18.11.2015

Vakava lapsi

Tänä yönä heräsin kesken unieni. Dyykkari asuu nyt niin lähellä muita lapsiaan, että voi kuljettaa heitä harrastuksiin. Vielä ei ole kovin monia harkkoja takana, mutta siitä huolimatta minussa aktivoitui uudelleen se muisto, kun aloitin baletin. Mielensärkijä oli puhunut minulle jo pitkään siitä, kuinka minun olisi korkea aika valita jokin harrastus, jotta vielä ehtisin kehittyä siinä maailman huipuksi. Itse asiassa olin jo myöhässä. Joku venäläinen balettitanssija oli hänen lukemansa haastattelun mukaan aloittanut baletin jo kolmevuotiaana. Minä olin jo neljä, kohta viisi (!). Kaksi tuhlattua vuotta!

Olin nähnyt balettia televisiosta, ja minusta se oli kaunista. Mielensärkijä siis ilmoitti minut paikalliseen balettikouluun. Kun pääsimme perille, selvisi, että olin vielä niin nuori, että aloittaisin satubaletin. Baletin vetäjä joutui selittämään mielensärkijälle ratakiskosta vääntäen, että olin niin pieni, että minun kohdallani mentäisiin vielä leikin varjolla. Vasta vuoden päästä voisin aloittaa "isojen tyttöjen" puolella varsinaiset balettiharjoitukset. Kolmevuotiaana aloittavat ne, joiden vanhemmat tanssivat, vanhempiaan matkien. Kyllä lapsi ehtii hyväksi, vaikka aloittaisi vasta kuusivuotiaana. Lopulta mielensärkijä alistui kohtaloonsa ja jätti minut satubalettiin, vaikka myöhemmin haukkuikin koko koulun surkeaksi. Jos oltaisiin Venäjällä ja tämä olisi tasokas balettikoulu, häntä ei loukattaisi näin!

Mielensärkijä oli pitänyt minulle palopuheen siitä, kuinka balettitanssi olisi kovaa työtä ja minun pitäisi kestää se rääkki, jos aioin hyväksi. Minusta pitäisi tulla maailman huippu, jotta voisin sitten joskus elättää mielensärkijän tanssillani. Sitten olinkin liikkasalissa leikkimässä norsuhippaa. Ei tämä ollut sitä kovaa työtä, johon olin sitoutunut! Hävetti, mutta tottelin tunnin läpi.

Muistan ensimmäisen esityksemme lastenkonsertissa. Tanssimme tiputanssia. Tuijotin kesken esityksen yleisössä istunutta mielensärkijää ja häpesin. Tälläista pelleilyä minut pakotetaan tekemään, kun käsky oli ollut tuottaa taidetta: balettia! Laiminlyöjä kehui esityksen jälkeen, kuinka söpöjä olimme olleet, balettikoulun täti selosti, kuinka näin pienten kanssa esitykset ovat vielä koreografialtaan melko vapaita. Kun olisi pitänyt seuraavan kerran lähteä satubalettiin, halasin sänkyni päätyä kaikilla voimillani ja ilmoitin, etten enää mene. Se on pelleilyä.

Vuotta myöhemmin laiminlyöjä palasi töihin ja laittoi minut päiväkotiin. Siellä piti osallistua kevätjuhlaan, mikä tarkoitti satubalettityylistä esitystä. Laiminlyöjä joutui vääntämään minulle ratakiskosta, että niiden esitysten on tarkoitus olla söpöjä, ei ammattimaisia. Minun roolini on esittää, mitä tarhan tädit käskevät ja aikuiset ihailevat. En nähnyt tässä mitään järkeä, mutta hyväksyin roolini sirkusapinana.

Kuinka sekaisin lapsen kasvuympäristön pitää olla, jos hän jo alle kouluikäisenä näkee leikin ja hauskanpidon jonain "rahvaan touhuna", alhaisena puuhasteluna? Söpöily oli minulta kielletty, piti olla tehokas. Kaiken toiminnan tuli olla tavoitteellista: Elämä on lyhyt, ei ole aikaa haahuilla.

Nyt, kun unesta herättyäni tajusin, miten hel-ve-tin sairasta tämä kaikki oli, alkoi ahdistaa niin, että piti nousta ylös ja tulla koneelle kirjoittamaan tämä ylös. Miten surullinen olenkaan sen pienen tytön puolesta, jonka piti kasvaa aikuiseksi heti, ei 18 vuodessa.

Myöhemmin mielensärkijä kielsi ehdottomasti minua lopettamasta musiikkiopistolla, vedoten satubaletin lopettamiseen: "Et sinä voi kaikkia harrastuksiasi lopettaa!". Lopputuloksena oli kidutusta, kunnes lopulta pystyin lopettamaan täysikäisyyden vuoksi: Kieltäydyin allekirjoittamasta ilmoittautumispapereita seuraavalle lukuvuodelle. Kuulin satubalettifiaskosta myöhemmin myös siksi, että olin kuulemma pilannut mahdollisuuteni kehittyä maailman huipuksi missään, ja ainoa toivoni rikastua oli löytää rikas aviomies. Omat taitonihan olivat jotain niin avutonta, ettei niiden avulla ikinä rikastuttaisi, saati elätettäisi yhtään ketään.

Sairasta, sairasta.

Sydän täynnä paskaa

Näin unta, jossa yritin mennä vessaan, mutta kaikki vessanpöntöt ja jopa lavuaarit olivat täynnä paskaa. Hereillä totesin, että elämässäni on nyt liikaa paskaa, narsisti-eksä hyvänä esimerkkinä. Seuraavina kahtena yönä näin kuitenkin unta sydämestä, joka oli sisältä paskaa täynnä. Totesin, että nyt on kyseessä kaikki se paska, jota olen elämäni aikana joutunut nielemään, sietämään vastaan panematta.

Dyykkari on ihmetellyt, mikä minulla on, kun suutun leikistä. Olen nyt vetänyt hyvin tiukkaa linjaa kutittelun ja pelleilyn suhteen. Oikein sellaista huumorintajutonta alakoulun reksi-linjaa. Kai se on sitä, että yritän purkaa sitä paskaa sydämestäni vaatimalla ihmisarvoista kohtelua ja rajojeni kunnioittamista kaikissa tilanteissa. Riitelimme yksi ilta siitä, ettei Dyykkari usko tai lopeta, jos sanon ei. En enää muista, mistä riita lähti tai mistä muusta riideltiin, mutta siitä tuli toinen sellainen tilanne Dyykkarin kanssa, jota kadun (ensimmäinenhän oli se pettäminen Näädän kanssa). Koin, etten tullut kuulluksi, D keskeytti jokaisen lauseeni ja vielä yritti lähteä kesken kaiken tupakalle. Löin häntä rintaan avokämmenellä, lujempaa kuin oli tarkoitus.

"Sä löit mua! Toi oikeesti sattu!" Dyykkari kiljaisi.

Häpesin itseäni syvästi. En halua muuttua mielensärkijäksi. Yritin selittää, miten pitkälle D oli minut työntänyt, ja lopulta sain ehkä jopa viestin perille: Olen herkkä. Niin, siitähän se riita alkoi. Dyykkarin kaveri oli lähettänyt hänelle jonkun hupivideon, ja D halusi minun katsovan sen. Ilmoitin, että en halua, ja peitin silmäni. D sai minut ylipuhuttua: Ei se ole kuin video, jolla rumannäköinen nainen laulaa, huonosti. No ei ollut. Se oli niitä videoita, jotka alkavat ihan eri aiheella, ja sitten kuva vaihtui mieheen, joka ripuloi toisen suuhun. Pomppasin ylös ja HUUSIN. Dyykkari oli pettänyt luottamukseni. Hän tietää, etten kestä paskajuttuja. Hän tietää, etten halua - varsinkaan illalla - nähdä tai puhua mitään järkyttävää.

