13.9.2015

Paljon, paljon... liikaa?

On tämäkin, kun ehtii ajattelemaan vain bussissa istuessaan. Siellä sitten kirjoitan ylös listoja siitä, mitä pitää vielä tehdä sinä päivänä, mitä pitää tehdä huomenna, mitä pitää muistaa hoitaa heti kun on aikaa; mitä pitää kirjoittaa blogiin, mitä opiskelujuttuja on kesken, mitä olen unohtanut.

Näen stressiunia kaikesta tästä ravaamisesta ja stressaamisesta. Näen unia, joissa demonit syövät seiniin naulattuja lapsia. Näen unia, joissa puukotan Dyykkarin lapset ja/tai Dyykkarin. Hermostoni on tehty pakenemaan leijonia, ei kestämään jatkuvaa stressiä. Kun en pääse leijoniani karkuun, näen unia, joissa tapan stressinlähteitäni. Dyykkari on rakas, mutta ilman häntä elämäni olisi helpompaa: Vähemmän matkustamista, vähemmän oikeusriitoja, vähemmän ahdistavia sukulaisia. Dyykkarin lapset ovat rakkaita, mutta kannan heistä huolta. He oireilevat vanhempiensa eroa, koulujuttuja, oman elämänsä kipuja, enkä minä voi auttaa. Lastenpsykiatria on Suomessa aivan säälittävän heikolla tolalla. Keskusteluapua saa kunnallisella puolella miten sattuu, masennuslääkitystä ei määrää kukaan, vaikka lapsi puhuu itsemurhasta. Kunnon psykoterapiaa saa vasta nuorisopuolella jos sielläkään. Kuulemma lapsen asioihin puututaan kunnolla vasta, jos koulu sujuu huonosti tai hänet otetaan huostaan. Pitäisikö lapselle siis sanoa, että rupea pinnaamaan, vai vaatia, että hänet otetaan huostaan? Kaiken lisäksi minulle hoetaan, etten ole äiti, asia ei kuulu minulle. Entä, jos nämä ovat ainoat lapset, jotka minulle suodaan?

Dyykkari on tavallaan antanut minulle kolme elämää: Psyken maailman mielenkiintoisine ihmisineen ja musiikkeineen; satumaailman, joka on olemassa vain niin kauan, kun musiikki soi. Äidin roolin niinä lainattuina hetkinä, kun hänen lapsensa ovat käymässä. Puolison osan hänen rinnallaan, todellisuudessa joka koostuu vain meistä kahdesta, yhdessä myrskyä vastaan. Näiden elämien lisäksi elän opiskelijan elämää, kuljen luennoilla jossain kaukana, teen tenttejä ja raahaan kirjastosta kirjapinoja. Käyn kavereiden luona teellä, puhutaan alan tulevaisuudesta, teknologian kehityksestä, politiikasta. Tästä maailmasta palaan Dyykkarin maailmaan, jossa haisee tupakka ja kiroillaan. Olen kuin jönglööri, joka yrittää pitää kaikki pallot ilmassa. Tähän asti olen mielestäni selvinnyt hyvin. Niin kauan kun kirjoitan kaiken kalenteriini heti, kun saan tiedon tai asia tulee mieleen, niin kauan kun luen kalenteriani ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, niin kauan kun suunnittelen kaiken kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin, nämä elämät saa sovitettua yhteen.

Päivänä eräänä ehdin saunaan kaverin luona. Sain pitää oman naisten vuoron, joten makoilin ylälauteella omistajan elkein. Tuli halu nostaa jalat ylös koukkuun. Tekoa seurasi välähdys: Muisto hetkestä, kun makaan hoitopöydällä, äiti kutittaa, minä potkin ja kikatan. Äkkiä mielessä vilahtavat mielensärkijän vihaiset kasvot: Jähmetyn ja alan itkeä. Laiminlyöjä näyttää neuvottomalta, ei ymmärrä. Hänen tuskansa paistaa hänen silmistään ja se pelottaa minua lisää. Vauvaosa kantaa tietoa: Äiti halusi olla hyvä äiti. Mielensärkijä pilasi kaiken. Hänestä tuli peikko, jota en voinut unohtaa. Kummitus, joka seurasi minua kaikkialle. Myrkky, joka maistui kaikessa. Hän kampesi äidin irti minusta kauan ennen aikojaan. Kaikki huomio, joka ei ollut suoraan osoitettu hänelle, oli häneltä pois.

Nyt voin viestiä äitini kanssa vain mummon välityksellä. Kaikki muu johtaa enempään kuin kumpikaan osapuoli on valmis kestämään.

