4.11.2016

Vittu mulla hajoo pää.

Laskin aikoinaan, että olisi hyvä päästä viihteelle = pitämään hauskaa kerran kolmeen kuukauteen, tai pää leviää. Mitenköhän kauan edellisestä kerrasta edes on??

Se taisi olla Weekend festival 2015. Eikä siellä edes ollut hauskaa.

Nyt minulla on koko kämppä itselläni, kun D lähti kaverilleen viikonlopuksi. Luukutan trancea ja heittäydyn vapaalle. Työt jatkuu vasta maanantaina.

Olethan jo kuullut uudesta trancen jumalasta, Jorn van Deynhovenista?


(Jorn van Deynhoven - Transmission - The Creation 2015)

Vittu mitkä bassot. Olen onnellinen Dyykkarin kaiutinhifistelystä. 

22.10.2016

Myrskyn jälkeen

Käytiin vakava keskustelu. Käytiin pariterapiassa. Saatiin juteltua. Lopputuloksena oli, että D yrittää saada paperille säännöt lapsille, niin minäkin sitten tiedän ne. Ja hän ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee enemmän kotitöitä.

Opin, että parisuhteen riidoista ei kannata kertoa syvällisesti kavereilleen, kun ne ovat käynnissä. Kun rauha on solmittu, ei enää edes muista, mistä riideltiin, mutta kaverit kyllä muistavat.

Opin, että haluan saada tämän suhteen toimimaan, tai ainakin oppia paremmin pitämään puoliani parisuhteessa. Minulle on lapsena opetettu, että kukaan ei halua minua, jos en ole kynnysmatto. Nyt alan nähdä, että minusta pidetään enemmän, kun sanon "ei!" aina silloin tällöin. Kukaan ei pidä ihmisestä, jolle kaikki on ok, ja joka ei koskaan pidä puoliaan. Sellainen ihminen on kuin liukas saippuapala, josta ei saa mitään otetta.

D oppi, että teoilla on merkitystä. Ja että hänen pitää nähdä vaivaa tämän parisuhteen eteen, jos hän haluaa sen pitää. Viime yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, koska D siirsi tietokoneen pois huoneesta, jossa nukun. Sain aamiaisen sänkyyn. Sain herätä rauhassa omia hömppäohjelmiani katsoen, D kantoi minulle kaukosäätimen ja meni touhuamaan omiaan.

Työn alla on yhä läheisyys. D:llä on tietty mittari, jonka verran hän läheisyyttä kestää ja sitten häntä alkaa ahdistaa. Kokeillaan nyt jatkossa niin, että minä en pakota. Otan läheisyyttä vastaan silloin, kun hän sitä pystyy antamaan, niin kauan kuin hän pystyy sitä antamaan ja annan sitten hänelle tilaa.

Yritämme myös kiinnittää huomiota siihen, miten puhumme toisillemme. Että emme keskeyttäisi. Jaksaisimme kuunnella. Että en huutaisi. Muistettaisiin kehua, kun on kehuttavaa.

D yrittää alkaa noudattaa normaalia vuorokausirytmiä, että tulisi nukuttua vierekkäin. Siinä tulisi tankattua läheisyyttä ja rentoudun paremmin, kun joku on vieressä.

Elämässä on nyt ollut niin monta suhdetta kuormittavaa tekijää, ettei mikään ihme, että alkaa keittää:
  • Siirtyminen työelämään, työkiireet ja pitkät päivät.
  • Rikosilmoitus
  • Yhden lapsen menettäminen.
  • Rahahuolet
  • Sängyn hajoaminen
  • Viime talvi asuttiin erillään.

D:n kokemus oli, että olin tiuskinut ja huutanut kotiin tullessani, oli hän tehnyt sitten mitä tahansa. Lisäksi päätös lopettaa taistelu omasta lapsesta oli ottanut koville. Tämä kaikki oli saanut hänet sulkeutumaan kuoreensa. Ja kun emme missään vaiheessa ehtineet riidellä kaikkea kertynyttä pois, tilanne vain paheni. Kunnes se katkeroituminen sitten kännissä purkautui.

Nyt on sovittu, että aina kun on lapsivapaa viikonloppu, riidellään riidat pois. Ettei sitten tarvitse riidellä, kun lapset ovat täällä. Ja että riita ei paisuisi liian isoksi.

19.10.2016

Paskaa niskaan

Tuntuu, että olen paskamagneetti.

Narsisti-eksä teki minusta rikosilmoituksen. Sain käydä kuulusteluissa kertomassa tarinan alusta nykyhetkeen: Miten eksä yritti kiusata D:n hengiltä, miten monta kertaa on tehnyt meistä ilmoitusta ties minne, miten tämäkin on vain yksi kiusaamisen muoto lisää. Nyt odotetaan, päättääkö poliisi tutkia asiaa pidemmälle ja mennäänkö oikeuteen vai ei. Asianajaja oli sitä mieltä, että ei mennä.

Dyykkarin kanssa on mennyt paskasti. Luotin hänen lupauksiinsa siitä, että jahka aloitan työt, minun ei tarvitse huolehtia kotitöistä: Kyllä hän hoitaa! Todellisuus on sitten ollut sitä, että hän on tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukonetta ja alkanut valittaa minulle, kun sotken niin paljon. Pari kertaa on ollut tilanne, että minulla ei ole ollut puhtaana vaatetta seuraavaa työpäivää varten, koska kukaan ei ole pessyt pyykkiä. Sitten on menty niillä vähiten paskaisilla töihin.

Kun olen tullut töistä väsyneenä kotiin, täällä ei ole ollut ruokaa. Olen saanut ensin siivota keittiön ja sitten tehdä itselleni ruokaa, kun mies pelaa tietokoneella. Se on tuntunut siltä, ettei minua arvosteta, varsinkin kun tein koko syyskuun 11-12 tuntista päivää.

Kun olen sanonut, etten jaksa kuin kaatua sänkyyn, mies on istunut koneellaan kuin tatti, kunnes kolmannesta kehotuksesta tuli auttamaan minua futonin kanssa. Tietysti sain niskaani hirveän valituksen siitä, kun pitikin hankkia näin hankala sänky ja kuinka raskasta sitä on jatkuvasti siirrellä kuivumaan ja taas pedata. (Etenkin, kun sen homman teen yleensä minä.)

Olen tästä kaikesta tietysti ollut kireänä, mikä on johtanut siihen, että mies lukkiutuu koneelleen entistä tiukemmin. Kun hän ei kuulemma ymmärrä, miksi olen vihainen. Ei hän pysty enempään, enkä saa vaatia häntä muuttumaan. Enhän minä vaadikaan! Toivon, että hän muuttaisi käytöstään! Esim. niin, että kävisi päivällä kaupassa, jos huomaa, ettei jääkaapissa ole mitään.

Tai tekisi päivällä ruokaa niin, että minun tarvitsisi vain lämmittää sitä, kun tulen.

Tai pesisi pyykkiä, jos huomaa pyykkikorin olevan täysi. Ja ei pesisi villaa, silkkiä ja omia boksereitaan kaikkea samassa koneellisessa. (Hän ei kuulemma jaksa katsoa pesumerkintöjä vaatteista. Liian hankalaa.)

(Mutta minä olen ne aina hänen vaatteistaan katsonut, koska minusta olisi kamalaa, jos pesisin hänen vaatteitaan pilalle!)

Tai noudattaisi edes jonkinlaista vuorokausirytmiä. Nykyisellään hän pelaa yöt, nukkuu päivät. Jouduin ostamaan itselleni unimaskin silmille, että saan nukuttua näytön vilkkuvasta valosta huolimatta.

Hän kyllä lupasi siirtää tietokoneensa lastenhuoneeseen, kun työni alkavat, että saan nukkua rauhassa, mutta luopui ajatuksesta, koska se olisi "liian työlästä ja turhaa".

Mitään läheisyyttä meillä ei ole. Nukumme erillämme, koska meillä on aivan eri vuorokausirytmi ja hän ei saa kuulemma nukuttua futonilla, vaan vaahtomuovipatja lasten sängyssä on ainoa, jota hänen selkänsä kestää. Jos yritän halata tai pussata, hän väistää minut ja ryntää tupakalle. Tai valittaa, että häiritsen pelaamista.

Seksiä hän ei halua. Ei ehkä enää koskaan.

Ajattelin, että lomareissu tekisi hyvää meille molemmille. Sovin yöpymisestä vanhan kaveripariskunnan luona. Lähdettiin ajamaan ja matkalla D alkoi innostua. Hän alkoi jutella ja heittää huonoja vitsejä. Ehdin jo ajatella, että reissu oli hyvä idea.

Perillä D veti kännit. Menin kaverini kanssa nukkumaan ja jätettiin känniläiset keskenään. Yöllä kaverini heräsi siihen, että he tulivat baarista takaisin. Minä heräsin vasta siinä vaiheessa, kun olkkarista alkoi kuulua pusuttelun ääniä. D julisti suureen ääneen uudelle rakkaalleen sitä, miten paljon himoitsi häntä ja miten meillä ei ole ollut seksiä enää pitkään aikaan. Hän selitti, miten minä en ole seksikäs lainkaan, päinvastoin. Pilluni ällöttää häntä, ja kun hän ajattelee kaikkia niitä kertoja, kun on minua nuollut... Yök!

Esitin nukkuvaa, mutta sekä minä että kaverini kuulimme kaiken. Aamulla äijien nukkuessa krapulaansa pois kaverini yritti kautta rantain kysellä, mitä olin kuullut. Valehtelin sujuvasti olleeni niin väsynyt, että muistan yön tapahtumista vain sen, että kävin kerran vessassa.

Halusin vain pois. Söin aamupalaa juuri sen verran, että en loukannut kaveriani, joka sitä minulle tarjoili ja ryntäsin sitten toiselle puolelle kaupunkia. Virallinen versio oli, että tarvitsin talvitakin. Todellisuudessa minun tarvitsi saada ajatella, ja kirpputori sopii siihen hyvin.

