30.9.2015

Polttaa

Minä: Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla?
mielensärkijä: Ne molemmat palaa?

Eilen illalla yritin taas kasvattaa itselleni teflonkuorta, jotta aivan kaikki muiden ihmisten sanoma ei heti osuisi ja uppoaisi kuin veitsi voihin. Huomasin iloisena, että se osa kuorestani, joka aiemmin romahti heti, pysyi nyt pystyssä. Joku oli nyt sitä mieltä, että en enää ansainnut niskaani kaikkea paskaa. Huomasin kuitenkin uuden ongelman. Vatsassani oli avohaava kylkiluista häpyluuhun. Sydän ja kaikki sisäelimeni olivat vapaasti haavoitettavina. Päätin, ettei tämä käy enää. Pistin haavan umpeutumaan. Ensin vastustettiin sillä, että haava ei ole vieläkään täysin puhdas. Siellä möyrii vielä pari matoa. Huomautin, että lähtötilanteeseen nähden haava on riittävän puhas: Siinä ei ole enää yhtään mätää. Pari matoa kestetään. Tilannetta ylläpitävä lapsiosa yritti vielä vähän aikaa keksiä perusteluja vastaan, mutta sitten haava alkoi sulkeutua. Sen molemmin puolin ojennettiin käsiä, jotka tarttuivat toisiinsa ja vetivät haavan umpeen. Kun haava oli lähes ummessa, sen sydämen puoleisesta päästä alkoi ryömiä joku ulos. Se oli musta ja tuhkan peitossa. Autoin sen ulos ja otin sen syliini.

Vauvaosa oli aivan karrelle palaneen musta. Se itki. Sitten tuuli puhalsi tuhkat sen pinnasta ja sylissäni kelli iloinen vauva, joka tapitti minua hymyillen. Keinutin lasta, joka taas muuttui mustaksi. Yritin päästä käsiksi traumaan, jota se kantoi. Mieleeni palasi ensin hetki vanhan kotitaloni takaovelta, jonne olin pysähtynyt pohtimaan tuota lasten vitsiä. Ihmettelin, miten se liittyi mihinkään. Ehdotin vauvaosalleni, että pesisin sen puhtaaksi mustasta. Tämä oli huono ehdotus.

Muistin potkineeni jotain, joka poltti. Halusin siitä pois. Halusin kauas tuosta polttavasta, mutta potkiminen ei auttanut. Sitten tunsin polttavan leviävän selkääni pitkin. Lopulta upposin polttavaan kokonaan. Palasin muistosta nykyhetkeen: Sylissäni oli vauva, joka oli punainen kuin rapu. Se kirkui, kun sen iho vähitellen paloi karrelle. Se vilkaisi minuun mustiksi palaneilla silmillään, ennen kuin hajosi tuhkaksi.

Aloin purkaa muistoa. Minut oli upotettu johonkin. Upottaja oli mielensärkijä. Minua oli ilmeisesti ensin pidetty kuuman veden yllä, jolloin jalkani olivat osuneet siihen. Olin itkenyt, potkinut ja pistänyt vastaan. Tämän jälkeen mielensärkijä oli laskenut minut veteen selkä edellä, aina uppeluksiin asti. Niin kuumaan veteen, että se poltti ihoani kaikkialta.

Seuraavaksi olinkin äidin sylissä. Ihoani särki, kirveli ja kutitti. Jopa silmäluomiini sattui. Tunnistin äidin hajun ja yritin vapaalla kädelläni tarttua häneen. Se sattui. Tässä vaiheessa tajuntaani iski täydellinen pakokauhu: Jos äiti sattuu, mitä toivoa vauvalla on turvasta? Mitä toivoa on päästä kipua pakoon, jos äitikin sattuu? Yritin rauhoitella vauvaosaa. Näytin sille, että nykyhetkessä ihoani ei satu. Äiti on tässä. Käteni alkoi tehdä samaa liikettä kuin silloin vauvana. En saanut otetta patjasta. Vauvaosa tajusi, ettei äiti ollut läsnä nykyhetkessä ja alkoi panikoida uudelleen. Totesin sille, että äiti ei ole tässä, mutta minä olen. Otin sen syliini ja rauhoittelin sitä.

Tuntui, että joku muukin pisti vastaan. Aloin etsiä pääni sisällä lapsiosaa. Löysin ison kiven alta mustan tuhatjalkaisen, joka pyrki minua karkuun. Osa kertoi pelänneensä hylätyksi tulemista. Se oli ilmeisesti yhdistänyt kivun ja sen, että äidinkin koskettaminen sattui ja päätellyt tästä, että se ei ansaitse kuin kipua ja äitikin hylkää. Muistutin sitä kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat elämässäni, vaikka tietävät taustastani. Kun pääsin mummoon asti, osui ja upposi. Jos mummokin tietää, eikä hylännyt, ehkä minua ei hylätä. Tuhatjalkainen muuttui lapseksi, joka pystyi vihdoin itkemään. Vauvaosa sulautui minuun.

Mieleeni nousi tuo hetki, jolloin mielensärkijä oli vastannut kysymykseeni. Järkytyin hänen vastauksestaan. Eiväthän lapset pala! Sitten nousi lohduttava muisto: Jotain viileää (kylmäkalle?) siveltiin ihollani, eikä enää sattunut. Laiminlyöjä oli ilmeisesti vihdoin keksinyt tavan lievittää oloani. Jäin miettimään, miten hän tuon tapauksen jälkeen enää uskalsi jättää minua yksin mielensärkijän kanssa. Miten ihmeessä hän jäi vauvansa kanssa miehen luo, joka keksi polttaa lapsensa ihon kuumalla vedellä, jotta voisi kostaa puolisolleen tai vaikeuttaa äidin ja lapsen suhdetta?

Oikea vastaus tuohon lasten vitsiin muuten on: Ne on molemmat jylsijöitä!

29.9.2015

Lopullinen ratkaisu

Disclaimer: Kirjoitan nyt tästä aiheesta tänne, vaikka tiedän, että sitä eivät kaikki ymmärrä. Sanon siis nyt heti alkuun, etten ole ketään tappamassa, murhaamassa tai listimässä. Nyt kun kaikki ymmärrämme tämän, viimeöisiin ajatuksiini:

Kun olin syvimmässä paskaojassa, minne mieleni on koskaan vajonnut, tein päätöksen. Jos tulee sellainen hetki, että en enää kestä, tapan itseni. Lupasin tämän itselleni. Tämä lupaus tuntui siinä pohjattomassa suossa hyvin vapauttavalta. Ei tarvinnut vaatia itseltään loputonta kestämistä. Olin tuolloin kahalannut siinä paskassa jo vuosia, eikä tilanne tuntunut muuttuvan mihinkään. Terapia eteni, ratkoin asioita päässäni, mutta en vieläkään ollut työkykyinen ja tuntui että kun yhden asian ratkoi, ilmestyi viisi uutta ongelmaa. Toivottomuus alkoi vallata alaa. Päätöksen teon jälkeen pahimpina hetkinä kysyin itseltäni, nytkö minä sen teen. Aina vastasin, että katsotaan vielä hetki. Aina hetken päästä helpotti. Joskus siihen riitti pelkästään se ajatus, että minulla on lupa heittää pyyhe kehään.

