeekseen ja muutti pois. Tähän vaadittiin vuosien tappelu muurahaisten kanssa ja se, että hänen kissansa kuoli hyönteismyrkkyyn. Kun talon omistaja teetätti talolle kuntokartoituksen (ajatteli myydä talon pois), kävi ilmi että se oli kauttaaltaan laho. Lopputuloksena oli, että talo purettiin.

Mielensärkijän pesä ei todellakaan ole hygieeninen asuinpaikka, mutta koska talossa ei ole lahoa missään, sinne ei myöskään änge muurahaisia sisään. Talossa on kyllä tehty myrkytyksiä hyönteisten takia, mutta ei koskaan muurahaisten vaan kärpästen. Lika houkuttelee kärpäsiä.

Eli jos muurahaisia tulee sisään, järkevä ihminen selvittää, missä on lahoa. Tämän talon omistajat eivät kuulu niin järkeviin ihmisiin, joten jos haluan pysäyttää muurahaisten valtatien, joka kulkee mm. sänkyni poikki ja tämän tietokonepöydän ali, tarvitsen ansoja. Nyt on kokeilussa aspartaamilla makeutettu mehu. Jahka pääsen kaupoille maanantaina, voisi hakea muurahaissyöttejä.

16.4.2015

Taas löytyi hometta

Jouduin heittämään pyykit uudelleen pesuun, kun ne imivät itseensä niin paljon homeenhajua parvekkeella. Kyllä. Parvekkeen katto on homeessa, eikä ihme koska siitä tulee vesi iloisesti läpi. Talon isäntä on sitä mieltä, ettei sitä kannata edes korjata, koska parvekkeen katto ei voi mennä homeeseen. Sehän on ulkoilmassa, hyvä tavaton! Sehän kuivuu aina välillä. Ei pelti homehdu ja ne puut on ulkona, kyllä ne siellä kuivuu.

Minähän olisin halunnut kuivattaa ne pyykit meidän huoneissa, koska niistä tiedän, etten oireile. Eikä saanut. Isäntä oli sitä mieltä, että TALO MENEE HOMEESEEN, jos pyykkejä kuivatetaan sisällä. Katso nyt, ikkuna on ihan märkä. No, se ikkuna on ihan märkä aina. Jos et ole huomannut, sen pokat ovat lahot ja ikkunalasi on rikki. Aivan lämpimimpiä kesäpäiviä lukuunottamatta se on aina kostea.

Mutta minun kuivuvat pyykkini homehduttavat tämän talon.

Eikä riittänyt tämä. Koska minä kuivatan pyykkejä sisällä ja homehdutan talon (enkä edes suostunut maksamaan tästä korvauksia), alkoi isäntää ärsyttää sitten ihan kaikki meissä. Tavaramme, joita on ollut levitelty pakon sanelemana ympäri taloa, olivatkin kaikki äkkiä tiellä. Lasten hiekkalelut ja pulkka piti kantaa eteisestä aittaan. Samaan paikkaan piti viedä työkaluni, joita olin käyttänyt kun tein pihahommia. Kävin äkkiä pelastamassa ne sieltä ja vein samaan varastoon missä muu omaisuutemme odottaa pakattuna. Meillä on liikaa kenkiä, ne tukkivat eteisen ja ne pitää viedä pois. Ja se kasvimaa, josta oli puhetta, senhän voisi jättää tekemättä. Ei me sitä kuitenkaan hoideta, eikä sitä kukaan myöhemminkään käytä. Näin siitä huolimatta, että tässä talossa tämä isäntä ja emäntä ovat viljelleet jo 60-luvulta asti. Nyt he sitten kuulemma lopettavat sen, harrastustahan se vain on ollut ja pienimuotoista. Että heitä varten ei ainakaan kannata sitä kasvimaata perustaa.

Näin viime yönä painajaista Dyykkarin isästä. Hän piti minua homevaurioisessa kylmäeteisessä eikä päästänyt sieltä pois, koska hän halusi väitellä (riidellä) ihan kaikesta.

Dyykkarilla on joku sokea piste isänsä kohdalla. Isälleen pitää antaa kaikki periksi, ettei tule riitaa, koska jos hän heittää meidät pihalle, me ollaan kusessa. Toinen sokea piste on tämän talon homevaurioissa. Olisi ilmeisesti liian pelottavaa ajatella, että äitinsä ja isänsä kärsivät homeoireista ja että tämä talo - joka on Dyykkarille ollut olemassa aina - pitäisi purkaa.

