29.6.2015

Unia, väkivaltaa ja ratkaisemattomia arvoituksia

Näin viime yönä aivan kamalaa unta. Unessa olin suuressa toimistorakennuksessa (en edes tiedä, löytyykö Suomesta niin suurta). Laskeuduin hissillä alempaan kerrokseen jossa minun piti kerätä jotain näytteitä. Edessäni oli lätäkössä erilaisia roskia ja kissan jätöksiä. Ilahduin jätöksistä (ilmeisesti minun piti kerätä juuri niitä). Poimin maasta vanhan t-paidan ja aioin sen avulla poimia jätökset mukaani, kun minut keskeytettiin. Huoneessa oli miehiä, jotka katsoivat minua huvittuneen ivallisesti. Tervehdin heitä iloisena ja aioin jatkaa hommaani, kun minut tempastiin niskasta pystyyn. Miehet kaatoivat minut maahan ja löivät minua päähän. He heittivät päätäni esineillä ja pyöreällä kivellä. En tuntenut kipua tai pelkoa, mietin vain kylmän rauhallisesti, miksi he tekevät näin. Mihin he tällä pyrkivät. Välillä mielessä kävi jonkun isomman iskun jälkeen, kestääkö kehoni ja mitä mahdollisia vammoja olen saanut, mutta jätin nuo ajatukset pian. Miehet alkoivat potkia kehoani, mutta joku tuli keskeyttämään. Myöhemmin unessa he hakkasivat jalkojani puisella lekalla ja muilla välineillä.

Tässä vaiheessa heräsin. Näen painajaisia enää harvoin, joten ihmettelin. Yksi osa tuli kertomaan, että näin unen, koska yhä vihaan itseäni, salaa. Tietämättäni. Se kyllä selittäisi monta asiaa.

Nukahdin uudelleen ja näin unta noidasta, joka asui syvällä maan alla (= alitajunnassani). Hänen valtakuntaansa pääsi vain heittäytymällä veden täyttämään altaaseen ja jättäytymällä pyörteen vietäväksi. Mutta nyt minä aloitin väärästä kohtaa.

Uni alkoi sillä, että olin käynyt Dyykkarin kanssa kaupassa. Meillä oli monta ostoskassillista ruokaa, niin monta ja niin painavia, ettemme millään saaneet niitä tuotua kerralla. Jostain syystä jätimme auton kauas sieltä, minne ruuat piti viedä (mummolaa vastapäätä olevalle parkkipaikalle, nyt kun muistelen). Kun olimme saaneet ensimmäisen satsin perille (ahdisti!), jäimme lepäämään ja loput ruuat unohtuivat pitkäksi aikaa. Lopulta muistin ne ja lähdin hakemaan niitä. Kävelin autolle ja totesin ruokien olevan pitkälti jo pilalla. Otin autosta kassillisen toisen jälkeen, kahlasin niissä ja raahasin kasseja perässäni tietämättä oikein jättääkö vai viedä mukanani. Tunsin voimakasta ahdistusta. Sitten muistin, että olimme jättäneet ruokaa myös vanhaan asuntoomme, jota emme olleet jostain syystä tyhjentäneet.

Äkkiä olinkin asunnossa. Se oli kapea ja pieni yksiö, jossa oli ruokaa pöydillä ja jääkaapissa ja kaapeissa. Siskoni tervehti minua, hän makasi asunnon valkoisella sohvalla. Kaikki asunnossa oli valkoista, paitsi ruokapaketit. Asunto oli niin ahdas, että en päässyt sohvalle, kuljin sen takakautta jääkaapille ja aloin pakkaamaan ruokia ihmetellen, miksi niitä oli niin paljon.

Seuraavaksi olin siskoni ja ruokakassien kanssa alhaalla parkkihallissa automme vieressä. Se oli jotenkin siirtynyt tänne. Siskoni varoitti minua menemästä alatasoille: Siellä asui vaarallinen, hirveä noita.
Noita
Seuraava osa unta oli omituinen ja hämärä. Menin siskoni kanssa kurkistamaan parkkihallin kaiteen yli alemmille tasoille. Pelkoa tuntematta (iloisina?) hyppäsimme kaiteen yli alhaalla näkyvään mustaan veteen ruokakasseinemme. Paikka oli kolkko, pimeä. Kelluin vedessä kuin ongenkoho, pomppien aaltojen mukana. Ajattelin itsekseni: Tällaista se on, olla alitajunnan vietävänä. (Vesi = sisääni kertynyttä itkua.) Sitten muistan halanneeni vedessä vettynyttä ranskanleipää ja lähes itkeneeni onnesta. Tunsin voimakasta lämpöä siinä kelluessani. Noita raivostui meille, kun kieltäydyimme pelkäämästä. Se heitti meidät ulos auringonpaisteeseen.

Olin sisäpihalla, juoksin ihmisten mukana pitkin punatiilistä (yliopisto?)kampusta. Päädyin katolle. Minulla oli yhä toisessa kädessäni raidallinen ostoskassi täynnä ruokaa. Katolla noita puhui meille kaikille. Se näytti pihan keskellä olevaa vesiallasta, jonka keskellä oli pyörre. Se varoitti meitä menemästä lähelle, tai hukka meidät perii. Vedessä ui niitä vanhoja merihirviöitä, joita aikoinaan piirrettiin kartan reunoille. Noita pelotteli niillä pitääkseen meidät loitolla. Halusin vain takaisin autolle, että pääsisin Dyykkarin luo. Ymmärsin, että ainut tapa päästä takaisin oli hypätä veteen. Noita yritti estää minua.

Kun osuin veteen, siinä kelluneet pienet eliöt muuttuivat äkkiä valtaviksi. Viherlevät paisuivat niin suuriksi palloiksi, että olisin mahtunut niiden sisään ja muuttuivat verenpunaisiksi ja vaarallisiksi. Vai kutistuinko minä? Siskoni kellui vieressäni. Meistä oli hauskaa, että levät olivat muuttuneet. Pienet asiat olivatkin muuttuneet vaarallisiksi. Noita oli vihainen, kun emme vieläkään pelänneet.

Kaiken aikaa pitkin unta ensimmäinen uni palasi mieleeni välähdyksinä. Oli kuin olisin yrittänyt ratkaista näitä kahta ongelmaa yhtä aikaa.

Mitäköhän hemmettiä alitajunnassani nyt tapahtuu? Onko noita osa, joka vahtii itkua, ettei se pääse pintaan? Haluaako se minun pelkäävän itkuani vai itseään? Miltä se minua suojelee?

27.6.2015

Vain rauhaa sielu kaipaa

Näemmä olen unohtanut laittaa ylös, että pari päivää otsalihasten aukeamisen jälkeen myös itkunpidätyslihakseni rentoutuivat ja olivat kipeät kaksi päivää.

Olen pitänyt rokulipäivää. Nyt ei vain jaksa. Lapset ja reissaaminen ovat väsyttäneet ja narsisti-eksä tekee parhaansa imeäkseen meistä viimeisetkin mehut. Yritän nyt hokea itselleni, että hänen viimeisin tempauksensa on itse asiassa onnenpotku, koska vihdoin päästään puimaan auki tätä tulehtunutta tilannetta viranomaistahon kanssa, mutta en osaa olla murehtimatta. Olen katsonut koko päivän leffoja ja syönyt suklaata. Koen ansainneeni lepoa.

Ukkosrintamat pyörivät taloa ympäri, mutta yksikään ei tule päälle. Pitäisi kai olla tyytyväinen, mutta tämä painostava ilma vain pahentaa tunnelmaa, jos pysähtyy miettimään tulevaa. Voisi listata ylös asiat, jotka pitää ainakin sanoa, kun menemme kuultaviksi, jos ne sitten lakkaisivat pyörimästä mielessä.

Onneksi voi järjestellä kaverin kanssa tulevaa festarireissua. On sentään jotain positiivistakin, jotain mitä odottaa innolla.

23.6.2015

Vuodatus

Minua ahdistaa:

- Koulutuspalvelun järjestäjän huono asiakaspalvelu ja byrokratia. Minulta vaaditaan tietoja, joita ei voi saada ja ehdotetaan että keksin ne päästäni. Tärkeintä on saada lomakkeet täytettyä, tietojen oikeellisuudella ei ole väliä. Mitään ei voi skannata, vaan kaikki pitää toimittaa paperikirjeinä, jopa sähköpostit (!).

- Kissa, joka rääkyy ja vaatii huomiota.

- Lapset, jotka vaativat huomiota, keskeyttävät jokaisen ajatukseni, saavat raivokohtauksia ja tappelevat keskenään.

- Narsisti-eksä, joka on päättänyt ajaa meidät hulluiksi.

- Essee, jota en saa valmiiksi, koska en ehdi istumaan rauhassa alas ilman, että joku tulee hetken päästä kysymään jotain.

- Köyhyys. Rahat ei vain riitä. Asialle ei kuulemma voi tehdä mitään, ennen kuin on saatu päätökset työkkäristä ja Kelasta ja meille on syntynyt velkaa riittävän monelta kuukaudelta.