Jäin jumiin kahden takin välille. Toinen oli kallista merkkiä, käyttämätön, mutta sai minut näyttämään 40-vuotiaalta. Lisäksi se oli epäkäytännöllinen. Toinen oli halpismerkkiä, jolla on huono maine työntekijöittensä riistämisessä, mutta vaate oli kuin uusi, sopi minulle värinsä puolesta ja oli käytännöllisempi kuin vertailukohteensa, vaikka huppu olikin kadonnut jonnekin matkalla.

Lopulta pääsin jumista yli, kun tajusin kalliin merkin takin olevan se, jonka mielensärkijä olisi ostanut ja jonka hän olisi minun halunnut ostavan. Ostin sen toisen.

Tein kirpputorilla myös päätöksen. Annan D:lle aikaa kevääseen korjata asiat. Jos hän ei kykene muuttamaan käytöstään, haen töitä koko Suomesta ja muutan sinne, mistä niitä saan. Hän saa sen jälkeen tehdä, mitä haluaa.

Lähdin kaverilleni teelle, mutta en saanut koko vierailun aikana kerrottua, mitä oli tapahtunut. Vasta kun palasimme reissusta, järkytys alkoi purkautua. Aloin purskahdella itkuun. Illalla suihkussa hanat aukesivat ja jäin vessanpöntölle itkemään. D tuli lopulta lohduttamaan minua.

Päässäni pyöri kohtaus lapsuudestani. Mielensärkijä huutaa minulle: "Olet yököttävä!" Lyönti avokämmenellä poskelleni. "Yksikään mies ei haluaisi sinua, vaikka maksettaisiin!" Litsari. Uusi loukkaus. Uusi lyönti. Lyöntien välilllä ajattelin hänen olevan väärässä. Ripustauduin siihen ajatukseen.

Ja sitten D todisti kaiken hänen sanomansa kerralla todeksi.

Itkin. Itkin sitä lasta, jonka isä teki noin. Itkin sitä menetettyä parisuhdetta, jota olen koko elämäni etsinyt. Itkin sitä lasta, jonka haluaisin saada, mutta jota en pysty tässä suhteessa edes yrittämään. Itkin sitä kaipausta jonkun sellaisen perään, joka olisi tässä maailmassa minun puolellani, eikä minua vastaan.

Lopulta sain rauhoituttua. Totesin, että olen juossut elämässäni aivan liikaa miesten perässä. Olen tunkenut itseni heidän syliinsä kaikesta vastustelusta huolimatta. Olen pyrkinyt tekemään itsestäni korvaamattoman siivoamalla, pyykkäämällä ja passaamalla, koska olen ajatellut, etten voi koskaan olla haluttava. Olen ohittanut kaltoinkohtelun ja loukkaukset, koska niin kuuluu tehdä. En ole koskaan tajunnut vaatia itselleni kunnioittavaa kohtelua ja jos olen sellaista kokenut, olen kauhuissani ohittanut sen.

Nyt otin etäisyyttä. Hyppäsin reilusti kauemmas ja se on Dyykkarin asia kuroa välimatka umpeen. Tähän mennessä ei näytä hyvältä.

Olen pyytänyt tekoja. Hän on pyytänyt anteeksi ja sitten uppoutunut tietokoneelleen. Ei kukkia. Ei suklaata. Ei aamiaista sänkyyn tai muutenkaan. Kun hän tulee lähelle ja ajan hänet pois, hän syyllistää minua siitä, kun olen niin julma.

Olen pyytänyt näyttämään, että olen hänelle tärkeä. Hän lamaantuu.

Olen parisuhteessa siilin kanssa.

Helvetti.

2.10.2016

Kehollista

Lapaluitteni välinen kipeä möykky aukesi vihdoin. Ensin alue meni kramppiin: En saanut itseäni normaalisti pystyyn, pään kääntely teki kipeää. Saunaan, pilatesrullalla rullailua ja lopulta: Oikealla puolella selkää tuntui muljahdus. Ihan kuin kylkiluun pää olisi löytänyt kolonsa selkärangassa.

Vähitellen lihaskramppi alkoi hellittämään ja nyt tuo alue selästäni tuntuu vihdoin olevan suorassa.

Seuraavana yönä näin unta, jossa lääkärisetä seisoi yläpuolellani. Näin hänen karvaisen mahansa takaa sen virneen, joka hänellä aina oli (kun hän aikoi tehdä jotain pahaa). Tätä enempää ei unessa ehtinyt tapahtua, kun jo tartuin isoon puukkoon ja viilsin hänen oksettavan vatsansa auki ja upotin puukon hänen oikeaan silmäänsä. Tapoin myös taaempana seisoneen hahmon.

Siihen uni loppui. Totesin tyytyväisenä, että muistojen vastaanottaminen ei enää ole tarpeen. Siirryn jo automaattisesti muiston muokkaamiseen niin, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan ja pääsin turvaan. Unessa muutuin aikuiseksi melkein heti, en jäänyt avuttomaksi lapseksi. Puolustauduin ajattelematta.

Tämä on hyvä.

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen

Narsisti-eksä katkaisi tapaamiset syytä ilmoittamatta. D päätti, että ei jaksa enää lähteä oikeuteen. Iso vaikuttava tekijä saattoi olla se, että joutuisimme ehkä maksamaan osan oikeudenkäyntikuluista itse. Aiemmin kaikki on mennyt valtion piikkiin, koska työtön ja opiskelija.

Minulla on kotona mies, joka ei tee muuta kuin pelaa tai vetää kännit. Muitakaan lapsia hän ei ole nyt halunnut tavata, oli synttärit tai ei.

Ja koska nyt yhtä lasta ei voi tavata, pitää samantien perua sitten myös joulusuunnitelmat ("Me mitään joulua voida niille tarjota!"), vaikka ne lyötiin lukkoon jo vuosi sitten. Ja lapsillekin kerrottiin, että ensi jouluna ollaan sitten isällä. Että minäkään nyt sitten mitään joulua saa viettää, koska kaikkia lapsia ei saa paikalle. Koska jouluahan vietetään vain ja ainoastaan lapsia varten. Paskat.

Nyt pitäisi sitten lapsille kertoa, että nuorin sisaruksista ei enää tule kylään. Koskaan. Koska äitinsä ei päästä. Ei, kyllä te saatte isää vielä tavata. Ei teidän äiti estä sitä. Tiedän, että sanoin, ettei äiti voi katkaista tapaamisia, mutta me ei vaan enää jakseta lähteä oikeuteen. Kyllä me teistä jaksettaisiin, ei huolta. Ette ole menettämässä isäänne.

Sitten pitäisi jaksaa kestää heidän tunteenpurkauksensa.

Töissä on ollut kiirettä. Totesin, että nyt on pakko alkaa rajoittamaan työtunteja. En voi jäädä töihin tekemään loputtomasti palkattomia ylitöitä. Joskus pitää tehdä muutakin kuin vain töitä. Mutta ainut töiden ulkopuolinen ihmiskontakti on uusperhekahvilasta. Tapaamme ja minulle tulee vain surkeampi olo, kun olen jauhanut koko tapaamisen sitä, miten perseestä meidän "perhe-elämä" on.

Kun meillä ei kuulemma edes ole uusperhettä. Perhe on menetetty, eikä tätä meidän hässäkkää saa kutsua perheeksi. Tämä on perheen irvikuva.

Kun ei saa lapsia kasvattaa. Ei saa mitään tehdä. Mutta silti lapset ensin.

Töissä olen juuri ja juuri saanut tehtyä työt ajoissa ja pysynyt aikatauluissa. Osasyynä on se, että olen hyvä delegoimaan asioita. Jos minun ei ole pakko tehdä asiaa x, laitan muut tekemään sen.

Välillä tulee muistutus, että tosiaan: Olen vain sijainen. Olen toisen ihmisen sijasta siellä, ja jahka hän palaa, minä lähden. Vähitellen alkaa tosissaan ahdistaa, millä keväällä eletään. Mitään työpaikkailmoituksia ei vielä keväälle ole minun alaltani tullut vastaan. Pitäisi lähetellä avoimia hakemuksia paikkoihin ja toivoa, että jotain ilmaantuu.

No. Luottokortti sentään saatiin maksettua nollille. Jääkaapissa on ruokaa. Vuokra on maksettu, eikä muitakaan laskuja ole rästissä. Ehkä se tästä. Taas.

18.9.2016

Miksi masentunut ei jaksa

Kun ihminen kohtaa kerta toisensa jälkeen ylitsepääsemättömiä tilanteita, hän väsyy. Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Aivot väsyvät yrittäessään löytää ratkaisua tilanteessa, jossa on vain huonoja vaihtoehtoja. Unen laatu kärsii. Syvä uni korvautuu REM-unella, kun aivot pyrkivät löytämään ulospääsyn. Unissa käydään läpi ja hylätään vaihtoehto toisensa jälkeen. Väsymys lisääntyy, vaikka nukkuu enemmän. Lopulta ei tee mieli kuin nukkua. Syy on yksinkertainen: Vaikka kuinka nukkuu, aivot eivät lepää. Kuona-aineet huudotaan aivoista juuri syvän unen aikana. Jos syvää unta ei saa, aivojen huoltokatko jää tapahtumatta.

Aivot pyrkivät suojelemaan itseään. Ne ovat elin, joka haluaa pysyä elossa. Kun niihin valvomisen myötä kertyy kuona-aineita, ne haluavat poistaa ne. Ja koska väsyttää, aivot yrittävät minimoida uudet ponnistelut. Aivot alkavat asettaa etusijalle nopeaan palkkioon johtavat toiminnot: Karkkia ruuaksi, sänkyyn jääminen töihin tai opiskelemaan lähtemisen sijaan, päihteillä pää sekaisin.

Koska aivot haluavat vain a) levätä toipuakseen ja b) ratkaista ongelmasi, ne muistuttavat kaiken raskaudesta. Se on keino varmistaa, että lepäät. Eli kun alat miettiä ruokaa, aivot ehdottavat pitsan tilaamista tai einesaterian lämmittämistä, koska se vaatii vähiten ajattelua. Sitten voi taas vajota vällyjen alle ja antaa aivojen ruksuttaa kaikkien ongelmiensa kimpussa.

