13.11.2015

Roinavuori selätetty

Muutossa on saavutettu se hetki, kun muuttolaatikoista suurin osa makaa jo pahvinkeräyksessä. Viimeiset tavarapinot kyhjöttävät vielä nurkissa hitaasti kutistuen. Verhoja pitäisi lyhentää, pieniä hankintoja tehdä. Rutiinit alkavat taas löytyä. Olen nauttinut elämän pienistä iloista, kuten silittämisestä. Ja että jos tarvitsen jotain tavaraa, avaan vain kaapin ja siinä se on. Enää ei tarvitse muistaa, mitä on missäkin muuttolaatikossa.

Minua stressaa, jos tavarat eivät löydy, koska lapsuudessani se tarkoitti pahoinpitelyn mahdollisuutta. Kaiken piti löytyä heti. Sama, jos Dyykkari kysyy jotain, minun pitää kyetä vastaamaan heti. Jos hän esittää peräkkäin monta kysymystä, joihin vastaamiseen tarvitsen googlea, minulla alkaa pää leviämään. Hän hokee minulle, ettei hän hakkaa minua, jos en vastaa nanosekunnissa. Hän ei ole mielensärkijä. Eikä hänellä ole kiire. Jos navigaattorilla menee aikaa, ennen kuin se osaa neuvoa meidät seuraavaan paikkaan, hän voi ajaa pientareelle odottamaan. Ei minun tarvitse sitä varten saada sydänkohtausta. Mieleni on eri mieltä ja yritän ajatuksen voimalla saada navigaattorin toimimaan nopeammin.

Olen stressannut opiskeluista ja matkustamisesta liikaa. Heti kun pääsin asettumaan, tietäen ettei tarvitse matkustaa minnekään seuraavaan kuukauteen, alkoi flunssa. Tai sen uhka. Mokoma ei tule kunnolla päälle, mutta heti jos yrittää tehdä päivän aikana jotain muuta kuin maata sängyssä, tulee kylmä, kurkkuun sattuu ja nenä vuotaa.

No nyt on muuttolaatikot purettu ja tämän viikon tehtävät palautettu. Voisi käydä D:n kanssa lyhyellä lenkillä ja pistää saunan päälle. (Meillä on sauna!)

2 kommenttia:

  1. Ensinkin ja ennen kaikkea onnea uuteen ja yhteiseen kotiin! Pidä itsestäsi huolta,anna itsellesi lupa siihen. Tunnistin tuon panikoitumisen ja voin sanoa että se on paskaa koska silloin ahdistus on suuri ja päästä lähtee kaikki maalaisjärki.

    VastaaPoista
  2. Onnea uuteen kotiin! Täälläkin muuttolaatikot jo kartonkikeräyksessä, sauna lämpiää ja lyhdyt palavat takapihalla. Kerrassaan terapeuttista.

    Itse käyn läpi samanlaisia syvään juurtuneita "pelkoja"/ajatusmalleja siitä, että jos en jotain tiedä mieheni edessä ja se erityisesti jotenkin näyttäytyy ulos päin, ajaudun hädänomaiseen tilaan (vaikka luulen, että se ei näy minusta ulos päin), jonka pysäyttää mieheni sanomalla "ei haittaa", "ei mitään hätää". Kestää kauan harjoitella luottamaan, että tosissaan ei haittaa eikä ole hätää, vaikka ei tiedäkään kaikkea. Siitä ei seuraa pahoinpitelyä, minun taustoillani henkistä.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)