29.5.2015

Väliraportti

Pitäisi vääntää esseetä, jonka palautuspäivä on sunnuntai, mutta...

Näin yhtenä yönä unta, jossa oli vanhoja luokkakavereitani ja muita kouluaikaisia tuttuja. He kertoivat käyneensä jo syömässä tai olevansa menossa syömään. Minä en edes tiennyt, missä ruokala oli. Yksi heistä veti minut toiseen kahdesta jonosta ja kysyi, haluanko hampurilaisia vai pitsaa. Toinen jonoista vei pitsalle, toinen hampurilaiselle. Hän katosi, ennen kuin ehdin kysyä kumpi jono on kumpi. Aloin kurkistella, minne jono, jossa olin, vei. Se vei jäätelöaltaalle. Totesin, että ruokaahan tässä piti saada. Toinen jono ei vienyt minnekään, joten lähdin kaverini perään kysyäkseni, missä se ruokajono oli.

Jossain vaiheessa unta olin saanut jo tarjottimen ja sille lautasen ja aterimet, jotain ruokaakin olin löytänyt. Yritin löytää itselleni jostain juotavaa, mutta joka paikassa oli vain alkoholilla täytettyjä laseja tai maitoa. En halunnut kumpaakaan. Halusin vain lasillisen vettä, mutta en löytänyt sitä, enkä edes tyhjää lasia, johon ottaa vettä. Välillä koulukaverini kävivät kyselemässä, mikä minulla kestää, miksi en tule jo syömään heidän kanssaan.

Jossain kauempana oli isänpäiväpiknik. Siellä oli myös ruokaa tarjolla, mutta en mennyt sinne. Törmäsin toiseen isänpäiväpiknikkiin etsiessäni juomalasia. Tarjolla oli juustoa ja hedelmiä. Mietin, että jos en kerta löydä mistään ruokaa tai vettä, ehkä voisin käydä hakemassa niitä. Voisin esittää kuuluvani piknikille. Siihen uni loppui.

Minusta uni kertoi hyvin sitä, kuinka koen etsiväni paikkaani elämässä. Muut ikäiseni tuntuvat olevan jo vakitöissä, lapset tehtynä ja omakotitalo rempattavana. Minä se vain etsin yhä, mikä minusta tulee. En edes tiedä, mihin päin Suomea lopulta päädyn.

Yhtenä iltana hampaita pestessä kaulastani kuului napsahdus/rusahdus. Kurkunpäätä krampissa kuristaneet lihakset aukesivat. Oli heti paljon helpompi hengittää! Ilma tuntui kulkevan sisään ja ulos kuin tyhjää vain.

Toissayönä näin unta, jossa harrastin seksiä eksäni kanssa. Hän vain paisui ja paisui, kasvoi isommaksi ja isommaksi, kunnes lopulta hän oli kuin valtameritankkeri päälläni. Yritin puhua Dyykkarille, joka istui katselemassa tapahtumia vierestä, että eihän tämä voi näin mennä, minä en edes halua tätä, onko minun pakko, eihän tämä mies lakkaa kasvamasta. Halusin Dyykkarin vievän minut pois.

Kun kerroin unesta myöhemmin Dyykkarille, hän kysyi, että eikö se niin mennytkin. Eksäni lihoi ja lihoi koko yhdessäoloaikamme. En vieläkään näe häntä lihavana, mutta Dyykkari, joka on nähnyt eksäni vain kaukaa, on ihmetellyt moneen kertaan, miten en ole rusentunut niin läskin äijän alle. Ehkä minä olen sitä alitajuisesti pelännytkin. Nyt, kun Dyykkari on laihtunut pahimmista masennuskiloistaan, uskalsin nähdä tämän unen. Olen tainnut pelätä, että hänen kohdallaan toistuisi sama kuvio ja loppujen lopuksi nukkuisin rantautuneen valaan kanssa.

Huomasin muistellessani ennen kipua aiheuttaneita traumamuistojani ajattelevani jopa kipeimpien kohdalla, että ei se mitään, se oli merkityksetöntä. Sen sijaan, että olisin ottanut muistojen aiheuttamat tunteet vastaan ja surrut sitä, että isä hakkasi äidin, koska äiti antoi minun nukahtaa heidän sänkyynsä, olen mitätöinyt sen pienen itseni kokemukset sanomalla, ettei niillä ollut merkitystä. Kyllä niillä oli. En minä muuten olisi niitä niin pitkään kantanut ö-mappiin haudattuna. Niillä kaikilla tapahtumilla oli merkitystä minulle. Ne satuttivat minua. On hyvin surullista, että ne tapahtuivat, ja minulla on oikeus surra niitä kaikkia kertoja, kun turvallisuuden tunteeni on murskattu, minuun on kajottu sopimattomalla tavalla tai minulle tärkeälle ihmiselle on tehty pahaa. Minulla on oikeus ja velvollisuus itseäni kohtaan surra ne läpi.

Vielä, kun kehoni uskoisi sen ja antaisi itkun tulla. Pelkään vain, että jos päästän vanhan itkun pintaan, se repii minut kappaleiksi. Ei henkisesti, vaan fyysisesti. Jonkin logiikan mukaan, jos päästän lihaksiini ja jänteisiini ja hermoihini ja elimiini varastoidun itkun ulos, se repii jänteet luistani, lihakset kehostani ja minusta jää jäljelle vain verinen kasa paskaa.