- Epätietoisuus siitä, saanko myönteisen päätöksen omatoimisesta opiskelusta. Asian käsittelijä on sitä mieltä, että homma on läpihuutojuttu, mutta hän jää kohta kesälomalle ja lomittaja voi olla eri mieltä. TE-keskus ei pääse keskenään selvyyteen edes siitä, millä lomakkeella asiaa pitää anoa, kun nettipalvelu tarjoaa eri lomaketta kuin asiakaspalvelija.

Ei pitäisi stressata. Yksi asia kerrallaan. Pitäisi istua alas ja kirjoittaa se hiton essee. Heittää lapset ja Dyykkari siksi aikaa pihalle leikkimään kissan kanssa. Huomenna tappelee sitten narsisti-eksän kanssa. Ylihuomenna kerää paperit TE-keskukselle ja pistää ne postiin. Kun rahat loppuvat totaalisesti, ottaa hatun kouraan ja pyytää lainaa Dyykkarin vanhemmilta.

Onnistumisia:

- Eräretki lasten kanssa. Kaikilla oli hauskaa, kalaa tuli, opittiin tekemään nuotio ja pitämään tulta yllä, pystyttämään teltta ja kalastamaan virvelillä.

- Keksin ottaa käyttöön tulostaulun kotitöiden tekemisestä. Lapset siivoavat keittiön pyytämättä, minun tarvitsee vain istua sohvalla ja ihailla. Lopuksi saa tarkastaa jäljen ja antaa luvan laittaa rastin tulostaululle. Neljästä rastista saa jälkkäriä ruuan jälkeen.

- Dyykkari on ollut huomaavaisempi ja yrittänyt parhaansa. Neuvottelemme asioista enemmän. Koen hänet taas läheisemmäksi. Me kaksi yhdessä myrskyä vastaan.

- Kasvimaanpätkäni on täynnä itäneitä pikkutaimia. Voi olla, että saadaan jopa satoa, jos ilmat alkavat lämmetä. Ilmaisia vihanneksia!

- Ruokakomeroa riivannut hiiri jäi vihdoin loukkuun.

- Pyykkikasa on kutistunut pyykkikoriin mahtuvaksi ja ruokaa on.

- Sain eilen illalla katsoa rauhassa elokuvan ja syödä Dyykkarin tuoman suklaalevyn ilman, että joku halusi siitä puolet.

- Varhaisteinin itseinhokohtauksiin löytyi yksi toimiva konsti: Kehuminen. Nyt, jos hän rupeaa huutamaan, ettei osaa ja AINA sössii kaiken, kehumme häntä joukolla. On toiminut tähän asti. Vaikka lapsi ei kehuja suostu vielä kuuntelemaan, hän sentään alkaa hymyillä.

20.6.2015

Unessa uusi osa

Näin unta, jossa oli vanha kartano. Tulin sen kuistille. Dyykkari istui kuistin portailla vähän alempana lukemassa lehteä. Portaita pitkin nousi valtavan kokoinen kovakuoriainen. Se oli musta ja punainen ja jos olisin nähnyt sellaisen omassa puutarhassani, olisin olettanut sen karanneen jostain eksoottisten eläinten kokoelmasta. Se oli aivan liian suuri Suomen luontoon. Kiljuin Dyykkarille, mikä tuo on ja vaadin häntä häätämään sen. Hän tarttui eläimeen, joka nyt näytti enemmän vesinokkaeläimen ja hyönteisen risteymältä ja entistäkin isommalta ja naureskellen laittoi sen vaatekassiini, joka oli portailla. "Ei, ei sinne!" huusin. En halunnut koskea ötökkään, eläimeen, mikä se olikaan. Poimin maasta märän sanomalehden ja heitin otusta sillä. Se karkasi kassista, mutta ryntäsi pian takaisin kuistille. Nyt se näytti jo suomuiselta pikkulapselta, jolla oli nokkaeläimen nokka ja pyrstö. Otus ryömi pelottavan nopeasti pitkin kuistia, mutta pysähtyi katsomaan minua. Kiljuin pelosta ja yritin häätää sitä pois. Silloin se hyökkäsi kiinni kurkkuuni ja heräsin.

Herättyäni tajusin kyseessä olevan lapsiosan. Se oli tehnyt itsestään kovakuorisen ja pelottavan, jotta sitä ei enää satutettaisi. Se pyrki luokseni saadakseen apua, dissosiaatiota ylläpitävä pelko sai minut ajamaan sitä pois. Sovimme rauhasta ja se meni teilleen. On todennäköistä, että eilisen kipuhelvetin tuloksena osia nousee nyt taas urakalla jonkin aikaa.

Kuinkas sitten kävikään

Nukuin puolitoista tuntia, kunnes heräsin puhelinsoittoon. Dyykkari halusi varmistaa, että jos hän jää bileisiin yöksi, minua ei haittaa. Kirosin mielessäni känniläisen logiikkaa. Olin onnistunut nukahtamaan ilman häntä, kivun uuvuttamana. Olin etukäteen sanonut hänelle, etten välttämättä saa nukahdettua ilman häntä. Plus olen aina huolissani, kun hän lähtee pämppäämään. Kun en ollut vastannut hänen viestiinsä, hän olisi voinut olettaa, että nukun jo, ja pämpätä aamuun ja antaa minun nukkua.

Tietenkään en saanut enää nukahdettua. Pyörin sängyssä ja kelasin päässäni koko elämäntarinaani. Mietin tuskastuneena, miksi hitossa haluan miettiä mielensärkijää tällaisena hetkenä. Minulle vastattiin, että saatan esiin nousseita osia ajantasalle. Tuntia myöhemmin soitin Dyykkarille, että jos tulisinkin hakemaan hänet jo nyt. Olen kipeä enkä saa unta yksin. Todella tarvitsisin häntä. Tämä sopi hänelle, joten puin ja lähdin ajamaan. Kun pääsin perille, miehellä ei ollut lähtöaikeita lainkaan. Hän oli iloinen nähdessään minut, koska paikalla oli niin paljon ”minuntyylisiäni” ihmisiä, joihin ehdottomasti haluaisin tutustua. Katselin ympärilleni ja näin alkkiksia, koiran hakkaajia, syrjäytyneitä ja moniongelmaisia, rikkinäisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka mieluummin joivat kipuunsa kuin kohtasivat sen syyt. Totesin, etten halua tutustua näistä yhteenkään ihmiseen. Haluan vain kotiin rakkaani kanssa. Sanoin, että minulla on ollut koko päivän jäätävä migreeni ja olen vain oksentanut pimeässä huoneessa (mikä ei ollut kovin kaukana totuudesta). Sain myötätuntoa ympärillä olleilta ihmisiltä, mutta Dyykkari (joka oli omien sanojensa mukaan kännissä kuin sika) keskittyi pukemaan kaverilleen (mies) rintsikoita ja nauroi, kuinka hänen akkansa kiihottuu tällaisesta. Heitin juomani hänen naamalleen ja marssin autoon.

Autosta soitin miehelle, että tulee sinne. Pitää jutella. Suostui tulemaan. Kun hän pääsi autoon, hän ihmetteli, mikä minulla oli. Totesin, että olen sanonut kolmella eri tavalla, että minuun sattuu ja haluan vain kotiin. Lopulta saimme sovittua, että käymme sanomassa hyvästit illan isännälle, Näädälle, koska minä en ollut vielä tavannut häntä lainkaan, ja lähdemme sitten ajamaan pois. Näädällä oli omat bileet talon yläkerrassa. Kun pääsimme sinne, ihmiset jostain syystä valuivat perässämme. Paikka, joka oli ollut talon hiljaisin, muuttui yhtä meluisaksi kuin alakerta hetki sitten. Tervehdin Näätää, totesin etten ole juhlakunnossa ja että me lähdemme nyt. En voi sanoa kuulleeni, mitä kaikkea hän minulle sanoi, meteli raastoi korvia. Dyykkari oli tässä vaiheessa kadonnut tupakalle kaverinsa kanssa, jolle kuulemma halusi vielä sanoa vielä yhden jutun. Siellä rupesikin sitten juttu luistamaan, ja äijä juurtui pihalle.

Lopulta pyörryin. Olin puhumassa Tupruttelijan ja Näädän kanssa siitä, kuinka nyt oikeasti pitää lähteä ja halusin päästä parvekkeelle hakemaan Dyykkarin, mutta he seisoivat tielläni. Silmissä pimeni ja löysin itseni vaakatasosta. Kaatuessani olin lyönyt pääni makeasti lattiaan. Onneksi rastat tarjosivat vähän pehmennystä. Tärisin lattialla aikani. Onneksi paikalla oli ihmisiä, jotka tiesivät minun saavan näitä kohtauksia ja saivat hullut humalaiset rauhoittumaan. Minut laitettiin kylkiasentoon tärisemään. Kun tokenin, todellakin halusin vain pois. Tupruttelija lähti etsimään Dyykkaria, minä torkuin hetken kenkieni päällä. Lopulta sain revittyä miehen mukaani ja sain menemään perille, että olin kaatunut ja loukannut pääni ja halusin POIS.