Siksi keittokirjaan tarttuminen muuttuu mahdottomaksi tehtäväksi. Aivosi käyvät läpi kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän. Jos tarttuu keittokirjaan, pitää valita resepti. Pitää miettiä, mitä haluaa tänään syödä ja mitä ruoka-aineallergioita olikaan. Mistä ruuasta piti, mitä aineksia on, pitääkö käydä kaupassa. Jos keittokirjaan pitäisi tarttua siksi, että pitäisi tehdä elämäntaparemontti, aivot muistuttavat kaikista loputtomista vaiheista, jotka päätökseen liittyvät. Koska aivojen akut ovat jo valmiiksi punaisella, ne suosittelevat pitäytymistä helpoimmassa vaihtoehdossa. Joskus se on, että maataan niin kauan, että nälältä ei saa enää nukuttua ja sitten käydään hakemassa pitsa. Tai karkkipussi.

Mutta kun ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä, eikä uni palauta, tämä järjestelmä ei toimi. Ongelmien pyörittely vain pahentaa tilannetta.

Miten noidankehästä siis pääsee ulos? Toiminnan kautta. Puhuu ongelmistaan toisen ihmisen kanssa, joka on nukkunut riittävästi ja jonka aivojen akut ovat vihreällä. Hän voi auttaa ratkaisemaan ongelmia tai ainakin näkemään ne eri valossa. Pyytää apua. Valitsee yhden ongelman kerrallaan ja tekee sille jotain. Apuna voi käyttää esimerkiksi sovellusta: KLIK (englanniksi).

Myös itsensä pakottaminen kävelylle voi auttaa, koska fyysisesti väsynyt keho pääsee varmemmin syvään uneen. Tietoisuustaitojen opettelu, eli ajatusten ohjaaminen nykyhetkeen, auttaa pysäyttämään aivojen "ongelmien pureskelun". Stressihormonien hajottaminen tärisemisen avulla ja ylipäätään kaikki, mikä auttaa rentoutumaan, auttaa myös. On hyvä keskittyä myös siihen, mikä on hyvin, jotta saisi suunnattua ajatuksensa edes ajoittain muualle kuin ongelmiinsa.

Jos on masentuneen läheinen, kannattaa muistaa, että sairastunut ei pysty tahdonvoimallaan muuttamaan aivojaan levänneiksi. Joskus tarvitaan lääkitystä auttamaan aivoja rauhoittumaan ja lepäämään. Joskus tarvitaan terapiaa tai muuta apua ongelman alkusyyn purkamiseksi. Lepo, riittävä ruoka ja itsestään huolehtiminen toimivat kyllä, kunhan on kärsivällinen. Aivot palautuvat hitaasti, varsinkin jos ne ovat piiputtaneet punaisella vuosikausia.

10.9.2016

Painajainen

Näin unta, jossa olin taas lapsi. Ensin mielensärkijä raiskasi minut, sitten hän heitti minut kuin räsynuken ukilleni. Ukkini oli unessa aivan erilainen kuin millaisena hänet muistan. Hänellä oli samanlainen ilme kasvoillaan kuin mielensärkijällä. Unessa ukkini raiskasi minut mielensärkijän naureskellessa vieressä. Laiminlyöjä itki jossain. Yritin päästä hänen luokseen, mutta olin jumissa tässä limbossa.

En tiedä, mistä näitä unia nyt nousee. Tietoinen mieleni askartelee töiden parissa liikaakin. On ollut hirveästi uutta opittavaa, uusia asioita, uusia ihmisiä. Ehkä on hyvä merkki, että kaiken alla ehtii muhia myös näitä vanhoja juttuja.

Uni ei tuntunut ahdistavalta. Koin sen aikana  pikemminkin ihmetystä ja olin huolissani laiminlyöjästä ja mummosta. Koin vihaa heitä kohtaan. Heräsin.

6.9.2016

Köyhyys on rahan puutetta

Lisää asioita, joita parantunut tulotaso on saanut aikaan:

Kaupassa tulee käytyä useammin, kun kaupassa käyminen ei enää vituta.

Dyykkarille on nyt ostettu uusia vaatteita sen verran, että enää ei tarvitse parsia neljättä kertaa hajonneita alkkareita. Ei enää t-paitoja, joiden kainaloissa on nyrkin mentävät reiät!

Nyt olen oikeutettu työterveyteen, joten pääsee taas fysioterapeutille. Jos hartioita saisi avattua ja epäkäslihasten epätasapainoa vähennettyä.

Luottokorttivelka on tällä menolla maksettu pois kahden kuukauden päästä, eikä sitä toivottavasti tule enää lisää. Uutta pätkää ei ole tämän perään tiedossa, joten tavoite on saada kortti nollille ja pakolliset hankinnat tehtyä ennen kuin työsuhde päättyy.

Seuraava "pakollinen hankinta" on viedä kengät suutarille. Kohta varpaat tulee pohjasta läpi, jos jotain ei tehdä.

Käyn töissä, mutta koen yhä olevani köyhä. Jokainen hankinta pitää laskea tarkkaan ja palkasta menee isompi osa lainojen poismaksuun kuin vuokraan. Mutta kyllä se tästä. Kunhan en taas tipu työttömäksi.

Ei niin ihanaa on se, että narsisti-eksä katkaisi taas tapaamiset. Hän ilmeisesti kuuli minun päässeen töihin ja laski, että nyt joutuisimme maksamaan oikeudenkäyntikulut itse. Hyvä hetki siis alkaa tapella. Mitään syytä hän ei teolleen ilmoittanut. Asianajaja hoitaa taas asiaa eteenpäin. Toiveissa on, että vähitellen alkaisi olla tarpeeksi näyttöä siihen, että uskaltaisi yrittää hakea huoltajuutta. Se vain vaatisi sen, että saisin jostain pidemmän pätkän töitä ja pääsisimme muuttamaan isompaan kämppään. Saisi lapsille omat huoneet.

Siitä haaveillessa.

2.9.2016

Yhä tuulta purjeissa

Työpaikka mahdollistaa asioita. D:n ruoka-allergian syy selvisi vihdoin. Tai syyt. Ihotulehdukset ja märkivät avohaavat ovat vaihtuneet terveeseen ihoon. Kyseessä oli ristiallergia, kuten epäiltiinkin, mutta tilanteen selvittäminen vaati rahatilanteen paranemista.

Kaupassa ei tarvitse kulkea laskin kädessä. Voi ottaa rennommin. Ruokarytmi on muuttunut säännöllisemmäksi, kiitos ruokatauon. Kotonakin tulee syötyä, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Vielä kun velat muuttuisivat saataviksi.

Näin tärkeää unta. Olin unessa siskoni ja mielensärkijän kanssa paikassa, joka tuntui vieraalta. Se esitti kai lapsuuden taloani, mutta talo oli syvässä kuopassa ja jouduimme kiipeämään jyrkkää rinnettä päästäksemme yhtään mihinkään. Pelkäsin koko unen ajan, että mielensärkijä hyökkää taas kimppuuni. Lopulta niin kävikin. Pimeällä kujalla hän kävi käsiksi jalkoihini, mutta jotenkin kömpelösti. Hän siirteli jalkojani kuin olisi unohtanut, mitä oli tekemässä.

Teoista tai niiden puutteesta huolimatta koin vihdoin niitä tunteita, jotka aikoinaan olivat jääneet kokematta: Surin ja etsin lohtua. Muistan unessa olleeni huoneessa, jossa oli lapsuuteni naisia. He käärivät minut peittoon ja lohduttivat. Muistan ajatelleeni, että haluaisin äidin lohduttavan minua. Nojauduin häntä vasten, mutta hän väisti. Hän puhui pyykinpesusta jollekin aivan toiselle ja lähti huoneesta. Annoin sen anteeksi. En hänelle, vaan itselleni. Annoin anteeksi sen, että kaipasin vieläkin äidin lohdutusta. Annoin itselleni anteeksi sen, että laiminlyönti sattui yhä. Surin ja itkin.

Unen tunnelma oli lohdullinen ja lämmin. Kun heräsin, koin unen olleen hyvin merkityksellinen alitajuntani osille.

Tuntuu, että mitä pidemmälle henkinen eheytymiseni etenee, sitä tyhmemmäksi ja pienemmiksi osieni ongelmat muuttuvat. Mutta sitten muistutan itseäni siitä, että kyseessä ovat lasten ongelmat. Pikkulapselle lempilelun katoaminen voi olla maailmanloppu. Yksi sana voi kaataa kaiken: Ei ole kykyä suhteuttaa, ei elämänkokemusta, ei keinoja selviytyä ilman aikuisia. Lapsi on aikuisten varassa, niin hyvässä kuin pahassakin. Yritän oppia yhä lempeämmäksi sisäisille lapsilleni. Enää niitä ei ripusteta pyykkinarulle kuivumaan, vaan ne otetaan syliin.

14.8.2016

Hengissä ja ihmeissään

Kun työkavereiden lomien loppu alkoi häämöttää, vatsani kivettyi. Kun "täysrähinä" alkoi, kolmantena päivänä vatsani muuttui vedeksi. Vaikka tyhjensin itseni kotona, ajomatkalla töihin kävi vahinko. Äkkiä tien sivuun, putsaus, lyhyt harkinta, pitääkö kääntyä kotiin vaihtamaan vaatteet. Vilkaisu kelloon, äkkiä ajamaan kohti töitä. Muistiin itselle, että vie töihin vaihtovaatteet vastaisen varalle.

Muuten on mennyt hyvin. Okei, pari mappia papereita on hukassa, olen unohtanut sanoa asioita, tiedoituksessa on ollut häikkää. Mutta olen saanut apua ja perehdytystä aina tarvittaessa. Olen saanut työkavereilta kehuja. Olen säilynyt hengissä, eikä kukaan tai mikään ole räjähtänyt. Pääsin töihin jopa päivänä, jona D tarvitsi autoa.