Kappas. Niin sitä vain on onnistunut luulemaan, ettei enää pidä itseään paskana. Näemmä, jos itken, olen paska. Vieläkin.

27.5.2015

Ahdistaa, ei ahdista

"Jos et voi muuttaa sitä, muuta suhtautumistasi siihen."

Tätä nyt yritän itselleni hokea. "Kiitos mielenkiinnostasi, mutta..."-viestit ovat arkipäivää. Olen näemmä seuraavan vuoden työttömänä ja opiskelen sen helvetin puuttuvan palasen. Mikä tarkoittaa sitä, että tässä rahatilanteessa asumme vielä seuraavan VUODEN tässä helvetin homekämpässä, mikä sattuu keuhkoihin.

VUODEN!!!!!

Pelkään terveyteni vuoksi. Pelkään pääni hajoamista. Pelkään Dyykkarin vanhempien ja muiden ihmisten suhtautumista. Minä loinen täällä kuppaan heidät kuiviin.

Minulla ei ole muita menoja kuin pakolliset laskut, mikä minun kohdallani tarkoittaa puhelinliittymää, mutta silti en ole saanut työttömyyspäivärahastani euroakaan säästöön. Kaikki on mennyt siihen, että ollaan saatu Dyykkarin luottokorttivelat nollille. Ja taas siellä on enemmän velkaa kuin mitä minä saan tukia. Muuta ei olla maksettu kuin elarit, laskut, auton kulut ja Dyykkarin tupakat. Ruokaan tai vuokraan ei ole mennyt euroakaan, ja silti ollaan suossa.

Helvetti.

Töitä kyllä olisi, minua ei vain oteta niihin. Pitäisi olla se puuttuva opintokokonaisuus. No helvetti, hankitaan se sitten. Samalla voisi opiskella vähän muutakin, niin varmasti saa töitä. Menisi sitten sekin raja rikki, että voisi saada korotettua työttömyysetuutta opintoihin. Takuuvarmasti ovat työllistymistä edistäviä opintoja.
_ _ _

Selvitin asiaa (=googletin, soitin opistoihin, laitoin te-palveluihin soittopyynnön). Minun pitää muuttaa opintojen ajaksi toiseen kaupunkiin ja joudun kulkemaan toisessa, koska opintoja ei pysty suorittamaan samassa kaupungissa. Koska en enää ole opiskelija, matkoihin menee ihan kiitettävästi. Pitää hakea opiskeluoikeutta ja ottaa yhteyttä työkkäriin että hyväksyvätkö suunnitelmani.

Suunnitelma voi siis vielä kaatua seuraaviin:

- En saa opiskeluoikeutta, koska kiintiö on niin pieni.
- Työkkäri ei hyväksy suunnitelmaani.

Suunnitelma B on opiskella ne opinnot, joihin ei tarvitse hakea. Ne voi tehdä sivutoimisesti, joten työkkärin ei luulisi motkottavan. Sitten pitää vain toivoa, että se riittää töiden saamiseen.

Sitten on vielä se ongelma, että Dyykkarilla on lapsia. Jos hän muuttaa perässäni opiskelukaupunkiini, matka lapsiin kasvaa liian pitkäksi. Jos hän jää vanhemmilleen, hän voi tavata lapsiaan, mutta minulla ei ole varaa käydä katsomassa häntä kovin usein. No, vuoden seisoo vaikka päällään. Tärkeintä on, että pääsen tästä limbosta. Jos se vaatii vielä vuoden nenä kirjassa olemista, sitten ängetään se nenä kirjaan, prkl. Sitten helpottaa, kun pääsen töihin. Helpottaahan?

23.5.2015

Whum

Näin tässä eräänä yönä unta, jossa satoi kaatamalla. Olin lapsuudenkaupungissani ja etsin tietä eteenpäin, mutta kaikki tiet oli vedetty uusiksi: Joko ne veivät aivan muualle kuin ennen tai ne olivat kadonneet. Jotkut olivat muuttuneet niin jyrkiksi, ettei niitä voinut enää turvallisesti kulkea. Päädyin lopulta jyrkänteen reunalla olleen talon räystään alle, jossa yritin pitää sadetta. Tarrasin talon tukipylvääseen ja katsoin, kuinka tulvapadot allani aukesivat. Vesi tunki silmiini, enkä tiedä oliko äkkiä vaaleana erottunut alue kaukana allani kuivaa maata, jolle aurinko paistoi, vai kosken kuohuja.

Uni oli selkeä: Tulvaportit on nyt aukaistu. Tuon jälkeen itku on ollut herkässä. Ei räkä poskella parkumista tuntikausia, vaan lyhyitä, hetken kestäneitä, kyynelettömiä itkunpurskahduksia. Jokainen lyhyt nyyhkäys on purkanut vuosien edestä tunnetta. Olen tajunnut itkeväni helpotuksesta, en surusta. Olen helpottunut siitä, että selvisin. Olen helpottunut siitä, että enää ei tarvitse kestää eikä jaksaa.