Minun homeoireeni eivät tule täällä ymmärretyiksi. Ne ovat ylireagointia, hysteriaa ja turhaa elämän vaikeuttamista. Kun yksi ilta itkin, kun pelkäsin terveyteni romahtamista näiden kuukausien aikana jotka joudumme täällä asumaan, Dyykkari suuttui minulle verisesti. Oli minun vikani, että hän meni niin tolaltaan että ei meinannut saada nukuttua ja joutui käymään kahdesti tupakallakin. Onneksi kaveri soitti ja saatoin purkaa tuntojani. Jaksaa taas.

Ja paljon pitääkin jaksaa, koska narsisti-eksä päätti että Dyykkarin tapaamiset lapsensa kanssa olivat sitten tässä. Seuraava askel on hakea oikeudesta tapaamissopimuksen käytäntöönpanoa. Siinä menee taas kuukausia. Hitto vie. Hakisi nyt Dyykkari vihdoin lapsensa huoltajuutta, muuten tämä veivuu ei lopu. Mutta ei, sitä ei kannata edes yrittää, koska siksi. Minä saan siis taas rauhoitella miestä, joka on niin tolaltaan, että tärisee. Huoh.

Ihminen, sinä olet yksin

Metsässä kävellessä tajusin, että vaikka ihminen sanoisi, että rakastaa, hän ei tarkoita sitä. Vaikka joku kuinka rakastaisi, ei hän koskaan tule hyväksymään minua kokonaan, kaikkineen. Minussa tulee aina olemaan jotain, mitä ei hyväksytä. Ainoa rakkaus, joka voi olla ehdotonta, on vanhemman ja lapsen välillä.

Ihmiset toimivat aina itsekkäästi. Voit saada heidät puolellesi jossain yhdessä asiassa, mutta et kaikissa. Vaikka ihminen sanoisi olevasi sinun puolellasi, se tarkoittaa "olen kanssasi samaa mieltä tässä yhdessä asiassa, mutta pidätän oikeuden olla kanssasi eri mieltä kaikissa muissa".

Jos vanhempasi eivät ole sinun puolellasi, ei kyllä ole kukaan muukaan. Korkeintaan tilapäisesti.

Terapeuttini oli puolellani, koska maksoin hänelle siitä.

Dyykkari on puolellani, kunhan siitä ei koidu hänelle liikaa haittaa.

Näätä oli puolellani niin kauan, kun uskoi saavansa minulta pillua.

Kaverini ovat kavereitani tasan niin pitkään kun noudatan niitä ehtoja, jotka he ovat kaverisuhteellemme asettaneet.

Jos edes minä en ole minun puolellani, kuka sitten?

Minun on lopetettava itseni haukkuminen. Minun on lopetettava muiden ihmisten tekojen varaan rakentaminen. Minun on otettava vastuu elämästäni omiin käsiini. On aika, että alan suunnitella elämääni omista lähtökohdistani sellaiseksi kuin sen haluan. Antaa muiden tehdä, mitä haluavat.

Haen nyt töitä. Jos en ole saanut niitä syksyyn mennessä, alan opiskella sivutoimisesti lisää. Tiedän parikin opintokokonaisuutta, joiden käyminen lisäisi työnsaantimahdollisuuksiani. Kun saan jostain töitä, hoidan velkani pois. Alan kerryttämään varallisuutta itselleni, jotta minun ei tarvitsisi enää asua toisten sohvilla tai myydä omaisuuttani saadakseni ruokarahaa. Jahka saan elämäntilanteeni vakaaksi, voin alkaa toteuttamaan unelmiani.

Dyykkarilla on omat suunnitelmansa, eivätkä ne todellakaan rakennu minun varaani. Miksi minun suunnitelmieni pitäisi siis nojata häneen?

Olen ajelehtinut suurimman osan elämästäni. Pelännyt, mitä tulevaisuus tuo, silti uskoen että hyvin kaikki järjestyy, jotenkin. En ole sen dissosumun keskellä tajunnut, että voin oikeasti vaikuttaa siihen, millainen elämästäni tulee. Olen vasta vähitellen alkanut ymmärtää, että valinnoillani on seurauksia, jotka tulevat vastaan jossain vaiheessa. Sillä, mitä puhun, on merkitystä, koska ihmiset kuuntelevat.