Kun pääsimme alakertaan, Dyykkari halusi vielä syödä jotain ja katosi keittiöön. Istuin penkille itkemään. Tämä sentään sai hänen huomionsa ja hän kysyi, miksi itken. ”Sinun takiasi!” Ryntäsin talosta ulos, menin autoon ja käänsin sen. Soitin Dyykkarille, että juoksee tai jää kyydistä. Mies pääsi autoon, minä pääsin ajamaan sieltä pois. Karjuin äijälle, kuinka hän saa minut tuntemaan itseni koiranpaskaksi, kun pienintäkään empatiaa ei ole tarjolla. Kuinka olen ollut aivan hirveissä kivuissa sinä päivänä, eikä minulla ollut ketään. Kuinka saan empatiaa hänen kavereiltaan, jotka eivät edes tunne minua, mutta häntä ei kiinnosta, jos olen kipeä tai saan sairauskohtauksen tai lyön pääni. Mikään ei kiinnosta häntä.

Hän vastasi toteamalla olevansa paska. Meinasin ajaa ojaan. Voi vittu, kun kaikki pitää aina kääntää siihen! Eikö nyt vihdoin voisi uskoa, että on ihana ihminen, joka vain toimii välillä kuin vitun idiootti!!! Kun vihdoin sain miehen kotiin ja sänkyyn, hän tunnusti minulle sen, mitä olin jo epäillytkin. Bileissä oli mennyt muutakin kuin alkoholia. Mikään ihme, siinä porukassa. Keskityin siihen, että saisin hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan (koska lapset). Lopulta hän alkoi kuorsata. Katsoin, että minulla meni puhelinsoitosta yli kolme ja puoli tuntia siihen, että pääsimme kotiin ja vielä tunti siihen, että hän nukahti. Todellakin ihana juhannus.


Jahka tuo äijä tuolta herää ja toipuu krapulastaan sen verran, että kykenee järkevään keskusteluun, pitää käydä tämä läpi. Tämä ei voi jatkua näin. Hän on testannut minua jo yli kaksi vuotta! Eikö vihdoin voisi uskoa, että minä en ole lähdössä mihinkään (paitsi jos tämmöinen jatkuu), että hän on niin hyvä ihminen, että ansaitsee minut, eikä minua tarvitse koko ajan työntää pois ”koska kohta kumminkin sattuu”. Tämä suhde on nyt kaatumassa siihen, että mies sinnikkäästi määrittelee ihmisarvonsa alemmaksi kuin lehmänläjä ja uskoo siksi, ettei kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä (paitsi jos he ovat syrjäytyneitä tai muuten rampoja). Tästä syystä hänen pitää rangaista itseään aina, jos elämässä tapahtuu jotain hyvää. Jos elämässä tapahtuu jotain pahaa, se nyt oli arvattavissa ja hän ansaitsi sen, koska on sössinyt elämänsä. Ja koska hän on täysin arvoton, minun täytyy olla hullu tai ainakin minua pitää halveksia, kun alennun olemaan tuollaisen ihmisen kanssa. Isänsä vielä meni sanomaan, että olen Dyykkarin kanssa vain, kunnes minulla alkaa mennä paremmin ja sitten lähden lätkimään. Taas sai viime yönä rauhoitella itkevää miestä ja vakuuttaa, että asia ei ole näin. Minä rakastan häntä. Olemme kaksi rikkinäistä ihmistä, jotka ovat löytäneet toisensa. Meistä kasvaa yhdessä vahvempia kuin koskaan ja voimme haistattaa tuollaisille ihmisille pitkän paskan. Mutta se vaatisi sen, että Dyykkari alkaisi vihdoin arvostaa itseään. Muuten tästä ei tule hevon vittuakaan.

Savusaunan vaarat

Juhannuksen kunniaksi täällä lämmitettiin vanha savusauna. Käytiin saunomassa oikein kunnolla, minä, Dyykkari ja lapset (-1). Tuloksena oli se, että väsähdin aivan totaalisesti. Siitä huolimatta kävin heittämässä Dyykkarin bileisiin. Hänen piti alun perin viettää koko juhannus lasten kanssa, mutta sitten he kävivät yhdessä kalalla (tästä on puhuttu jo vuosia) ja Dyykkarilla oli niin kivaa, että hän koki taas, ettei ansaitse sitä. Joten piti saada pää sekaisin. Tästähän hän ei voinut sanoa minulle etukäteen mitään. Jos olisi, en olisi vienyt. Alun perin hänen piti mennä vain kalalle parin kaverin kanssa, mutta sitten hänet kutsuttiin tuonne pippaloihin ja sinnehän piti mennä.

Kun pääsin takaisin kämpille, olin niin väsynyt, että menin suoraan nukkumaan. Kun heräsin pari tuntia myöhemmin, päätäni särki enemmän kuin koskaan. Voin rehellisesti sanoa, että muistan vain kaksi tapausta aikuisiältäni, jotka olivat yhtä kivuliaita: Kun sain purentakiskon ja leukalihakseni rentoutuivat ja niissä olleet kuona-aineet lähtivät liikenteeseen. Kun minulle tehtiin raskaudenkeskeytys, joka ei tietenkään mennyt niin kuin piti. Tällä kertaa syynä oli se, että kasvojeni yläosan lihakset olivat rentoutuneet otsasta poskiin.

Dyykkari oli juhlissa, joten minulla ei ollut ketään, jonka syliin ryömiä. Join vettä, ikävöin, valitin päänsärkyä ja laitoin lapsia nukkumaan. Kävin välillä sängyssä makaamassa ja hoin itselleni, että tämä kipu hellittää jahka vain nukahdan. Kipu oli niin paha, että minua oksetti. Lähdin alakertaan oksentamaan.

Istuin vessanpöntöllä miettien oliko nyt varmasti paras ratkaisu laskea perseensä posliinille vai pitäisikö sittenkin vaihtaa toinen pää tyhjennysvuoroon. Yritin auttaa kehoani kaikin tavoin pääsemään kuona-aineista eroon, joten jos jotain vain tuli ulos, aina parempi. Siinä istuessani ensin oikean jalan pohje, sitten molemmat jalkani alkoivat täristä. Olin siitä kiitollinen, koska olen lukenut, että täriseminen poistaa kipua kahdella tapaa: ensinnäkin tärisevät lihakset pystyvät käyttämään kuona-aineita pois aineenvaihdunnassaan ja toisekseen hommassa vapautuu endorfiineja, kehon omia kipulääkkeitä. Joten istuin pöntöllä, tärisin ja tein parhaani itkeäkseni oloa ulos.

Lopulta päätin tärisseeni tarpeeksi ja päätin ryömiä yläkertaan peiton alle. Portaiden nouseminen vei kaikki voimat. Oksetti yhä, joten nappasin lastenhuoneesta tyhjän karkkilaatikon. Voin pahoin, halasin karkkilaatikkoa ja yritin tyhjentää vatsaani. Tärisin, minkä voin. Makuulla tärisivät pakarat ja pohkeet. Yritin houkutella itkua ulos, sillä tiesin sitä olleen lukittuna kasvojeni lihaksiin. Ikävöin Dyykkaria ja naureskelin sille, kuinka karkkilaatikosta oli tullut minulle Companion Cube.

Kävin useaan kertaan alakerrassa houkuttelemassa oksennusta ulos, mutta edes sormien kurkkuun työntäminen ei auttanut. Tajusin, ettei minua oksettanut per se, vaan kehollani oli vain ollut tarve tulla kuunnelluksi ja kokea yökkäily.

Toisella pönttövuorolla täristessäni ja tyhjentyessäni ilmaantui osa, joka on saanut minut näkemään unia vessanpöntöistä ja pissaamisesta oudoissa paikoissa. Sain sen olkapäälleni ja sain jopa pissattua vähän. Se itki onnesta. En silloin tiennyt, miksi sillä on ollut niin kova tarve pissata kaikki nämä vuodet, mutta nyt se vihdoin sai tarvitsemansa kokemuksen.

Lopulta uskalsin todeta, että voisin päästä yläkertaan. Kipu oli aivan hirveää. Edes juominen ei enää onnistunut. Oksentamisen yrittäminen oli saanut nieluni lukkoon. Pystyin vain syljeskelemään. Huuhtelin suuni, keräsin itseni ja aloitin portaiden valloituksen. Sängyssä keskityin houkuttelemaan itkua ulos tietäen samalla tuskallisen hyvin, etten voisi ulvoa tai karjua tuskaani pihalle (kuten kehoni halusi), koska lapset olisivat heränneet ja pelästyneet. Tässä talossa meidän makkarin ja lastenhuoneen välissä ei ole edes ovea. Tästä rajoituksesta huolimatta onnistuin nyyhkyttämään niin tehokkaasti, että vihdoin kahden tunnin jälkeen kipu laantui niin paljon, että sain nukahdettua.