Minä olen väsynyt kantamaan tätä itkua. Minä haluan laskea sen maahan.

Minä olen hyvin väsynyt.

Älä pakota ketään juomaan teetä


(Tea Consent (clean))

19.5.2015

Kalliolle, kukkulalle...

Yksi erikoinen asia, tai siis uusi: Vastoinkäymiset eivät enää kaada minua maahan. Kyllähän se ottaa päähän jonkun aikaa, kun elämässä sattuu ja tapahtuu suuntaan, jota ei toivonut, mutta siitä pääsee yli. Mieli ei ole maassa päiväkausia. Työpaikkaa ei tullut. Otti päähän pari tuntia, sitten totesin että elämä jatkuu. Huomasin Molliin tulleen pari uutta pätkää, hain niitä. Katsoin, millä aikataululla ja missä voisin opiskella sen puuttuvan palasen. Se vaatisi reilut puoli vuotta opiskelua, ei kahta vuotta, kuten pelkäsin. Vuoden päästä voisin hakea töitä samalta viivalta muiden pätevien kanssa. Ehkä silloin taloustilannekin olisi parempi ja töitä helpommin saatavilla, vaikka en kyllä usko.

Minulla riittää rahat ihan hyvin, työttömyystuki on kuitenkin niin paljon enemmän kuin opintotuki, ja paljon enemmän kuin se 90€/kk, jolla piti selvitä alkuvuosi. Kunhan Dyykkari nyt saisi oman taloutensa jotenkin toimimaan. Se ei kuitenkaan ole minun taisteluni, vaan hänen. Hän on nyt niin hyvässä kunnossa, että selviää siitä kyllä. Hän on hoitanut taistelun narsisti-eksän kanssa paremmin kuin hyvin. Itselläni ei olisi siihen voimat tai kärsivällisyys riittäneet. Nyt saatiin eräänlainen luovutusvoitto, kun eksä julisti pitävänsä meihin yhteyttä vain yhtenä päivänä kahdessa viikossa. Luuli kai, että tämä haittaa meidän elämää suuresti. Päinvastoin. Se tarkoittaa, ettei tarvitse kestää jatkuvaa puhelinterroria kuin kahtena päivänä kuussa. Ah, ihanaa!

Oikeuteenkaan ei nyt sitten tarvinnut lähteä. Riitti, että asianajaja selvensi vastapuolelle, mitä tarkoittavat sopimuksen sitovuus ja uhkasakko. Ilmeisesti myös vastapuolen asianajaja sai menemään perille sen, mitkä olisivat mahdollisuudet saada oikeus päättämään, että isä ei saisi enää lastaan nähdä. Seuraavasta tempusta ollaan saatu jo ennakkovaroitus: Eksä aikoo muuttaa heti kun saa talon myytyä. Olen äärimmäisen hämmästynyt, jos uusi paikkakunta ei ole niin kaukana meistä kuin on Suomen rajojen sisällä mahdollista. No, auto kulkee.

Mutta siis. Perusmieliala. Se on nyt noussut sieltä mudasta normaalin puolelle. Tämä on ihan tervetullut muutos. Jos tämä on sitä, mitä kutsutaan normaaliksi, hyvä. Elämäntapahtumat voivat viskoa viisaria perusmielialan molemmin puolin, mutta asteikko on nyt korjattu. Enää ei rämmitä murheen alhossa, eikä olla päiväkausia alimmassa helvetissä. Nyt on päästy kovalle maalle, jalkojen alla on kalliota. Sen läpi ei pysty putoamaan.

18.5.2015

Voiko ihanammin päivä enää alkaa

Ensin saa pelätä, kuoleeko Dyykkarin isä. Käydään päivystyksessä, lähettävät kotiin tarkkailtavaksi, koska "tilanne ei ole niin paha". Päivystyksessä käyminen tällä peräkylillä tarkoittaa vähintään neljän tunnin reissua, joten todella mukavaa, että sen lopputulos oli sydänfilmi, verikokeita ja kiitosnäkemiin.

Sitten tulee tieto ainoasta työhaastattelustani, että en päässyt.

Töitä ei vain ole. Pakko se on kai ottaa yhteyttä te-toimistoon, että laittavat mut opiskelemaan lisää. Se tarkottais, et oon koulun penkillä vielä seuraavat 2 vuotta.

Musta ei ikinä tuu aikusta, siltä ainakin nyt tuntuu. Mua pidetään tässä aikuistumisen limbossa, kunnes oon vanha ja raihnanen ja mut voi pistää vanhainkotiin pois tieltä.

Dyykkari ehdotti, että alkaisin kirjailijaksi, jos kerta ei töitä saa. Ehkä pitäisi. Sain yhtenä yönä vision lastenkirjasta, joka pitäisi tehdä, kun vain ehtisi. Saisi nyt ensin kirjoitettua nämä hiton esseet pois, niin saisi yhden kivireen selästään.

Kaveri sanoi, että täällä ollaan oppimassa kärsivällisyyttä. Hän luuli, että kurjuutta kestää se 7 vuotta, ja sitten helpottaa. Kestikin 11. Kuinkahan monta vuotta minulla vielä kestää, ennen kuin löytyy se oma paikka elämässä?

