2.11.2015

Koti?

Olen taas tehnyt virheen oppinut. Luulin muuttaessani opiskelupaikkakunnalleni, että voisin kotiutua tänne. Hankkisin täältä harrastuksia ja tutustuisin ihmisiin. Toin mukanani kotoisia tavaroita ja kuvittelin mielessäni, miten laitan täällä hyvää teetä ja rentoudun. Nyt on käynyt selväksi, että en voi kotiutua minnekään, missä Dyykkari ei ole. Hän on minun kotini. Koti on siellä, missä Dyykkari. Kaikkialla muualla olen vain tilapäisesti käymässä. Stressitaso alkaa vähitellen nousta, jos olemme erossa ja lopulta mikään ei onnistu. Haluaa vain toisen luo. En halua hemmotella itseäni kaukana kotoa. Täällä se on veden lämmitys mikrossa ja teepussi sinne lillumaan. Kotona sitten voi leikkiä irtoteen kanssa. Täällä kotoisat tavarat vain muistuttavat siitä, etten ole kotona. Täällä olen juureton.

Selvisimme hengissä muutosta. Nyt meillä on asunto, jossa on oma keittiö ja sauna (!). Vihdoin sain tehdä ruokaa omassa kattilassani, lämmittää aamupuuron omassa mikrossa ja syödä sen omalla lusikallani. Dyykkari puhuu asunnosta meidän ensimmäisenä yhteisenä kotina, koska me etsimme sen yhdessä eli molemmat kävimme katsomassa asuntoa ennen muuttoa. Edellisen asuntommehan hän valitsi ja minä muutin siihen, kun tutustuttiin. Minä näen tämän asunnon väliportaana, jossa asutaan niin kauan, että saadaan töitä ja velat niskasta. Sitten tulee "se oikea" koti.

En ole vielä ihan sisäistänyt, että saamme nyt asua tuossa. Ensinnäkin asunto on liian hieno. Siinä on saunakin! Toisekseen jouduin lähtemään sieltä melkein heti takaisin opiskelupaikkakunnalleni, koska opinnot. Menee taas viikko, ennen kuin pääsen takaisin.

Myös Dyykkarin käytös sotkee tunnepuoltani. Asiat ovat liian hyvin. Hän on nyt alkanut puhua naimisiinmenosta ("mutta häitä en järjestä!"), kun ennen se oli ehdoton ei vanhojen haavojen vuoksi. Eilen illalla hän totesi, että voisi kanssani tehdä yhden lapsen (mitä olen alusta alkaen toivonut), sillä ehdolla, että taloudellinen tilanne on niin hyvä, että hän voi tarjota sille lapselle jotain muutakin kuin rahahuolia. Päivällä hän totesi, että jahka pääsen muuttamaan saman katon alle, voitaisiin laittaa testamentit kuntoon, kuten on puhuttu. Hän ei halua joutua tekemisiin mielensärkijän tai laiminlyöjän kanssa, jos minulle sattuu jotain. Minä en halua joutua tekemisiin narsisti-eksän kanssa, jos Dyykkarille sattuu jotain. Sitoutumista. Yhteisen tulevaisuuden rakentamista. Pelkään tosissani, että ammun itseäni jalkaan ihan vain siksi, että en usko ansaitsevani tätä kaikkea.

Minulla on nyt mies, joka haluaa samoja asioita kuin minä (kuten että viedään muutossa käytetyt pahvilaatikot pahvinkeräykseen eikä taloyhtiön sekajäteastiaan), vaikkakin eri syistä kuin minä (minä ajattelen ympäristöä ja materiaalihukkaa, mies talon muita asukkaita: pahvi täyttää nopeasti astiat). Minulla on nyt mies, joka tarvitsee minua. Mies, joka uskoo minuun.

Dyykkari tykkää todella monesta asiasta minussa. En ole kana-aivo, joka meikkaa itseään jatkuvasti. Minulla on älyä ja  hienoja ideoita. Minulla on tahtoa ja itseluottamusta. En ole peukalo keskellä kämmentä: Osaan kasata sängyn rungon tai kirjahyllyn ja jopa lisätä huonekaluun ruuveja, jotka tukevoittavat sitä. Kanssani on helppo olla oma itsensä.

Minun on todella helppo olla sen miehen kanssa. Onhan hän välillä todella raivostuttava, mutta kukapa ei olisi. Jos hän vielä lakkaisi vihaamasta itseään.

1 kommentti:

  1. Mulle tuli lämmin olo ja onnellinen fiilis sun puolesta. Ihan varmasti kyllä myllertää mielessä. Voisiko se olla jännitystä? Itse tajusin vasta pari viikkoa sitten koko jännityksen tunteen olemassaolon, kyllähän se kihelmöi samantapaisena kuin pelko ja ahdistus. Siitä vain puuttuu se epämiellyttävä terä.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)