Mielenkiintoisin hetki itkussa oli, kun raiskattu osani, peräsuoleni, alkoi itkeä. Minut valtasi voimakas paha olo, joka lävisti koko kehoni. Se iski peräaukostani suoraan otsaani. Nyyhkytin olon ulos ja taas se iski, 3-4 kertaa. Mielenkiintoista, että raiskatuksi tulemisen suru oli varastoitu otsaani. En olisi sitä osannut sieltä etsiä. Jossain välissä myös se vessahätää kokenut osa tuli paikalle ja jakoi kanssani muiston. Muistossa joku pahoinpiteli minua ja huusi, koska olin pissannut sisälle kuin jokin eläin. Päädyimme yhdessä osan kanssa siihen lopputulokseen, että syy ei ollut minun, vaan tilanne oli sen aikuisen järjestämä. Näin osa pystyi yhdistymään minuun.

Lopulta nukahdin. Mitä sitten tapahtui, on niin pitkä tarina, että se ansaitsee oman postauksensa.

18.6.2015

Lapset

Ensimmäinen aamu alkoi ripulilla. Toinen aamu alkoi tappelulla. Kolmantena minut kirjaimellisesti potkittiin hereille, kun lapsi oli nähnyt painajaista ja ryöminyt väliimme. Tuo lapsi ei osaa nukkua hiljaa paikallaan. Ensin uneeni läpsähti käsi, sitten jalkani joutuivat pommituksen kohteeksi. Kun valitin Dyykkarille kohtelustani, hän totesi että minun pitää vain tottua siihen.

Varhaisteini koettelee hermoja. Ja naurattaa. Vaikka ei sovi nauraa, kun toisella on tarve kokea raivokohtaus, mutta tässä hetkessä ei nyt ole mitään suurempaa vikana. Pitää siis suuttua siitä, kun joku on pistänyt leipäpussin jääkaappiin. Erityisen hyvä on tapella salaatin syömisestä, koska salaatti on perseestä ja minä pakotan hänet syömään sitä vain, koska vihaan häntä.

Tämä lapsi oli alkuun suosikkini, mutta nyt hän tekee kaikkensa saadakseen minut raivoihini. Kun pyydän häntä siivoamaan jälkensä, hänen ei tarvitse. Minun tavarani voi hyvin rikkoa, eiväthän ne ole hänen. Ihan sama, ei oo välii. Kun ilmoitan, että kohta on nukkumaanmenoaika, hän pistää täyden sodan pystyyn. Hän on nauranut minulle, kun olen sanonut olevani niin köyhä, ettei minulla ole varaa ostaa asiaa x (vaikka hänellä on). Nauraminen on minusta todella loukkaavaa, vaikka yritänkin työstää asiaa. Mitä väliä sillä on, että lapsi nauraa minulle? Eikö se vain kerro siitä, että hän haluaa nyt olla minulle ilkeä ihan vain siksi, että olen hänen lähipiirissään se, joka tiukimmin pitää säännöistä kiinni ja hänellä on tarve tapella sääntöjä vastaan? Tai sitten osuin arkaan paikkaan, en tiedä.

Dyykkarin lapset tuovat minussa esiin tukahdutettuja vihantunteita lapsiosiani kohtaan. Olen raivoissani nuorimmalle lapselle, kun menee uskomaan äitinsä propagandaa isästään. En vieläkään halua uskoa itsessäni sitä "vikaa", että luotin ja uskoin vanhempiini niin pitkään kun tein. Olen kateellinen lasten energiasta ja kiinnostuksesta elämää kohtaan. Minulle on opetettu, että sellainen on syntiä, ja yritän päästä tästäkin ajatuksesta irti. Yritän muistuttaa itselleni joka välissä, että lapsi ei tee mitään ilkeyttään. Lapsi tekee, koska ei osaa toimia muuten, ei tiedä toimivansa väärin, kokee tarvitsevansa huomiota eikä osaa pyytää sitä, kokee voimakkaita tunteita eikä osaa käsitellä niitä ja heittää raivarit. Lapsi tekee, koska hän on lapsi.

Luulin jääväni tänään yksin, jotta saisin tehtyä viimeisen esseen pois. Jäinkin kotiin, jotta voisin lukea toisten blogeja ja väsyä. Taidan mennä jatkamaan loppuun ne viime yönä poikki potkitut uneni.

16.6.2015

Unia

Näin viime yönä saman unen kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kun pääsin unen loppuun totesin sen olleen merkityksellinen ja halusin muistaa sen hyvin. Aloin miettiä, miten uni alkoi, mutta en muistanut. Tästä syystä näin unen uudelleen, pikakelauksella. Valitettavasti en siltikään muista unta kovin hyvin. Se alkoi kahdella sisarella, jotka olivat samassa huoneessa. Jotenkin siitä päästiin suureen huijaukseen, jossa sisarukset saatiin eri kerroksiin ja huijari pääsi hyökkäämään toisen kimppuun. Oli poliiseja ja pakoja ja yrityksiä pysäyttää huijari. Unen juoni olisi kattanut helposti yhden täyspitkän toimintaleffan. Tunnelma oli "pakko": Jotain oli jatkuvasti pakko tehdä, vaikka ei tiennytkään, mitä. Pakko oli, tai jotain pahaa kävisi.

Unessa esiintyneet hahmot ja osat olivat minulle uppo-outoja. Mielestäni tässä unessa tapasin tyyppejä pääni sisältä, joihin en ole ennen tutustunut. Heidän motiivinsa eivät ole minulle tuttuja. He myös ovat vanhempia kuin 4-6 -vuotiaita.

Toisen unen muistan paremmin. Metsän keskellä oli pitkä nurmikaistale, leveä kuin kiitotie. Se jatkui molempiin suuntiin kilometrikaupalla. Keskellä nurmea oli kaksi valtavaa seisovaa pöytää, jotka nekin jatkuivat silmänkantamattomiin. Ihmisiä oli molemmin puolin pöytiä tarjottimineen poimimassa pöydästä kuka mitäkin. Livahdin johinkin väliin, mutta koin, etten saa ottaa tarjottimelleni mitään, koska en aloittanut jonon päästä. Ympärilläni oli laiminlyöjän ikäisiä naisia, jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota etuiluuni ja puhuivat ylitseni.

Neuvoin puhelimeni kautta jotakuta facessa tarttumaan tarjottuun tilaisuuteen. Aina voi kouluttautua ja ikä on vain numero. Lopulta etenin niin pitkälle linjastoa pitkin, että näin jonon alkupään. Ilahduin ja liityin joukon jatkoksi. En kovin pitkään ehtinyt siinä odotella, kun joku tuli ilmoittamaan, että on turha odottaa pidempään, paikka on suljettu. Tähän asti oli ollut aurinkoinen päivä, mutta nyt valo olikin erilainen, aurinko oli niin matalalla. Katsoin kelloa, se oli seitsemän. Kirosin itseäni, kun olin käyttänyt koko päivän jonottamalla turhaan niiden vanhojen muijien keskellä hyötymättä siitä mitenkään ja tuhlannut mahdollisuuteni. Jäin nälkäiseksi. Heräsin rakkoni kouristeluun, jonka olen oppinut tarkoittavan sitä, että kehoni panikoi voimakkaan hylkäämiskokemuksen vuoksi ja yrittää tyhjentää rakkoni.

Ensimmäisen unen perusteella odotettavissa on uusia osia, jotka nousevat käsittelemään ongelmiaan tietoisuuteen. Toisen unen perusteella käsittelen yhä kokemustani tarpeitteni ohittamisesta lapsuudessani: Kuinka kaikkea mahdollista oli tarjolla, mutta minut opetettiin olemaan ilman. Laiminlyöjä olisi voinut valita helliä minua pienenä, mutta hän antoi mielensärkijän pelotella itsensä siitä irti. En muista, milloin olisin viimeksi halannut häntä tai hän olisi halannut minua. Olisin voinut aloittaa telinevoimistelun, mutta se oli mielensärkijän mielestä turhuutta, koska en ollut halunnut jatkaa balettiakaan. Sen sijaan tarjottimelleni lätkittiin viulunsoittoa kahmalokaupalla vastustuksestani huolimatta.

Unessa oli nähtävissä myös se, miten pelkään elämäni valuvan hukkaan. Opiskelen vuodesta toiseen, katson kuinka kaverini etenevät elämässään, saavat lapsia, reppureissaavat ja rakentavat laajan kaveripiirin. Minä taistelen perustoimeentulon kanssa, hoidan muiden lapsia ja kykenen matkailemaan vain pääni sisällä. Vaikka tilaisuuksia tarjoutuu, en koe olevani oikeutettu tarttumaan niihin, vaikka muille niin neuvonkin. Elät vain kerran, kuten eilisessä Simpsonit-jaksossa laulettiin. Pelkään, että kun vihdoin saan tilaisuuden alkaa rakentaa toivomani kaltaista elämää, on liian myöhäistä, aika on loppu.

14.6.2015

Oivallus vie eteenpäin

Eilen hampaita pestessä tajusin, miksi pelkään narsisti-eksää: Minulla on tarve pelätä jotakuta. Pelko on niin tuttu ja turvallinen tunne, etten enää osaa olla pelkäämättä. Palanen loksahti kohdalleen, ja pelko lakkasi. Tuli kevyt olo. Nauratti. Että onkin pitänyt pelätä ihan turhaan kaikki nämä vuodet.