Koko lapsuuteni minut ohitettiin täysin. Jotenkin oletin, että se jatkuu yhä. Lapsena asiat tuntuivat tapahtuvan täysin minun toiminnastani huolimatta tai siitä välittämättä. Ei kannattanut asettaa tavoitteita, koska niitä ei voinut saavuttaa. Ainoa tavoitteeni lapsena oli säilyä hengissä 18-vuotiaaksi, että pääsisi muuttamaan kotoa. Nyt voisi laittaa tavoitteekseen itsenäistyä.

15.4.2015

Päivitys

En käynyt Mad Pridessä, koska flunssa ei vain hellittänyt ajoissa. Toivottavasti siellä oli väkeä. Nyt alkaa vihdoin olla räätön olo. Olen saanut taas opiskeltuakin, jo kahtena päivänä.

Kela päätti, että olen oikeutettu työmarkkinatukeen. Saatan saada rahaa vielä tällä viikolla, jee! Erityisen jee se on siksi, että maanantaina kosahtaa maksettavaa semmoiset parisataa euroa. Olen ollut vähän pelko persiissä tuon vuoksi, koska maksuaikaa ei saanut enempää. Onneksi nykyään nuo selvitykset ja niihin vastaamiset voi hoitaa netin kautta. Menee paljon nopeammin asiat eteenpäin kuin paperikirjeiden aikakaudella. Pystyin vastaamaan sekä TE-toimiston selvityspyyntöön että Kelan kyselyyn samana päivänä kun virkailija ne teki ja päätökset pääsi lukemaan netistä heti, kun ne oli annettu. Vielä kun tekisivät lomakkeistaan sähköisiä, ettei niitä tarvitsisi tulostaa täyttämistä varten.

En vieläkään ymmärrä, miksi opiskelija saa sen 400e/kk, ja nyt työttömänä tienaan 564e/kk (nettona). Opiskelijana sitä sentään teki hommia sen rahan eteen ja koko ajan vahdittiin, että opinnot myös etenevät. Nyt on erikseen kielletty tekemästä mitään (no sivutoimisesti saan opiskella loppuun tuon kokonaisuuden) ja rahaa tulee. Töitä saa hakea. Ei siinä, en valita. Nyt kun muutettiin Dyykkarin vanhemmille, selvitään just ja just. Ruokaan ei ole varaa, eikä vuokraan. Kaikki menee laskuihin, velkoihin ja elareihin. Toiveena on että saan pian töitä, alkaisi vihdoin helpottamaan ainakin rahallisesti.

Olen jo vakuuttanut itseni siitä, että minusta ei ole töihin, koska olen paska. Minulla ei ole työkokemusta tarpeeksi. Minä en vain osaa. Se on liian vaikeaa, minusta ei ole siihen. Tämä helpottaa töiden hakua ja itsensä myymistä ihan hitosti, kiitti vaan. Samaan aikaan tiedän, että jos vain löydän hyvän työporukan joka antaa anteeksi sen, että olen vastavalmistunut, minusta tulee hyvä omalla alallani. Haluan viedä alaa eteenpäin, muuttaa vanhoja käytänteitä ja tehdä työtäni itseni näköisesti. Sitten joskus, kun olen oppinut ensin pyörittämään työpaikan arkea. Opetellaan ensin kävelemään, sitten vasta juoksemaan, jooko.

10.4.2015

Viime yönä muistin välähdyksenomaisesti hetkiä lapsuudesta: Pihalla leikkimistä, lelujen keräämistä, leikkikavereita. Tajusin eläneeni silloin hetkessä. Kaikki kesti niin pitkään, kaikki oli niin todellista, koska se kaikki oli NYT.

En muista, milloin viimeksi olisin elänyt NYT.

9.4.2015

H*me

Alan kyllästyä tähän VITUN homeeseen. Nenäkannu on ystäväni. Parhaimmillaan huuhtelen nenäni kolmesti päivässä: Illalla ja joka kerta, kun olen joutunut käymään tilassa, jossa on erityisen pölynen/homeinen ilma. Tänään poikettiin osto- ja myyntiliikkeessä, jossa Dyykkarin kaveri on töissä. Hän näytti meille firman varastoa. Varoitti jo ovea avatessa, että "täällä sitten haisee tunkkaselta". Otin puolihenkosta ovella ja kirmasin karkuun. Päätä särkee vieläkin. Otsaonteloita jomottaa. Huuhtelin heti kotona nenäontelot kannulla, mutta ei se vesi tuonne otsaan pääse. Huoh.

Ilmanpuhdistin pyörii sängyn vieressä täysillä 24/7. Se on ollut hyvä hankinta. Lisäksi Dyykkari muovitti umpeen varastohuoneen oviaukon, ettei sieltä vuoda mitään hajuja tänne.