Hallinnan tunne on ihmiselle tärkeä. Luin jostain, että ihmisellä on kolme perustarvetta:
  • Tarve tulla hyväksytyksi.
  • Tarve kuulua johonkin.
  • Koherenssin tunne, tarve kokea hallitsevansa elämäänsä.

Jos ihminen kokee, ettei häntä hyväksytä eikä hän ole tärkeä kenellekään, hän tekee kaikkensa osoittaakseen itselleen kykenevänsä hallitsemaan edes jotain. Syömishäiriöt, viiltely, väkivaltainen käytös ovat kaikki tapoja täyttää tämä tarve.

En kyennyt hallitsemaan sairauttani tai sen kestoa, mutta kykenin päättämään, jaksanko enää. Tämä palautti kokemukseni hallinnan tunteesta. Turha kai todeta, etten lopulta koskaan tappanut itseäni, eikä ajatus ole enää nykyhetkessä mitenkään ajankohtainen.

Nyt olen taas tilanteessa, jossa hallinnan tunteeni on uhattuna: Narsisti-eksä. Olen valvonut monena yönä miettien, miten pitkään tämä vielä kestää, mitä kaikkea hän vielä keksii päämme menoksi ja tuntenut avuttomuutta. Näin ahdistavia unia, joissa tapoin hänet tai muita ihmisiä ja ahdistuin vain lisää. Lopulta totesin itselleni, että minun ei tarvitse kestää tällaista. Jos tilanne menee kestämättömäksi, minä voin aina tappaa hänet. Siitähän joutuu vain vankilaan.

Ah, vapaus. Nukuin nähden unia lego-leluista, leikkivistä lapsista ja uimisesta. Kun nousin ylös, tunsin itseni vahvaksi. Tajusin antaneeni itselleni luvan puolustautua. Alitajuntani on täynnä pikkulapsia, jotka ajattelevat maailmasta hyvin mustavalkoisesti. Niille puolustautuminen tai hyökkääminen ovat aina tappoaikeissa tehtyjä. Ne tietävät sen hyvin menneisyydestään. Niiden tulkinnan mukaan kukaan ei olisi voinut tehdä meille kaikkea sitä, mitä meille tehtiin, jos tarkoitus ei olisi ollut tappaa. Niiden kokemuksen mukaan minun kimppuuni hyökättiin moneen kertaan ja minä kuolin moneen kertaan, monella eri tavalla. Kannan yhä mukanani lapsiosia, jotka luulevat kuolleensa.

Kun siis annoin itselleni luvan tappaa narsisti-eksä, annoin itselleni luvan myös:
  • puolustautua häntä vastaan
  • suututtaa hänet
  • työntää hänet ovesta pihalle
  • vastustaa häntä sanallisesti,

koska alitajunnalleni nämä kaikki ovat sama asia, kuin murha. Ymmärrän niiden mielleyhtymän, koska lapsuudessani mielensärkijän vastustaminen oli rinnastettavissa itsemurhaan. Kaikessa hyökkäämisessä on siis hyväksyttävä se vaihtoehto, että vastapuoli kuolee. Tai minä kuolen. Jos ei anna itselleen lupaa ottaa sitä riskiä, ei voi puolustautuakaan.

Tänään olkavarsiani on särkenyt venyttelystä ja hieronnasta huolimatta. Jokin jännitys niissä taas laukesi. Paljon on siis merkitystä sillä, että sallii ja hyväksyy ajatuksensa, vaikka niitä ei olisikaan toteuttamassa.

28.9.2015

Mielenkiintoinen kirja-uutuus


Kävin laittamassa kirjastossa varauksen niin uuteen kirjaan, ettei sitä vielä hyllystä löytynyt. Kirjoittaja, Janne Viljamaa on psykologian lehtori, koulutukseltaan sosiaalipsykologi. Häneltä on jo aiemmin ilmestynyt kirja Pidä puolesi - irti narsistin hampaista!, joka on mennyt minulta totaalisen ohi. Tämä kirja sen sijaan herätti mielenkiintoni. En ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa kerrottaisiin narsismista narsistin lapsen näkökulmasta. Kirjoittelen kirjasta enemmän jahka saan sen käsiini.

Toivosta

(Widor's Toccata)

Taistellessani pääni kanssa olen joutunut nöyrtymään alitajuntani voiman edessä. Tietoinen mieli on pelkkä lastu sen aalloilla. Tämä taistelu ja lopulta rauhanneuvottelut ovat saaneet minut pohtimaan rukoilun voimaa. Ihmisen alitajuntahan vaikuttaa elämäämme paljon voimakkaammin kuin haluamme myöntää. Toistamispakko on tästä hyvä esimerkki. Alitajuntamme pyrkii ratkaisemaan kesken jäänyttä toimintaa toistamalla alkuperäisen tilanteen yhä uudelleen. Siksi naiset aina rakastuvat renttuihin. Siksi alkoholistin lapsi menee naimisiin alkoholistin kanssa. Siksi minä olen rakastunut kautta elämäni miehiin, jotka suhtautuvat minuun kylmästi, hyväksikäyttäen, etäisinä. Kehän voi murtaa, mutta se vie aikaa.

Olen nyt käyttänyt paljon tulevaisuuden muistelua jaksaakseni uskoa siihen, että tämä vaihe on tilapäinen. Tämäkin vuosi loppuu joskus. Menemme jatkuvasti kohti parempaa: yksilötasolla ja yhteiskuntana, ihmiskuntanakin, vaikka sitä voi olla välillä vaikea uskoa.

Toinen tekniikkani on ollut mielikuvaharjoittelu. Esimerkiksi ennen työhaastattelua keskityin monena päivänä ajattelemaan, kuinka tulen huoneeseen ja pysyn rauhallisena. Kehoni ei reagoi tilanteeseen kuin henkeä uhkaavaan vaaraan. Olen valpas ja skarppi, mutta tyyni. Mielestäni se auttoi.

Olen miettinyt, onko rukoilun voima pohjimmiltaan tätä samaa: Ihminen pyrkii sen avulla vaikuttamaan alitajuntaansa, jotta saisi itsensä uskomaan tulevaan hyvään ja alkaisi pyrkimään sitä kohti päivittäisessä elämässään. Epätoivon hetkellä rukoillaan, jotta toivo säilyisi ja jaksaisi pysyä rohkeana.