Nyt ei narsisti-eksän tapaaminen enää pelota, ärsyttää vain. Olo on kevyempi ja kiinnitän enemmän huomiota ympäristööni. Aivan, kuin olisin herännyt unesta. Oho, tuossa on noin kaunis vanha kartano. Oho, syreenit kukkii. Missä vaiheessa puihin puhkesi lehti?

Olen kyllä saanut tehdä rankasti töitä palasen loksahtamisesta lähtien. Olen saanut tietoisesti kertoa itselleni, ettei enää tarvitse pelätä. Huomauttaa, ettei pelko ole mukava tunne, enkä minä halua kokea sitä, ellei ole pakko. Ja jos pelkään koko ajan, mistä tunnistan, milloin kannattaa pelätä? Ketä hyödyttää, jos minä pelkään koko ajan. Kuulemma mielensärkijää, mutta eihän mielensärkijä ole koskaan tyytyväinen, tunsin minä sitten mitä tahansa. Minä en pysty vaikuttamaan siihen ihmiseen: Vaikka kuinka pelkäisin, ei hän muutu siksi isäksi, jota kaipaan.

Seuraan vierestä, kun Dyykkari leikkii lastensa kanssa merirosvoja ja jokin sisälläni paranee. Tällaista sen pitäisikin olla. Hauskanpitoa lasten ehdoilla, turvallista ja rentoa yhdessäoloa.

12.6.2015

Eksä-ahdistus

Dyykkari on ollut rikki. Tehnyt asioita, joita ei ole ikinä ennen tehnyt tai sitten niin kauan sitten, etten enää muista. Kuten tarttunut minuun ja vetänyt kunnon karhunhalaukseen, kun mennään nukkumaan. Pyytämättä. Normaalitilaansa verrattuna tuo mies on ollut lähes iilimato. Veti parhaan kaverinsa kanssa nollausillan, saunoivat, joivat kaljaa ja puhuivat jaskaa.

Minä olen ollut rikki. Olen ollut niin ahdistunut, etten ole meinannut saanut nukahdettua. Olen nähnyt unia, jossa narsisti-eksä on hyökännyt kimppuumme veitsin ja kirvein. Hänellä on ollut oma pikku-armeijansa, aseistettu narsistin hovi, joka on piirittänyt automme ja olemme joutuneet soittamaan poliisit. Olen nähnyt unia, joissa olen juossut häntä karkuun lapsi sylissäni, unia, joissa olen tappanut hänet. Unia, joissa hänen hovinsa jäsen on tappanut minut tai Dyykkarin.

Puhuttiin saunan jälkeen tulevasta. Dyykkari totesi, että jos tulee tilanne, että mennään lasta hakemaan ja eksä ei anna lasta mukaan, niin hän vain kysyy, että onko nyt varmasti niin että aiot sopimusta rikkoa ja sen jälkeen lähdetään vain pois. Otetaan myöhemmin yhteyttä asianajajaan ja pistetään asiat eteenpäin. Kerroin unistani. Dyykkari totesi lyhyesti, että jos eksä rupeaa jotain riehumaan, niin yksi tönäisy ja se loppuu siihen. Tajusin, että vaikka eksä onkin minua isompi ja vahvempi, Dyykkarille hän ei pärjää. Ja ei me todellakaan olla menossa sinne sotimaan. Se ei ole lapsen etu.

Taas alitajuntani on lietsonut piruja seinille, pumpannut niitä isommiksi ja isommiksi unohtaen todellisuuden kokonaan. Eksä ei ole mielensärkijä. Eksä on riehunut puukon kanssa vain lapsensa perässä, tilanteessa jossa vain verisukua on ollut paikalla. Niin kauan kun paikalla on joku muukin, hän pitää kulissit pystyssä.

Katseeni osuu jääkaappimagneettiin, joka muistuttaa, etten pelkää tulevaa. Yritän muistaa sen.

11.6.2015

Taas saa kasvatella lehmän hermoja. Helvetti.

Essee pitäisi palauttaa viimeistään sunnuntaina. Ensi viikonloppuna piti olla viimeinen päivätapaaminen, jonka jälkeen alkaisivat yön yli kestävät tapaamiset. Narsisti-eksä ilmoitti nyt, ettei anna lasta isän mukaan vedoten ei yhtään mihinkään konkreettiseen.

Olin innoissani lukemassa esseen lähdekirjallisuutta, kunnes tuli tuo ah-niin-ihana viesti.

MIKÄ HELVETTI SIINÄ ON, ETTÄ KUN LAPSELLA ON RAKASTAVA ISÄ, 
LAPSI EI SAA ISÄÄNSÄ TAVATA????

Minä olisin antanut vaikka mitä, jos olisin saanut isän, joka ei olisi raiskannut. Joka olisi vienyt leikkipuistoon ja näyttänyt myyränkoloja. Joka olisi opettanut, miten tietokonetta käytetään, miten koneet toimii, vienyt kalaan.

Nyt tällä lapsella olisi sellainen isä, mutta äiti tekee kaikkensa, ettei isä vain saisi nähdä lastaan. Helvetti. Olen raivoissani. Olen peloissani. Olen pettynyt. Olen surullinen.

Olen henkisesti aivan hukassa, koska alitajuisesti narsisti-eksä = mielensärkijä. Lapsi minussa ei ymmärrä, miten isi voi olla niin julma, ettei anna lapsen nähdä Dyykkaria, ja menee paniikkiin. Dyykkarihan on ihana, mutta jos isä on tyytymätön, seuraa raiskaus. Tämä kaikki saa minut aivan tolaltani. Minussa käynnistyy miellyttämiskone, joka ryntää heti ylikierroksille. Haluaa sovitella, tehdä aivan mitä tahansa, jotta narsisti-eksä ei enää olisi vihainen.

Järjellä tiedän, että miellyttäminen ja sovittelu vain pahentaa asioita.

Missä olisi se viha, jota tarvitsisin pitääkseni puoleni?

Se on lattianraossa, hiirenkolossa, haudassa. Se purkautuu aivan viattomiin ihmisiin, koska he ovat minulle liian ihania tai rakkaita tai haluavat auttaa. Sellaisille ihmisille minä raivoan. Olenko minäkään aivan järjissäni?

Luin vaativasta persoonallisuudesta ja muistin, että se on joskus kirjattu papereihini. Ei se enää niin vahva ole kuin mitä se on joskus ollut, mutta yhä se minussa vaikuttaa. Se on kuin iilimato, joka tulee ja tekee kaikesta vaikeaa. Haluan pitää kaikki langat käsissäni, ja kun se ei onnistu, suutun. Niin kävi, kun tuli yllättäen se työhaastiskutsu. Niin kävi nyt. Koherenssin tunteeni on kadonnut, vajoan johonkin hemmetin kuiluun, jossa en osaa mitään, en näe mitään.

Ei. Minä en suostu. Minä tulen sieltä ylös ja haistatan paskat sille ämmälle. Saatana. Minä en ala mielenrauhaani menettämään jonkun hullun oikkujen takia. Saman tempunhan se teki viimeksikin, kun piti siirtyä seuraavalle portaalle tapaamisissa. Uhkasi, että lapsi ei lähde mukaan. Sitten hakiessa homma sujui olosuhteisiin nähden lähes ongelmitta.

Missä on se voima, että saisin vedettyä rajan?

Minä haluaisin olla vahva. Minä haluaisin olla niin vahva, että voisin seistä samassa huoneessa narsistin kanssa vajoamatta koomaan. Narsisti on kuin pohjaton kaivo, imuri, joka vetää minusta kaiken energian. Millä hitolla minä saisin tämän loppumaan?!

Googletin taas kaiken tiedon, mitä olen aiemminkin vieraannuttamisesta lukenut. Luin ohjeet olla odottamatta. Asiat vain pahenevat ajan myötä. Luin ohjeet olla neuvottelematta. Vastapuoli ei halua neuvotella, se haluaa riidellä. Luin ohjeet olla luovuttamatta. Lapsen etu on tärkein. Luin ohjeet olla antamatta periksi, olla vahva. Miten helvetissä se onnistuu?!

Kaikissa tapauksissa, jotka päättyivät onnellisesti, etävanhempi oli hakenut itselleen huoltajuutta ja muuttunut lähivanhemmaksi. Tämän jälkeen oli ehkä vielä tarvittu lähestymiskielto, mutta näemmä ainut tapa päästä huoltokiusaamisesta on ottaa vastapuolelta ase - lapsi - pois. Dyykkari ei suostu edes ajattelemaan tuota mahdollisuutta, ellei tilanne mene todella pahaksi - käy vaikka ilmi, että narsisti-eksä pahoinpitelee lasta.

