28.9.2015

Ateistin hengellisyydestä

(Faithless- This is my Church)

Jos kohdallani voidaan puhua uskoon tulosta, se on tämä biisi. Kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, koin... Löytäneeni jotain, mitä olin etsinyt. Tulleeni kotiin. Koin jotain hengellistä. Ymmärsin, ettei minun tarvitse uskoa samalla tavalla kuin vanhempani. Hengellisen täyttymyksen voi löytää muualtakin kuin kylmästä, pölyisestä kirkosta, jossa pappi paasaa. Maailmassa on niin paljon kauneutta, ja minä voin uppoutua siihen aina, kun kuulen hyvää musiikkia. Jotkut kappaleet nostavat minut irti maasta, tekevät kaikesta hetkeksi liian kaunista ollakseen totta. Puhkean yhä itkuun aina, kun kuulen tämän biisin. Liian kaunista. Liian vapauttavaa.

Armo. Lupa olla oma itsensä. Lupa olla uskomatta. Kokemus johonkin suurempaan kuulumisesta. Minulle se kaikki kiteytyy tässä biisissä.

Olen jostain syystä pohtinut nyt paljon hengellisyyttä. Se kai alkoi siitä, kun päädyin sattumalta katsomaan youtubesta videota "Science Saved My Soul". Tai ehkä se oli alkanut jo aiemmin, jostain tönäisystä, jota en enää edes muista. Mutta joka tapauksessa. Videolla mies kertoo hetkestä, jolloin hän näki taivaalla Linnunradan ja koki jotain hengellistä. Ei jumalan kautta, vaan tieteen. Samaistuin.

Näin jälkikäteen näen jumal-uskosta luopumisen kuin astumisena pienestä kopista ulos maailmaan. Tai ehkä "usko" on tässä kohtaa väärä sana. Minuthan hakattiin uskomaan, peloteltiin uskomaan ja tarrauduin epätoivoissani toivoon kaikkitietävästä, kaiken näkevästä siinä lapsen hatarassa toivossa, että saisin oikeutta. Että joku pelastaisi. Että se kaikki loppuisi joskus. Tai että ainakin säilyisin hengissä sen kaiken läpi. Uskominen oli minulle yhtä nöyryytystä ja pettymystä toisensa perään. Mielensärkijä vaati yhtä aikaa meiltä sokeaa uskoa (häneen?) ja vanhempien kunnioittamista, samaan aikaan hän pilkkasi meitä uskomme tähden. Hän teki hyvin selväksi, kuka oli meidän perheemme jumala. Eikä kukaan pelastanut minua, paitsi minä itse.

Minut oli pakotettu ahtaaseen uskonnollisuuden häkkiin, jossa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa ja silti pudota Helvettiin joka yö. Joskus myös päivisin. Kun vihdoin annoin itselleni luvan olla uskomatta, tuntui, kun maailmani perustukset olisivat pudonneet pois. Muistan yhä ne hetket: Yöllä, yksin sängyssä, kun harjoittelin, leikittelin ajatuksella. Päivällä lattialle romahtaneena. Koin itseni äärettömän korkeaksi torniksi, joka oli täynnä reikiä kuin sveitsiläinen juusto, huojuen tuulessa pysyen pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Uskoni johonkin korkeampaan täytti aukot ja piti tornin pystyssä. Kun sen otti pois, koko torni uhkasi romahtaa. Sidoin sen kasaan säännöillä, jotka purin vasta terapiassa. Siellä torni sai kaatua ja pystyin vihdoin rakentamaan sen paloista jotain uutta.

Uskomisesta luopuminen tuntui toivosta luopumiselta. Ripustauduin näihin aikoihin entistä vahvemmin mahdottomaan ensi-ihastukseeni, poikaan, jota en koskaan saisi. Sitten sain ensimmäiset ystäväni. Radio Mafialta kuului öisin outoja ääniä, jotka kuiskailivat minulle jostain paremmasta, vapaammasta. Käytin viikkorahani kasetteihin, jotta saisin jokaisen biisin ja miksauksen talteen. Ystäväni opettivat minua etsimään musiikkia netistä. Latasin koneen täyteen trancea ja goaa. Kävimme tanssimassa aina, kun pystyimme. Kun tanssin, minua ei ollut. Olin jossain muualla. Elin vilkkuvissa valoissa, äänet saivat minut lentämään, irtosin kehostani.