(Tajuatteko, minä olen allerginen hajuille! Selitä sitä sitten ihmisille. "Ei, täällä ei tarvitse olla kosteusvauriota, riittää, että täällä HAISEE home.")

Asumme niin korvessa, että postilaatikolle mennään autolla. Ei käydä kaupungilla, vaan mennään kirkolle. Vähän eri meininki kuin ruuhka-Suomessa. Kirkolla on kaksi ruokakauppaa, joista toinen on niin homeessa, että se on määrätty purettavaksi. Ne muut tuntuvat olevan "vain" semi-homeessa, kirjasto vähän pahemmin. Onneksi ei ole rahaa, joten kaupassa ei tarvitse käydä, eikä sitä mitään ehtisi lukemaankaan. Juomme vettä ja syömme pakkasta ja kuiva-ainekaappia tyhjäksi.

Työkkäristä soitettiin ja vaadittiin lisäselvityksiä ennen kuin voin saada työttömyystukia. Katotaan vain, kohta ne eväävät nekin. Onneksi tarvittavien selvitysten tekemiseen ei mennyt kuin yksi työpäivä, eikä tarvinnut lähteä paikanpäälle. Lähin työkkäri ei ole homeessa, siellä vain tehtiin juuri remontti ja joka paikka on remonttipölyssä.

Homeherkkyys on siitä kiva juttu, että jotkut ihmiset eivät halua pyytää sinua enää kylään siinä pelossa, että heidän kotitalonsa paljastuu hometaloksi. Minun ei enää tarvitse edes sanoa mitään. Vuotava nenäni puhuu puolestani. On niin mukava istua sohvankulmalla nenäliinapaketti molemmissa sieraimissa ja kuunnella talon omistajan selostusta siitä, kuinka heillä ei voi olla hometta, minun pitäisi nyt vain kiltisti lopettaa oireiluni tai painua vittuun. Mieluummin se jälkimmäinen vaihtoehto.

Ennen muuttoamme tänne Dyykkari valitti minulle, ettei sitä yhden huoneen homevauriota kannata korjata, kun kukaan muu ei oireile kuin minä. Sitä paitsi: olenko varma että siellä on hometta, kun kukaan muu ei oireile kuin minä. Eilen illalla Dyykkarin äiti kertoi, että hänellä on ollut poskiontelon tulehduksia, vaikka ei ole ollut flunssaa. Että mistähän se voisi johtua.

Ei ainakaan homeesta.

8.4.2015

Vihan vaivaama

Näin jotain ihme unta, jossa oli Perjantai 13. päivä -elokuvien Jasoneita riehumassa moottorisahoineen, kirkuvia lapsiosiani juoksemassa karkuun, kaatuvia puita ja lukkoon lyötyjä, murrettuja ovia. Katsoin touhua aikani sivusta, kävin sitten useammankin tyypin nahoissa. Kun olin pikkutyttö, joka kirkuen juoksi karkuun vanhaan puiseen mökkiin ja löi oven perässään kiinni peläten sen aukeamista, totesin että nyt riitti. Mitä jos tämän kaiken pelkäämisen ja pakoonjuoksun sijaan itkettäisiin? Otin pikkutytön ja vein hänet unten niitylle, kukkakedolle jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Koko uni romahti: puut kaatuivat, talot romahtivat, Jasonit vajosivat polvilleen, juoksevat lapset pysähtyivät. Kaikki puhkesivat itkuun ja seurasivat meitä niitylle.
- - -
Huomasin kaiken alleen nielevän vihan hellittävän, kun kävin kävelemässä metsässä. Luonnossa ei voi tuijottaa omaa napaansa ja märehtiä. Otettiin Dyykkarin kanssa koirat mukaan ja käytiin katsomassa, miten paljon vielä pitää harventaa "mehtää" ennen maan sulamista. Tunnin samoilun jälkeen palautettiin koirat sisään, napattiin grillattavaa ja käytiin "järven" (En sanoisi sitä järveksi, kuten talonväki, vaan tekolammeksi.) rannassa koko porukalla tekemässä ruokaa. Myös kasvisruokaa. Yritän vähin erin saada anoppi-kokelaan uskomaan, että kasvisruoallakin voi elää, annoskokojeni ei tarvitse olla massiivisia ja että hänen ei tarvitse tuoda minulle joka päivä pinaattilettupakettia.