Alussa ihminen loi jumalan. Ei ole muuta jumalaa kuin se, jonka luomme päässämme. Ehkä tätä kautta uskonto parhaimmillaan ohjaa kuuntelemaan sisäistä ääntämme. Pahimmillaan se opettaa tottelemaan sokeasti ulkoisia doktriineja ja vieraannuttaa omista arvoista.

Löytää hengellisyyden tai henkisyyden sitten uskonnosta tai sen ulkopuolelta, henkinen kasvu on tärkeää. Minulle yksi elämän tarkoituksista on tulla paremmaksi ihmiseksi. Rakastan Dyykkaria, osin siksi, että hän tekee minusta paremman ihmisen. Haluan olla hänen rakkautensa arvoinen. Haluan olla ihminen, jota hän voi aidosti ihailla ja kunnioittaa. Siksi haluan kehittyä paremmaksi ihmiseksi.

Toki haluan kasvaa ihmisenä ja oppia tulemaan paremmin toimeen itseni ja ulkomaailman kanssa myös itseni takia, mutta rakkaus Dyykkariin saa minut nostamaan rimaa vielä vähän ylemmäs. Ilman häntä en yltäisi niin korkealle kuin hänen kanssaan. Itkin viime yönä hänen selkäänsä vasten sitä, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka paljon syvemmin vielä tulen häntä kohtaan tuntemaan. Itkin sitä, että en tule nukkumaan hänen vieressään seuraavaan kolmeen viikkoon ja silloinkin saamme vain muutaman varastetun hetken, ennen kuin taas joudun lähtemään.

Dyykkari romahti tänään syliini ja sanoi, ettei hän enää jaksa. Hänen tekee mieli heittää pyyhe kehään. Ymmärrän häntä. Minusta tuntuu, kuin sydäntä revittäisiin rinnasta, kun nuorinta lasta ei äkkiä näekään. En voi kuvitellakaan, miltä Dyykkarista tuntuu. Kaiken lisäksi on pelko tulevasta. Voi olla, ettemme näe lasta enää ikinä. En pääse puolisoni mukaan seuraavaan koitokseen, taas yhteen sovitteluun. Emme pääse toistemme syliin rauhoittelemaan itseämme sen jälkeen. Voin vain keskittyä luottamaan häneen ja hänen kykyynsä selviytyä. Niin, ja muistelen tulevaisuutta. Muistelen sitä hetkeä, jona katson taaksepäin tätä aikaa, lapsi sylissäni, onnellisena siitä, että tämä kaikki on ohi. Toivon, ettei tämä kaikki pääty kyyneliin. En halua pitää sille lapselle hautajaisia siinä toivossa, että hän herää kuolleista täysikäisyyden saavutettuaan. Heittelehdin toivon ja epätoivon välillä kuin Mozartin sielunmessu konsanaan:

(W.A. Mozart - Requiem)

Ateistin hengellisyydestä

(Faithless- This is my Church)

Jos kohdallani voidaan puhua uskoon tulosta, se on tämä biisi. Kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, koin... Löytäneeni jotain, mitä olin etsinyt. Tulleeni kotiin. Koin jotain hengellistä. Ymmärsin, ettei minun tarvitse uskoa samalla tavalla kuin vanhempani. Hengellisen täyttymyksen voi löytää muualtakin kuin kylmästä, pölyisestä kirkosta, jossa pappi paasaa. Maailmassa on niin paljon kauneutta, ja minä voin uppoutua siihen aina, kun kuulen hyvää musiikkia. Jotkut kappaleet nostavat minut irti maasta, tekevät kaikesta hetkeksi liian kaunista ollakseen totta. Puhkean yhä itkuun aina, kun kuulen tämän biisin. Liian kaunista. Liian vapauttavaa.

Armo. Lupa olla oma itsensä. Lupa olla uskomatta. Kokemus johonkin suurempaan kuulumisesta. Minulle se kaikki kiteytyy tässä biisissä.

Olen jostain syystä pohtinut nyt paljon hengellisyyttä. Se kai alkoi siitä, kun päädyin sattumalta katsomaan youtubesta videota "Science Saved My Soul". Tai ehkä se oli alkanut jo aiemmin, jostain tönäisystä, jota en enää edes muista. Mutta joka tapauksessa. Videolla mies kertoo hetkestä, jolloin hän näki taivaalla Linnunradan ja koki jotain hengellistä. Ei jumalan kautta, vaan tieteen. Samaistuin.

Näin jälkikäteen näen jumal-uskosta luopumisen kuin astumisena pienestä kopista ulos maailmaan. Tai ehkä "usko" on tässä kohtaa väärä sana. Minuthan hakattiin uskomaan, peloteltiin uskomaan ja tarrauduin epätoivoissani toivoon kaikkitietävästä, kaiken näkevästä siinä lapsen hatarassa toivossa, että saisin oikeutta. Että joku pelastaisi. Että se kaikki loppuisi joskus. Tai että ainakin säilyisin hengissä sen kaiken läpi. Uskominen oli minulle yhtä nöyryytystä ja pettymystä toisensa perään. Mielensärkijä vaati yhtä aikaa meiltä sokeaa uskoa (häneen?) ja vanhempien kunnioittamista, samaan aikaan hän pilkkasi meitä uskomme tähden. Hän teki hyvin selväksi, kuka oli meidän perheemme jumala. Eikä kukaan pelastanut minua, paitsi minä itse.

Minut oli pakotettu ahtaaseen uskonnollisuuden häkkiin, jossa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa ja silti pudota Helvettiin joka yö. Joskus myös päivisin. Kun vihdoin annoin itselleni luvan olla uskomatta, tuntui, kun maailmani perustukset olisivat pudonneet pois. Muistan yhä ne hetket: Yöllä, yksin sängyssä, kun harjoittelin, leikittelin ajatuksella. Päivällä lattialle romahtaneena. Koin itseni äärettömän korkeaksi torniksi, joka oli täynnä reikiä kuin sveitsiläinen juusto, huojuen tuulessa pysyen pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Uskoni johonkin korkeampaan täytti aukot ja piti tornin pystyssä. Kun sen otti pois, koko torni uhkasi romahtaa. Sidoin sen kasaan säännöillä, jotka purin vasta terapiassa. Siellä torni sai kaatua ja pystyin vihdoin rakentamaan sen paloista jotain uutta.

Uskomisesta luopuminen tuntui toivosta luopumiselta. Ripustauduin näihin aikoihin entistä vahvemmin mahdottomaan ensi-ihastukseeni, poikaan, jota en koskaan saisi. Sitten sain ensimmäiset ystäväni. Radio Mafialta kuului öisin outoja ääniä, jotka kuiskailivat minulle jostain paremmasta, vapaammasta. Käytin viikkorahani kasetteihin, jotta saisin jokaisen biisin ja miksauksen talteen. Ystäväni opettivat minua etsimään musiikkia netistä. Latasin koneen täyteen trancea ja goaa. Kävimme tanssimassa aina, kun pystyimme. Kun tanssin, minua ei ollut. Olin jossain muualla. Elin vilkkuvissa valoissa, äänet saivat minut lentämään, irtosin kehostani.