17.5.2015

Uusi voimabiisi


(Darude - Beautiful Alien)

Meikä kuuntelee tätä täällä kolmatta päivää repeatilla ja itkee. Musiikki on jotain liian ihanaa. Kuulen sanat kyllä joka kerta väärin, musta ne menee näin:

I can smile like you do,
move my body like you,
I might seem like you too, but I'm not.

You see I came from afar to the place where we are,
searching for a star I might never find.

And I will never be like you.
(I'm a beautiful lady, I'm)
No, I will never be like you.
(I'm a beautiful lady, I'm)
'Cause I'm in love among the stars
'Cause I'm in love among the stars
(I'm a beautiful lady, I'm)
'Cause I'm in love among the stars
(Beautiful lady, I'm)
'Cause I'm in love among the stars
(Beautiful lady, I'm)
And I will never be like you
(I'm a beautiful lady, I'm)
No, I will never be like you
(I'm a beautiful lady, I'm)

I was always this way.
Of the path let us stray,
in a wonderful state of mind.

You see I came from afar to the place where we are,
searching for a star I might never find.

And I will never be like you.
(I'm a beautiful lady, I'm)
No, I will never be like you
(I'm a beautiful lady, I'm)
'Cause I'm in love among the stars
(Beautiful lady, I'm)
'Cause I'm in love among the stars
(Beautiful lady, I'm)
And I will never be like you
(I'm a beautiful lady, I'm)
No, I will never be like you
(I'm a beautiful lady, I'm)
(Beautiful lady, I'm)
(I'm a beautiful lady, I'm)

14.5.2015

Kehoa kohottamassa

Hankin joitakin viikkoja sitten ehkäisykapselin, koska en halunnut viimeisimmän toistuvan enää koskaan. Ikävä puoli on, että nyt minulla on menkat, jotka eivät lopu. Ne ovat nyt jatkuneet yhtä soittoa yli kuukauden. Tämä on saanut yhden lapsiosani tolaltaan. Se vaati minua pitämään valkoisia alkkareita mustien sijaan, jotta se näkisi tahroista, että varmasti vuodan "sieltä", enkä "sieltä". Osa on ilmeisesti joutunut pelkäämään ja peittelemään verenvuotoa "sieltä" mielensärkijän jäljiltä. Kaikki tämä muistuttaa liikaa niistä ajoista. Olen rauhoitellut osaa ja näyttänyt sille monin tavoin, että kyse on tosiaan menkoista. Olen lukenut sille ehkäisykapselin paperista, että ne pistävät hormonitoiminnan sekaisin. Olen näyttänyt sille netistä keskustelun, että menkat voivat jatkua jopa puoli vuotta kapselin asentamisen jälkeen. Vähitellen osa on rauhoittunut ja vajonnut hieman taka-alalle.
_ _ _

Oikeassa hartiassani on jumissa näemmä vähän kaikkea. Sieltä on löytynyt halu vetää hartia pois mielensärkijän käden alta. Sieltä on löytynyt halu paeta taaksepäin pitkin sänkyä. Sieltä on löytynyt halu työntää pois ja halu lyödä. Kaikkia näitä yritän purkaa pois, jotta pieni rintalihas ei enää vetäisi olkapäätäni kipeästi eteenpäin. Lisää kipuja aiheuttaa ison rintalihaksen solisluuosa, joka on uskomattoman kireällä kaikesta hieronnastani huolimatta.

Löysin selästäni lihaksia, joita en käytä. Olen nyt yrittänyt alkaa niitä käyttää, koska huomasin niiden heti parantavan ryhtiäni. Kyse on leveistä selkälihaksista. Lisää lihaksia, joilla vedetään itseä pystyyn. Olen siis yrittänyt tehdä itsestäni maan matosen lopettamalla epäkäslihasten ja leveiden selkälihasten ja vatsalihasten käytön ryhtini ylläpidossa. Jatketaan hyvän ryhdin etsimistä. Kuvittelen takaraivooni narun, joka vetää minua ylös takaviistoon ja rintakehäni ympärille korsetin, jonka kiristän paikoilleen. Siirrän hartiani taakse ja alas, mutta en anna niiden romahtaa. Minä kannattelen niitä. Yritän palauttaa asentoni tähän aina, kun huomaan lysähtäneeni ja toivon lepoasentoni vähitellen muuttuvan. Turha kai mainitakaan, että ensimmäisellä kerralla asennon ottaminen tuntui pahalta. Todella pahalta. Onneksi peilistä näki, että asento oli luonnollinen ja luonnollisempi kuin lysähtänyt asentoni.

Yritän lopettaa istumisen jalat ristissä. Se ei tee hyvää verenkierrolle, eikä minulla ole enää syytä vetää jatkuvasti jalkojani yhteen. Minun ei enää tarvitse suojautua sillä tavoin. Yritän opetella laskeutumaan portaat ilman, että polveni kolisevat yhteen. Työnnän polviani tarkoituksella ulospäin.

Yritän saada lantioni keskelle. Jos en vedä sitä aktiivisesti vatsalihaksillani kohdilleen, lantioni roikkuu niin, että peppuni on liian takana.