Dyykkari, joka oli tässä vaiheessa parin saunakaljan vaikutuksen alainen ja yhä tolaltaan rankan päivän jälkeen (tapasimme narsisti-eksän), yritti puolustautua: Pelleilyä, ei tarkottanut, en voi olla noin herkkä. Siitähän se riita sitten lähti. D yritti selittää toimivansa minun hyväkseni: Hän yrittää tökkiä niitä herkkiä kohtiani, etteivät ne enää saisi minua niin tolaltani. Minä yritin selittää, ettei hän ymmärrä henkisten haavojen paranemisesta MITÄÄN, jos kuvittelee toistuvan rajojeni loukkaamisen auttavan millään tavalla. Traumat paranevat sillä, että hitaasti laajennetaan mukavuusaluetta. Ylläpidetään turvallisuuden tunne kaikissa tilanteissa ja hitaasti tunnustellaan, voisiko vähän liikkua mukavuusalueelta ulos. Milli kerrallaan, ei maili.

Ilta meni riitelyksi, kun meillä oli niin eri odotukset. Olimme joutuneet kohtaamaan narsisti-eksän. Olin tilanteessa lukkiutunut täysin omaan sohvannurkkaani ja ignorannut täysin kaikki läsnäolijat. Tavoitteeni oli ollut vain selvitä tilanteesta hengissä ja olla sanomatta narsistille sanaakaan. D oli toivonut saavansa minulta henkistä tukea, jota ilman hän oli sitten pahimmalla hetkellä jäänyt. Kun päästiin kotiin, halusin vain saunaan, venytellä ja mennä nukkumaan. D halusi saunoa, vetää nollauskännit ja puhua ja pelleillä. Hän syytti minua välinpitämättömäksi: olin ilmeisesti ollut koko päivän ulospäin viileä kuin viilipytty. Häntä tämä raivostutti, joten hän alkoi provosoida minua. Ensin hän syytti minua suvakiksi, joka toivottaa terroristit tervetulleiksi Suomeen ja yritti kahteen otteeseen laittaa pyörimään jotain rasistista videota netistä, vaikka poistuin huoneesta. Hän on yhtä suvaitsevainen kuin minäkin, tämä oli pelkkää provoa. Sitten tuli se paskavideo. Yök.

Vasta, kun oli huudettu niin, että D pelkäsi naapurien soittavan jo poliisit, pystyimme vihdoin puhumaan asioista. Stressi saatiin purettua, pääsimme nukkumaan. Aamulla herättiin asianajajan puheluun, todettiin että helvetti jatkuu, ja käännettiin kylkeä.

13.11.2015

Roinavuori selätetty

Muutossa on saavutettu se hetki, kun muuttolaatikoista suurin osa makaa jo pahvinkeräyksessä. Viimeiset tavarapinot kyhjöttävät vielä nurkissa hitaasti kutistuen. Verhoja pitäisi lyhentää, pieniä hankintoja tehdä. Rutiinit alkavat taas löytyä. Olen nauttinut elämän pienistä iloista, kuten silittämisestä. Ja että jos tarvitsen jotain tavaraa, avaan vain kaapin ja siinä se on. Enää ei tarvitse muistaa, mitä on missäkin muuttolaatikossa.

Minua stressaa, jos tavarat eivät löydy, koska lapsuudessani se tarkoitti pahoinpitelyn mahdollisuutta. Kaiken piti löytyä heti. Sama, jos Dyykkari kysyy jotain, minun pitää kyetä vastaamaan heti. Jos hän esittää peräkkäin monta kysymystä, joihin vastaamiseen tarvitsen googlea, minulla alkaa pää leviämään. Hän hokee minulle, ettei hän hakkaa minua, jos en vastaa nanosekunnissa. Hän ei ole mielensärkijä. Eikä hänellä ole kiire. Jos navigaattorilla menee aikaa, ennen kuin se osaa neuvoa meidät seuraavaan paikkaan, hän voi ajaa pientareelle odottamaan. Ei minun tarvitse sitä varten saada sydänkohtausta. Mieleni on eri mieltä ja yritän ajatuksen voimalla saada navigaattorin toimimaan nopeammin.

Olen stressannut opiskeluista ja matkustamisesta liikaa. Heti kun pääsin asettumaan, tietäen ettei tarvitse matkustaa minnekään seuraavaan kuukauteen, alkoi flunssa. Tai sen uhka. Mokoma ei tule kunnolla päälle, mutta heti jos yrittää tehdä päivän aikana jotain muuta kuin maata sängyssä, tulee kylmä, kurkkuun sattuu ja nenä vuotaa.