Oma vihaisuus jotenkin unohtui, kun kurki laskeutui etelänreissultaan vain metrien päähän soittaen torveaan tervehdykseksi. Toivon, että tämä hiton viha laantuisi vihdoin. Saan ihme raivokohtauksia, sanon törkeästi ja loukkaan ihmisiä. Ärsyynnyn ihan pienistä. Potkaisin koiraa, kun se änki jalkoihini portaissa. Minä! En edes osunut, mutta kuitenkin. Minä, joka kannan sisälle eksyneet muurahaisetkin takaisin pihalle.
- - -
Olen nyt toista päivää flunssassa. Dyykkarin lapsi toi sen tarhasta, minä sain sen tietysti heti ja nyt se tekee tuloaan Dyykkarille. Kipeänä ei voi opiskella, joten...

Sen sijaan, että opiskelisin loppuun opintokokonaisuuden, jonka aloitin syksyllä, olen keksinyt PROJEKTIN. Olen siitä niin innoissani, että en meinanut saada nukuttua viime yönä.

Meidän oli jo vuosi sitten tarkoitus tehdä pieni viljelypalsta Dyykkarin vanhempien pihaan. Vanhan maatilan pellot on jo aikaa sitten otettu viljelykäytöstä, eläimiä ei enää ole, mutta isäntä on kuitenkin nurmikkoa ajamalla huolehtinut siitä, etteivät kerran raivatut alat talon ympärillä ole puustoittuneet. Tilaa olisi vaikka lammashaalle. Silloin homma kaatui, kun emme asuneet täällä ja isäntä oli sitä mieltä, ettemme jaksa kotoamme ajaa tänne tarpeeksi usein palstaa hoitamaan. Nyt tilanne on eri, joten minulle näytettiin vihreää valoa parilla ehdolla: hoidamme alan itse ja isäntä määrää palstan paikan. Kun nyt sitten ihan luvan kanssa on saanut suunnitella ja ensimmäiset taimetkin jo kurkkivat mullasta, en meinaa pysyä housuissani. Miten pari papuriviä voikaan saada ihmisen iloiseksi? Varsinkin kun kyseiset pavut kasvavat vielä pääasiassa mielikuvituksessani.

Aloitin idean myymisen isännälle hyvin hitaasti. Mainitsin ostaneeni pari siemenpussia. Seuraavana päivänä näytin niitä emännälle, vasta sitten isännälle. Sitten tein suunnitelman itsekseni, laskin vähän miten suuren alan tarvitsen. Kerroin isännälle aluksi vain alueen mitat, johon tämä totesi, että käyhän se. Annoin sitten asian olla taas muutaman päivän, jolloin tuli puheeksi palstan paikka. Se löytiin lukkoon, minkä jälkeen taas odotin jonkin aikaa, ennen kuin esittelin istutussuunnitelman Dyykkarille, joka sitten möi sen isälleen. Nyt nuo jo puhuivat lannan tilaamisesta, istutusaltaiden rakentamisesta ja pohtivat käytävien kattamiseen sopivaa materiaalia. Pieni palstani on paisunut, ja nyt talon isäntä ja emäntä ovat vahvasti sitä mieltä, että kun kerta tehdään minulle se pieni palsta parine papuriveineen ja kesäkukkineen, pistetään samalla koko umpeenkasvanut vanha kasvimaa uusiksi.

Minä joudun selittelemään lapsiosilleni, että kyllä, minä esittelin idean, siitä tykättiin, siitä innostuttiin ja minua jopa autetaan toteuttamaan se! Ja ei, tämä ei nyt tarkoita sitä, että tästä seuraisi jotain pahaa. Näin viime yönä painajaista, jossa Dyykkarin lapset kiukuspäissään repivät kasvini maasta tai söivät koko sadon jättämättä minulle suupalastakaan. Skenaario on aika utopistinen. Harvat lapset ovat niin kilttejä. He tuskin ryöstävät kuin korkeintaan mummon mansikkamaan, senkin ihan luvan kanssa.

On vain jotenkin täysin uskomatonta, että minä saan tehdä jotain, mitä minä haluan tehdä! Ja että saan toteuttaa sen juuri niin laajassa mittakaavassa kuin suunnittelin! Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen ideani ja ehdotukseni on mennyt läpi, mutta suurin osa kuitenkin. Enemmän kuin mielensärkijän kanssa koskaan!

