6.10.2015

Ajatuksia

Paljon ajatuksia. Mistäköhän aloittaisi.

Dyykkarin nuorin lapsi ahdistaa. Tai siis hänen oireilunsa. Mietin, aikovatko hoitopaikassaan tehdä lastensuojeluilmoituksen. Narsistin lapsena -kirjaa luettuani totesin, että lapsen oireilu käy hyvin yhteen ylikontrolloinnin kanssa. Lapsi yrittää hallita itseään ylivoimaisissa olosuhteissa aina vain tiukemmin, jos sitten äiti ei olisi vihainen. Lopputuloksena on neuroottisuutta ja oireilua. Onneksi hoitopaikan henkilökunta on tarpeeksi koulutettua huomatakseen oireilun ja reagoimaan siihen.

Huoli. Suru ja huoli. Varsinkin kun oikeudesta ei ole kuulunut mitään. Asiat eivät tunnu etenevän.

Toinen ajatus: Minä itse. Olen nyt lokeroinut itseäni paljon. Vihervassari. Hippi. Kasvissyöjä. Eläinaktivisti. Olen kokenut jonkinlaisen poliittisen heräämisen. Maailmassa on moni asia pielessä, ja niille pitää tehdä jotain.

Katsoin luennon, jonka pääajatus oli, että päinvastoin kuin uutisista voisi päätellä, suurin osa asioista menee kohti parempaa. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, terveys parantunut, syntyvyys laskenut. Päinvastoin kuin luulisi, maa ei ensin rikastu ja sitten laita terveydenhuoltoa ja koulutusta kuntoon. Ensin rakennetaan koulujärjestelmä ja terveydenhuolto, sitten maa vaurastuu. Nykyhallituksen päätöksistä voisi päätellä aivan toisin.

Narsistin lapsena -kirjan jälkeen teki mieli lukea laatukirjallisuutta. Kävin hakemassa kirjastosta pari kirjaa, jotka olen halunnut lukea jo monta vuotta, mutta opiskelujen takia en ole ehtinyt. Nytkin PITÄISI lukea artikkeleja keskiviikon ryhmätyötä varten, mutta elän vain kerran. Aivot nauttivat, kun saivat pureksittavakseen astrobiologiaa, politiikkaa ja fysiikkaa ikuisten opiskelujuttujen sijaan. Päässä alkoi vilinä, ajatuksia nousi kuin sieniä sateella. Kuten:

Missä vaiheessa nainen sai luvan olla lihaksikas? Muistan, kun kouluaikoinani 90-luvulla keskusteltiin luokkakavereitten kanssa siitä, kuinka tytöt ei voi harrastaa liikaa liikuntaa, koska sitten lihakset näkyy ja se on hyi. Pojat vahvistivat: lihaksikas nainen on ruma. Kaunis nainen oli laiha kuin tikku. Äärimmilleen tämä meni teini-aikoina, kun jokainen kauhisteli "leviävää persettään". Lukioaikoina kehonrakennusta harrastava naispuolinen kaverini oli monen mielestä friikki.

Sitten tapahtui jotain, ja nyt naiset pitävät fitness-blogeja, joissa syödään rahkaa ja pumpataan rautaa. Kommenttilaatikot ovat täynnä kuolaavia miehiä. Lihaksikas nainen voi olla kaunis. Mitä tapahtui? Annettiinko naiselle lupa ottaa tilaa ja olla vahva myös fyysisesti? Omana teiniaikanani pidin ihanteena naisvartaloa, joka vei mahdollisimman vähän tilaa. Muistin tämän, kun tänään kiedoin villashaalin vyötärölleni ja kauhistelin sekunnin ajan, miten läskiltä näytin. Sitten muistin, että minulla on nykyään oikeus olla nainen ja viedä tilaa sisäelinteni ja kehoni tarvitsema tila. Minulla on oikeus olla tämän kokoinen.