Yritän vakuuttaa itselleni, että voin nojata enemmän taaksepäin kuin nyt teen ja se on turvallista. Yritän vakuuttaa itselleni, että nykyinen asentoni nojaa liikaa eteenpäin ja lihakseni joutuvat siksi olemaan jatkuvassa jännityksessä. Jos kykenisin luottamaan siihen, ettei takanani ole mitään pahaa, vaikka en sinne näekään, voisin saada itseni rentoutumaan huomattavasti enemmän. Nyt ongelma on, että aina kun vedän itseni istumaan ryhdikkäästi, aktivoituu pelokas lapsiosa, joka on varma, että kohta mielensärkijä tarttuu minua niskasta kiinni ja tapahtuu jotain pahaa. Vielä varmemmin näin käy, jos nojaan yhtään enempää taaksepäin ja rentoudun vähääkään. Ilmeisesti se muistaa hetken, jolloin olen huokaissut syvään, antanut itseni vajota taaksepäin helpottuneena ja äkkiä minut onkin tempaistu helvettiin.

Puretaan mielleyhtymiä, puretaan kehon lukkoja, puretaan ja käsitellään...

9.5.2015

Hyvää ja huonoa

Ulkona touhutessa iski äkkiä takauma. En halua edes ajatella sitä. "Tuo tuntuu hyvältä, isi."

Yök, yök, hyi helvetti!

Millainen mies luulee tekevänsä lapselleen palveluksen, kun opettaa tämän kädestä pitäen harrastamaan seksiä?

Jos haudataan tämä muisto syvälle, eikä ajatella sitä enää ikinä. Tämä on jotain, mitä en halua tietää.

Ja samaan aikaan tiedän, ettei se onnistu. Minun pitää surra se läpi, että jotain tuollaista on tapahtunut.

- - -

Tässä yhtenä päivänä seikkailu kohtasi minut ja Dyykkarin. Olimme palaamassa työhaastattelusta, jota olin jännittänyt aivan älyttömästi. Hermostoni oli lähes hajonnut kun olin yrittänyt pitää itseni kasassa ja jännitys laukesi vasta kaksi päivää myöhemmin. Mutta se seikkailu.

Kotimatkalla Dyykkari sai idean lähteä näyttämään minulle lapsuutensa uimapaikkoja, koska ne matkan varrella olivat. Molemmat sijaitsevat hienojen luonnonkohteiden lähellä ja luonnossa liikkuminen aina rauhoittaa minua. Toisen löysimme googlen ja kartan avulla, toista ei löytynyt. Dyykkari ajeli pitkin päällystämätöntä tietä ja aina risteykseen päästyään mietti "oliko se tämä?". Jos jokin paikassa tuntui tutulta, käännyttiin sinne ja käytiin katsomassa. Monen umpikujan jälkeen päädyimme todella kelirikkoiselle tielle. Kun Dyykkari lopulta oli sitä mieltä, että tämä nyt ainakin on väärä tie, todettiin että jos emme saa autoa ympäri, emme pääse takaisin päätielle.

Katsoin kartasta, että takaisin pääsee myös toista reittiä, pikkutietä joka oikaisi kelirikkoisen metsätien alkuun. Vilkuilimme molemmat tietä vähän epäileväisesti, mutta se näytti kulkevan kuivan mäntykankaan läpi, joten päätimme kokeilla onneamme.

Äkkiä tie sukelsi mäkeä alas ja muuttui aivan mahdottomaksi traktoripoluksi. Keskellä oli korkea patti, sen molemmin puolin märkää mutaa. Dyykkari katsoi eteen ja taakse ja totesi, että pakko jatkaa. Mäki oli niin jyrkkä, ettei sitä peruutettaisi takaisin. Hyvästä kuskista huolimatta ei kestänyt kauaakaan, kun automme oli pohjasta kiinni.

Nousimme ylös ja kokeilimme työntää auton irti. Ei vaikutusta. Dyykkari rupesi repimään ojasta risuja renkaan alle, minä lähdin hakemaan niitä lisää kauempaa. Kokeiltiin risuja, kokeiltiin havuja. Etsin takakontista vanhan jäätelörasian ja roskapussin ja lähdin hakemaan hiekkaa mäntykankaalta.

Lopulta löysimme ratkaisun: puunrunkoja renkaan alle, työntöä ja Dyykkari pääsi liikkeelle. Nappasin äkkiä tavarat mukaan ja lähdin perään. Huusin "aja, aja!", ettei mies vain pysähtyisi, kun auto liikkui. Mutkassa mies pysäytti auton. Kun saavutin hänet, hän käski katsomaan karttaa tarkemmin. Olinko varmasti lukenut sitä oikein? Tien oikealla puolella näkyi jokin rakennus, mutta sinne pääseminen oli mahdotonta, koska välissä oleva oja tulvi. Tie jatkui vasemmalle, mutta vain paheni. Näytin karttaa: Kyllä tämän tien pitäisi viedä päätielle.