3.4.2015

Olen ihan älyttömän väsynyt

...Enkä tiedä miksi. Ehkä se on tämä epätietoisuus työpaikan saamisesta. Ehkä se on tämä asumisratkaisu. Ehkä se on perseeseen-ammuttu-karhu-Dyykkari, joka ei voi käydä hoidattamassa selkäänsä kuntoon, koska luotolla on jo 1500.

Aina, kun jostain aukeaa työpaikka, haen sitä. Tähän mennessä yhteyttä on otettu vasta siinä "paikka on täytetty"-vaiheessa, jos silloinkaan. Eilen sitten päätin, että rupean soittamaan joka hakemuksen perään, jonka lähetän. Minä vihaan sellaista, mutta jos se on ainut keino päästä tämän talon katon alta pois alle vuodessa, niin minähän hitto soikoon soitan vaikka jokaiselle esimiehelle Ivalosta Kotkaan. Hemmetti.

Vituttaa, että olen työnhaussa vasta toinen vaihtoehto hyvistä papereistani huolimatta, sillä minulta puuttuu yksi aika oleellinen osa opinnoistani. Syy? Sen opetus koulussani lopetettiin ennen kuin ehdin käydä kyseisen palan. Sen jälkeen olisi pitänyt vaihtaa paikkakuntaa ja koulua ihan vain siksi, että olisin saanut tehtyä sen. Minulla ei ollut henkisiä voimavaroja siihen. Seuraavan kerran sen voi aloittaa opiskelupaikkakunnallani ensi syksynä, mutta minä olen silloin jo toivottavasti töissä. Jos en tee sitä töitten ohella, olen aina ja ikuisesti paarialuokkaa.

Toisaalta en haluaisi käydä sitä kirottua palaa ennen kuin olen ollut työelämässä pari vuotta. Ihan vain siksi, että pääsisin kärryille hommista ja arki alkaisi rutinoitumaan. Minulle on monelta taholta toitotettu, että työn oppii vasta tekemällä, ja siihen oppimiseen menee kaksi ekaa työvuotta. Mutta koska olen nuori lapseton nainen, saan todennäköisesti vain pätkää sen kaksi vuotta.

Epävarmuutta, epävarmuutta, päätöksiä. Augh.

Ehkä se on narsisti-eksä, joka änkee tänne huomenna. Ehkä se on se fakta, että minä en voi olla silloin missään muualla. Ehkä se on kaverit, jotka jouduin jättämään sadan kilometrin päähän. Ehkä se on liikkumattomuus, kun kuntoiluvälineet ovat varastossa eikä pääse edes lenkille.

Ehkä se on tämä prosessi, joka nyt näemmä on johtamassa siihen, että osani tulevat näkyvämmiksi.

Muuton jälkeisenä aamuna olin niin väsynyt, että osani alkoivat keskustella ääneen. Ajoin autoa yksin, joten annoin niitten kiroilla ja huutaa ääneen mielensä halusta. Tunnistin ainakin kolme eri puhujaa. He eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota, minulla ei ollut heihin muuta yhteyttä kuin se, että tarvittaessa sain työnnettyä heidät taustalle ja puhe loppui muualla paitsi päässäni. Keskustelu keskittyi sen ympärille, että ne yrittivät saada selville, mitä tämä todellisuus on: Mitä olin tekemässä, minne olin menossa, mitä oli tapahtunut sitä ennen. Miksi ajoin autoa, enhän minä edes osaa ajaa. Kaksi lapsiosaa, yksi teini.

Huomaan olevani vihainen. Turhautunut. Raivoissani. Purskahtelen raivoa ympärilleni. "ÄLÄ HUUDA MULLE!" tilanteessa, jossa Dyykkari on puhunut ihan normaalilla äänellä. Mies hyppää metrin ilmaan säikähdyksestä, osani on tyytyväinen. "ÄLÄ PUHU MULLE!" ihan normaalina arki-iltana, ja loppuyö mököttämistä koneella.

En ole mukava ihminen.

Minä vihaan teitä kaikkia, antakaa minun olla.

1.4.2015

Huomio, hullut!

Tampereella pidetään ensi viikolla Mad Pride. Tulkaahan mukaan! Allekirjoittanutkin pyrkii paikalle, jos saa kyydit natsaamaan. Tarkoitus on poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja karnevaalimeiningeissä.

Ensimmäinen Mad Pride pidettiin vuonna 1993 Kanadassa. Viime vuoden elokuussa tapahtuma rantautui Suomeen, jolloin kulkue pidettiin Turussa. Itseltäni on jäänyt tuo tieto kokonaan välistä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :)