12.10.2015

Puolikas ihminen

Ajattelin etukäteen, että 2,5 viikkoa erossa Dyykkarista menee kyllä. Saapahan keskityttyä opiskeluun. Todellisuudessa vuorokausirytmini kääntyi katolleen, koska en vieläkään näemmä uskalla nukkua yksin kuin valoisaan aikaan. Todellisuudessa opiskeluintoni on lopahtanut pohjalukemiin. Dyykkari pitää motivaatiota yllä. Ilman häntä elämä tuntuu tyhjältä, ja jos elämä on tyhjää, miksi opiskella.

Dyykkari soitti. Sovittelija oli vihdoin ilmoittanut ajan, jolloin ehtii tavata. Oikeusjuttuja tuntemattomille tiedoksi: Jos lähivanhempi estää lapsen tapaamiset ja tapaajavanhempi haluaa saada tapaamiset taas käyntiin, pitää laittaa käräjäoikeudelle hakemus tapaamisten käynnistämiseksi. Sitten odotetaan, kunnes hommaan määrätään sovittelija. Sovittelija yrittää vielä saada sovun aikaiseksi (Mikä minusta on aika turha prosessi. Suurin osa huoltokiistoista, jotka menevät näin pitkälle, ovat niitä, joissa ainakin yksi osapuoli on häiriintynyt.). Hän tapaa lasta ja molempia vanhempia yhdessä ja erikseen. Kun sovittelija toteaa, ettei sopua synny, odotetaan taas. Lopulta postilaatikosta löytyy lappu, joka kertoo piinapäivän: Käsittelyaika. Silloin pitää jaksaa mennä oikeuteen sydän kurkussa, istua narsisti-eksän kanssa samassa odotushuoneessa, sitten samassa salissa ja kuunnella hänen valheitaan. Lopputuloksena toivottavasti on, että oikeus määrää lähivanhemmalle uhkasakon. Eli jos hän ei päästä lasta tapaamiseen, hänelle voidaan määrätä siitä sakko. Tähän mennessä toteutumattomat tapaamiset ovat olleet lähikiusaajalle ilmaisia: niistä ei seuraamuksia tule.

Tässä vaiheessa ollaan siis istuttu kuukausitolkulla kiirastulessa. Koko ajan on tuntunut, että sydäntä revitään rinnasta. Lapsen tavarat on pitänyt siivota katseilta piiloon, etteivät ne koko ajan muistuta ikävästä.

Oikeussalista lähdetään tietäen, että lähivanhempi ei kuitenkaan anna lasta tapaamiseen. Tai saattaa antaa muutaman kerran, mutta sen jälkeen saa taas laittaa hakemusta käräjäoikeuteen. Koko tapaamisviikon saa siis pelätä, saako lasta mukaan vai ei. Jos lähivanhempi tuo lapsen vaihtopaikkaan (kotoa haku on tässä vaiheessa suljettu pois lapselle vahingollisena), ollaan jo voiton puolella, ellei hän hae lasta sieltä pois ennen noutoa. Kaikki kiusaamisen muodot ovat mahdollisia. Saa siis elää edelleen kiirastulessa, vain eri portaalla. Nyt saa pelätä sitä, miten pitkään lasta saa nähdä, ennen kuin tapaamiset katkeavat taas.

Kun tapaamiset taas katkeavat (mihin se narsisti muuttuisi), laitetaan siis uusi hakemus käräjäoikeuteen. Nyt vaaditaan oikeudelta, että lähivanhemman pitää maksaa sakko jokaisesta tapaamiskerrasta, joka on jäänyt väliin. Lisäksi vaaditaan tapaamissopimuksen täytäntöönpanoa. Toivottu lopputulos on, että lähivanhempi saa maksettavakseen tuntuvat sakot ja jos tapaamiset eivät tämänkään jälkeen käynnisty, viranomaiset pistävät ne käyntiin.

Jos (kun) tapaamiset eivät käynnisty tämänkään jälkeen toivotusti, jää ainoaksi mahdollisuudeksi hakea huoltajuutta. Jos sitä ei myönnetä, pidämme lapselle pienet hautajaiset ja toivomme, että hän ottaa yhteyttä päästyään narsistin pesästä. Jos se myönnetään, juhlimme. Epävarmuus lapsen tapaamisista päättyy. Narsisti voi tietty jatkaa kiusaamista vieläkin. Hän voi tehdä perusteettomia lastensuojeluilmoituksia, jättää tulematta hakemaan lasta tapaamiseen, jättää palauttamatta lapsen tai uhkailla lapsen sieppauksella. Oikeudessa hän voi riidellä loputtomiin tapaamissopimuksesta ja vaatia huoltajuutta itselleen. Mutta: Koska hän ei enää ole lapsen huoltaja, hän joutuu maksamaan oikeudenkäynnit omasta pussistaan tai vakuutuksestaan. Huoltajana hän voi tapella kanssamme loputtomiin ilmaiseksi, koska hänen katsotaan ajavan lapsen asiaa.