Ehkä hengellisyyden miettiminen liittyy siihen, että koen aikuistuneeni taas pykälän. Ehkä minulla on nyt jokin etsikkoaika noin muutenkin.

Koko tämä kirjoitus lähti yhdestä väitteestä: Ateismi on tyhjää. Se ei lupaa pelastusta, ei toivoa, ei mitään sen kaiken tilalle, mitä uskonnossa on.

Väärin.

Koen löytäneeni niin paljon enemmän, kun luovuin epätoivoisesta takertumisestani hataraan uskooni. Minusta on uskomatonta, miten kaikki elämä on kehittynyt ja syntynyt joukosta alkeellisia soluja, joilla ei ollut tietoisuutta tai tahtoa, vain kyky monistaa itseään. Kuinka ihmeellistä on, että on elämää! Kuinka ihmeellistä on, että se elämä kehittyi juuri sellaiseksi, että minä olen nyt tässä. Että minä saan kokea juuri tällaisen elämän. Todennäköisyys sille on niin pieni, ettei sitä pysty edes ymmärtämään.

Sanotaan, ettei ateisti voi kunnioittaa elämää, koska hänelle se on syntynyt sattuman, ei jumalan suuren luomistyön kautta. Minusta juuri se, että elämän synty ei ole luomisen tulosta, tekee elämästä vielä ihmeellisempää kuin uskonto meille uskottelee. Se, että eläimistä ympärillämme tuli juuri tällaisia eikä aivan toisenlaisia, tekee jokaisesta elämästä uniikin ja ainutlaatuisen. Me elämme tämän ainoan elämämme vain kerran. Eikö se juuri tee jokaisesta elämästä, ei vain ihmisten, vaan joka ikisen elollisen eliön elämästä, mittaamattoman arvokkaan ja siksi suojelemisen arvoisen?

Kuinka ihmeellistä on, että joukosta soluja, joita voidaan kasvattaa petrimaljalla, voi muodostua tunteva, ajatteleva olio, jolla on tietoisuus? Kuinka ihmeellistä on, että solumöykystä kasvaa kokonainen ihminen? Ensin avuton vauva, sitten lapsi ja lopulta aikuinen, jolta ei koskaan lopu maailma, jota tutkia. Vaikka matkustaisin lopun elämääni, en ikinä ehtisi nähdä kaikkea.

Kuinka ihmeellistä on, että saan elää juuri tänä aikana? Tulen näkemään ihmiskunnan suuren tulikokeen: Joudumme opettelemaan uudelleen elämään tasapainossa Maan kanssa, tai tuhoudumme. Minulla on vahva usko siihen, että selviydymme. Me olemme selvinneet aiemminkin.

Uskonto käskee odottaa. Seuraavassa elämässä kaikki on paremmin. Todellisuudessa meillä on rajallisesti aikaa. Elämä on liian lyhyt kitumiseen. Tuntuu, etten millään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, mutta toisaalta tuntuu, kuin elämäni olisi vasta alkanut.

Minä elän. Se on ihme, josta kannattaa olla ylpeä. Iloinen ja ylpeä. Kiitollinen.

22.9.2015

Minä en jaksaisi...

Minä jaksan opiskelut ja niiden aiheuttamat paineet.

Minä jaksan huomisen työhaastattelun.

Minä jaksan reissaamisen kodin ja opiskelupaikkakunnan välillä.

Minä en jaksa narsisti-eksää.

Sitten minä muistan syödä, soitan kavereille, valitan, tulen kuulluksi. Jatkan elämääni. Keskityn niihin asioihin, joille pystyn tekemään jotain tässä hetkessä.

Itkettää se lapsi. Nyt tuli päiväkodista viestiä, että lapsen käytös on muuttunut. Ennen iloista ja sosiaalista lasta on jouduttu houkuttelemaan leikkeihin. Toivotaan, ettei narsisti saa puhuttua työntekijöitä puolelleen. Toivotaan, että oikeusistunto on pian ja tapaamiset saadaan taas käyntiin. Toivotaan, toivotaan.

21.9.2015

Tervettä väsymystä

Taas on tuntuu siltä, että on tapahtunut paljon. Bussissa pyörrytti, kun jotain loksahti paikoilleen. Päättelin, että jokin kehitystehtävä saatiin ratkaistua. Toivoin, että olisin vihdoin päässyt eroon ajatuksesta, että en pysty tai kykene, mutta seuraavana yönä heräsin keskellä yötä ahdistuneena tunteeseen, etten osaa, pysty ja kykene. Jouduin korjaamaan itseäni rankasti. Ehkä pyörrytys liittyi siihen ajatukseen, että pitää pitää isän maailma kasassa. Ehkä luovuin siitä. Todennäköisesti.

Uusi taktiikka: ulkoinen todistaa, että pystyn. Hämätään minut keskittymään kaikkeen muuhun kuin opiskeluun, niin mitään ei tule tehtyä. Lopputulos: En pysty.

Jouduin antamaan rankkaa palautetta arvostamalleni ihmiselle, joka on minuun nähden auktoriteettiasemassa. Hän ei vastannut palautteeseeni mitenkään, joten jouduin ottamaan yhteyttä hänen pomoonsa. Nyt yritän hokea itselleni, että minun oli pakko sanoa epäkohdasta, koska vaihtoehto oli kestämätön. Tekee tiukkaa, itseni epäily on iskostettu niin syvälle. Tämä vie energiaa, minkä mieluummin suuntaisin opiskeluun.

Olen ihmetellyt väsymystä. Kuten jo aiemmin mainitsin, täydenkään päivän jälkeen ei koskaan väsytä niin paljon kuin silloin ennen. Kun vielä sairastin masennusta, väsymys SATTUI. Se musersi alleen, pakotti pysähtymään. Väsyneenä ei pystynyt mihinkään, hyvä kun jaksoi hengittää. Nyt sellainen väsymys tuntuu pahalta unelta. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat masentuneelle, että mitä sitten, jos väsyttää. Eihän väsymys estä toimimasta. Niin, ei normaali väsymys estäkään.

Lähimmäksi masentuneen väsymystä yltää ehkä se väsymys, jota koin nielurisaleikkaukseni jälkeen. Silloin oli pakko nukkua, keho ei pysynyt hereillä kuin lyhyitä hetkiä. Sekin oli erilaista siinä, ettei se väsymys ollut mustaa. Kun muistelen aikoja, jolloin olin masentunut ja väsynyt, ahdistunut ja väsynyt, sairas ja väsynyt, se väsymys oli kuin mustuus, joka roikkui kaiken yllä. Kuin kaamos, joka ei loppunut kesään. Se kavensi näkökentän, teki kaikesta harmaata ja vaikeaa, painoi maahan. Se oli sairasta väsymystä.