Yritän pitää toivoa yllä, mutta tällä hetkellä näyttää heikolta. Oikeusprosessissa menee todennäköisesti taas se puolivuotta. Puoli vuotta, jona lapsi ei nää isäänsä. Tähän mennessä lapsi on nähnyt isäänsä viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä kaksi vuorokautta. Kuinka monta prosenttia se on lapsen ajasta? Yksi. 99% ajastaan lapsi on narsisti-eksän hovissa, jossa isä on paha, isän uusi puoliso on paha, mummo ja ukki ovat pahoja ja koska isi on paha, isi pakottaa lapsen mukaansa.

Etsin tietoa vieraannuttamisen vaikutuksista lapsen mielenterveyteen. Faktat olivat surullisia. Aloin niitä lukiessani miettiä, että oireet sopivat osin myös Dyykkarin muihin lapsiin. Niihin, joiden äiti ei ole narsisti, mutta on tietoisesti tai tietämättään vieraannuttanut lapsiaan isästään muun muassa muuttamalla satojen kilometrien päähän. Olisin halunnut päästä töihin heitä lähelle, että he olisivat vihdoin voineet tavata isäänsä vaikka joka viikko, jos olisivat halunneet. Mutta ei. Minä petin heidät ja Dyykkarin ja joudun vielä opiskelemaan vuoden toisella puolella Suomea  (jos siis pääsen sisään).

Haluaisin vain itkeä. Haluaisin käydä murhaamassa sen naisen ja tuoda sen lapsen tänne, turvaan. Haluaisin, että huomenna pöydälleni tipahtaisi todistukset opinnoista, jotka minulta puuttuvat ja joulupukki soittaisi löytäneensä minulle vakipaikan läheltä Dyykkarin lapsia. Muuttaisimme sinne ja viikottaiset ajelut ympäri Suomea olisivat historiaa. Ja lehmät lentäisivät ja kissat oppisivat puhumaan.

Pitää vain odottaa ja tehdä niille asioille jotain, joihin voi vaikuttaa. Minä voin tehdä sen esseen. Minä voin tukea Dyykkaria. Sitten minä voin tehdä lisää esseitä, saada nuo opinnot päätökseen, käydä paperisodat ja aloittaa opiskelut, tehdä ne loppuun, etsiä töitä ja alkaa maksaa meidän velkoja pois. Nämä ovat asioita, joihin voin vaikuttaa. Dyykkarin eksän haluamisiin tai tekemisiin en voi mitenkään vaikuttaa, ellen rupea rikkomaan Suomen lakia tosissani, mitä en aio tehdä. Voin tuntea murhanhimoa, ymmärtää tuota tunnettani ja antaa sen mennä. En todellakaan aio tehdä mitään niin typerää. Se akka ei ole sen arvoinen. Se lapsi ansaitsee molemmat vanhempansa, vaikka se toinen onkin hullu.

Huoh.

Tule jo tuleva, tee kaikesta parempi.

10.6.2015

Avautumista

Näemmä minut kutsuttiin siihen haastikseen vain, koska pätevämmät olivat jo saaneet töitä ja koska rekrytoija halusi sanoa minulle "30 vuoden kokemuksella", etten tule saamaan näillä papereilla vakitöitä. Ottivat sinne sitten sen, jolla oli eniten työkokemusta. Miten hitossa sitä työkokemusta voi saada, kun edes pätkätöitä ei saa, ja aina valitaan se, jolla on eniten työkokemusta??

No, palaamme suunnitelmaan B: opiskeluun. Saan toivottavasti tällä viikolla tiedon siitä, pääsinkö sisään vai en. Jos pääsin, alkaa paperisota. Jos sitä sitten vuoden päästä pääsisi edes näihin pätkiin.
_ _ _

Tämän päivän mietelauseen tarjoaa Frank Herbert:

“I must not fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone there will be nothing. Only I will remain.”

Pelon alta löytää itsensä. Tämä on totta.

(Rinkadink & Element - Fear is the Mindkiller)

9.6.2015

Saunassa

Koko postaus on nyt sen verran rajua tavaraa, että kannattaa jättää lukematta, jos on heikolla hapella henkisesti.

Olin katsomassa Game of Thronesia (S05 E06), kun tuli tieto, että saunaan pääsee. Jaksossa kasvoton mies oli juuri todennut, että Arya ei ollut valmis luopumaan itsestään, mutta ehkä hän oli valmis olemaan joku muu. Nuo sanat soivat päässäni, kun vesi huuhteli hiuksiani. Minä todellakin olin valmis olemaan joku muu. Saunassa kiljaisin äkkiä Dyykkarin nimen ja puistelin itseäni. Sanoin ääneen olevani väsynyt kantamaan tätä kaikkea. Päätin, että pesen itseni siitä puhtaaksi. Menin suihkuun ja pesin hiukseni syväpuhdistavalla shampoolla, josta kerroin itselleni, että se pesee ajatuksetkin puhtaiksi. Hankasin itseni kuorivalla hankaussienellä kaikkialta paitsi "sieltä". "Se" alue oli asialistalla viimeisenä.

Olin ostanut aiemmin intiimialueelle tarkoitettua pesuöljyä, koska raavin itseni toistuvasti rikki, mikä johtaa tulehdukseen, varsinkin jos alueelle päätyy tavallista saippuaa. Otin öljyä ja aloin pestä likaiseksi kokemaani aluetta. Joku lapsiosa tuli esiin ja sanoi "pestään veret pois". Sieluni silmin näin pitkät verivanat jotka valuivat reisiäni pitkin. Pesin ne pois ja itkin. Minä pesin ne pois viimeisen kerran, nyt niitä ei enää ole. Se tyttö pystyi vihdoin itkemään sen surun, jota se koki pestessään itseään puhtaaksi silloin kauan sitten. Se itki niin voimakkaasti, että ainut tapa tuottaa tarpeeksi kyyneleitä vastaamaan sen kokemusta oli suunnata suihkun suuttimen vesisuihku kasvoihini. Vasta sitten kyyneleitä valui poskiani pitkin tarpeeksi.

Kun koin olevani puhdas, menin takaisin saunaan. Tarvitsin äidin lämpöä, mutta koska sitä ei ollut saatavilla, heitin pehmeät löylyt ja kääriydyin niihin. Päässäni hoki kaksi lausetta. "Minä olen puhdas" ja "isin sotku". Lopulta joku lapsiosa (eri kuin edellä, tällä oli vaatteet päällä) kysyi, mitä tarkoitan. Totesin sille, että sotku ei ollut minun aiheuttamani, vaan isin. Isin olisi pitänyt siivota se. Ajatus oli niin mullistava, että lähes pyörryin. Kaaduin lauteelle makaamaan.

"Isin sotku"

"Minä olen puhdas"

"Isin sotku"

"Minä olen puhdas"

"Isin"

"Isin sotku"

Raivo.

Se verta vuotanut pikkutyttö, joka oli nyt yhdistynyt vaatetun pikkutytön kanssa, marssi laiminlyöjän luokse ja vaati tätä katsomaan sitä sotkua. Isin sotku, ei minun.

Minä en tätä siivoa!!!

Se pikkutyttö marssi poliisille, tuomarille, ihan kaikkien luo ja huusi, että hän ei tätä siivoa. Tämä ei ole hänen sotkunsa. Mielensärkijä ryntäsi paikalle niin nopeasti, että kaatui. Maassa kontaten hän huusi ja valitti ja vannoi siivoavansa sotkun. Minua pyörrytti niin, etten päässyt pitkään aikaan ylös. Makasin lauteella ja mietin: "Tästäkö syystä minä siivosin sitä taloa kuin hullu?" Itkin onnesta: Olin vapaa! Maailma heitti kuperkeikkaa.

Lopulta nousin ylös ja kävin huuhtelemassa itseni. Suihkussa mieleni kelasi läpi ne kerrat, kun olin siivonnut mielensärkijän sotkuja: Ne kerrat, kun pesin veren pois. Se kerta, kun pesin lasten kylpyammeen pissasta. Kaikki ne kerrat, kun olin siivonnut orgioitten jäljet pois. Annoin veden huuhdella ne kaikki pois. Kääriydyin pyyhkeeseen, otin ison kannullisen vettä mukaani ja ryömin peiton alle katsomaan jakson loppuun. Ei olisi pitänyt. Se päättyi raiskaukseen. Olisi pitänyt jättää viimeiset minuutit katsomatta, mutta en vielä osaa suojella itseäni tarpeeksi. (Tämän huomaa ehkä siitäkin, että vasta viime aikoina olen alkanut laittaa teksteihini varoituksia rajusta sisällöstä tai laittanut vaaralliset tekstit kursiivilla. Aiemmin en osannut suojella itseäni sen vertaa, joten en osannut suojella lukijaakaan.)

Tästä huolimatta: Valtavaa edistystä!

6.6.2015

Elämäni historiikki

Synnyin kultaisella 80-luvulla pedofiilin toisena lapsena, ensimmäisenä tyttärenä. Minun olisi pitänyt olla poika ja ratkaista vanhempieni kaikki ongelmat. Minusta piti tulla maailmankuulu ja elättää heidät ja kun en onnistunut nousemaan huipulle ennen kouluikää, ainut mahdollisuuteni oli päästä rikkaisiin naimisiin. Todistukseni eivät olleet pelkkiä kymppejä. Olin äidilleni kodinhoitaja, isälleni lisätulojen lähde ja ilmainen pano. Olin perheeni pikku-aikuinen, vakava ja huolehtiva. 12-vuotiaasta siivosin sitä paskakasaa pitääkseni sen edes jotenkin asuttavana.