Miten kauan tähän kaikkeen sitten menee aikaa? Ainakin kuukausia, pahimmillaan vuosia. Asiaan vaikuttaa, miten pitkään menee, ennen kuin eksä pistää taas tapaamiset poikki. Jono oikeuteen on 5-8 kk, vaikka tavoiteaika on 2-4 viikkoa (!). Jos lasta näkee muutamana viikonloppuna, sitten on taas 5-8 kk tauko, miten pitkään kestää, ennen kuin lapsi on täysin aivopesty uskomaan, että isä on hirvein ihminen ikinä?

Soitin kriisipuhelimeen. Avauduin. Helpotti. Ostin lisää bussilippuja, jotta voin käydä kotona useammin. Kumpikaan meistä ei kestä, jos joudumme tämän stressin lisäksi vielä elämään erossa toisistamme viikkotolkulla. Tämä on meidän yhteinen taistelumme. Emme voi tukea toisiamme etänä.

3 kommenttia:

  1. Moikka taas. Olen nyt lukenut blogiasi jo 2013 vuoden puoliväliin (alusta päin kulkien) ja kun itselläni on ollut perhe vähän päällimmäisenä mielessä halusin kommentoida vähän pidemmin nyt. Minusta on hienoa, että te jaksatte yrittää pitää miehesi lapsiin yhteyttä.

    Itse kasvoin ikinä kuulematta isästäni mitään. Vanhemmat erosivat, kun olin ehkä kahden kolmen vanha. En edes tiedä tarkkaan. Ei ole edes yhtään muistikuvaa isästä. Lapsuuden ja teini-iän vaivasi hirvittävä isän ikävä, mutta äiti pelotteli uskomaan isän olevan se kaiken pahan alku ja juuri, joten kaipuu muuttui lopulta katkeruudeksi. Näin, kun en ikinä kuullut hänen yrittäneen edes ottaa yhteyttä. No, on alkanut kutkuttaa ajatus ottaa selvää, mikä kauhutarinoista on totta ja mikä ei, mutten ole varma onko järkevää. Varmasti lapselle jää mieleen, jos vanhempi on edes yrittänyt ja tavannut, kun voinut. Itse täytyy vain arvailla haluisiko toinen edes tavata tai onko se sairas kuten äitikin. Vaikkei olisikaan, mielessä kummittelee kamala pelko, että saakin vain vaarallisen ihmisen elämäänsä, jos yrittää. Samalla surettaa mahdollisuus, että joku on jäänyt ilman lastaan, koska äitini on yrittänyt pitää hänet loitolla.

    Mutta tämä kommentti ei ole tarkoitettu olemaan minusta. :) Halusin vain tuoda esiin, sen puolen, jolta lapset säästyvät, kun vanhemmat taistelevat teidän tavoin. Lastenne tarvitse kasvaa kysellen itseltään, miksi vanhempi ei yritä tai välitä. Yksi iso miksi, mistä itseään syyllistää vähemmän elämässä. Vaikka ette aina onnistuisikaan, niin näkyvät edes ne harvat pilkahdukset lapsen elämässä. Vierittäisin teille vaikka mitä positiivista energiaa, jos sellainen taikatemppu onnistuisi, mutta jospa tämä tieto voisi vähän edes lohduttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *) Lastenne EI tarvitse kasvaa kysellen...

      Poista
    2. Tämän meidän sotkun keskeltä suosittelen yrittämään. Kun isäsi kuolee, on myöhäistä selvittää totuutta. Ei sinun tarvitse ensimmäiseksi antaa hänelle kaikkia yhteystietojasi.

      Dyykkari on heittämässä pyyhettä kehään. Meinasi jo soittaa asianajajalleen, että vedetään hakemus pois. Sain ehkä hänet ylipuhuttua odottamaan siihen asti, että saadaan oikeuden päätös. Sillä miehellä on loistava kyky pelotella itsensä uskomaan pahimpaan vaihtoehtoon. Minun tehtäväni on kuvitella hänen puolestaan onnellinen lopputulos.

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)