Yrittäkää selittää sairaus ihmiselle, joka ei ole koskaan sairastanut edes flunssaa. Yhtä vaikeaa on selittää mielen sairaus ihmiselle, joka ei ole koskaan sairastunut mieleltään. Masentuneen väsymys ei ole samaa väsymystä kuin terveen, kuten flunssapotilaan tarve nukkua ei ole sama kuin terveen tarve nukkua.

Terve väsymys tuntuu haluna mennä nukkumaan. Ramasee. Jos siltä tuntuu, voi vielä tehdä pakollisia, lykätä unta. Sairas väsymys ei anna vaihtoehtoja. Sitä vastaan taisteleminen vie kaikki voimat. Helpointa on jäädä makuulle ja toivoa, että vuosien mittaan helpottaa. Sen väsymyksen keskellä on yhtä vaikeaa kuvitella terveyttä kuin nyt on muistaa sairautta. Onneksi minulla on tämä blogi, voin verestää muistoja.

19.9.2015

Pärjäämisen paradoksi

Olen tänään saanut taistella sen kanssa, että aivoon ei nyt vain mene, että minä voisin pärjätä. Kaikesta vastakkaisesta todistelusta huolimatta perusoletukseni maailmasta on, että minä en VOI pärjätä, en sitten mitenkään. Tämä on hakattu minuun, tätä mielensärkijä on minulle hokenut. Ilman hänen jatkuvaa vahtimistaan kukaan meistä, en minä, ei sisko, ei laiminlyöjä, ei veli, ei nuorimmainen tule selviämään mitenkään. Me onnistumme tappamaan itsemme tai vähintään päädymme katuojaan tai puistonpenkille. Tätä aivopesua olen nyt yrittänyt kääntää totuudenmukaisemmaksi.

Ensinnäkin todennäköisesti meillä kaikilla olisi mennyt taloudellisesti huomattavasti paremmin ILMAN sitä yli varojensa elävää narsistia, joka on pitänyt laiminlyöjän talouden aina pennin päässä konkurssista.

Itse asiassa meillä olisi mennyt paremmin kaikilla mittareilla ilman kaikkea sitä henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Olisin uskonut luokkatovereitteni haluavan olla kavereitani, en olisi joutunut käymään terapiassa vuosia, en olisi tarvinnut kuntoutusta ihan vain toipuakseni lapsuudestani.

Tämä oli siis mielensärkijän valhe numero yksi. Valhe numero kaksi oli, että minä en tule selviämään lapsuudestani hengissä. Itse asiassa olin niin hirveä lapsi ja niin toivoton tapaus, että puutteitteni vuoksi koko perheeni todennäköisyys selvitä hengissä aikuisuuteeni asti oli vähintäänkin epävarmaa. Minä olen yhä hengissä, niin ovat kaikki muutkin. Touché, mielensärkijä.

Olin vankkumattoman varma siitä, että en tule ehtimään ajoissa junaan, joka kuljettaa minut takaisin Dyykkarin luo. Tästä syystä en meinannut saada edellisenä yönä unta ja heräilin jatkuvasti, koska en uskaltanut luottaa herätyskellooni. Kelasin päässäni pakonomaisesti kaikkea, mitä minun pitää ehtiä ennen junan lähtöä ja sain tehdä töitä rauhoittaakseni itseni. Loppujen lopuksi olin asemalla puoli tuntia ennen junan lähtöä, ehdin siis hyvin. Ehdin myös syömään junan vaihtoa odotellessani. Ehdin junaan, vaikka söin rauhassa. Perillä ehdin käydä kylässä ja tästä huolimatta ehdin bussiin, joka vei minut Dyykkarin luo. Kaikesta tästä onnistumisesta huolimatta joku osa minussa hokee minun epäonnistuneen. Se ei osaa tarkentaa miten, viittaa vain kokonaisvaltaiseen epäonnistumiseeni ihmisenä.

Kun olen pysynyt lukuaikataulussani, saanut itselleni työparin ryhmätyötä varten, oppinut käyttämään uutta sovellusta jota tarvitsen, saanut rahat riittämään, ehtinyt pesemään pyykit huomista varten, muistanut hoitaa asiat ajoissa, tämä epäonnistumisen tunnetta ylläpitävä osani on alkanut panikoimaan. Vastareaktiona se on alkanut muistuttamaan minua jatkuvasti tapauksista, jotka herättävät minussa epäonnistumisen, ahdistuksen ja turhautumisen tunteita. Meni jonkin aikaa, ennen kuin osasin yhdistää nämä kaksi asiaa: Osan pakokauhun ja jatkuvasti mieleen nousevat, nykyhetken kannalta epärelevantit muistot.

Mitä osani sitten suojelee? Isää. Se pelkää, että jos mielensärkijälle selviää, että minä selviänkin ilman häntä, että itse asiassa en tarvitse häntä mihinkään, mielensärkijä romahtaa. Tämän romahtamisen estämiseksi pitää tuhota oma mielenterveys.

Ei pidä. Yritän muuttaa perusoletuksiani seuraavasti:

Minä osaan ja pärjään. Tästä todistavat kykyni huolehtia itsestäni, kykyni hoitaa opiskeluni ja päivittäiset rentoutumisen hetket. Voin rentoutua päivittäin ja siitä huolimatta mitään pahaa ei tapahdu. Voin myös jättää huomiselle joitain asioita ja tehdä ne vasta silloin, koska olen tänään tehnyt muita asioita niin pitkälle.

Mielensärkijä ei tarvitse minua ylläpitämään todellisuuskäsitystään. Hänen mielenterveytensä (tai sen puute) ei ole minun varassani. Hän kykenee ylläpitämään harhojaan aivan itsenäisesti.

En hyödy mitenkään siitä, että ylläpidän uskomusta omasta kyvyttömyydestäni. Päinvastoin, se vahingoittaa minua, kuluttaa turhaan energiaani ja estää minua näyttämästä täyttä potentiaaliani. 

Minä pystyn ja kykenen.

Minä osaan ja selviän.

Ihan ilman isää.

16.9.2015

Stressin kesytys

Kuten on blogista ehkä huomannut, stressinlähteitä on taas kertynyt. Pidän huolta jaksamisestani usella tavalla. Ensinnäkin tarkkailen kehon merkkejä:

- saanko nukahdettua?
- saanko nukuttua aamuun asti?
- näenkö unia?
- riittääkö 7-8 tuntia unta yössä?
- toimiiko vatsa?
- tuleeko minun nälkä?
- tekeekö mieli syödä?