Työ on väsyttänyt, mutta yöunet ovat riittäneet. Suurin yllätys on ollut se, miten paljon olen miettinyt työasioita vapaalla. Olen saanut muodostaa itselleni rutiineja, jotka auttavat erottamaan työn ja vapaa-ajan. En esimerkiksi tuo töitä kotiin, ellei ole ihan pakko. Tähän mennessä on ollut ihan pakko kahdesti. Toivottavasti näitä kertoja ei tule hirveästi lisää.

Olen ollut hämmästynyt myös siitä, miten hyvin töissä on sujunut. Opiskeluaikana tuli olo, että kaikki on niin vaikeaa ja hankalaa. Mutta ihmisten kanssahan tässä ollaan loppujen lopuksi tekemisissä. Ihmisten kanssa voi sanoa, ettei tiedä ja pyytää apua. Kunhan on avoin ja avaa suunsa, kun tarve tulee, pärjää kyllä.

Vielä kun saisin asiakkaani oppimaan pilvipalveluiden käytön...

31.7.2016

Jaettu kasvatusvastuu ♥

Dyykkarin kaveri oli kylässä, lapset meillä. Piti riidellä. Lähdettiin sitten kauppaan kahdestaan, että saatiin autossa päästää höyryjä toisillemme. D valitti, että säännöt, jotka olen lapsille asettanut, saavat hänelle sellaisen olon, kuin olisi jossain keskitysleirillä. Hän syytti minua minuuttiaikataulun ylläpitämisestä, minkä kielsin. Vetosin lasten luontaisiin rytmeihin. Kun ei lapsi nuku millään kello kahdeksaa myöhempään aamulla, niin hänen on mentävä ajoissa nukkumaan, että ehtii nukkua tarpeeksi. Ja että kyllähän minä olen joustanut: Ruoka-ajoissa ja nukkumaanmenoajoissa sen puolituntia-tunnin suuntaansa. Ei riitä, sanoi D. Hän haluaa, että kesälomalla ollaan rennosti.

Lopulta sitten sovittiin, että minä huolehdin jatkossa siitä, että lapset siivoavat pöydän ruuan jälkeen. Muu kasvatusvastuu on D:n niskassa. Tuli helpottunut, vaikkakin epäuskoinen olo. En alkuunsa uskaltanut luottaa siihen, että D alkaisi pitää kuria. Mutta niin vain tuo on alkanut pitää. Kun minä otin reilun askeleen taaksepäin, D on astunut syntyneeseen tyhjiöön ja ottanut lapsiinsa ihan eri otteen kuin olen ennen nähnyt.

Kerrannaisvaikutukset ovat olleet huomattavat: Tappelemme paljon vähemmän. Kotona on rennompaa. Jaksan lasten riehumisia paremmin, kun ne eivät ole automaattisesti minun ongelmiani. Nyt niihin puuttuu ihminen, jolla on biologinen side näihin lapsiin. Hän jaksaa paljon enemmän kuin minä, koska rakastaa. Minä välitän omalla tavallani, mutta en ole - enkä koskaan tule olemaan - näiden lasten äiti.

Oli vapauttavaa lukea netin keskustelupalstalta toisen äitipuolin viesti, jossa hän kertoi omasta isosta oivalluksestaan: Hän ei ole puolisonsa lasten äiti, eikä hänen tarvitse olla.

Kun suhde D:n kanssa syveni niin, että hän esitteli minut lapsilleen, asetin itselleni vaatimuksen: Minun pitää ryhtyä näille lapsille uudeksi äidiksi, jotta voin tarjota D:lle sen perheen, jonka hän menetti. Koin lasten biologisen äidin haittana, josta piti päästä eroon. Halusin, että lapsilla on äiti molemmissa osoitteissa. Mutta eihän se nyt vaan toimi niin. Eikä sen kuulukaan. Lapsella voi olla vain yksi biologinen äiti. Muita tärkeitä aikuisia voi olla, mutta vaikka he olisivat kuinka hyviä ja tärkeitä, he eivät ole sitä lasta synnyttäneet.

Lasten lattialle jääneet kengät, sinne tänne jätetyt vaatteet yms. ei enää ärsytä niin paljon, kun ne eivät ole enää todisteita siitä, etten osaa kasvattaa. Vastuu heidän kasvatuksestaan on heidän vanhemmillaan, ei minulla. Tämä näkökulman muutos on vapauttanut minut luomaan suhdetta lapsiin ihan eri tavalla. Ajattelen itseäni nyt heidän isänsä uutena puolisona, johon heillä on hyvä olla asialliset välit, mutta minä en ole heille ilmainen pyykkäri, siivooja ja kokki. Teen sen, minkä katson hyväksi ja vaadin rajojeni kunnioittamista.

Kävin jo lasten kanssa lyhyen keskustelun siitä, keitä meidän perheeseen kuuluu. Sain kuulla, etten minä ainakaan. Minua vastaan on kapinoitu ja valitettu, miksi minua pitää aina totella. Tähän D totesi mielestäni hienosti, että sekä minä että hän olemme aikuisia, ja lasten pitää totella aikuisia.

Kapinoinnin lomassa on ollut sitten niitä hienoja hetkiä. Kun lapsi on herännyt painajaiseen ja hakenut minulta lohtua ja pusuja. Kun katsotaan porukalla dokumentteja ja lapset haluavat tietää kaikesta lisää. Kun mennään nukkumaan ja lapset haluavat kertoa päivästään. Kun ruoka maistuu ja sitä halutaan lisää. Ei tätä muuten jaksaisi.

Onneksi lasten kesäloma on kohta ohi ja pääsee töihin lepäämään. :D

21.7.2016

Leuka auki

Olen nyt useampana aamuna herännyt hampaat kipeänä. Purentakiskon käytöstä on niin pitkä aika, että sen pitäminen sattuu (hampaat vaihtaneet paikkaansa sen verran), joten se ei ole vaihtoehto. Päätin yrittää saada purentalihakseni auki muilla konstein. Sain idean Youtuben videosta, jossa neuvottiin huijaamaton tapa tehdä vatsalihasliikkeitä. Videon tekijä selitti, että jos lihas tekee töitä, sen vastinpari rentoutuu. Muuten liikettä ei tapahtuisi.

Illalla nukkumaan mennessä olen pitänyt toista kättä nyrkissä alaleukaa vasten ja painanut niin lujaa kun jaksan alaleukaa sitä vasten. Tämä on saanut purentalihakseni rentoutumaan ihmeen hyvin! Vihdoin olen saanut alaleuan lihakset tärisemään! Lisäksi olen venytellyt alueen lihaksia sen, mitä olen pystynyt.

Vasen puoli leuastani lonksuu pois paikoiltaan välillä. Siellä saattaa olla kulumaa. Jos on, eipä sille enää mitään voi. Kunhan nyt saisi tämän narskuttelun vihdoin loppumaan.

Syksyn ison työrupeaman lähestyminen on saanut kaiken pysähtymään. Minulla on vielä kolme esseetä palauttamatta, mutta en ole saanut kirjoitettua riviäkään. Eilen sitten lopulta aloin kirjoittaa ylös kaikkia niitä ideoita, jotka olen töihin liittyen saanut. Sain valmisteltua 2/3 elokuun hommista ja mieli keveni heti! Olin jotenkin ajatellut, että en pysty, en kykene. Että nyt tämä kesä on mennyt niin helposti ja hyvin, että varmasti syksyllä iskee katastrofi ja paljastuu, että en osaakaan.

Kunnon huijarisyndrooma.

Mutta kun sitten teinkin noita hommia ja sain netin kautta kollegalta positiivista palautetta (hän jopa innostui!), ainakin osa stressistä laukesi. Jos sitä nyt pääsisi hyökkäämään noiden esseiden kimppuun ja saisi ne palautettua ennen viimeistä takarajaa, tämän kuun loppua.

Tuo työpaikka on kyllä löytö! Työkaverit ovat hirmuisen kannustavia, esimies osaa kehua, olen saanut aloittaa työt todella kevyesti tässä kesän aikana (liukuvat työajat yms.), olen saanut näyttää osaamistani alalta, joka oli minulle aikoinaan harrastus, olen saanut kesän aikana rauhassa tutustua paikkoihin jne. Ja jotenkin sekin helpottaa, että tietää kyseessä olevan vain puolen vuoden pätkän. Jos mokaa totaalisesti, sen mokan kanssa ei ole naimisissa "toistaiseksi". Toisaalta pomo lohdutti, että ei heillä ole koskaan yksikään asiakas kuollut työntekijän mokan vuoksi. :D

1.7.2016

Hullu paljon töitä tekee, etukäteen

(♡ Captain Hookin livekeikka netin kautta, parhautta. Menee kylmät väreet selkäpiissä. ♡)

Viime yönä näin ahdistavaa painajaista. Olin työpaikan taukohuoneessa ja sinne oli jostain syystä kutsuttu poliisi "kouluttamaan" meitä. Hän alkoi selittää, kuinka lapsena koetusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi parantua. Kävin unessa läpi useita eri vaihtoehtoja. Sanoin vastaan. Nousin ylös ja oksensin. Pyörryin. Päädyin käsirysyyn poliisin kanssa. Jokaisessa skenaariossa poliisi oli hyvin töykeä, röyhkeä, ymmärtämätön ja päällekäyvä.

Kun heräsin, kävin sitomassa itseäni nykyhetkeen juomalla lasin vettä ja käymällä vessassa. Päässä pyöri taas se kaikki paska: Kuinka en voinut aloittaa aikuisiällä sirkusta, kun ensimmäisellä tutustumiskerralla olisi pitänyt tehdä ihmispyramidi ja jo ajatus laukoi liikaa traumoja pintaan. Kuinka helvetinmoisesta paskasta olen selvinnyt. Tein päässäni listaa. Olen nähnyt siskoni raiskauksen. Olen luullut äitini kuolleen. Olen meinannut tukehtua. Olen nähnyt lasta lyötävän niin, ettei hän enää herännyt. Lista jatkui ja jatkui.

Kysyin, miksi nyt. Lopulta ymmärsin, että teen nyt töitä työidentiteettini rakentamisen kanssa. Osana tuota työtä myös tämä osa historiaani piti jotenkin liittää työminään. Alitajuntani työstää sitä, mitä haluan itsestäni jakaa töissä. Miten reagoin, jos työpaikalla tulee yllättäen pedofilia tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö puheeksi. Miten reagoin, jos joku levittää aiheeseen liittyen täysin perätöntä tietoa. Mitä jos, entä sitten kun, miten ja miksi?

