18.11.2015

Vakava lapsi

Tänä yönä heräsin kesken unieni. Dyykkari asuu nyt niin lähellä muita lapsiaan, että voi kuljettaa heitä harrastuksiin. Vielä ei ole kovin monia harkkoja takana, mutta siitä huolimatta minussa aktivoitui uudelleen se muisto, kun aloitin baletin. Mielensärkijä oli puhunut minulle jo pitkään siitä, kuinka minun olisi korkea aika valita jokin harrastus, jotta vielä ehtisin kehittyä siinä maailman huipuksi. Itse asiassa olin jo myöhässä. Joku venäläinen balettitanssija oli hänen lukemansa haastattelun mukaan aloittanut baletin jo kolmevuotiaana. Minä olin jo neljä, kohta viisi (!). Kaksi tuhlattua vuotta!

Olin nähnyt balettia televisiosta, ja minusta se oli kaunista. Mielensärkijä siis ilmoitti minut paikalliseen balettikouluun. Kun pääsimme perille, selvisi, että olin vielä niin nuori, että aloittaisin satubaletin. Baletin vetäjä joutui selittämään mielensärkijälle ratakiskosta vääntäen, että olin niin pieni, että minun kohdallani mentäisiin vielä leikin varjolla. Vasta vuoden päästä voisin aloittaa "isojen tyttöjen" puolella varsinaiset balettiharjoitukset. Kolmevuotiaana aloittavat ne, joiden vanhemmat tanssivat, vanhempiaan matkien. Kyllä lapsi ehtii hyväksi, vaikka aloittaisi vasta kuusivuotiaana. Lopulta mielensärkijä alistui kohtaloonsa ja jätti minut satubalettiin, vaikka myöhemmin haukkuikin koko koulun surkeaksi. Jos oltaisiin Venäjällä ja tämä olisi tasokas balettikoulu, häntä ei loukattaisi näin!

Mielensärkijä oli pitänyt minulle palopuheen siitä, kuinka balettitanssi olisi kovaa työtä ja minun pitäisi kestää se rääkki, jos aioin hyväksi. Minusta pitäisi tulla maailman huippu, jotta voisin sitten joskus elättää mielensärkijän tanssillani. Sitten olinkin liikkasalissa leikkimässä norsuhippaa. Ei tämä ollut sitä kovaa työtä, johon olin sitoutunut! Hävetti, mutta tottelin tunnin läpi.

Muistan ensimmäisen esityksemme lastenkonsertissa. Tanssimme tiputanssia. Tuijotin kesken esityksen yleisössä istunutta mielensärkijää ja häpesin. Tälläista pelleilyä minut pakotetaan tekemään, kun käsky oli ollut tuottaa taidetta: balettia! Laiminlyöjä kehui esityksen jälkeen, kuinka söpöjä olimme olleet, balettikoulun täti selosti, kuinka näin pienten kanssa esitykset ovat vielä koreografialtaan melko vapaita. Kun olisi pitänyt seuraavan kerran lähteä satubalettiin, halasin sänkyni päätyä kaikilla voimillani ja ilmoitin, etten enää mene. Se on pelleilyä.

Vuotta myöhemmin laiminlyöjä palasi töihin ja laittoi minut päiväkotiin. Siellä piti osallistua kevätjuhlaan, mikä tarkoitti satubalettityylistä esitystä. Laiminlyöjä joutui vääntämään minulle ratakiskosta, että niiden esitysten on tarkoitus olla söpöjä, ei ammattimaisia. Minun roolini on esittää, mitä tarhan tädit käskevät ja aikuiset ihailevat. En nähnyt tässä mitään järkeä, mutta hyväksyin roolini sirkusapinana.

Kuinka sekaisin lapsen kasvuympäristön pitää olla, jos hän jo alle kouluikäisenä näkee leikin ja hauskanpidon jonain "rahvaan touhuna", alhaisena puuhasteluna? Söpöily oli minulta kielletty, piti olla tehokas. Kaiken toiminnan tuli olla tavoitteellista: Elämä on lyhyt, ei ole aikaa haahuilla.