Merkkejä siitä, että kannattaa höllätä:

- nukahtamisvaikeudet
- öiset heräämiset
- stressipainajaiset
- unen tarpeen kasvu, yksi yö ei riitä univelan poisnukkumiseen.
- ripuli, ummetus, vatsavaivat, oksentelu
- näläntunne puuttuu tai huomaan nälän vasta, kun tekee mieli karkkia
- joutuu pakottamaan itsensä syömään
- ihottuma, kutina
- tulehdukset, flunssa

Käytän paljon stressinhallintakeinoja:

Kieltäydyn sinnikkäästi ajattelemasta negatiivisia asioita, joille en tässä hetkessä voi mitään. Jos siis esimerkiksi huomaan ajattelevani narsisti-eksän temppuja, totean itselleni, että olen asian eteen tehnyt jo kaiken, mitä nyt voin, asialle voi tehdä lisää vasta myöhemmin ja sitten ohjaan ajatukseni muualle. Tenttikirjaan ohjaaminen ei toimi yhtä varmasti kuin se, että hetken aikaa miettii aktiivisesti kaikkea positiivista.

Kieltäydyn sinnikkäästi ajattelemasta keskeneräisiä hommia tai kurssien vaatimia työmääriä. Selvitän kurssin alkaessa sen vaatiman työmäärän ja pistän sitten itselleni ylös, miten paljon minun tarvitsee tehdä jokaisesta kurssista joka päivä, että pysyn aikataulussa. En anna itselleni lupaa ahdistua siitä, onko merkitty työmäärä varmasti riittävä. En missään nimessä yritä tehdä koko listaa putkeen, vaan jaan päivän työt pätkiin, joiden välissä käyn syömässä, pidän tauon, syön välipalaa tai käyn lenkillä. Jos en pysy aikataulussa, muutan aikataulua, tarvittaessa teen jotkut kurssit myöhemmin.

Keskityn ajattelemaan positiivisia asioita: Minulla on mukava asunto, Dyykkarilla on kaikki hyvin, kaveri antoi hyviä neuvoja, jääkaapissa on ruokaa, kaunis päivä tänään, myyjä oli ystävällinen. Pysähdyn haistelemaan ruusuja, ihastelen kuurankukkia, annan itseni pysähtyä nauttimaan pienistä hetkistä.

Palkitsen itseäni päivittäin. Kehun itseäni, kun olen saanut päivän tenttiosuuden luettua ja lähden tutkimaan kaupunkia joksikin aikaa. Tylsän luennon jälkeen käyn syömässä  hyvin. Illalla otan hyvän asennon ja katson jakson tai pari laatuhömppää. Jos koko päivä meni löysäilyyn ja hömpän tuijottamiseen, kehun itseäni siitä, että annoin itseni levätä.

Jaksotan ja paloittelen. En anna itseni vajota disson avulla tenttikirjaan tuntikausiksi, vaan laitan kännykän herättämään puolen tunnin välein, että muistan nousta ylös, venytellä ja tarkistaa kehoni tilan: Tarvitseeko mennä vessaan, onko nälkä tai jano. Jaan isot työmäärät pieniin osiin. Jos on vaikea aloittaa, jaan vielä pienempiin osiin. Jos ei meinaa inspis iskeä, laitan päivän tavoitteeksi ottaa kirjan käteen ja lukea sisällysluettelon. Joskus jo se auttaa laukaisemaan turhan välttelyn.

Minimoin ylimääräiset stressinaiheet. Käytän mukavia vaatteita, hyviä kenkiä, pidän itseni lämpimänä, kuljetan vesipulloa mukanani, menen vessaan kun on hätä enkä silloin kun luento päättyy. Huolehdin unen määrästä ja pidän mukanani rusinoita jos verensokeri laskee liikaa.

Minimoin turhan ajatustyön. Sen sijaan, että yrittäisin muistaa kaiken, mitä sinä päivänä tarvitsee tehdä, teen listan. Merkitsen kaiken kalenteriini. Jos aukaisen tietokoneen tehdäkseni tietyt asiat, aukaisen nettiselaimeen niin monta välilehteä kuin on hoidettavia asioita, kirjoitan osoitekenttään asian ja käyn sitten läpi välilehden kerrallaan. Jos mahdollista, hoidan ensin kaikki pikkuasiat, jotka voi tehdä viidessä minuutissa, ja teen niiden jälkeen isommat asiat tärkeysjärjestyksessä. Lopetan, jos huomaan aivojeni olevan niin väsyneet, ettei oppimista enää tapahdu.

En sano, että olisin nyt täysin zen. Kaikkia stressinlähteitä ei voi poistaa, mutta niiden kanssa voi tulla toimeen, varsinkin jos niitä ei vatvo jatkuvasti.

14.9.2015

Uusia tuulia

Vaihdoin blogin nimen. Ehjäksi jälleen tuntui väärältä, koska ehjiähän tässä jo ollaan. En enää ole mielenterveyskuntoutuja. Uusi blogin nimi syntyi siitä ajatuksesta, että teen nyt töitä sen eteen, että vihdoin saisin oman kodin. Haluan päästä saman katon alle Dyykkarin ja lasten kanssa. Haluan saavuttaa taloudellisesti turvatun aseman, jossa en joudu turvautumaan valtion tukiin selviytyäkseni. Olen koko elämäni kaivannut turvalliseen paikkaan, jossa on helppo olla, jossa tulen ymmärretyksi ja jossa on ihania ihmisiä. Ehkä olen ollut matkalla sinne koko elämäni?

Tänään nukuin pitkään, kävin kuumassa suihkussa, söin hyvin, kuuntelin yhden luennon ja poikkesin kaupassa. Ostin kaikkea hyvää ja loppuillan suunnitelma on katsoa Netflixistä hömppää ja löhöillä. Huomenna on pyjama-päivä: Ei yhtäkään pakollista menoa minnekään. Ajattelin rauhassa tehdä kirjallisia opiskeluhommia ja ehkä lukea kirjan tai pari (olen ihan pirun nopea lukemaan).

Kuulin tänään psykofyysisestä hengitysterapiasta, jonka avulla hoidetaan jännitystä ja ahdistusta. Onko jollakulla lukijoista tästä kokemusta? Minna Martin on näemmä kirjoittanut aiheesta, ja hänen nettisivuiltaan löytyy aiheesta infopakettia. Ideana on keskittyä omaan hengitykseensä ja sitä kautta löytää uudelleen yhteys omaan kehoonsa. Hengitysharjoitusten avulla opetellaan rentouttamaan keho tilanteissa, joissa keho turhaan jännittyy. Olisikohan tästä hyötyä tentteihin, työhaastatteluihin ja muihin esiintymistilanteisiin liittyvän jännityksen laukaisemisessa?

13.9.2015

Paljon, paljon... liikaa?

On tämäkin, kun ehtii ajattelemaan vain bussissa istuessaan. Siellä sitten kirjoitan ylös listoja siitä, mitä pitää vielä tehdä sinä päivänä, mitä pitää tehdä huomenna, mitä pitää muistaa hoitaa heti kun on aikaa; mitä pitää kirjoittaa blogiin, mitä opiskelujuttuja on kesken, mitä olen unohtanut.