Tajusin, että todennäköisesti tulen saamaan takaumia menneestä jossain muodossa lopun ikääni. Nämä asiat nousevat uudelleen käsittelyyn aina, kun saavun elämässäni nivelvaiheeseen, jossa joudun miettimään identiteettiäni uusiksi. Kerta kerralta se kuitenkin helpottaa. Kauan sitten olisin vajonnut takaumien voimasta lattialle. Joskus aikoinaan olisin tarvinnut niiden aiheuttamaan ahdistukseen lääkkeitä. Nyt vain kysyin miksi, selvitin syyn, olin armollinen itselleni ja kävin pyytämässä D:ltä halin. Sain halin, lohdutusta ja pään silittämistä. Rauhoituin. Menin nukkumaan. Nukuin aamuun asti.

Aamulla tein meille kunnon aamupalan, siivosin keittiön, pistin pyykit pyörimään ja istahdin alas. Pysähdyin. Ihmettelin tätä elämää. Kaikki on nyt niin hyvin.

27.6.2016

Ihme on tapahtunut

Soitin mummolle. Hän käytti uutta nimeäni. Soitin toisen kerran mummolle. Hän käytti taas oikeaa nimeäni. Se ei siis ollut vahinko! Jotain hyötyä siitä, että kerroin yhdelle suosikkisukulaisistani mielensärkijän puuhista. Hän on pitänyt mummolle puhuttelun. Kuinka ihanaa! Meinasi olla hieman jakomielitautinen olo, kun on oppinut uuteen nimeensä ja vanhaa käytettiin suvereenisti. Puuh. Enää ei tarvitse kuulla sitä nimeä kuin vahingossa. :)

16.6.2016

Pommi

Tämä on kuin jotain helvetin sipulia kuorisi. Saa yhden mätäkerroksen kaavittua pois, uusi paljastuu.

Kävin tänään yhden suosikkisukulaiseni (sen kovasti laihtuneen) ja hänen puolisonsa kanssa mummoa katsomassa. Mummo oli jo paljon pirteämpi, mikä on hyvä juttu. Kun lähdimme pois, poikkesimme kahville. Ajomatkalla tuli puheeksi keskustelu, jonka olin käynyt sukulaiseni kanssa viime kerralla käydessäni. Kävi ilmi, ettei hän ollut kertonut keskustelun sisällöstä puolisolleen. Saisin kuulemma itse kertoa. No, minähän sitten kerroin, kun päästiin pöydän ääreen istumaan. Kerroin mielensärkijän väkivaltaisuudesta ja sitten totesin, etten viimeksi kertonut sitä kaikista pahinta.

"Se mies on pedofiili."

Kerroin hänen käyttäneen hyväkseen siskoani, veljeäni ja itseäni. Nuorimmaisesta en tiedä. Kerroin, että se oli sitä pahinta lajia. Kerroin pedofiilirenkaasta, kerroin ne nimet, jotka tiedän. Kerroin, miksi en ollut kertonut aiemmin.

Puolison reaktio oli järkytys. Hän ei ymmärtänyt, miten äitini on voinut sallia sellaista. Että jos löytää talostaan käytetyn kondomin, niin antaa lapselle ympäri korvia, sen sijaan että soittaisi poliisit tai kuristaisi sen ukon. Kun äidin pitäisi suojella lapsiaan! Sukulaiseni reaktio oli viha. Hän ilmoitti, että hänen tekisi mieli kuristaa mielensärkijä paljain käsin. Hieman toivuttuaan hän totesi aavistelleensakin jotain tällaista.

Hän oli inhonnut sitä miestä ensitapaamisesta lähtien. Sellainen luihu luiru, joka tuntui salaavan jotain ja josta ei saanut mitään otetta.

Sitten hän alkoi puhua laiminlyöjän isästä. Kuinka hänessä oli ollut jotain samaa kuin mielensärkijässä. Hän kertoi esimerkin siitä, miten vaikea mies ukkini oli ollut. Kertoi maakauppahuijauksista, kertoi allekirjoitusten väärentämisestä, käytöksestä, josta ei tiennyt, oliko se vittuilua vai idiotismia. Hänen puhuessaan minulla nousivat karvat pystyyn. Mielensärkijä oli aivan samanlainen.

Sukulaiseni kertoi epäilleensä häitteni aikaan, että taustalla täytyy olla jotain tällaista. Mikään muu syy ei ole niin painava, että omaa isää ei kutsuta häihin. Hän myös totesi, että tämä tieto puhdisti minun mainettani hänen silmissään. Minulla oli täysi oikeus katkaista välit tuollaiseen ihmiseen.

Mutta se pommi. Hän kertoi minulle epäilleensä jo pitkään, että laiminlyöjän suhde isäänsä ei ollut terve. Hän kertoi epäilleensä ukkini käyttäneen laiminlyöjää ja tämän siskoa hyväkseen. Hän ei vain voinut olla siitä varma, kumpikaan ei ole koskaan asiasta puhunut.

Olen minäkin sitä epäillyt. Miksi ihmeessä laiminlyöjä ei jättänyt mielensärkijää saatuaan tietää, mitä hän meille teki? Joko se mies oli niin taitava manipuloija, että sai laiminlyöjän syyllistettyä mukaan rikoksiinsa tai sitten laiminlyöjällä oli taustallaan hyväksikäyttöä, jota hän ei ollut käsitellyt tai kohdannut.

Se selittäisi niin paljon. Se selittäisi sen, miksi laiminlyöjä ei saanut tartuttua asiaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Se selittäisi oudon läheisen isäsuhteen. Se selittäisi, miksi hän otti itselleen sellaisen miehen kuin mielensärkijä. Ja se selittäisi, miksi mummo suhtautuu mielensärkijään niin kuin suhtautuu:

On helppo opettaa ummistamaan silmät tosiasioilta, jos siihen on tottunut jo aviomiehensä kohdalla.

Nyt sitten seuraan väreitä järven pinnassa ja katson, mitä tapahtuu. Sukulaiseni ilmoitti ottavansa mielensärkijän puhutteluun seuraavan kerran kun kohdalle osuu. Hän sanoi myös miettivänsä, että ottaisi yhteyttä mielensärkijän entiseen työpaikkaan ja kysyisi, onko siellä tapana hyysätä näitä pedofiileja enemmänkin. Huomautin, että se voisi kääntyä minua vastaan. Mielensärkijä tietäisi heti, kuka hänestä sellaista tietoa levittää. Tähän sukulaiseni myönsi minun puhuvan totta, mutta nimettömät ilmiannot ovat asia erikseen. Toivon, että hän harkitsee asiaa uudelleen rauhoituttuaan. Hänen puolisonsa totesi, ettei pysty olemaan hiljaa laiminlyöjän edessä. Kyllä hän sanoo. Hän sanoo suoraan, miksei suojellut lapsiaan. Että kyllä Raamatussakin todetaan, että ken lapsiin koskee... Ja kuvitteleeko se äijä Taivaaseen pääsevänsä, kun ei edes myönnä tekojaan, saati sitten kadu. Että kyllä hän ripittää molemmat!

Annoin luvan ripittää. Jos pelästyisivät suorapuheisuutta niin, että eivät tulisi mummon hautajaisiin, kun niiden aika koittaa. Sukulaiseni puoliso totesikin, että hän toivoo ettei mummo kuole vielä pitkään aikaan, koska silloin hän ei kyllä voisi tulla hautajaisiin. Ei hän halua tavata sitä ihmistä enää ikinä! Pedofiileja hän ei rupea katsomaan. Sain luvan soittaa tai tulla käymään milloin vain. Ja käskyn ilmoittaa, jos siitä hullusta on minulle vielä harmia. Olin kiitollinen.

Kun pääsin mummolan rauhaan, kävin hakemassa namikaapista levyn suklaata ja soitin Dyykkarille. Hän oli hyvin myötätuntoinen ja sanoi olevansa ylpeä minusta. Varmisti moneen kertaan, että varmasti pärjään täällä eikä kukaan täällä halua minulle pahaa. Kerroin hänelle keskustelusta sukulaiseni kanssa. Hän kysyi ukista lisää.

Jäin miettimään. Onko minulla ollut niin suuri tarve isähahmolle, että en ole suostunut näkemään ukkia sellaisena kuin hän oli? Kun aloin muistelemaan, niin ukki on ollut laiminlyöjän ja mummon puheissa lähes täydellinen ihminen. Puutteita hänestä ei ole löytynyt. Hänestä on puhunut minulle pahaa lapsuudessani oikeastaan vain mielensärkijä, jota on ärsyttänyt mummon ja laiminlyöjän tauoton hehkutus.

Vasta ukin hautajaisten jälkeen minulle kerrottiin hänen toisesta puolestaan. Tällöinkin tämän sukulaiseni toimesta. Olen siitä hänelle kiitollinen. Hän arvostaa totuutta ja haluaa tehdä epäkohdille jotain. Ehkä siksi minut esiteltiin hänelle vasta teini-ikäisenä, mutta nämä ominaisuudet hänessa saavat minut arvostamaan hänet korkealle. Hänellä on käsitykseni mukaan korkea moraali.

Mutta niin ne traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos sitä kierrettä ei katkaise. Milloin tämä on alkanut?

Psyykenlääkkeistä

Luin tämän ja mietin, kuinkahan moni lääkäri tajuaa asian. Lyhyesti suomeksi:

Kirjoitus käsittelee ketiapiini-lääkettä (kauppaniminä Seroquel, Ketipinor ja Quetiapin). Ketiapiini-molekyyli kykenee kiinnittymään ihmisessä useisiin reseptoreihin. Se kiinnittyy mieluiten H1-reseptoriin. Jos ne ovat kaikki täynnä, se alkaa kiinnittyä myös a1-reseptoriin. Vasta kun kaikki reseptorit, joihin se kiinnittyy mieluummin, ovat täynnä, se alkaa kiinnittyä D2-reseptoriin. Vasta tähän reseptoriin kiinnittyminen saa aikaan toivotun antipsykoottisen vaikutuksen.