Saan vanhoihin sähköpostiosoitteisiini pyyntöjä vahvistaa sähköpostiosoitteeni rekisteröitymisen vahvistamiseksi. Kaikki käytetyt käyttäjätunnukset viittaavat vanhaan nimeeni. Jotain pelkäsin tapahtuvaksi, kun mielensärkijän rahat tililleni ilmaantuivat. Aina se vanha pedofiili jaksaa yllättää. Tällaista kiusaamisen muotoa en olisi koskaan keksinyt.

Tämän kaiken keskellä mietin sitä, miten hirveästi voimia vei pitää itsensä kasassa silloin, kun ei ollut voimia edes hengittää. Nyt pyöritän elämääni kuin kokenut toimitusjohtaja, ostelen kerralla kolmen kuukauden bussiliput, huolehdin taloudesta, haen tukia, oikaisuja, pidän Dyykkarin kasassa ja työnnän häntä jaloilleen. Opiskelen täyttä höyryä, tapaan kavereita, käyn lenkillä. Pidän kaksi asuntoa siistinä, pyykit pestyinä ja itseni terveenä. Kaikesta tästä huolimatta en koskaan ole niin väsynyt kuin silloin. Miten hirveästi minulla on nyt energiaa! Miten vähän sitä joskus oli! Miten järkyttävän paljon minulla meni prosessoritehoa ihan vain siihen, että välttelin sisäisiä haavojani, yritin pitää mieleni ja kehoni väkisin muodossa, johon se ei taipunut.

Tiedän oikein hyvin, että en jaksa tällä tahdilla ikuisesti. Opiskelen nyt kolme kuukautta, sitten pidän kuukauden loman ennen kuin taas jatkuu. Huolehdin säännöllisestä syömisestä vaikka väkisin. Katson kellosta, milloin minulla on nälkä. Ostan vain täysjyväviljaa, huolehdin vitamiinien ja öljyn saamisesta, mutta syön suklaapatukan aina, kun mieli tekee. Nipotus lisää stressiä. Pidän aina mukana vettä pullossa, selvitän vessojen sijainnit. Pidän taukoja vain itselleni joka päivä. Liikun aina kun on sopiva väli. Aina kun voin, menen nukkumaan aikaisin ja jätän herätyskellon asettamatta. En häpeä nukkua iltapäivään. Jos päivän ensimmäinen meno on vasta neljältä, herätyskellon voi laittaa soittamaan klo 15:00, kun menee nukkumaan. Jätän siirtymisiin runsaasti aikaa aina kun mahdollista. Hyödynnän ulkoistettua muistia: älypuhelinta, kalenteria, listoja. Muistelen tulevaisuutta, teen hengitysharjoituksia, kuljen napit korvissa, ignoraan.

On muuten aivan tavattoman vaikeaa repiä itsensä irti auttajan roolista. Bussikuskilla on ongelmia käsijarrun kanssa: Terästäydyn, nousen istumaan pystympään. Pitäähän minun olla valmiina toimimaan, jos minua tarvitaan. Sain todella taistella itseni kanssa, että sain rentouduttua. Olen asiakas, minun ei todellakaan kuulu olla avuksi. Ylimääräinen auttamishaluni on aiemmin johtanut minut noloihin tilanteisiin. Rajasin aktiivisesti bussikuskia itseni ulkopuolelle. Joku kirkui, että jos en auta, altistun raiskaukselle. Kysyin, milloin muka bussikuski on minut raiskannut. Sain tarkentaa vielä "milloin muka bussikuski on minut raiskannut työvuoronsa aikana, kun paikalla on ollut bussilastillinen matkustajia" ennen kuin joku rauhoittui ja salli minun jatkaa.

Toinen ongelma ovat lapset. Lapsi alkaa itkeä julkisella paikalla, menen lukkoon. Lasten lohduttaminen ei tule minulta luonnostaan. Sitä ei vain tehty. Lasten hätä piti jättää näkemättä, koska itse ei pystynyt auttamaan, eivätkä aikuiset todellakaan auttaneet. Näiden ääripäiden kanssa taistelen.