Toinen ajatuskimppu liittyi siihen, miksi minulla on nyt paremmin aikaa ajatella. Miksi nyt pystyn laajentamaan ajatteluani lukemalla muiden ajatuksia muualtakin kuin blogimaailmasta? Ehkä siksi, että enää ei tarvitse jännittää rahan kanssa niin kuin ennen. Verrattuna opiskeluaikoihini, tienaan nyt työttömänä tuplasti. Ruokakaupassa voin ostaa mitä haluan, vaikkapa pähkinöitä, ja silti rahat riittävät. Miten ihanaa on, että kämpillä on tuoreita hedelmiä, joita voi natustella silloin kun haluaa. Ei enää sitä, että kiertää ahdistuneena kaapilta toiselle ja pohtii, söisikö makeannälkäänsä leseitä vai imeskelisikö spagettia.

Olen huomannut, että aivoni tarvitsevat sekä hyviä rasvoja että vitamiineja ja ne tarvitsevat niitä PALJON. Pistän nykyään maapähkinävoita leivälle, syön avokadoja, kaadan ruokaöljyä salaattiin. Pidän kaapissa pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Kuljetan mukanani ainakin rusinoita, ettei verensokeri laske liikaa. Syön marjoja ja hedelmiä aina kun voin. Makeannälkään juon vitaminoituja mehuja tai syön rusinoita. Jos saisi tulotasoa vielä nostettua, olisi ehkä varaa syödä myös rasvaista kalaa säännöllisesti, ostaa marjajauheita ja tehdä smoothieita.

On kuin kehoni olisi vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen havahtunut ja ruvennut vaatimaan ravintoaineita. Tein päätöksen alkaa ruokkia sitä laadulla. Ostan täysjyvää, välttelen palmuöljyä ja muunneltua maissitärkkelystä. Katson, että syön proteiinia jossain muodossa joka aterialla. Pyrin syömään kasviksia, marjoja, hedelmiä joka päivä. Jos en tuoreena, niin sitten kuivattuna tai pakastettuna. Olo on huomattavasti parempi. Minulla ei enää ole nälkä samalla tavalla kuin ennen. Kun kysyn itseltäni, haluanko suklaalevyn vai kuivattuja aprikooseja, totean haluavani niitä aprikooseja. Muutos on itse asiassa tullut pelkäämääni halvemmaksi, kun karkinsyönti on romahtanut.

Luin Tiede-lehdestä sisäisestä äänestä. Lehtijutussa mietittiin, mitä eroa on skitsofreenikon kuulemilla äänillä ja meidän kaikkien kuulemalla sisäisellä puheella. Esitettiin myös kysymys: Kuka puhuu, kun kuulee ääniä. Suututti. Tietysti sinä itse. Minun päässäni on välillä kunnon kakofonia, kun kaikki haluavat päästä ääneen, mutta ne kaikki äänet ovat minä itse. Minä koostun miljardeista soluista. Onko mikään ihme, että ne solut eivät aina puhu yhdellä äänellä?

3 kommenttia:

  1. Skitsofreenikko taitaa ajatella puheen tulevan hänen itsensä ulkopuolelta.. Mulla on sama tuo useamman äänen kuuleminen. Taitaa johtua dissosiaatiosta joka ei ole vielä kokonaan purkautunut.. Yleensä ihmiset kuulevat kaiketi pohdinnan yhdellä äänellä :) näin ainakin minulle on kerrottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ihan normaalitkin, terveet ihmiset voi kuulla päänsä sisällä jopa keskustelua. Ja hekin voivat silloin tällöin luulla kuulevansa ääniä, vaikka kyse on sisäisestä puheesta. Esim. luin jostain erään naisen kertomuksen hetkestä, jolloin "enkeli" pelasti hänet. Nainen oli pyöräilemässä hiekkatietä pitkin, kun yhden alamäen kohdalla joku huusi äkkiä "VÄISTÄ!". Nainen ehti juuri kaatua pyörineen ojaan, kun iso rekka pyyhälsi tietä pitkin. Jos nainen ei olisi kaatunut ojaan, hän olisi jäänyt alle. Nainen tulkitsi äänen enkeliksi, koska lähistöllä ei ollut ketään muita. Todennäköisempää oli, että kyseessä oli alitajunnan ääni. Nainen oli todennäköisesti keskittynyt johonkin muuhun, mutta hänen alitajuntansa oli ehtinyt tajuta vaaran ja varoitti tietoista mieltä viime hetkellä.

      Poista
  2. Onkohan silloin paikalla yksi ääni joka tekee keskustelun vai kaksi eri ääntä..? mielenkiintoinen aihe kyllä..

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)