Eli jos Seroquelia annetaan pienenä annoksena, se vain rauhoittaa, koska se tarttuu silloin vain H1-reseptoreihin. Kun annosta nostetaan, se alkaa aiheuttaa myös huimausta/huteraa oloa, koska se alkaa tarttua myös a1-reseptoreihin. Vasta kun annos on niin suuri, että kaikki "mieluisammat" reseptorit ovat täynnä, tulee se antipsykoottinen vaikutus, kun lääkeaine alkaa tarttua D2-reseptoreihin.

Ei siis ole pelkästään väliä sillä, mitä lääkettä on käytetty, vaan myös annoksella on suuri merkitys. Annoksen puolittaminen ei siis tarkoita sitä, että vaikutus puolittuu, vaan voi tarkoittaa sitä, että vaikutus poistuu kokonaan.

Eri lääkeaineet laittavat eri reseptorit eri suosikkijärjestykseen. Tästä syystä antipsykoottisen vaikutuksen osalta 10mg Zyprexa = 500mg Seroquel = 3mg Risperdal= 120mg Geodon.

MUTTA 5mg ZYPREXA =/= 250mg SEROQUEL. Jos ymmärsit pointin, ymmärrät, miksi ei ole.

14.6.2016

Väsy

Olen väsynyt. Tuijotan kirjapinoa ja tiedän, että viimeinen palautuspäivä tehtäville on torstaina. En vittu jaksa. Olkoon. Palautan myöhässä, rukoilen armoa myöhemmin. Nyt on ihan liikaa mielen päällä. Lasten kesälomat, mummon sairaalareissu, sukulaisten tapaamiset. Yksi suosikkisukulaiseni on laihtunut kilotolkulla. Ennen niin terve ja elinvoimainen ihminen näyttää nyt vanhukselta.

Liikaa. Ihan liikaa. Nukun yöni sohvalla ja syön karkkia ruuaksi. Annan itseni olla.

Minulla on nyt puoliso, joka ei voi elää ilman minua. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Eksäni oli elättäjäni, poikaystäväni oli kapinakeino. Nyt on ihminen, jota pidän pystyssä. Hän on ansiostani parempi ihminen. Hän sanoi suoraan, että ilman minua hän ei olisi jaksanut pitää lapsistaan kiinni. Hän olisi antanut olla, vajonnut sängyn pohjalle, lakannut tapaamasta. Yksin hän ei olisi jaksanut taistella oikeudessa tapaamissopimusta, ei vaatia järkeä älyttömiin elareihin.

Kuka pitää minua pystyssä? Miehellä on loistava kyky lietsoa minut pois tolaltani. Osin hän tekee sitä huomaamattaan, osin saadakseen huomiota. Me kuollaan nälkään, saadaan häätö ja hän lähtee sillan alle asumaan katuojaan. Puolet ajasta en tiedä, onko hän tosissaan vai onko tämä sitä hänen mustaa huumoriaan. Olkoon..

Keskityn nyt itseeni. Siihen, että saan opinnot kasaan. Menköön kaikki muu hornaan.

Ps. Vasta nyt keväällä D kiitti minua siitä, että vein hänet ensiapuun sen hänen itsemurhayrityksensä jälkeen. Se ja myöhempi ambulanssin kutsuminen osoittivat hänelle, että nyt menee liian kovaa ja että hänestä välitetään. Se syöksykierre, johon hän oli putoamassa, katkesi. Jos en olisi silloin hakenut hänelle ammattiapua, hän olisi juonut itsensä hengiltä.

13.6.2016

Hyvästit mummolalle

Mummo joutui taas sairaalaan. Hän puhui puhelimessa kuolemasta. Järjestin niin, että pääsin hänen luokseen. Valitettavasti mummo piti leikata uudelleen, joten hänet siirrettiin kauemmas, isompaan sairaalaan. Joten täällä minä olen, pitämässä taloa pystyssä. Yksin. Tässä hetkessä se on hyvä. Olen saanut antaa tunteiden olla ja tulla, järjestellä päätäni, ottaa aikaa itselleni.

Kuljin matkan pysäkiltä mummolaan ehkä viimeistä kertaa. Matkan varrella muistot nousivat elävästi mieleen. Tuon katoksen alla mummo seisoi sateessa minua odottamassa. Tuossa kohtaa istuin penkillä lepäämässä silloin kuumana kesäpäivänä. Olin teini. Mummo oli antanut niin paljon leipomuksia ja muuta tavaraa mukaan, että piti pysähtyä puoliväliin hengähtämään. Olin silloin niin iloinen ja levollisin mielin, vaikka olin menossa... Minne? En enää muistanut, matkustinko silloin poikaystäväni luo vai takaisin mielensärkijän pesään. Jäin miettimään sitä, miksi olen tällainen. Elämä voi olla todella täynnä paskaa, ja silti minä olen hetken päästä iloinen. Vesihanhiefekti: Kaikki vain valuu selästäni ja hetken päästä keskityn siihen, mikä on hyvin. Aivan kuin minulla olisi joku aivovaurio: En muista pahaa. Ehkä se on osa sitä, miksi olen selvinnyt.

Mummolaan pääsee kyllä montaa reittiä, mutta mummon kanssa kuljettiin aina puiston läpi. Mummo työnsi pyöräänsä, jonka sarviin hän aina halusi ottaa niin monta kassia että pelkäsin pyörän kaatuvan. "Kyllä minä saan nämä, ei sinun tarvitse," yritin. Aina mummo vastasi: "Mutta kun se on niin painava!"

Tuossa kohtaa oli se sieni, jota maistoin tunnistaakseni sen. Olin juuri käynyt sienikurssin, mummo oli ylpeä. Muistan polttavan pippurisen maun vieläkin.

Tästä kävelimme, kun puhuttiin ensimmäisestä poikaystävästäni. Minulla oli farkkutakki. Tuossa oli ennen päiväkoti, nyt se on purettu. Pysähdyin kuuntelemaan lintujen laulua. Täällä laulavat aivan eri linnut kuin kotona.

Vaikka tulisinkin mummon luo vielä tämänkin kerran jälkeen, se ei ole sama. Nyt mummo tekee kuolemaa. Se tekee koko mummolasta erilaisen paikan. Ennen minulla oli teräsmummo. Mummola oli turvasatama myrskyssä, täällä oli aina kaikki hyvin. Kaikki oli aina samalla tavalla kuin ennenkin.

Sitten ukki sairastui. Kuolema ujuttautui hitaasti taloon. Ensin tulivat apukahvat haarukoihin ja veitsiin. Sitten tulivat lääkkeet, rollaattori, aikuisten vaipat. Lopulta oli vessatuoli, pyörätuoli ja kuoleman haju.

Ukin kuoleman jälkeen talo vähitellen normalisoitui. Mummo pääsi jaloilleen.

Nyt kuolema on taas alkanut hivuttautua taloon. Saavuin tyhjään taloon. Eteisen ovi oli suljettu. Mummo ei ikinä sulje sitä, joten se on kai jäänyt ambulanssimiesten jäljiltä kiinni. Talo haisi ummehtuneelta. Tuuletin heti. Jääkaapissa oli hapantunutta ruokaa. Hävitin sen.

Talo on silti yhä sama. Lukot ovat itsepäisiä, valokatkaisijat väännettäviä. Mummon sänky on yhä sama. Ukin työhuone on yhä sama. Halusin ikuistaa sen kaiken. Menin lattialle istumaan ja hiplasin läpi ne laatikot, jotka aikoinaan olivat niin raskaita avata. Silloin aikoinaan mummo tuli väliin. Hän antaa, ettei jää sormet väliin. Kokeilin mattoa. Se on väärä. Nyt on pitkäkarvainen ja pehmeä. Ennen oli järkevä ja karhea. Tuossa laatikossa oli piirustuspaperit. Mummo antoi ne aina. Ukille piti jäädä tulostuspaperia.

Nykyinen tulostin on niin pieni verrattuna ukin ensimmäiseen. Tietokoneen tilalla on läppäri. Työhuone on tapetoitu uudelleen. Seinävitriini on vaihdettu toiseen. Keittiössä on rivi syöpälääkkeitä. Aika kuluu täälläkin, vaikka en haluaisi.

Täällä olen saanut olla lapsi.

Täällä huomaan myös, miten paljon olen muuttunut. Ennen en olisi uskaltanut nukkua sohvalla. Ennen olisin totellut mummoa ja tehnyt itselleni vuoteen omaan huoneeseeni. Ennen olisin epäillyt ja pohtinut, uskallanko ottaa karkkia mummon kaapista. Nyt otin koko laatikon viereeni ja söin karkkia nälkääni. Annoin itselleni siihen luvan.

Ennen olisin muuttunut täällä toiseksi ihmiseksi. Ennen tuntui, kuin olisin astunut johonkin rinnakkaistodellisuuteen, kun tulin tänne. Ei enää. Olen täällä, mutta olen yhä sama ihminen kuin kotona. Minulla on puoliso. Minulla on perhe, johon kuuluu lapsia. Olen löytänyt paikkani elämässä. Se ei muutu.

Ehkä siksi uskalsin sopia tapaamisesta kummitätini ja -setäni kanssa. Ehkä siksi yritän katsoa tulevaisuuteen. Miten paljon haluan olla yhteydessä ja keneen, sitten kun mummoa ei enää ole? Mitä haluan mummolasta mukaani?

Eilen illalla kävin talon läpi. Koskettelin eri esineitä, hellin niiden kantamia muistoja. Tajusin, etten halua täältä yhtäkään roinaa mukaani. Olen ollut köyhä niin pitkään, että olen oppinut, ettei tavaralla ole mitään arvoa. Arvokasta on se, mitä kannamme sisällämme: Muistot, tiedot ja taidot, jotka olemme meille tärkeiltä ihmisiltä oppineet. Ne eivät katoa, vaikka mummo katoaakin. Joskus. Toivottavasti ei pian.