Näen stressiunia kaikesta tästä ravaamisesta ja stressaamisesta. Näen unia, joissa demonit syövät seiniin naulattuja lapsia. Näen unia, joissa puukotan Dyykkarin lapset ja/tai Dyykkarin. Hermostoni on tehty pakenemaan leijonia, ei kestämään jatkuvaa stressiä. Kun en pääse leijoniani karkuun, näen unia, joissa tapan stressinlähteitäni. Dyykkari on rakas, mutta ilman häntä elämäni olisi helpompaa: Vähemmän matkustamista, vähemmän oikeusriitoja, vähemmän ahdistavia sukulaisia. Dyykkarin lapset ovat rakkaita, mutta kannan heistä huolta. He oireilevat vanhempiensa eroa, koulujuttuja, oman elämänsä kipuja, enkä minä voi auttaa. Lastenpsykiatria on Suomessa aivan säälittävän heikolla tolalla. Keskusteluapua saa kunnallisella puolella miten sattuu, masennuslääkitystä ei määrää kukaan, vaikka lapsi puhuu itsemurhasta. Kunnon psykoterapiaa saa vasta nuorisopuolella jos sielläkään. Kuulemma lapsen asioihin puututaan kunnolla vasta, jos koulu sujuu huonosti tai hänet otetaan huostaan. Pitäisikö lapselle siis sanoa, että rupea pinnaamaan, vai vaatia, että hänet otetaan huostaan? Kaiken lisäksi minulle hoetaan, etten ole äiti, asia ei kuulu minulle. Entä, jos nämä ovat ainoat lapset, jotka minulle suodaan?

Dyykkari on tavallaan antanut minulle kolme elämää: Psyken maailman mielenkiintoisine ihmisineen ja musiikkeineen; satumaailman, joka on olemassa vain niin kauan, kun musiikki soi. Äidin roolin niinä lainattuina hetkinä, kun hänen lapsensa ovat käymässä. Puolison osan hänen rinnallaan, todellisuudessa joka koostuu vain meistä kahdesta, yhdessä myrskyä vastaan. Näiden elämien lisäksi elän opiskelijan elämää, kuljen luennoilla jossain kaukana, teen tenttejä ja raahaan kirjastosta kirjapinoja. Käyn kavereiden luona teellä, puhutaan alan tulevaisuudesta, teknologian kehityksestä, politiikasta. Tästä maailmasta palaan Dyykkarin maailmaan, jossa haisee tupakka ja kiroillaan. Olen kuin jönglööri, joka yrittää pitää kaikki pallot ilmassa. Tähän asti olen mielestäni selvinnyt hyvin. Niin kauan kun kirjoitan kaiken kalenteriini heti, kun saan tiedon tai asia tulee mieleen, niin kauan kun luen kalenteriani ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, niin kauan kun suunnittelen kaiken kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin, nämä elämät saa sovitettua yhteen.

Päivänä eräänä ehdin saunaan kaverin luona. Sain pitää oman naisten vuoron, joten makoilin ylälauteella omistajan elkein. Tuli halu nostaa jalat ylös koukkuun. Tekoa seurasi välähdys: Muisto hetkestä, kun makaan hoitopöydällä, äiti kutittaa, minä potkin ja kikatan. Äkkiä mielessä vilahtavat mielensärkijän vihaiset kasvot: Jähmetyn ja alan itkeä. Laiminlyöjä näyttää neuvottomalta, ei ymmärrä. Hänen tuskansa paistaa hänen silmistään ja se pelottaa minua lisää. Vauvaosa kantaa tietoa: Äiti halusi olla hyvä äiti. Mielensärkijä pilasi kaiken. Hänestä tuli peikko, jota en voinut unohtaa. Kummitus, joka seurasi minua kaikkialle. Myrkky, joka maistui kaikessa. Hän kampesi äidin irti minusta kauan ennen aikojaan. Kaikki huomio, joka ei ollut suoraan osoitettu hänelle, oli häneltä pois.

Nyt voin viestiä äitini kanssa vain mummon välityksellä. Kaikki muu johtaa enempään kuin kumpikaan osapuoli on valmis kestämään.

Saan vanhoihin sähköpostiosoitteisiini pyyntöjä vahvistaa sähköpostiosoitteeni rekisteröitymisen vahvistamiseksi. Kaikki käytetyt käyttäjätunnukset viittaavat vanhaan nimeeni. Jotain pelkäsin tapahtuvaksi, kun mielensärkijän rahat tililleni ilmaantuivat. Aina se vanha pedofiili jaksaa yllättää. Tällaista kiusaamisen muotoa en olisi koskaan keksinyt.

Tämän kaiken keskellä mietin sitä, miten hirveästi voimia vei pitää itsensä kasassa silloin, kun ei ollut voimia edes hengittää. Nyt pyöritän elämääni kuin kokenut toimitusjohtaja, ostelen kerralla kolmen kuukauden bussiliput, huolehdin taloudesta, haen tukia, oikaisuja, pidän Dyykkarin kasassa ja työnnän häntä jaloilleen. Opiskelen täyttä höyryä, tapaan kavereita, käyn lenkillä. Pidän kaksi asuntoa siistinä, pyykit pestyinä ja itseni terveenä. Kaikesta tästä huolimatta en koskaan ole niin väsynyt kuin silloin. Miten hirveästi minulla on nyt energiaa! Miten vähän sitä joskus oli! Miten järkyttävän paljon minulla meni prosessoritehoa ihan vain siihen, että välttelin sisäisiä haavojani, yritin pitää mieleni ja kehoni väkisin muodossa, johon se ei taipunut.

Tiedän oikein hyvin, että en jaksa tällä tahdilla ikuisesti. Opiskelen nyt kolme kuukautta, sitten pidän kuukauden loman ennen kuin taas jatkuu. Huolehdin säännöllisestä syömisestä vaikka väkisin. Katson kellosta, milloin minulla on nälkä. Ostan vain täysjyväviljaa, huolehdin vitamiinien ja öljyn saamisesta, mutta syön suklaapatukan aina, kun mieli tekee. Nipotus lisää stressiä. Pidän aina mukana vettä pullossa, selvitän vessojen sijainnit. Pidän taukoja vain itselleni joka päivä. Liikun aina kun on sopiva väli. Aina kun voin, menen nukkumaan aikaisin ja jätän herätyskellon asettamatta. En häpeä nukkua iltapäivään. Jos päivän ensimmäinen meno on vasta neljältä, herätyskellon voi laittaa soittamaan klo 15:00, kun menee nukkumaan. Jätän siirtymisiin runsaasti aikaa aina kun mahdollista. Hyödynnän ulkoistettua muistia: älypuhelinta, kalenteria, listoja. Muistelen tulevaisuutta, teen hengitysharjoituksia, kuljen napit korvissa, ignoraan.