4 kommenttia:

  1. Hyvä ja rakas ihminen. Anna itsellesi lupa huolehtia vain itsestäsi. Jos sinä palat loppuun kuka siitä hyötyy? Ei ole sinun tehtäväsi huolehtia Dyykkarista, kahden kodin siivouksesta, lapsista vaikka toki välität, mutta et sinäkään ihmeisiin pysty. Anna itsellesi lupa keskittyä omaan hyvinvointiisi. Sen sijaan että teet listoja ja kuumennat aivojasi, rasitat sydäntäsi ja mieltäsi anna itsellesi lupa luottaa että muut pärjäävät ilman sinua. Parasta minä tein lähipiirilleni aikoinana oli antaa heidän kantaa oma osansa. Et voita sillä mitään että yrität hallita kaikkea. Se uuvuttaa eikä muuta lopputulosta. Surullista, mutta totta. Sinä et voi tehdä enempää. Kaikkea ei voi hallita. Ainut mitä voit on voida hyvin. Keskity omiin asioihisi, omaan arkeesi, panosta hyvinvointiisi ja jaksamiseen. Silloin ehkä kestät ja jos matkan varrella huomaat haluavasi ihan jotain muuta kuin mitä olit jo valmiiksi ajatellut anna itsellesi lupa siihenkin. Ja voimia sen pedofiili paskiaisen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Minähän olen antanut. Tarkoitus ei ole palaa loppuun. Ei todellakaan ole minun hommani huolehtia kaikesta, Dyykkari hoitaa oman osuutensa, lasten äiti hoitaa oman osuutensa, lapset hoitavat oman osuutensa.

      Listojen teko on yksi stressinhallintakeino. Sen sijaan, että pyörittäisin päässäni miljoonaa asiaa, jotka pitää hoitaa, kirjoitan listan joka päivälle, mitä pitää hoitaa. Kun listan asiat on hoidettu, voi vaihtaa vapaalle. Tulisin hulluksi ILMAN listoja. Listojen pituus on myös oleellinen juttu. Niiden avulla voi arvioida yhden päivän hommien määrää ja tarvittaessa siirtää juttuja toiselle päivälle. Esim. jos maanantaina on jo kolme luentoa ja seuraavana päivänä tentti, kannattaa ehkä käydä kaupungilla asioilla vasta tentin jälkeen tai vasta keskiviikkona.

      Listojen teko ja kalenterin pito auttavat myös luottamaan siihen, että pärjään ja osaan pitää rajat. Tänään keskityn vain listalla oleviin asioihin, jos joku haluaa tänään hoidettavan jotain muuta, hän saa hoitaa sen itse. Kun olen hoitanut listalla olevat asiat, olen tehnyt tarpeeksi ja voin palkita itseäni.

      En yritäkään hallita kaikkea. Esimerkiksi Dyykkarin lapsen oireilu on ikävää, mutta juuri tässä hetkessä en voi sille mitään. Laitan sen listalle "tee tälle jotain sitten, kun olet töissä". Silloin meillä on varaa auttaa lapsen äitiä terapiamaksujen kanssa. Sitä odotellessa voin kuunnella lasta ja koettaa neuvoa, jos hän neuvoja pyytää.

      On toisaalta todella hyvä, että opiskelen satojen kilometrien päässä Dyykkarista ja lapsista. Matkoilla ehtii ajatella asiat, kirjoittamaan ne ylös ja pistämään hyllylle. Perillä sitten keskittyy vain käsillä olevaan: Kun olen kotona, keskityn lapsiin ja Dyykkariin. Kun olen opiskelukaupungissani, keskityn luentoihin, tenttikirjallisuuteen ja ryhmätöihin.

      Kun minä käytän tätä blogiani valituskanavanani, on ehkä helppo unohtaa, että olen nykyään terve. Minulla ei mene hirveä määrä energiaa oman pääni kanssa taisteluun, joten se on käytettävissä muuhun elämään. Vaikka elämässä on (taas) vaikea vaihe, selviän siitä tässä postauksessa luettelemillani keinoilla. Seuraan jaksamistani ja tarvittaessa voin karsia kurssejani.

      Kiitos huolenpidosta ja voimista! Niitä tarvitaan. :)

      Poista
  2. Yhdyn anonyymin kommenttiin. Olet älykäs rampamieli, ja nyt sitä älyä suunnataan siihen, että kohdistat huolenpidon itseesi. Se on se, mitä nyt tarvitset. Todella. Sinun ei tarvitse huolehtia muista, jos se on sinulta pois. Nyt sinun pitää keskittää voimasi itseesi, koska muuten ne ehtyvät entisestään. Toivon sinulle voimaa keskittyä nyt itseesi ja itsestäsi huolenpitämiseen. Olet sen kaiken ansainnut. Kukaan ei ole kaikkivoipa, en jopa minä (vaikka niin luulin pitkän aikaa). Et myös sinäkään. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaako, että olen viettänyt alkuviikon huolehtien itsestäni ja keskittyen ajattelemaan kaikkea positiivista? :) Minulla ei ole kaikkivoipaisuusharhoja, siksi tässä tarvitaankin rautaisia stressinhallintakeinoja. Voimia sinulle omaan vaikeaan elämäntilanteeseesi. <3

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)