Pakkauduimme autoon ja Dyykkari rupesi kiroamaan autoa tien päähän. Kun olimme melkein perillä, edessä aukeni mutakuoppa, johon traktorikin olisi jäänyt jumiin. Lisää kiroilua ja auto lähti vauhdilla taaksepäin. Mutkassa oli onneksi sen verran tilaa, että saimme auton ympäri. Sitten vain vauhdilla ja kieli keskellä suuta läpi rapakon, yli mäen ja takaisin kelirikkoiselle tielle. Taisteluun oli uponnut puoli tuntia.

Lopulta pääsimme takaisin päätielle ja aloimme molemmat rentoutua. Tajusin, ettei kumpikaan ollut missään vaiheessa syyttänyt toista tilanteesta. Olimme vain keskittyneet siihen, että saamme auton taas liikenteeseen. Dyykkari ei ollut vihainen tai kiroillut, pikemminkin naureskeli tapaukselle. Ensi kerralla kysytään reittiohjeet, pitää kotona katsoa hajosiko auton pohjasta jotain.

Jos kuskina olisi ollut mielensärkijä, koko homma olisi ollut minun vikani. Minä luin karttaa väärin, minä sain auton jumiin, minä pistin sen lötjäleton sinne tielle, minä rikoin auton.

Kun näin ei käynytkään, lapsiosani kokivat koko tilanteen niin turvalliseksi, että hetken elin nyt, tässä hetkessä. Olo tuntui oudolta, mutta kaivatulta. Toivottavasti näitä hetkiä tulisi lisää. Ei siis auto-ongelmia, vaan dissovapaita hetkiä.

6.5.2015

Valivalivali

Suokaa anteeksi, tämä postaus on pelkkää avautumista. Menee hermo.

Menee hermo siihen, että appiukko kutsuu minua "moppipääksi" kun en ole kuulemassa. Oli puhunut Dyykkarille, että parisuhteemme kestää tasan niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni ja sen jälkeen heitän Dyykkarin mäkeen kuin leppäkeihään. Tästä syystä mies on nyt nähnyt painajaisia ja herää huutaen.

Menee hermo siihen, että Dyykkarin veli ilmoitti, ettei minulla ole mitään asiaa heidän kotiinsa. Olen kuulemma loukannut häntä verisesti haukkumalla tämän talon lahoksi homepesäksi, eikä hän todellakaan halua minun julistavan heidän nykyistä taloaan homeiseksi. Varsinkin kun on lapsi tulossa. Selvä. En tule kylään. Eipä ole kyllä kutsuttukaan.

Menee hermo siihen, että Dyykkarin sisko on päättänyt katkaista välit minuun sillä perusteella, että olen "omituinen". En ryyppää joka viikonloppu, en meikkaa, en ymmärrä, miksi minun pitäisi. Olen outo.

Kumpikaan sisaruksista ei tietenkään voinut ilmoittaa asiasta minulle suoraan, vaan yhden tai kahden väärän koivun kautta. Kuinka aikuismaista ja kypsää.

Menee hermo Dyykkarin narsistieksään. Eksä on nyt ottanut yhteyttä sosiaalitoimeen ja väittää, että Dyykkari on vaarantanut lapsen turvallisuuden olemalla ainakin kännissä ja ehkä myös huumeissa viime tapaamisessa. Dyykkari pysyi kiitettävän rauhallisena puhelun ajan ja selitti tilannetta sosiaalitädille. Lopputuloksena on, ettei tarvitse mennä paikan päälle puimaan asiaa, mutta "pitäisi kuulemma sopia", koska riitely vahingoittaa lasta. Miten hitossa? Ei tämä ole riitelyä, tämä on kiusaamista!

Yritän keskittyä siihen, että on pieni mahdollisuus, että saisin töitä. Jos saisin, pääsisin muuttamaan täältä pois ehkä jo ensi kuun alussa. Yritän keskittyä siihen, että myyn harrastustavaroitani että saan rahaa. Yritän keskittyä siihen, että saan maksettua velat pois. Yritän keskittyä siihen, että saan opintoni tehtyä. Yritän keskittyä siihen, mitä tulee olemaan. Tulevaisuus on tällä hetkellä paljon parempi paikka kuin nykyisyys.

Tässä eräänä päivänä tapahtui jotain, mikä sai minut ymmärtämään Dyykkarin vanhempia paremmin. Naapuri kävi lanaamassa tuon metsätien, joka loppuu heidän pihaansa. Syy: olivat tehneet metsähommia tuossa vähän kauempana, ja tie oli kärsinyt vaurioita. Oli sitten samalla vaivalla lanannut muutaman kymmenen metriä enemmän tuohon melkein pihaan. Dyykkarin äiti suuttui verisesti: Miten se kehtaa! Kyllä täällä lanataan tiet ihan itse, ei tarvitse tulla pätemään.

On surullista, että he ovat eläneet niin yksinäistä elämää, että kun heille tarjotaan apua, he eivät kykene ottamaan sitä vastaan, vaan reaktio on raivo: Ei tarvitse auttaa, kun ei ole ennenkään autettu! Kehtaatkin syyttää minua avuttomaksi ja laiskaksi!

Samasta syystä minä olen nyt sitten mustalla listalla, kun kehtasin tehdä pihatöitä. Touhuaminen oli minusta mukavaa, se kohottaa kuntoa ja ajattelin ilahduttavani. Työn jälkeä ei suostuttu näkemään ja myöhemmin käytiin valittamassa kaikille, jotka vain kuuntelivat, kuinka se tyttö on aivan mahdoton: Änkee asumaan nurkkiin ja sitten pistää koko pihan uusiksi ihan kuin omistaisi koko tontin. Ärrin murrin.