Ehkä hengellisyyden miettiminen liittyy siihen, että koen aikuistuneeni taas pykälän. Ehkä minulla on nyt jokin etsikkoaika noin muutenkin.

Koko tämä kirjoitus lähti yhdestä väitteestä: Ateismi on tyhjää. Se ei lupaa pelastusta, ei toivoa, ei mitään sen kaiken tilalle, mitä uskonnossa on.

Väärin.

Koen löytäneeni niin paljon enemmän, kun luovuin epätoivoisesta takertumisestani hataraan uskooni. Minusta on uskomatonta, miten kaikki elämä on kehittynyt ja syntynyt joukosta alkeellisia soluja, joilla ei ollut tietoisuutta tai tahtoa, vain kyky monistaa itseään. Kuinka ihmeellistä on, että on elämää! Kuinka ihmeellistä on, että se elämä kehittyi juuri sellaiseksi, että minä olen nyt tässä. Että minä saan kokea juuri tällaisen elämän. Todennäköisyys sille on niin pieni, ettei sitä pysty edes ymmärtämään.

Sanotaan, ettei ateisti voi kunnioittaa elämää, koska hänelle se on syntynyt sattuman, ei jumalan suuren luomistyön kautta. Minusta juuri se, että elämän synty ei ole luomisen tulosta, tekee elämästä vielä ihmeellisempää kuin uskonto meille uskottelee. Se, että eläimistä ympärillämme tuli juuri tällaisia eikä aivan toisenlaisia, tekee jokaisesta elämästä uniikin ja ainutlaatuisen. Me elämme tämän ainoan elämämme vain kerran. Eikö se juuri tee jokaisesta elämästä, ei vain ihmisten, vaan joka ikisen elollisen eliön elämästä, mittaamattoman arvokkaan ja siksi suojelemisen arvoisen?

Kuinka ihmeellistä on, että joukosta soluja, joita voidaan kasvattaa petrimaljalla, voi muodostua tunteva, ajatteleva olio, jolla on tietoisuus? Kuinka ihmeellistä on, että solumöykystä kasvaa kokonainen ihminen? Ensin avuton vauva, sitten lapsi ja lopulta aikuinen, jolta ei koskaan lopu maailma, jota tutkia. Vaikka matkustaisin lopun elämääni, en ikinä ehtisi nähdä kaikkea.

Kuinka ihmeellistä on, että saan elää juuri tänä aikana? Tulen näkemään ihmiskunnan suuren tulikokeen: Joudumme opettelemaan uudelleen elämään tasapainossa Maan kanssa, tai tuhoudumme. Minulla on vahva usko siihen, että selviydymme. Me olemme selvinneet aiemminkin.

Uskonto käskee odottaa. Seuraavassa elämässä kaikki on paremmin. Todellisuudessa meillä on rajallisesti aikaa. Elämä on liian lyhyt kitumiseen. Tuntuu, etten millään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, mutta toisaalta tuntuu, kuin elämäni olisi vasta alkanut.

Minä elän. Se on ihme, josta kannattaa olla ylpeä. Iloinen ja ylpeä. Kiitollinen.

1 kommentti:

  1. Ihania ajatuksia! Ajattelen itsekin melko lailla noin. En kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja minusta kaikki uskonnot ovat nimenomaan ihmisten kehittämiä. Kunnioitan elämää, ja saattaa olla mahdollista että maailmassa onkin jonkinlainen universaali hyvä henki, mutta se saattaa olla vain energiaa, jonka mukana kaikki uusiutuu (itämaisten uskontojen näkemys kaiken "syklisyydestä", siinä missä länsimaalainen uskonto on periaatteessa vain eteenpäin menevä jana). Energia ei välttämättä tarvitse sanoja, sääntöjä ja kirkkoja, ja kaikki paikat voivat olla pyhiä. Eri uskonnot (toisiaan vastaan riitelevät ja sotivat, mikä on uskontoa vastaan?) on saatettu kehittää osittain siksi, että ihmisellä on erittäin suuri tarve johonkin pyhään, itseään suurempaan, joka ohjaa ja neuvoo häntä avuttomuuden ja epätoivon hetkellä - sinänsä se on ymmärrettävää. Uskonto on hyvin psykologista. Itse olen agnostikko ("ei voi tietää"), mutta en näe yhtäkään uskontokuntaa toistaan parempana tai huonompana.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)