No nyt on muuttolaatikot purettu ja tämän viikon tehtävät palautettu. Voisi käydä D:n kanssa lyhyellä lenkillä ja pistää saunan päälle. (Meillä on sauna!)

4.11.2015

Tahtoo!

Haluan kotiin Dyykkarin luo. Meillä on nyt ihana asunto, jossa voi hengittää. Sisäilma on puhdasta pölystä ja homeesta. Ilma vaihtuu. Siellä pääsee saunaan. Siellä olisi kaikkea kivaa tekemistä, kuten verhojen ripustamista, askartelua lasten kanssa, pyykinpesua (Kyllä, minä pidän siitä), lastenhuoneen laittamista... Siellä pääsisi syömään ruokapöydän ääreen. Dyykkari tekee todella hyviä salaatteja ja lämpimiä voileipiä. ♡

Sen sijaan minä syön täällä kaurapuuroa tietokoneen äärellä. Yritän motivoida itseäni viemään roskat ja käymään kaupassa. Pitää oikeasti saada jotain vitamiinipitoista syötävää, että jaksaa lukea tenttiin. Tentti on huomenna, mutta senkään jälkeen ei pääse kotiin. Opiskeluja on tällä viikolla lauantainakin. Vasta sitten pääsee Dyykkarin luo.

Ikävä...

Helvetti tätä biologiaa! Miksi hitossa pitää olla niin, että jos mies ei ole vierellä, pitää voida pahoin? Eikö lajin jatkuminen tulisi varmistettua muutenkin?

Se on vain tämä vuosi. Se on vain tämä viikko. Sitten saan olla Dyykkarin luona yli viikon. Sen jälkeen ajetaan tekemään pari tenttiä ja pääsen kotiin kokonaiseksi kuukaudeksi! Sitten saan taas olla pois kotoa 2 kuukautta. Putkeen. Ainoa tapa nähdä Dyykkaria tuona aikana pidempään kuin päivä kerrallaan on se, että hän lähtee mukaani opiskelupaikkakunnalleni. Masentavaa jo ajatellakin.

Hoen itselleni, että päämäärä on tämän arvoinen. Kun teen nämä opinnot, työpaikan saaminen muuttuu todennäköisemmäksi.

Minä teen töitä sen eteen, että meillä olisi joskus varaa ostaa lapsille joululahjaksi muuta kuin uudet pyyhkeet. Minä teen töitä sen eteen, että meidän ei tarvitsisi vinguttaa luottoa aina, jos sattuu jotain yllättävää. Minä teen töitä sen eteen, ettei meidän tarvitsisi pyytää rahaa sukulaisilta.

Pahan paikan kohdalla haaveilen joulusta. Kun olen saanut nämä tulevat tentit läpi, palkitsen itseni kyllä shoppailukierroksella SPR:n kirppiksellä. Haluan meille joulukuusen - vaikka se ei mahdukaan muualle kuin parvekkeelle - joten tarvitsen kuusenjalan. Meille ei enää tule muovikuusta, kuten eksä vaati. Vain kuusi tuoksuu joululta! Koristeet askarrellaan itse, piparit leivotaan itse, lahjat tehdään itse. Dyykkari on toivonut itselleen uuden pipon kadonneen tilalle. Lanka ja puikot löytyy jo. Lapset saavat uudet pyyhkeet, ostan kangasta sitä varten. Dyykkarin äiti on luvannut joulurahaa sen verran, että saadaan ostettua jouluruuat. Tänä jouluna päästään saunaan!

2.11.2015

Soppa sakenee

Meitä on heitetty haasteella. Haasteen sisältö selviää, jahka saadaan haastemieheen yhteys. Oma veikkaukseni on, että narsisti-eksä vaatii oikeudessa lapsen tapaamissopimuksen kumoamista. Dyykkarin veikkaus on jotain paljon synkempää.

Huominen tuo tiedon.