Olen nyt niin pää turpeessa kuin pystyn. Nielen kaiken, kunnes saan pyyhkiä tämän talon pölyt tavaroistani ja suunnata uuteen osoitteeseen. Sitten voin aukaista sanaisen arkkuni ja jättää kyläilyt täällä tähän. Jos ei kelpaa, ei kelpaa, pitäkää tunkkinne. Prkl.

3.5.2015

Huh!

Olen äärimmäisen onnellinen ja helpottunut. Tänä viikonloppuna oli se suuri hetki, kun Dyykkari sai hakea nuorimman lapsensa päivätapaamiseen luokseen. Ei enää tarvinnut kärvistellä narsistieksän katon alla narsistieksän tuijotettavana koko tapaamista. Tapaamissopimuksen aikataulusta ollaan jäljessä ja jotta tämä päivä nähtiin, piti taas ottaa yhteyttä asianajajaan ja tämän piti lukea lakia eksälle. Mutta tärkeintä on, että tämä päivä koitti!

Läheisessä uimahallissa oli tarjouspäivät ja uimaan pääsi niin halvalla, että meidänkin budjetti siihen venyi. Meillä kaikilla oli todella hauskaa ja ihana nähdä kun lapsi nautti. Alun jälkeen ei ujostellut yhtään ja tuli minunkin syliin. Eksä käyttää minusta aina vanhaa nimeäni jos en ole kuuloetäisyyden päässä, joten lapsella oli vähän sekaannusta siinä, millä nimellä minua piti kutsua, mutta minua ei haittaa. Ei minua tuollainen satuta, vaikka molemmat eksät sitä harrastavatkin. Minua satuttaa se, jos omat sukulaiseni käyttävät minusta vanhaa nimeäni. Idiooteilla ei ole väliä.

Kun eksä ei ollut paikalla, lapsi oli rauhallinen, ei heitellyt tavaroita tai saanut kiukkukohtauksia. Ihan eri lapsi kuin se, jonka olen aiemmin tavannut. Etukäteen pelkäsimme, että eksä rupeaa riehumaan tai ilmoittaa ettei aio vieläkään noudattaa sopimusta, joten lähdin mukaan todistajaksi. Pelkäsimme myös, ettemme saa lasta edes autoon, mutta pieni houkuttelu riitti.

Toivottavasti seuraavat tapaamiset menevät yhtä kivuttomasti. Miten Dyykkarilla onkin niin ihania lapsia?

Ps. Meillä oli iso riita jonkin aikaa takaperin. Tulin kuulluksi ja ymmärretyksi Dyykkarille. Opin, että riita pitää lopettaa ajoissa, jotta se pysyisi rakentavana. Jos Dyykkari kiihtyy liikaa, hän alkaa vuodattaa taas elämäntarinaansa. Jos minä kiihdyn liikaa, huudan ja heittelen tavaroita. Dyykkarilla on paha tapa alkaa työntää minua pois, jos hänellä on elämässä vaikeuksia. Minulla on paha tapa loukkaantuessani sulkeutua ja kiukutella. Lapsellista, eikä johda mihinkään. Molemmat tunnustimme omat puutteemme ja yritetään ensi kerralla toimia fiksummin.

2.5.2015

Miksi masentuneille suositellaan liikuntaa

Löysin kirjan joka selitti asian minulle. Liikunnalla on paljon hyödyllisiä vaikutuksia mielenterveyspotilaalle, mutta siitä hyötymiseen vaaditaan se, että toimintakyky on riittävä. Jos toimintakyky riittää juuri ja juuri hengittämiseen ja vessassa käyntiin, liikuntaa ei kannata suositella, koska se vain lisää ahdistusta.

Sitten kun tuntuu siltä, että jaksaa ehkä lähteä kävelylle ulko-oven tuolle puolen, kannattaa muistaa, että liikunta:

- vähentää sympaattisen (kiihdyttävän) hermoston tonusta (toimintaa) ja lisää parasympaattisen (rauhoittavan) hermoston tonusta,
- vähentää tilanneahdistusta,
- lievittää koettua stressiä,
- parantaa mielialaa,
- nostaa kipukynnystä,
- laskee sydämen sykettä sekä levossa että rasituksessa (pitkällä aikavälillä),
- auttaa painon säätelyssä (hyvä, jos lääkitys/ahdistus lisää ruokahalua),
- nostaa fyysistä kuntoa,
- helpottaa nukahtamista. parantaa unen laatua ja auttaa ylläpitämään vuorokausirytmiä (varsinkin jos sitä harrastaa aamulla tai alkuiltapäivästä),
- saattaa auttaa tupakoinnin vähentämisessä,
- voi tarjota uusia sosiaalisia suhteita, jos harrastaa joukkuelajia tai muuten törmää liikunnan kautta uusiin ihmisiin.