Sain ensimmäiset kaverini yläasteella. Olin normaali teini: Kun tanssilavalla oli keikka, mentiin notkumaan metsänreunaan ja juotiin kaveriporukalla Pink Cattiä. Käytiin vuokraamassa FilmTownista tai Makuunista seitsemän leffaa ja katsottiin ne kerralla putkeen. Kirjoiteltiin peiliin huulipunalla viestejä ja tehtiin värjäyskokeiluja hiuksilla.

Aloin pukeutua mustaan ja pikkuvanhasti: pidin usein liian isoa jakkupuvun takkia. Yritin kävellä mahdollisimman nopeasti ja olla mahdollisimman huomaamaton. Nauraminen oli minulle niin outoa, että jos puhkesin nauruun, kuulostin hirnuvalta hevoselta. Lukiossa kaverini alkoivat olla minusta huolissaan. Oli päiviä, jolloin eristäydyin kaikista.

Pääsykokeiden jälkeen nukuin viikon. Pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä sinne, minne halusin. Opiskelin kolme vuotta, paloin loppuun. Silloinen avokki teki parhaansa tukeakseen minua, mutta hänellä oli minusta aivan väärä kuva. Hän luuli minun olevan se ihminen, jollaisena hän oli minut oppinut tuntemaan: kotiin eristyvä, hiljainen hissukka, joka halusi vain olla rauhassa. Olin kaksi vuotta sairauslomalla, kävin terapiassa, aloitin kuntouttavan opiskelun. Valmistuin, menin naimisiin, sain kaksi keskenmenoa, erosin.

Eropanetuksen lomassa tapasin Dyykkarin. Ihastuin voimakkaasti. Hän vei minut maailmaan, joka oli minulle aivan uusi. Tutustuin psykedeeliseen tranceen. Lopulta riekkumisemme alkoi rauhoittua. Hän sai elettyä teini-iän joka häneltä oli jäänyt väliin ja erojen haavat alkoivat umpeutua. Minä taisin löytää itseni ja kipuiluni alkoi rauhoittua. Asetin itselleni tavoitteita: Halusin valmistua (vihdoin!) ja päästä töihin. Halusin saavuttaa taloudellisen omavaraisuuden. Halusin päästä opintolainastani eroon.

Valmistuttu on, muu on työn alla.

Ammatti, johon yritän päästä, on vain väliporras, tai ainakin haluan ajatella sitä sellaisena. Vuosi opiskeluja (vielä), sitten töihin, pari vuotta töissä että pääsen kärryille ja saan lainat niskasta. Sitten voisi alkaa sivutoimisesti yrittää toteuttaa vanhaa haavetta ja alkaa kirjoittaa. Tasaiset tulot vakihommasta vähentävät tienaamispaineita. Jahka mielensärkijä kupsahtaa, voisi julkaista kirjan elämästäni. Ei ennen.

(Lähde)
Ehkä jossain vaiheessa elämä alkaisi olla niin tukevalla pohjalla, että voisi kotiutua johonkin päin Suomea. En oikein koe kuuluvani minnekään. Kaupungissa viihdyn paremmin kuin maaseudulla, jossa alkaa ahdistaa kun ei pääse minnekään. Trance on elämä, joten edes kerran kesässä tarvitsee päästä areenalle pomppimaan DJ:n tahtiin, oli rahatilanne mikä tahansa. Tänäkin vuonna liput on ostettu, mutta voi olla että päädyn liftaamaan paikan päälle ja nukkumaan puskassa, kun rahaa ei ole. Toivotaan, että on lämpimät yöt. :D

Olen nukkunut koko päivän. Haravoin eilen illalla pidemmän rupeaman ja kun pääsin sänkyyn, tajusin alaselkäni (ristiselästä lantioon) olevan kuin panssari. Aloin tietoisesti rentouttaa aluetta kertomalla, että nyt saa rentoutua. Tuloksena taas joku tuntopuutos häntäluuni yläosassa/ristiluun alaosassa aukesi ja tunsin jalkojeni takaosat paremmin. Niin, ja nukuin semmoiset 16-17 tuntia. Onneksi nykyään nämä unirupeamat tulevat hyvin ennustettavasti ja ajoittuvat viikonlopuille tai vapaapäiville. Onneksi näihin osaa jo suhtautua, sekä minä, että puoliso. Toipuminen tulee jälkijunassa ja vie oman aikansa. Keho ottaa, mitä tarvitsee. Jos nyt vihdoin viimein pystyisin seisomaan suorassa ilman, että joudun tietoisesti vetämään lantiota oikeaan asentoon.

Toivon, että voin jonain päivänä jatkaa elämäntarinaani kertomalla, että sain mukavan työpaikan, viihdyin hommassa, sain asetettua aloilleni, sain lapsen, jolle pystyin tarjoamaan kaiken sen, mitä ilman itse jäin, löysin rauhan sekä mielessäni että kehossani. Aloin harrastaa joogaa ja ehkä taijia, opin puolustamaan itseäni ja pitämään rajat. Sain rinnalleni puolison, josta tuli minulle läheisempi kuin olisin osannut kuvitellakaan. Sain julkaistua kirjan tai useamman, sain oman puutarhani, jossa voin loikoilla katsellen hedelmälepakoiden nahistelua puunlatvassa ja poimia avokadoja suoraan puusta. Sitä odotellessa.

4.6.2015

Vittu

Tuli kutsu työhaastikseen. Juuri, kun olin päättänyt, että en saa töitä ja että lähden opiskelemaan. Juuri, kun olin pistänyt pyörät pyörimään, laittanut hakemukset eteenpäin, huojentunut siitä, että vuoden päästä olen niin pätevä, että ei millään voi jäädä papereista kiinni työllistyminen.

Niin sitten joku heittää kaiken päälaelleen ja kutsuu työhaastikseen. Ei tee mieli edes mennä, koska se tarkoittaa, että tulevaisuus on taas epävarma ja jonkun muun kuin minun käsissäni. Menen silti: Paska rahatilanne hyötyisi edes siitä määräaikaisesta työpaikasta.

Haluaisin vakuuttaa sen rekrytoijan siitä, että hän haluaa palkata minut vuoden päästä. Ei määräaikaiseksi, ei sijaiseksi, vaan vakituiseksi. Koska sitten olen niin koulutettu ja ajan hermoilla, ettei kukaan muu halua siihen tuppukylään niillä pätevyyksillä. Minä haluan, koska Dyykkarin lapset asuvat siellä.

Tänään räjähdin Dyykkarin isälle. Tuli jotain urputtamaan siitä, kuinka olemme tehneet turhaa työtä kun kylvimme nurmikon kohtaan, jossa se oli mennyt rikki kun teimme pihahommia (Koko päivän. Sateessa.) Että hän aikoo kuulemma ensi vuonna pistää koko sen alueen pihaa uusiksi, joten ihan se ja sama, vaikka se olisikin mullalla tämän kesän. Hyvä tulla kertomaan sitten, kun työ on tehty ja onko sillä nyt mitään väliä, jos siinä kasvaa nurmikko tänä kesänä? Eipähän lapsenlapset juokse kurassa tai luule että siinä kohtaa on hiekkalaatikko. Huusin ainakin, että tulee itse tekemään, jos osaa paremmin ja että minä suorastaan rakastan tehdä turhaa työtä. Ja että mitä hän tulee siitä valittamaan, jos MINÄ teen turhaa työtä. Valittakoon, jos HÄNET pistetään tekemään turhaa työtä.

Jostain kumman syystä Dyykkarin isä oli sitten koko loppuillan mökömökö ja me kuulemma nyt sitten taas teemme kaiken väärin, käymme yöllä vessassa ja tupakalla ja pidämme enemmän meteliä kuin marssibändi. Niin ja Dyykkari piti minulle puhuttelun aiheesta "tavat, joilla ei puhuta minun isälleni".

Huoh.

Kun vain voisi huutaa ja raivota mielensärkijälle ja jengilleen. Voisi hakata niiden kallot mäsäksi ja pistää raadot tikunnokkaan. Mutta kun ei. Raivotaan sitten kaikille, jotka tulevat lähietäisyydelle.

3.6.2015

Räjähdin, eikä kukaan kuollut

Aloin tänään huutaa Dyykkarille. Tuosta noin vain. Aivan turhasta. Tajusin jo purkaukseni aikana, että käyttäydyn naurettavasti. Reaktioni oli täysin suhteeton itse tilanteeseen nähden. Sanoinkin Dyykkarille, että nyt käyttäydyn niin typerästi, että menen rauhoittumaan muualle. Menin sänkyyn peiton alle ja yritin saada kiinni siitä, mikä helvetti nyt on. En ymmärtänyt itseäni enkä reaktiotani.