Helvetti. Ja minä kun jännitin vain huomista esitystä, joka arvioidaan. Ja torstain tenttiä. Ei näemmä saisi lähteä miehensä viereltä hetkeksikään, kun narsisti-eksä voi tehdä mitä tahansa milloin tahansa. Yritän nyt asennoitua niin, että tämä on lottovoitto. Jos se akka rupeaa nyt vaatimaan, että lapsen tapaamisista isänsä kanssa pitää luopua lapselle haitallisina ja tapaamissopimuksesta luopua, samalla voidaan katsoa huoltajuus uusiksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että huoltajuuteen saataisiin mahdollisesti selvyys jo ensi kesän aikana, vuosia aikaisemmin kuin pessimistisimmän arvion mukaan olisi käynyt. Se ei tietenkään estä sitä, että akka haastaa meidät heti perään uudelleen oikeuteen, mutta ainakin lasta saisi nähdä.

Edit 3.11.: Oikein arvasin, tapaamissopimustahan siellä ollaan laittamassa uusiksi.

Meillä on sauna!

Toisena iltana uudella asunnolla. Olimme menossa saunan jälkeen nukkumaan. Olin ollut koko päivän kärttyinen ja tiuskinut Dyykkarillekin niin, että hän oli ihmetellyt. En osannut sanoa, mikä minulla oli. Illalla katsottiin leffa. Kun sen jälkeen olisi pitänyt alkaa nukkumaan, käperryin niin lähelle Dyykkaria kuin pystyin ja kuiskasin: "Meillä on sauna!"

Jäin miettimään, kuka oli sanonut noin. Joku muukin oli sanonut noin. Otsaa kivisti, ja sitten iski muisto: Laiminlyöjä! Laiminlyöjä oli sanonut innoissaan noin mielensärkijälle, kun he vihdoin pääsivät muuttamaan omakotitaloon. Ymmärsin nyt aikuisena, että äiti ei ollut tarkoittanut tällä mitään pahaa. Äiti ei ollut tiennyt, että mielensärkijä raiskaisi minut siinä saunassa. Lapsen mieli oli yhdistänyt äidin ilon omasta saunasta ja mielensärkijän teon. Aikuisen mieli ymmärsi, että äiti ei ajatellut saunan olevan raiskaamista varten. Äidille sauna oli rentoutumista varten. Hänen lapsensa pääsisivät vihdoin saunaan. Mielensärkijä voisi ehkä rentoutua ja lopettaa riehumisensa, stressistähän se varmaan johtui.

Itkin puhdistavaa itkua. Sanoin Dyykkarille, että koin takauman. Sain lohtua. Päiväkausia kestänyt stressi laukesi ja nukuin kuin tukki.

Aiemmin päivällä Dyykkari oli tutkinut uutta saunaamme. Edelliset asukkaat olivat jättäneet saunaan saunamittarin, josta Dyykkari luki minulle siihen kirjoitetun runon. Jähmetyin. Teksti oli sama, kuin mielensärkijän pesän saunan seinällä. Sanoin asiasta. Dyykkari ei edes pysähtynyt miettimään. Hän nappasi mittarin seinältä ja ilmoitti sahaavansa siitä tekstiosan irti. Varmisti vielä minulta, että mittari on sen jälkeen sellainen, että se ei herätä mitään pahoja muistoja. Että tuo mies on rakas! Hän suojeli minua niin nopeasti, ettei minun edes tarvinnut alkaa miettiä, mitä tilanteessa tarvitsisin. Olemme sopineet, että meidän kotiin ei tule mitään tai sinne ei jätetä mitään, mikä ahdistaa. Dyykkari noudatti tätä sopimusta heti, miettimättä. Eksä olisi jäänyt inttämään: Ei se nyt voi olla niin iso juttu, ethän sinä edes näe sitä tekstiä ilman laseja jne. Mutta minä olisin tiennyt sen olevan siellä.

Minulla on ihana mies.♡

Koti?