Lisäksi olen itse huomannut, että liikunta:
- voi toimia apuvälineenä kehoon lukkiutuneiden toimintataipumusten purkamisessa,
- voi toimia apuvälineenä voimakkaiden tunteiden purkamisessa ja käsittelyssä,
- repii irti masentavista tunnetiloista ja antaa muuta ajateltavaa kuin ahdistuminen,
- tuo hyvän olon ja parantaa käsitystä itsestä ja omista voimavaroista,
- lisää oman kehon tuntemusta.

Hyötyjä saavuttaa jo sillä, että kävelee joka päivä korttelin ympäri. Haitallisinta on jatkuva inaktiivisuus. Jos voimat eivät riitä siihen, että lähtee lenkille tai salille 2-3 kertaa viikossa, kannattaa panostaa arkiliikunnan lisäämiseen. Eli nousee portaat hissin ottamisen sijaan, kulkee kävellen tai pyörällä, nousee välillä tuolista ylös. Säännöllisyys ja useus ovat tärkeämpiä kuin se, paljonko nostaa rautaa tai montako kilometriä juoksi. Varttikin on liikuntaa. Tärkeää on muistaa kehua itseään siitä, että teki jotain hyvinvointinsa eteen, kuunnella kehoaan ja tehdä oman vointinsa mukaan. Treenipäiväkirjat on terveille.

1.5.2015

Minä olen niin väsynyt

Miksi, oi miksi tämä lause soi päässäni 24/7? Voisiko joku kertoa? Olenko minä rikkinäinen levysoitin?

Olen saanut yhteyden osaan sen verran, että aina kun olen pää tyynyssä, huomautan sille asiasta. Nyt voi levätä, nyt saa nukkua. Se loukkaantuu tästä ja menee pois.

MITÄ HITTOA SINÄ HALUAT??

Kaveri linkkasi FB:ssä juttuun, jossa kerrottiin että murhaaja ja moninkertainen raiskaaja aiotaan vapauttaa hänen istuttuaan 19 vuotta vankilassa. Viimeksi kun oli vapaalla 3 tuntia, raiskasi 4-vuotiaan. Mitä tapahtuu, kun hänet päästetään vankilasta pidemmäksi aikaa pois?

Jostain syystä keskustelu meni sitten Jammu-setään. Muistin, kuinka mielensärkijä kavereineen nauroi tuolle idiootille. Tyhmä saa olla, mutta kiinni ei saa jäädä. Jammu-setä edusti heille halveksittavaa ihmisroskaa. Heidän pienellä piirillään oli ehdottomat säännöt: Kotona ei saanut olla mitään, mikä viittaisi pedofiliaan. Piti elää mahdollisimman normaalia perhe-elämää, menestyä töissä ja mielistellä oikeita tyyppejä. Silloin sai tehdä mitä halusi. Jammu teki kaiken väärin: asui yksin, näytti pultsarilta, ei pitänyt kulisseja pystyssä ja mikä huvittavinta, jätti raatoja jälkeensä. Ei näin.

Tietenkään en sanonut kaverilleni tästä mitään.

"Minä olen niin väsynyt."

Totta kai sinä olet väsynyt, kun olet joutunut elämään tuollaisessa todellisuudessa. Todellisuudessa, jossa ainut syy ettei sinua vuokrattu jollekin sellaiselle kuin Jammu, oli että se olisi kasvattanut muiden kiinnijäämisriskiä.

Totta kai sinä olet väsynyt jatkuviin raiskauksiin ja niiden pelkoon. Totta kai sinä olet väsynyt pelkäämään, mitä tapahtuu kun äiti lähtee pois. Kenenkään ei kuuluisi elää sellaisessa pelossa lapsuuttaan.

Sinulla on oikeus olla väsynyt, mutta me ei voida nukkua koko loppuelämäämme. Pitää hoitaa opiskelut, pitää hankkia töitä, pitää elää. Että voisitko kiinnittyä nykyhetkeen ees hetkellisesti??

Kiitos.

Vahva samaistuminen

Uni

Näin unta, jossa oli ala-asteluokkakavereitani (suomenkieli, eh?). He pelasivat jotain monimutkaista korttipeliä korteilla, joita en ollut ennen edes nähnyt. Minullekin jaettiin kortit, mutta kukaan ei selittänyt sääntöjä minulle, vaikka pyysin. Lopulta yritin osallistua peliin, mutta kun en tiennyt sääntöjä, päädyin naurunalaiseksi ja minut eristettiin ryhmästä.

Niinhän siinä kävi oikeastikin. Meillä kotona oli aivan eri säännöt kuin koulussa. Ihmisten välinen kanssakäyminen perustui aivan eri säännöille. En tiennyt, miten toimia, joten minua pidettiin outona. Vasta myöhemmin suhtautuminen minuun alkoi muuttua, mutta silloin olin jo niin oppinut siihen, ettei kukaan halua olla ystäväni, etten tajunnut lähentymisyrityksiä sellaisiksi.

Hitto, enhän minä vieläkään osaa olla ihmisten kanssa. Jaan itsestäni liikaa henk. koht. tietoa liian aikaisin, en osaa rajata muiden ongelmia omistani, en osaa sanoa kiitos, en tiedä miten toimia jos joku kertoo jonkun kuolleen tms.

Hiljaa hyvä tulee.