On muuten aivan tavattoman vaikeaa repiä itsensä irti auttajan roolista. Bussikuskilla on ongelmia käsijarrun kanssa: Terästäydyn, nousen istumaan pystympään. Pitäähän minun olla valmiina toimimaan, jos minua tarvitaan. Sain todella taistella itseni kanssa, että sain rentouduttua. Olen asiakas, minun ei todellakaan kuulu olla avuksi. Ylimääräinen auttamishaluni on aiemmin johtanut minut noloihin tilanteisiin. Rajasin aktiivisesti bussikuskia itseni ulkopuolelle. Joku kirkui, että jos en auta, altistun raiskaukselle. Kysyin, milloin muka bussikuski on minut raiskannut. Sain tarkentaa vielä "milloin muka bussikuski on minut raiskannut työvuoronsa aikana, kun paikalla on ollut bussilastillinen matkustajia" ennen kuin joku rauhoittui ja salli minun jatkaa.

Toinen ongelma ovat lapset. Lapsi alkaa itkeä julkisella paikalla, menen lukkoon. Lasten lohduttaminen ei tule minulta luonnostaan. Sitä ei vain tehty. Lasten hätä piti jättää näkemättä, koska itse ei pystynyt auttamaan, eivätkä aikuiset todellakaan auttaneet. Näiden ääripäiden kanssa taistelen.

9.9.2015

Elämä on matka

Tätä minun elämäni nyt on: sunnuntaina matkustan, maanantaina matkustan, keskiviikkona matkustan, perjantaina matkustan, sunnuntaina matkustan... Yli 1000 km viikossa. Asun kolmessa osoitteessa: Dyykkarin luona, asunnossa, josta maksan vuokraa ja kavereitten sohvalla. Vaatteet kulkevat matkalaukussa. Vietän viikossa pidemmän ajan bussissa kuin opiskeluihin kuuluvilla pakollisilla luennoilla. Pisimmillään olen 3-4 vuorokautta samassa kaupungissa, ennen kuin lähden taas. Tätä tämä nyt on joulukuun alkuun asti.

Väsyttää jo nyt. Toisaalta on hyvä päästä välillä pois Dyykkarin ahdistuksen alta. Lasta ei näe, oikeuteen ollaan menossa, muuta ei voi ajatella. Kaikki tuntuu liian vaikealta ja ahdistavalta. On piristävää nähdä kavereita, joiden elämään kuuluu muutakin: kursseja, yhteisiä tuttuja, huonekalujen korjaamista, mattojen pesua. Oli mukava käydä taas vanhassa kotikaupungissa, poiketa entisessä lähikaupassa (vaikka se itkettikin) ja nähdä, miten siellä kaikki menee eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka me olemmekin jumissa limbossa.

Joku lähettelee minulle kutsuja nettipalveluun, jonka avulla voi jakaa tiedostoja. Vanhalla nimelläni. Yritän hokea itselleni, ettei se ole mielensärkijä, vaan virhe.

5.9.2015

Kuinka ihminen saadaan kasaan

Siivosin piiloon kaikki nuorimman lapsen tavarat, etteivät ne muistuta poissaolosta jatkuvasti.

Tein soittokierroksen kavereille, valitin. Vietettiin iltaa kaverilla, Dyykkari avautui kaikille. Lähdin alkuillasta kotiin pitämään itsestäni huolta, jätin miehen purkamaan sydäntään.

Nukuttiin univelat pois, eihän niitä ollutkaan kuin rapiat 16 tuntia. Syötiin vatsat täyteen. Helpotti.

Onneksi meillä on nykyään kavereita, joille voi puhua ja jotka antavat empatiaa. Yksi näistä elävistä peileistä sanoi eilen pariinkin otteeseen, ettei Dyykkari selviäisi tästä millään yksin. Jos hänellä ei olisi minua, hän olisi jo sulkeutunut jonkun vuokrakämpän nurkkaan jurottamaan, katkaissut välit kaikkiin lapsiinsa ja erakoitunut. Niin kuin puolet suvustaan, hän lisäsi.

Onhan tämä rankkaa, mutta koen vahvasti olevani avuksi. Pystyn omalla toiminnallani mahdollistamaan sen, että Dyykkarin lapsilla säilyy yhteys isään. Se, että voin tarjota jollekulle toiselle sen, mitä ilman olen itse jäänyt, korjaa jotain minussakin.

En suostu hyväksymään muuta vaihtoehtoa kuin sen, että nuorin lapsista muuttaa meille. Muistelen tulevaisuutta ahkerasti, jotta en unohda, mitä kohti tässä pyritään. Ensi keväänä olen töissä (työhaastattelu parin viikon päästä!!), teen oman alani hommia ensin sivutoimisesti, sitten päätoimisesti. Kaksi Dyykkarin lapsista muuttaa meille, toinen omasta halustaan, toinen turvallisuutensa vuoksi. Etsimme yhdessä oman kodin, pääsemme vihdoin kaikki saman katon alle. Dyykkari aloittaa unelma-alansa opinnot (hän vihdoin keksi, mitä haluaa) ja saa keskittyä opintoihinsa ja lapsiinsa.

Sen moottoripyöräkokeilun jälkeen Dyykkari on alkanut uskaltaa haaveilla tulevaisuudesta. En ole koskaan ennen kuullut hänen kuvittelevan tulevaisuutta, jossa tapahtuu jotain hyvää. Hän suunnittelee oman pyörän ostamista, haaveilee ajasta, kun lapset ovat aikuisia ja käyvät isänsä luona saunassa. Mies, joka on tähän asti uhannut kuolevansa ennen 50-vuotisjuhliaan, alkoi eilen puhua yllättäen siitä, että eläisikin eläkkeelle asti. Vaikka on vaikeaa, on myös toivoa.

4.9.2015

Bussikolari

Kissani jouduttiin lopettamaan, munuaiset pettivät.

Mummon kasvain uusi, hän joutuu uudelleen leikattavaksi.

Asianajaja totesi pelkäävänsä Dyykkarin nuorimman turvallisuuden puolesta, mutta mihinkään radikaaliin ei voida ryhtyä, ennen kuin jotain on todistettavasti tapahtunut.

En nukkunut viime yönä. En ole nukkunut tänäkään yönä, olen vain lähettänyt asianajotoimistoon tulostettavaa, litteroinut ja tehnyt selvityksiä. Tuntuu, kuin sydäntä revittäisiin rinnasta, enkä saa rauhoituttua.

Dyykkarin silmät ovat vuotaneet koko päivän. Hän kieltäytyy kutsumasta sitä itkemiseksi.

- - -

Jos joku ihmettelee, mistä otsikko tulee... Joskus kuulin, että elämä on kuin bussipysäkki. Ensin ei tule yhtäkään bussia, sitten niitä tulee kolme peräkkäin: Sekä hyvät että huonot asiat esiintyvät joukoissa. Nyt minusta tuntuu siltä, että seison pysäkin katolla ja katson yhä uusien bussien kolaroivan samaan kasaan.