19.9.2015

Pärjäämisen paradoksi

Olen tänään saanut taistella sen kanssa, että aivoon ei nyt vain mene, että minä voisin pärjätä. Kaikesta vastakkaisesta todistelusta huolimatta perusoletukseni maailmasta on, että minä en VOI pärjätä, en sitten mitenkään. Tämä on hakattu minuun, tätä mielensärkijä on minulle hokenut. Ilman hänen jatkuvaa vahtimistaan kukaan meistä, en minä, ei sisko, ei laiminlyöjä, ei veli, ei nuorimmainen tule selviämään mitenkään. Me onnistumme tappamaan itsemme tai vähintään päädymme katuojaan tai puistonpenkille. Tätä aivopesua olen nyt yrittänyt kääntää totuudenmukaisemmaksi.

Ensinnäkin todennäköisesti meillä kaikilla olisi mennyt taloudellisesti huomattavasti paremmin ILMAN sitä yli varojensa elävää narsistia, joka on pitänyt laiminlyöjän talouden aina pennin päässä konkurssista.

Itse asiassa meillä olisi mennyt paremmin kaikilla mittareilla ilman kaikkea sitä henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Olisin uskonut luokkatovereitteni haluavan olla kavereitani, en olisi joutunut käymään terapiassa vuosia, en olisi tarvinnut kuntoutusta ihan vain toipuakseni lapsuudestani.

Tämä oli siis mielensärkijän valhe numero yksi. Valhe numero kaksi oli, että minä en tule selviämään lapsuudestani hengissä. Itse asiassa olin niin hirveä lapsi ja niin toivoton tapaus, että puutteitteni vuoksi koko perheeni todennäköisyys selvitä hengissä aikuisuuteeni asti oli vähintäänkin epävarmaa. Minä olen yhä hengissä, niin ovat kaikki muutkin. Touché, mielensärkijä.

Olin vankkumattoman varma siitä, että en tule ehtimään ajoissa junaan, joka kuljettaa minut takaisin Dyykkarin luo. Tästä syystä en meinannut saada edellisenä yönä unta ja heräilin jatkuvasti, koska en uskaltanut luottaa herätyskellooni. Kelasin päässäni pakonomaisesti kaikkea, mitä minun pitää ehtiä ennen junan lähtöä ja sain tehdä töitä rauhoittaakseni itseni. Loppujen lopuksi olin asemalla puoli tuntia ennen junan lähtöä, ehdin siis hyvin. Ehdin myös syömään junan vaihtoa odotellessani. Ehdin junaan, vaikka söin rauhassa. Perillä ehdin käydä kylässä ja tästä huolimatta ehdin bussiin, joka vei minut Dyykkarin luo. Kaikesta tästä onnistumisesta huolimatta joku osa minussa hokee minun epäonnistuneen. Se ei osaa tarkentaa miten, viittaa vain kokonaisvaltaiseen epäonnistumiseeni ihmisenä.

Kun olen pysynyt lukuaikataulussani, saanut itselleni työparin ryhmätyötä varten, oppinut käyttämään uutta sovellusta jota tarvitsen, saanut rahat riittämään, ehtinyt pesemään pyykit huomista varten, muistanut hoitaa asiat ajoissa, tämä epäonnistumisen tunnetta ylläpitävä osani on alkanut panikoimaan. Vastareaktiona se on alkanut muistuttamaan minua jatkuvasti tapauksista, jotka herättävät minussa epäonnistumisen, ahdistuksen ja turhautumisen tunteita. Meni jonkin aikaa, ennen kuin osasin yhdistää nämä kaksi asiaa: Osan pakokauhun ja jatkuvasti mieleen nousevat, nykyhetken kannalta epärelevantit muistot.

Mitä osani sitten suojelee? Isää. Se pelkää, että jos mielensärkijälle selviää, että minä selviänkin ilman häntä, että itse asiassa en tarvitse häntä mihinkään, mielensärkijä romahtaa. Tämän romahtamisen estämiseksi pitää tuhota oma mielenterveys.

Ei pidä. Yritän muuttaa perusoletuksiani seuraavasti:

Minä osaan ja pärjään. Tästä todistavat kykyni huolehtia itsestäni, kykyni hoitaa opiskeluni ja päivittäiset rentoutumisen hetket. Voin rentoutua päivittäin ja siitä huolimatta mitään pahaa ei tapahdu. Voin myös jättää huomiselle joitain asioita ja tehdä ne vasta silloin, koska olen tänään tehnyt muita asioita niin pitkälle.

Mielensärkijä ei tarvitse minua ylläpitämään todellisuuskäsitystään. Hänen mielenterveytensä (tai sen puute) ei ole minun varassani. Hän kykenee ylläpitämään harhojaan aivan itsenäisesti.

En hyödy mitenkään siitä, että ylläpidän uskomusta omasta kyvyttömyydestäni. Päinvastoin, se vahingoittaa minua, kuluttaa turhaan energiaani ja estää minua näyttämästä täyttä potentiaaliani. 

Minä pystyn ja kykenen.

Minä osaan ja selviän.

Ihan ilman isää.

4 kommenttia:

  1. Minua kalvaa samantapainen tunne omaan isääni liittyen. Samantapainen siinä mielessä, että yritän alitajuisesti suojella isääni mahdolliselta romahtamiselta. Minun isäni pelkää, että meille lapsille tapahtuu jotain, koska maailma on paha ja turmeltunut. Aikuisenakin minä suojelen mieluummin isääni kuin elän täysillä omaa elämääni. En haluaisi kohdata sitä passiivis-aggressiivista suhtautumista, murjottamista, mielensä pahoittamista, kauhistelua ja varoittelua, siksi en elä. Ehkä kokisin myös jollain tasolla pettäväni isäni, jos toimisin hänen maailmankuvaansa ja käsityksiään vastaan. En olisi tottelevainen tyttö, kun en uskoisi isääni.

    Sinä osaat, selvitä ja kykenet. Niin on ihmisen elämä tarkoitettu menevän, meistä kasvaa itsenäisiä yksilöitä, jotka itse harkitsevat mitä tekevät. Toisilla se kasvu on äärimmäisen kivulias, mutta onneksi sitä tapahtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma ei ole paha ja turmeltunut. Siinä on paljon kaunista ja ihmeellistä, jota ei löydä, jos ei uskalla elää. Uskon, että pääset vielä isäsi kahleista irti ja lentämään vapaasti. Mitä kaameaa muka tapahtuisi, jos et enää olisi tottelevainen tyttö?

      Poista
  2. http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/ Oletko lukenut näitä sarjakuvia? Vahvoja kuvauksia elämisestä aikuisena traumojen kanssa. Jossain määrin samastuin, vaikuttivat minuun voimakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä. Luulen, että muutama vuosi takaperin olisin samaistunut noihin vahvasti. Nyt ne edustavat mennyttä elämää, mutta joihinkin kyllä tuli samaistuttua vahvastikin. Pistetään lukulistalle. :)

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)