Nyt, kun unesta herättyäni tajusin, miten hel-ve-tin sairasta tämä kaikki oli, alkoi ahdistaa niin, että piti nousta ylös ja tulla koneelle kirjoittamaan tämä ylös. Miten surullinen olenkaan sen pienen tytön puolesta, jonka piti kasvaa aikuiseksi heti, ei 18 vuodessa.

Myöhemmin mielensärkijä kielsi ehdottomasti minua lopettamasta musiikkiopistolla, vedoten satubaletin lopettamiseen: "Et sinä voi kaikkia harrastuksiasi lopettaa!". Lopputuloksena oli kidutusta, kunnes lopulta pystyin lopettamaan täysikäisyyden vuoksi: Kieltäydyin allekirjoittamasta ilmoittautumispapereita seuraavalle lukuvuodelle. Kuulin satubalettifiaskosta myöhemmin myös siksi, että olin kuulemma pilannut mahdollisuuteni kehittyä maailman huipuksi missään, ja ainoa toivoni rikastua oli löytää rikas aviomies. Omat taitonihan olivat jotain niin avutonta, ettei niiden avulla ikinä rikastuttaisi, saati elätettäisi yhtään ketään.

Sairasta, sairasta.

4 kommenttia:

  1. Voi apua, miten sairasta..

    "Kuinka sekaisin lapsen kasvuympäristön pitää olla, jos hän jo alle kouluikäisenä näkee leikin ja hauskanpidon jonain "rahvaan touhuna", alhaisena puuhasteluna?" Tosi hyvin tiivistettykin koko fucked-up tilanne tossa yhdessä lauseessa. :(

    Itse koitan vielä sisäistää samaa ongelmaa. Pikkuvanha lapsi kun sitten saa vielä paljon negatiivista palautetta ja myöhemmin oon ollut vain vihainen sille lapselle joka olin, kun ei ole pystynyt lapsuuteen. Huoh... Vaikka just näinhän se on kuin sä kirjoitit, se on se tilanne, joka on sairas ja pakottaa sen lapsen siihen. :(

    VastaaPoista
  2. Sairasta, sitä juuri. Ja surullista, hyvin surullista. Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Pystyn samastumaan siihen kuinka lapsena piti olla tehokas. (Isäni nimi) sanoi, että lapset ovat syntyneet kantamaan kauppakasseja. Jos emme kantaneet oikein, meitä opetettiin kantamaan oikeammin. Kasseja kun ei saanut heilutella! Viisivuotiaskaan. Näiden muistojen ja kokemusten aiheuttama suru on tärkeää käydä läpi, samalla kun ymmärtää, että se kaikki on ollut sairasta ja väärin, ja että on täysin ymmärrettävää, että niissä olosuhteissa lapsi on voinut pahoin.

    VastaaPoista
  3. ei hitto, tämä on taas niin tutun kuuloista että voisi olla lähes omasta elämästäni. miten kaukana todellisuudesta nämä tyypit ovat? miten voi olla täysin vailla järkeä? haaveeni oli ollut niin kauan, kuin muistan, aloittaa baletti. vanhempani jostain syystä saivat tahtonsa läpi ja aloitin suoraan "isojen" ryhmässä, missä olin pienin ja avuttomin. en pysynyt perässä enkä osannut ja se oli kauheaa. isäni teki selväksi, että olin kyvytön paska ja jos en nopeasti oppisi, niin loppuisi harrastus siihen. niinpä sitten lopetin kun koko homma oli yhtä surua ja ahdistusta. musiikin kanssa sama juttu. musiikista oikeasti tykkäsin ja halusin harrastaa sitä itse, mutta vain se kävi isälleni, että olisin huippu, tähtäisin huipulle, treenaisin ja muuta elämää ei saisi olla. ja yhtä aikaa olin paska, laiska (niin, jos haluaisi vaikka kerran kuukaudessa nähdä kavereita koulun ulkopuolella) ja täysin kyvytön. nykyään soittimeen tarttuminen ahdistaa niin hitosti, mikä on surku, sillä se voisi parhaimmillaan olla ihana pakokeino. mutta niin. i feel for you, sis. ei oo onnekasta syntyä sekoboltsien lapseksi.

    VastaaPoista
  4. Minne nä oot kadonnut eetteristä? Onko siellä kaikki hyvin?

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)