7.10.2015

Minä saan olla lapsi

Satuin katsomaan poliisisarjan jakson, jossa tutkittiin kahta lapsen kuolemaa (onneksi kuvitteellisia). Jakson pahis purki turhautumansa lapsiin kohdistuvana väkivaltana, eikä kyennyt näkemään omassa käytöksessään mitään väärää. Poliisit ja sosiaalityöntekijät halusivat vain kiusata häntä, lapset aiheuttivat hänelle tahallaan ongelmia.

Aloin jakson myötä pohtia sitä, millaisen kasvatuksen olen saanut. Meillä opetettiin, että lapsia saa ja pitää lyödä. Meillä opetettiin, että itkeminen ja nauraminen on kielletty. Se, että lapset ovat lapsia oli riittävä peruste hakata heidät tajuttomiksi.

Olen viime aikoina huomannut vihan, joka nousee syvältä sisältäni, kun lapset tekevät ihan normaaleja asioita, jotka lapsuudessani olivat kiellettyjä. Minun tekee mieli lyödä niitä lapsia ympäri korvia ihan vain siksi, että he ovat lapsia. Ajatusketju on ihan ymmärrettävä. Lapsuudessani se, että lapsi käyttäytyi kuin lapsi eikä pikkuaikuinen, tarkoitti vaaraa. Se saattoi laukaista pahoinpitelyn, joka saattoi kohdistua kaikkiin lapsiin, jotka nyt vain sattuivat olemaan lähietäisyydellä.

Tämä selittää myös sen, että käytin koko lapsuuteni pinnistelläkseni aikuiseksi niin nopeasti kuin pystyin. Pukeuduin kuin aikuinen tai kuten aikuiset määräsivät. Osasin keskustella aikuisten kanssa, mutta en lasten. Osasin olla mielenkiintoinen ja hauska. Käytin sivistyssanoja, vaikutin ikäistäni vanhemmalta ja kypsemmältä, vaikka olin kaikkea muuta.

Tuota jaksoa katsoessani tajusin edistyneeni hirveästi. Uskallan nyt päästää nämä tunteet vihdoin päivänvaloon. Se tarkoittaa sitä, että niitä voi työstää. Ehkä jonain päivänä, kun kohtaan itkevän lapsen, ensireaktioni on lohduttaa. Ehkä jonain päivänä lasten leikkiminen ei aiheuta minussa vihaa, katkeruutta ja surua. Ehkä jonain päivänä voin sallia itselleni lapsellisuuden.

Ehkä minä voin vihdoin surra tätä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)