30.9.2015

Polttaa

Minä: Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla?
mielensärkijä: Ne molemmat palaa?

Eilen illalla yritin taas kasvattaa itselleni teflonkuorta, jotta aivan kaikki muiden ihmisten sanoma ei heti osuisi ja uppoaisi kuin veitsi voihin. Huomasin iloisena, että se osa kuorestani, joka aiemmin romahti heti, pysyi nyt pystyssä. Joku oli nyt sitä mieltä, että en enää ansainnut niskaani kaikkea paskaa. Huomasin kuitenkin uuden ongelman. Vatsassani oli avohaava kylkiluista häpyluuhun. Sydän ja kaikki sisäelimeni olivat vapaasti haavoitettavina. Päätin, ettei tämä käy enää. Pistin haavan umpeutumaan. Ensin vastustettiin sillä, että haava ei ole vieläkään täysin puhdas. Siellä möyrii vielä pari matoa. Huomautin, että lähtötilanteeseen nähden haava on riittävän puhas: Siinä ei ole enää yhtään mätää. Pari matoa kestetään. Tilannetta ylläpitävä lapsiosa yritti vielä vähän aikaa keksiä perusteluja vastaan, mutta sitten haava alkoi sulkeutua. Sen molemmin puolin ojennettiin käsiä, jotka tarttuivat toisiinsa ja vetivät haavan umpeen. Kun haava oli lähes ummessa, sen sydämen puoleisesta päästä alkoi ryömiä joku ulos. Se oli musta ja tuhkan peitossa. Autoin sen ulos ja otin sen syliini.

Vauvaosa oli aivan karrelle palaneen musta. Se itki. Sitten tuuli puhalsi tuhkat sen pinnasta ja sylissäni kelli iloinen vauva, joka tapitti minua hymyillen. Keinutin lasta, joka taas muuttui mustaksi. Yritin päästä käsiksi traumaan, jota se kantoi. Mieleeni palasi ensin hetki vanhan kotitaloni takaovelta, jonne olin pysähtynyt pohtimaan tuota lasten vitsiä. Ihmettelin, miten se liittyi mihinkään. Ehdotin vauvaosalleni, että pesisin sen puhtaaksi mustasta. Tämä oli huono ehdotus.

Muistin potkineeni jotain, joka poltti. Halusin siitä pois. Halusin kauas tuosta polttavasta, mutta potkiminen ei auttanut. Sitten tunsin polttavan leviävän selkääni pitkin. Lopulta upposin polttavaan kokonaan. Palasin muistosta nykyhetkeen: Sylissäni oli vauva, joka oli punainen kuin rapu. Se kirkui, kun sen iho vähitellen paloi karrelle. Se vilkaisi minuun mustiksi palaneilla silmillään, ennen kuin hajosi tuhkaksi.

Aloin purkaa muistoa. Minut oli upotettu johonkin. Upottaja oli mielensärkijä. Minua oli ilmeisesti ensin pidetty kuuman veden yllä, jolloin jalkani olivat osuneet siihen. Olin itkenyt, potkinut ja pistänyt vastaan. Tämän jälkeen mielensärkijä oli laskenut minut veteen selkä edellä, aina uppeluksiin asti. Niin kuumaan veteen, että se poltti ihoani kaikkialta.

Seuraavaksi olinkin äidin sylissä. Ihoani särki, kirveli ja kutitti. Jopa silmäluomiini sattui. Tunnistin äidin hajun ja yritin vapaalla kädelläni tarttua häneen. Se sattui. Tässä vaiheessa tajuntaani iski täydellinen pakokauhu: Jos äiti sattuu, mitä toivoa vauvalla on turvasta? Mitä toivoa on päästä kipua pakoon, jos äitikin sattuu? Yritin rauhoitella vauvaosaa. Näytin sille, että nykyhetkessä ihoani ei satu. Äiti on tässä. Käteni alkoi tehdä samaa liikettä kuin silloin vauvana. En saanut otetta patjasta. Vauvaosa tajusi, ettei äiti ollut läsnä nykyhetkessä ja alkoi panikoida uudelleen. Totesin sille, että äiti ei ole tässä, mutta minä olen. Otin sen syliini ja rauhoittelin sitä.

Tuntui, että joku muukin pisti vastaan. Aloin etsiä pääni sisällä lapsiosaa. Löysin ison kiven alta mustan tuhatjalkaisen, joka pyrki minua karkuun. Osa kertoi pelänneensä hylätyksi tulemista. Se oli ilmeisesti yhdistänyt kivun ja sen, että äidinkin koskettaminen sattui ja päätellyt tästä, että se ei ansaitse kuin kipua ja äitikin hylkää. Muistutin sitä kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat elämässäni, vaikka tietävät taustastani. Kun pääsin mummoon asti, osui ja upposi. Jos mummokin tietää, eikä hylännyt, ehkä minua ei hylätä. Tuhatjalkainen muuttui lapseksi, joka pystyi vihdoin itkemään. Vauvaosa sulautui minuun.

Mieleeni nousi tuo hetki, jolloin mielensärkijä oli vastannut kysymykseeni. Järkytyin hänen vastauksestaan. Eiväthän lapset pala! Sitten nousi lohduttava muisto: Jotain viileää (kylmäkalle?) siveltiin ihollani, eikä enää sattunut. Laiminlyöjä oli ilmeisesti vihdoin keksinyt tavan lievittää oloani. Jäin miettimään, miten hän tuon tapauksen jälkeen enää uskalsi jättää minua yksin mielensärkijän kanssa. Miten ihmeessä hän jäi vauvansa kanssa miehen luo, joka keksi polttaa lapsensa ihon kuumalla vedellä, jotta voisi kostaa puolisolleen tai vaikeuttaa äidin ja lapsen suhdetta?

Oikea vastaus tuohon lasten vitsiin muuten on: Ne on molemmat jylsijöitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)