1.6.2016

Viisvuotiskatsaus

Viisi vuotta sitten olin vaihdossa ulkomailla. Kuntouttavat opintoni olivat loppusuoralla. Edessä oli muutto ulkomaille eksäni töiden perässä. Horjuin yhä itsestäni huolehtimisen kanssa. Onnistuin yhä järjestämään tilanteita, jotka saivat minut totaalipaniikkiin.

Viisi vuotta sitten sekä yksilö- että ryhmäterapiani loppui. Lääkitys lopetettiin. Koin selviäväni ilman niitä, vaikka pelkäsinkin kyseessä olevan vielä hyvin hauras rauha.

Neljä vuotta sitten kävin läpi avioeroani. Palasin Suomeen ja hakeuduin takaisin terapiaan. Osani kirjoittivat tänne puolestani. Aloin löytää itseäni.

Neljä vuotta sitten todellisuuskäsitykseni aaltoili. Osani hyökyivät esiin ja näkyville. Ne etsivät hyväksyntää ulkopuolisesta maailmasta ja löysivät sitä vaihtelevalla menestyksellä. Keskellä sitä kaaosta tutustuin Dyykkariin.

Kolme vuotta sitten sain yhä voimakkaita takaumia joihin tarvitsin rauhoittavia. Horjuin yhä Näädän ja Dyykkarin välillä. Osani olivat minusta irallisia persoonia, joiden toimintaa katsoin kuin lasin läpi.

Kolme vuotta sitten pystyin vihdoin nauttimaan seksistä ilman takaumia. Vaihdoin nimeni. Ei enää mielensärkijän minulle valitsemaa nimeä, vaan nimi, jonka olin itse itselleni valinnut. Nimi, johon olen nyt kasvanut.

Kaksi vuotta sitten sain SI-niveleni loksahtamaan paikoilleen. Myönsin olleeni vahva, kun selvisin siitä kaikesta. Valmistuminen oli vielä edessä. Kaikki oli kesken. Silti olin onnellinen. Olin löytänyt Dyykkarin. Meillä oli koti. D söi masennuslääkkeitä.

Kaksi vuotta sitten osat yhä vaihtuivat, mutta se alkoi muistuttaa mielentilan vaihtumista. Enää ei vaihtunut koko persoona: Ikä, kehitystaso, käytettävissä olevat keinot, muistot.

Vuosi sitten olin koditon. Näin unta, jossa yhä etsin oikeaa paikkaani, kun luokkakaverini olivat jo valmistuneet ja ihmettelivät, mikä minulla kestää. Alkoholi oli teineille, maito lapsille. En ollut enää kumpaakaan. Etsin vettä. Vesi on aikuisille. Se on järkevä janojuoma. Elämän vesi. Missä on vettä, on elämää. Vesi luo toivoa paremmasta. Alkoholi on pakenemista varten.

Vuosi sitten soitatin Daruden biisiä "Beautiful Alien" ja haistatin sen kautta paskat raiskaajilleni: Ei, en ikinä tule olemaan sellainen kuin te. Tein suunnitelman, jolla pääsisin eteenpäin. Aloin toteuttaa sitä. Kesällä kävin kuuntelemassa biisin livenä.

Nyt koen olevani parantunut dissosiaatiohäiriöstä. En enää erota itsessäni erillisiä osia. Osin kaipaankin niitä. Lapsiosien kapina oli selvä merkki siitä, että toimin itseäni vastaan. Nyt joudun pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni itse. Kukaan ei tee sitä puolestani. Työskentelen yhä itseni kanssa uusien haasteiden kohdalla. Uusin saavutus oli motarille liittyminen dissosioimatta.

Toisaalta nyt koen olevani kokonainen ja ehjä. Minä elän tätä elämää, ei kukaan muu. Voin yhtä aikaa olla rautaisenkova ammattilainen, joka haluaa uudistaa koko alansa, että se hassu hippi, joka käy bileissä tanssimassa 7-8 tuntia putkeen. Voin olla aikuinen lapsille ja silti se heikko ja tarvitseva, joka saa halin. Osaan puolustaa itseäni. Rauhoittaa itseäni. Tsempata itseäni. Asettaa tavoitteita ja päästä niihin.

Olen rauhoittunut. Elämä ei ole enää pelkkää selviytymistä. Ok, siinä on paljon velvollisuuksia, mutta myös hauskaa. Yksi tärkeä osa tätä on ollut se, että vaikka on ollut rahallisesti tiukkaa, olen järjestänyt itseni festareille kerran kesässä. Järjestänyt jokaiseen päivään edes sen lyhyen hetken, jolloin palkitsen itseäni. Huolehtinut, että pääsen vapaalle, kun siltä tuntuu. Ajatellut välillä itseäni ja muistuttanut, että elämme vain kerran. Antanut musiikin viedä, heittänyt vastuun kaikesta DJ:lle keikan ajaksi. Se on ollut hyvää harjoitusta: On asioita, joihin en voi vaikuttaa. Ne on vain elettävä läpi ja nautittava kyydistä.

Missään nimessä en ole valmis. Elämä on projekti. Mutta nyt tuntuu aidosti siltä, että alan olla voiton puolella.


(Armin van Buuren f. Rock Mafia - Hands to Heaven)

Minulla on työpaikan avaimet

Tätä ei ole tapahtunut sitten teini-iän kesätyön: Minulla on työpaikka, jonka oveen minulla on avain. Töiden piti alkaa vasta elokuussa, mutta kun kävin työpaikalla pyörähtämässä ja hoitamassa paperijuttuja, yksi kollega vetäisi hihasta ja kysyi, olisiko minulla kokemusta työtehtävästä x. Olihan minulla. Joten pääsen nyt hoitamaan tätä hommaa kesäkuun puolivälistä. Työmäärä on niin pieni, että voidaan puhua taskurahoista, mutta tuleepahan tutustuttua paikkoihin jo ennen syksyn "tositoimia". Plus tulee ylläpidettyä tätä osuutta omasta osaamisestaan.

Työporukka vaikuttaa todella mukavalta. Vaikka pyörähdin paikalla uuvuttavan projektin loppumetreillä, ihmisillä oli aikaa minulle ja halua esitellä paikkoja. Vaihdeltiin yhteystietoja, että voin sitten kysellä, jos tulee tenkkapoo. Minulla ei ole vain yhtä, vaan peräti kolme mentoria käytettävissäni.

Siitä olen vähän huolissani, että miten laajaksi tehtäväkenttäni vielä kasvaakaan, kun tunnun olevan nakkimagneetti. Ensin piti olla perustehtävien lisäksi vain yksi nakki, nyt niitä on jo kolme. Jokainen tietty kasvattaa palkkaa, mutta jaksaminen huolestuttaa. Ensi syksynä pitää opetella kokonaan uusi organisaatio, henkilökunnan nimet, paikalliset toimintatavat... Soveltaa omaa tapaa tehdä asioita käytännössä, tutustua asiakkaisiin, yrittää jopa muistaa nimiä ja yhdistää niihin naamoja.

Minulla tulee olemaan johdettavanani kaksi porukkaa, jotka pitäisi saada toimimaan yhdessä. Onneksi ainakin toista on kehuttu hyvin itseohjautuvaksi ja toimivaksi. Siitä toisesta en vielä tiedä mitään.

Sitten se kaikki aikuisuus, jonka työpaikka tuo mukanaan: Pitää opetella ajamaan töihin joka aamu ja sieltä pois. Huolehtia syömisestä, jaksamisesta. Oppia jättämään työt työpaikalle, opetella ajankäyttöä. Rahankäyttö. Saanko pysyttyä suunnitelmissani, vai sorrunko shoppailemaan?

Ensi syksyn työtehtävistä tiedän myös sen, että hyppään mukaan heti yhteen isoon projektiin. Vastuuhenkilönä tähän asti toiminut lähtee pois ja hänen tilalleen nousee aiemmin firmassa ollut, jonka pitäisi siis handlata homma. Kun tulin käymään, hän esitteli homman nykytilaa käytännössä ja aika kaoottiselta vaikutti. Eli pitäisi tähänkin ehtiä sitten perehtyä. Onneksi tuo on ajallisesti hyvin rajattu homma, joten ei nielaise koko syksyä.

Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin hyvin luottavainen. Tiedän selviäväni. Se tulee olemaan rankkaa ja raskasta, mutta myös innostavaa ja mielenkiintoista. Ensi jouluun mennessä olen paljon parempi työssäni kuin nyt.

30.5.2016

Hukassa

Lähdin lenkille. Onnistuin eksymään. Tuli käveltyä tuntikaupalla. Lopulta löysin takaisin kotiin. D oli aivan paniikissa vastassa. Hän oli ollut puolen tunnin päässä siitä, että olisi soittanut poliisit. Olin luvannut viipyä puoli tuntia. Hän oli ehtinyt kuvitella vaikka mitä: sarjamurhaajaa, raiskausta, onnettomuutta. Tämä kaikki oli minulle uutta. Minulla ei ole koskaan ennen ollut ihmistä, joka huolestuisi.
  
Kun olin teini, saatoin kadota metsiin tunneiksi. Palasin joskus vasta pimeällä. Porukat totesivat luulleensa minun olleen huoneessani tai sitten laiminlyöjä esitti, ettei huomannut mitään ja raiskaaja aloitti avoimen piilovittuilun. Kuinka olen maailman hirvein tytär jne.

Poikaystäväni välitti vain siitä, olinko a) käytettävissä b) saako. Jos tulisi äkillinen juoppokuskin tarve tai panetus.

Eksäni olisi suuttunut, kun en olisi pysynyt sovitussa, käynyt ostamassa karkkipussin, syönyt sen vihaansa ja syyllistänyt minua lihomisestaan.

Nyt oli vastassa huolta. Helpotusta, kun olin kunnossa. Totesin itsekin, että tuli toimittua tyhmästi. En ollut ottanut puhelinta. Olin meinannut ottaa rannekellon, mutta siitä oli patteri loppu. Seurasin ajan kulkua siis vain auringosta. Kun se laski, tajusin olevani pulassa. Alkoi tulla kylmä.