Ok. Olin huutanut siitä, kuinka Dyykkari ei halua lähteä tapahtumaan, johon minut on kutsuttu, enkä halua mennä yksin. Mieluiten menisin "koko perhe", eli Dyykkari, Dyykkarin lapset ja minä, mutta se ei onnistu. Olin huutanut siitä, ettei Dyykkari kuunnellut minua loppuun, kun ehdotin että tekisimme yhden työvaiheen tietyllä tavalla. Olin huutanut siitä, kuinka Dyykkari on niin helvetin ärsyttävä, että minulla hirttää kiinni.

Mikään näistä ei ollut oikea syy. Tajusin, että oikeasti olin vihainen siitä, ettei mielensärkijä ole istunut päivääkään vankilassa niistä rikoksista, joihin hän on syyllistynyt. Tajusin, että olen helvetin vihainen ja katkera siitä, etten ole saanut oikeutta. Siksi minä huusin. Huusin, koska tilanne oli minusta niin ihana ja turvallinen, että koin voivani purkaa tunteeni pihalle, niin järjettömältä kuin se Dyykkarista tuntuikin.

Mies pysyi tyynen rauhallisena. Hän antoi minun huutaa. Hän ei suuttunut tai ollut vihainen missään vaiheessa. Kun olin rauhoittunut, pyysin anteeksi ja hän pyysi että jatkaisimme loppuun työn, jota olimme olleet tekemässä. Teimme sen loppuun säästä huolimatta ja teimme vielä muutaman muun työn yhdessä ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Lopuksi käytiin pesulla ja syötiin hyvin.

Kukaan ei kuollut, vaikka minä olin vihainen.

Energiavarkaasta

Luin täältä jutun ihmisistä, jotka imevät toisista energiaa. Lainaan:
"Pahiten energiasyöpön jalkoihin jää sellainen, joka haluaa miellyttää, auttaa ja jopa pelastaa muita. (...) Energiavarkaan kanssa pärjääkin paremmin, jos on vahva itsetunto ja osaa asettaa rajat sille, mitä muilta ihmisiltä sietää."
Totesin, että minulla on narsisti-eksän kanssa ainakin kaksi ongelmaa:

1. Minä koen pakottavaa tarvetta miellyttää häntä.
2. Minä haluan pelastaa sen lapsen, jolta hän yrittää viedä isän.

Nämä kaksi tavoitetta ovat ristiriidassa keskenään, mikä aiheuttaa jatkuvan sisäisen ristiriidan, joka kuluttaa energiaa. Ensimmäinen ongelma johtuu mielensärkijästä, ainakin kahdesta syystä. Minut on pienestä asti hakattu miellyttämään muita. Omilla tarpeillani ei ole ollut väliä (tähän tuo oman lisänsä erityisherkkyyteni, mikä saa minut aistimaan hirveän herkästi muiden tunnetilat ja tarpeet). Toisekseen narsisti-eksä muistuttaa mielensärkijää, joka on yhä kaikesta huolimatta lapsiosilleni Ukko-ylijumala, se, jota pitää palvoa ja miellyttää yli kaiken.

Toinen ongelma johtuu siitä, että koko narsistin pesä, sen jännitteet, varpaillaan hiipivät lapset ja koko se vitun show, jonka tarkoitus on vain ylläpitää kulisseja ja piikitellä jatkuvasti kaikkia mahdollisimman paljon, laukoo minulla aivan älyttömästi muistoja pintaan. Haluaisin kirkua niille lapsille, että olen pahoillanne, että teidän äitinne on tuollainen, se ei ole teidän vikanne ja siitä pääsee yli, mutta en voi. Haluaisin viedä Dyykkarin lapsen sieltä pois enkä koskaan enää viedä häntä sinne takaisin, mutta en voi. En voinut pelastaa itseäni ja sisaruksiani mielensärkijän pesästä, enkä nyt voi pelastaa niitä lapsia äidiltään. Tunnen voimattomuutta, voimakasta turhautumista ja vihaa.

En osaa vieläkään asettaa rajoja. Minun on pitänyt jo lauantaista asti sanoa yhdelle ihmiselle, etten halua hänen lähettävän minulle kännissä viestejä, joissa mainitaan sana "pillu" tai "panettaa". Minä en ole pillun elossapitoyksikkö, joka heittää römpsän levälleen käskystä, vaan ihminen, jolla on tunteet. Tiedän, että jos sanoisin asiasta, tulisin ymmärretyksi, saisin pahoittelut ja ihminen korjaisi käytöstään. Silti en ole sanonut, enkä edes tiedä miksi. Jätetyksi tulemisen pelosta? Hulluudesta? En tiedä.

Itsetuntoni on vahva tasan niin kauan kun huoneessa ei ole muita ihmisiä ja olen tukevasti jalat maassa sekä kehollisesti että henkisesti. Heti, kun paikalle tulee kuka tahansa, iskee päälle neiti miellyttäjä ja olen kuin tuuliviiri, kunhan hän vain ei jätä minua. Helvetti. Ehdollistamisen tuote, se minä olen.

Minun lapsuudessani ainoa toivoni välttää raiskaus, ainoa toivoni vaikuttaa jotenkin tapahtumien kulkuun oli miellyttäminen. Miellyttäminen oli se konsti, jolla säilytin edes jonkinlaisen koherenssin tunteen. "Koska mielistelin, tämä ei satu tämän enempää." "Hän lopetti jo nyt, koska minä olin kiltti tyttö." Raiskaajani vieläpä ruokkivat näitä ajatuksia sanomalla asioita, kuten "Saat mennä, kun olit niin kiltti tyttö." Kiltteys oli siis keino pysyä hengissä.

Valitettavasti reaalimaailmassa kiltit syödään elävältä.

Yritin yksi päivä viikkoja sitten sanoa itselleni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta miellyttää sitä ämmää. Melkein pyörryin, lapsiosani menivät niin paniikkiin. Ne torjuivat ajatuksen suoralta kädeltä. Nyt ymmärrän niiden logiikkaa paremmin. Pitää miellyttää, tai se ämmä syö minut elävältä. Yritin näyttää lapsiosilleni ja yritän näyttää yhä, että se ämmä on vain vanha, katkera ja kateellinen otus, joka ei voi minulle muuta kuin puhua minulle. Hän ei voi käydä minuun käsiksi leimautumatta väkivaltaiseksi. Jos hänet leimataan väkivaltaiseksi, hän voi menettää lastensa huoltajuuden, ja siihen hän ei suostu. Silloin hän ei enää voisi hallita heidän ajatuksiaan ja tekojaan. Hänen elämältään putoaisi pohja. Hän ei pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että hänen lapsensa pitävät jostakusta muusta enemmän kuin hänestä, koska se osoittaisi, että hän on täysi paska.

Ja sellaista ihmistä minä pelkään. Huoh.

2.6.2015

Ryys

Miten ihmeessä Dyykkarin narsisti-eksän tapaaminen imee minusta kaikki mehut? Ok, olen erityisherkkä, hän muistuttaa minua elävästi mielensärkijästä ja omaan lapsuuteeni liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja on narsisti.

Tapasin hänet lyhyesti ja nukuin koko seuraavan päivän. Siis yöunien lisäksi. Nukuin iltaseitsemään asti, koska tapasin yhden ihmisen.

Yksi tapaaminen hänen kanssaan, ja olen hautaan valmis. Masennus iskee ja haluan kuolla. Onneksi tiedän, että olotila johtuu vain ja ainoastaan sen yhden ihmisen tapaamisesta, joten se poistuu kyllä itsestään alle vuorokaudessa.

Miten ihmeessä Dyykkari on pystynyt elämään sen ihmisen kanssa niin pitkään, että suhteesta syntyi lapsi? Olisin varmaan ampunut itseni ensimmäisen viikon jälkeen... Augh!

Parasta olisi, jos pystyisi hänen läsnäollessaan näyttämään iloiselta ja käyttäytymään kuin hän olisi ilmaa. Dyykkari pystyy siihen, miksi en minä? Yritän päästä käsiksi niihin voimakkaisiin tunteisiin, joita se nainen saa aikaan lapsiosissani. Jos sitä kautta pystyisin purkamaan tämän vyyhdin.

Narsisti-eksä on nyt opettanut lapselle, että isi pakottaa hänet mukaansa. Tästä syystä aina tapaamiseen hakiessa lapsi itkee kuin syötävä. Asiasta keskusteltiin viime tapaamisessa lapsen kanssa ja luettiin yhdessä avioeroa käsitteleviä satukirjoja. Toivottavasti saimme edes vähän purettua lapsen pelkoa.

Tämä on yksi asia, mikä minua raivostuttaa niin, että tekisi mieli antaa kirveelle töitä. Lapsella on turvallinen isä, jota hänet opetetaan pelkäämään ja ihan vain siksi, että eksä on niin katkera ja haluaa kostaa. Olen niin raivoissani, että voisin pureskella pieniä kiviä. Silti olen maailman rauhallisin ja iloisin, ainakin yritän olla, kun olen lapsen kanssa tekemisissä.

Totuus ei pala tulessakaan, mutta syvälle se voidaan haudata. Jatketaan kärsivällisyyden opiskelua.