Olen taas tehnyt virheen oppinut. Luulin muuttaessani opiskelupaikkakunnalleni, että voisin kotiutua tänne. Hankkisin täältä harrastuksia ja tutustuisin ihmisiin. Toin mukanani kotoisia tavaroita ja kuvittelin mielessäni, miten laitan täällä hyvää teetä ja rentoudun. Nyt on käynyt selväksi, että en voi kotiutua minnekään, missä Dyykkari ei ole. Hän on minun kotini. Koti on siellä, missä Dyykkari. Kaikkialla muualla olen vain tilapäisesti käymässä. Stressitaso alkaa vähitellen nousta, jos olemme erossa ja lopulta mikään ei onnistu. Haluaa vain toisen luo. En halua hemmotella itseäni kaukana kotoa. Täällä se on veden lämmitys mikrossa ja teepussi sinne lillumaan. Kotona sitten voi leikkiä irtoteen kanssa. Täällä kotoisat tavarat vain muistuttavat siitä, etten ole kotona. Täällä olen juureton.

Selvisimme hengissä muutosta. Nyt meillä on asunto, jossa on oma keittiö ja sauna (!). Vihdoin sain tehdä ruokaa omassa kattilassani, lämmittää aamupuuron omassa mikrossa ja syödä sen omalla lusikallani. Dyykkari puhuu asunnosta meidän ensimmäisenä yhteisenä kotina, koska me etsimme sen yhdessä eli molemmat kävimme katsomassa asuntoa ennen muuttoa. Edellisen asuntommehan hän valitsi ja minä muutin siihen, kun tutustuttiin. Minä näen tämän asunnon väliportaana, jossa asutaan niin kauan, että saadaan töitä ja velat niskasta. Sitten tulee "se oikea" koti.

En ole vielä ihan sisäistänyt, että saamme nyt asua tuossa. Ensinnäkin asunto on liian hieno. Siinä on saunakin! Toisekseen jouduin lähtemään sieltä melkein heti takaisin opiskelupaikkakunnalleni, koska opinnot. Menee taas viikko, ennen kuin pääsen takaisin.

Myös Dyykkarin käytös sotkee tunnepuoltani. Asiat ovat liian hyvin. Hän on nyt alkanut puhua naimisiinmenosta ("mutta häitä en järjestä!"), kun ennen se oli ehdoton ei vanhojen haavojen vuoksi. Eilen illalla hän totesi, että voisi kanssani tehdä yhden lapsen (mitä olen alusta alkaen toivonut), sillä ehdolla, että taloudellinen tilanne on niin hyvä, että hän voi tarjota sille lapselle jotain muutakin kuin rahahuolia. Päivällä hän totesi, että jahka pääsen muuttamaan saman katon alle, voitaisiin laittaa testamentit kuntoon, kuten on puhuttu. Hän ei halua joutua tekemisiin mielensärkijän tai laiminlyöjän kanssa, jos minulle sattuu jotain. Minä en halua joutua tekemisiin narsisti-eksän kanssa, jos Dyykkarille sattuu jotain. Sitoutumista. Yhteisen tulevaisuuden rakentamista. Pelkään tosissani, että ammun itseäni jalkaan ihan vain siksi, että en usko ansaitsevani tätä kaikkea.

Minulla on nyt mies, joka haluaa samoja asioita kuin minä (kuten että viedään muutossa käytetyt pahvilaatikot pahvinkeräykseen eikä taloyhtiön sekajäteastiaan), vaikkakin eri syistä kuin minä (minä ajattelen ympäristöä ja materiaalihukkaa, mies talon muita asukkaita: pahvi täyttää nopeasti astiat). Minulla on nyt mies, joka tarvitsee minua. Mies, joka uskoo minuun.

Dyykkari tykkää todella monesta asiasta minussa. En ole kana-aivo, joka meikkaa itseään jatkuvasti. Minulla on älyä ja  hienoja ideoita. Minulla on tahtoa ja itseluottamusta. En ole peukalo keskellä kämmentä: Osaan kasata sängyn rungon tai kirjahyllyn ja jopa lisätä huonekaluun ruuveja, jotka tukevoittavat sitä. Kanssani on helppo olla oma itsensä.

Minun on todella helppo olla sen miehen kanssa. Onhan hän välillä todella raivostuttava, mutta kukapa ei olisi. Jos hän vielä lakkaisi vihaamasta itseään.