Harkitsin ohi ajavien autojen pysäyttämistä. Kertoisin eksyneeni ja pyytäisin kännykkää lainaksi. Olen vain liian sinnikäs ja itsepäinen siihen. Olin itseni tähän pulaan hommannut, tiesin hommaavani itseni siitä uloskin. Tulisipa tehtyä kunnon lenkki.

Vasen jalka tuntui lenkin alussa puupökkelöltä. Se oli niin jumissa. Hitaasti aukeilleet lihakset, jänteiden vetreytyminen kannustivat eteenpäin. Juoksin itikoita pakoon. Keskityin musiikkiin. Kun verensokeri alkoi laskea ja soittimesta loppui akku, alkoi mieliala laskea. Ohitin toimistorakennuksen, jonne olisin voinut mennä pyytämään apua ja soittaa D:n hakemaan. Olin siinä vaiheessa jo niin lähellä, että jaksaisin kyllä perille. Hoin, että olin ollut poissa ehkä 1,5 tuntia. Ei se nyt vielä niin paljon ole, että D olisi huolissaan.

En tiennyt, että D oli siinä vaiheessa jo ajelemassa pitkin kyliä etsimässä minua.

En eksynyt tahallani. Halusin tietää, mihin yksi tie vie. Luotin, että osaan takaisin. Kunnes en enää osannutkaan. Kun lopulta löysin paikan, josta osasin takaisin, olin kaukana. Ajantaju meni. Viimeinen kilsa oli pakko hölkätä. Kävely teki liian kipeää. Tuntui että pää kellui.

Perillä kuumaan suihkuun, saunaan. Kaakaota naamaan. D tarjosi iltapalaa. Maattiin sohvalla sylikkäin ja purettiin pelästymistä.

Minä en enää voi laiminlyödä itseäni noin. Jos en pidä itseäni turvassa, se ei satuta vain minua. Sinnikkyys hoiti minut kotiin, mutta se ei lohduttanut kotijoukkoja, jotka menivät huolesta ylikierroksille. Niitä on saatu purkaa vielä tänäänkin.

Mutta jotain hyvääkin. Oikea puoli häntäluusta aukesi. Sain venytellä aluetta auki makoilemalla hierontapallon päällä. Tänään lantionalue on kipuillut, kun jumit ovat aukeilleet ja on etsitty uusia asentoja. Oli myös hyvä huomata, että jaksoin noin pitkän lenkin. En olekaan niin rapakunnossa, kuin olen antanut itseni ymmärtää.

26.5.2016

No comment

Uusiin ihmisiin tutustumisen myötä (sitä on nyt paljon tarjolla!) yritän työstää sitä, miten paljon minun kannattaa itsestäni kertoa. Vertaan kertomaani siihen, mitä tiedän esittelyjen jälkeen muista, ja totean taas kertoneeni koko elämäntarinani perusteluineen, ja tiedän muista sen verran, että yksi on naimisissa ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa, yhdellä on kissa ja yksi harrastaa sukellusta.

D yrittää auttaa minua. Hän kärsii samasta ongelmasta, mutta on nyt tehnyt minulle selvää rajausta siitä, mitä hän haluaa minun kertovan muille, kun tapaan uusia ihmisiä. Aivan tuntemattomille voin kertoa, että hän on olemassa. Jos esitetään suora kysymys esim. miksi ajan autolla, joka on selvästi lapsiperheen auto, voin kertoa lasten olemassaolosta. Jos ihminen on änkemässä elämäämme niin pitkälle, että tulee kahville, voin jo kertoa enemmän. Yritän nyt sitten noudattaa tätä ohjetta.

Minulla ei ole mitään velvollisuutta kertoa kaikkea itsestäni kaikille.

Minulla on oikeus yksityisyyteen. Minulla saa olla salaisuuksia. Minun ei tarvitse jatkuvasti ja kaikkialla kertoa koko elämäntilannettani vain osoittaakseni, etten häpeä sitä.

Avoimuudesta on kyllä ollut konkreettista hyötyäkin. Kun kerroin avoimesti etsiväni töitä, niitä löytyi. Kun kerroin avoimesti meidän olevan köyhiä, saimme lahjoituksia. Mutta kukaan näistä auttajista ei halunnut tietää koko elämänhistoriaani auttaakseen. Ainut, joka rupesi sitä minulta vaatimaan, oli ihminen, joka ei edes halunnut auttaa. Hän halusi tuomita. Tämä oli tärkeä opetus.

Tulen toimimaan alalla, jossa ollaan hyvin näkyvillä. Joudun kesän aikana miettimään runsaasti sitä, miten paljon kerron itsestäni asiakkaille, työkavereille tai pomolle. En halua työntää huoliani kenenkään niskaan ja tiettyjen asioiden kertominen voi vahingoittaa asiakassuhteita. Suojelen itseäni ja työpaikkaani, kun opettelen säilyttämään jonkinlaisen yksityisyyden puheliaisuudesta ja avoimuudestani huolimatta.

17.5.2016

Ahdistaa

Ahdistaa huominen tentti. Tuntuu, että mitä enemmän luen siihen, sitä vähemmän päähäni jää. Sekin mikä eilen tuntui ihan selvältä, on nyt yhtä usvaa. En jaksa uskoa, että tentti voisi olla niin helppo, kuin tenttikirjan perusteella voisi päätellä. Pelkään sen olevan niin vaikea, etten saa sitä läpi. Ja mitä sitten? Uusinta? Missä välissä? Miten? Aika loppuu!

Ahdistaa loputtomilta tuntuvat velvollisuudet. D ei kanna vastuuta mistään. Hän on jättänyt laivan tuuliajolle ja odottaa silmät ummessa haaksirikkoa. Minä yritän hokea, että myrsky on väistymässä ja satama on ihan lähellä.

Pitäisi vain nyt jutella lapsen äidin kanssa. Haluan viimeiseen asti välttää tilanteen, että lapsi linnoittautuu syntymäpäivänsä jälkeen meille ja kieltäytyy lähtemästä. Äitinsä tulee hakemaan. Isänsä yrittää raahata autoon. Poliisit sotketaan hommaan. Lastensuojelu sotketaan soppaan. Lapsi karkaa.

Ei ole lapsen etu se, ei.

Pitäisi jutella lapsen kanssa. Todistuksen numerot ovat syöksykierteessä. Pitäisi saada selville, onko lapsi itse tyytyväinen tilanteeseen, haluaako muutosta. Voin antaa kesällä tukiopetusta, mutta jos lapsi ei halua oppia, se on ihan yhtä tyhjän kanssa. Sama juttu painon kanssa. Jos lapsi ei halua siihen muutosta, olkoon. Pitäisi myös jutella tuosta muuttamisesta. Olla aikuinen ja selvittää, miksi haluaa muuttaa. Hyvä on, on halunnut isälleen niin kauan kuin minä tiedän, mutta en tiedä vastausta kysymykseen "miksi?". En tiedä, tietääkö lapsikaan. Pitäisi osoittaa se, mitä muuttaminen tarkoittaisi käytännössä. Kysyä sen jälkeen, vieläkö haluaa muuttaa. Neuvotella säännöt selviksi. Meillä on ihan eri säännöt kuin äidin luona. Meillä ei ole viikottaista karkkipäivää, meillä on rajat karkin ostolle, omia rahojaan ei saa käyttää ihan miten tahansa. Meillä on kännykät yöllä telakassa, öisin ei olla koneella, netti ei toimi öisin. Haluaako oikeasti muuttaa paikkaan, jossa salaattia on joka aterialla, jossa on pakko käydä ulkona päivittäin ja jossa pidetään läksypiiri joka ilta?

Jos lapsi muuttaa meille, pitäisi löytää jostain 500 e huoneensa kalusteisiin. Ne rahat pitäisi repiä sossusta. Jos lapsi muuttaa meille, pitäisi sopia huoltajuudesta (nyt äidillä), elareista, lapsilisistä, tapaamisista. Jos lapsi muuttaa meille, mutta huoltajuus ja elarit jäävät äidille, iskee konkurssi. Plus jokainen lippulappu pitäisi sitten kierrättää äidin kautta. Hermo siinä menisi.

Mutta äiti on kontrollifriikki, joka haluaa hallita kaikkea.

Inhoan tällaista. Ensin mies hokee, että hän hoitaa, älä änge tähän. Sitten jättää kaiken tuuliajolle, jättää vastuun lapselle ja odottaa, että eksä ratkaisisi kaiken paremmin kuin hyvin.

Nyt meille selvisi, että lapsi on ollut tukiopetuksessa tänä lukuvuonna. Missä aineissa, miten paljon ja mistä lähtien ei ole vieläkään tiedossa. Aarhg. Ja minä olen mennyt sanomaan lapselle, että hän pääsee vaikka lukioon, jos haluaa. Sitten tuo tuo kuutosia näytille ja odottaa kehuja. Ei kulta rakas, näillä ei päästä yhtään minnekään. Sinä olet alisuoriutuja. Haluatko oikeasti näin kostaa äidillesi sen, ettet saa olla isän kanssa niin paljon kuin haluaisit? Koulun sössiminen sattuu eniten omaan nilkkaan.

Mutta missä hiton välissä minä ehtisin tehdä tälle asialle jotain!!! Nytkin olen toisella puolella Suomea jonkun hiton tentin takia, joka ei voi mennä läpi! Näen lasta seuraavan kerran kesälomalla. Hitto. Tämä olisi pitänyt käsitellä jo talvilomalla. Viimeistään pääsiäisenä. Mutta eksä esti molemmat. Huoh.

Tärkeä taistelu

Nuorin lapsista on nyt alkanut rentoutua meillä. Se on tarkoittanut sitä, että olemme saaneet kuulla kiroilua, meille on haistateltu ja on pistetty vastaan. Viime tapaamisella tapahtui seuraavaa:

Päiväruoka oli syöty ja lapsilla oli vauhti päällä. Ehdotin, että menisivät pihalle riehumaan. Vauhdilla vaatteet niskaan ja pihalle. Nuorin rupesi pelleilemään. Ehdotin päikkäreitä pihalle menon sijaan. Ei halunnut. Ei nukuta. Hän haluaa ulos. No, sanoin että voi mennä, jos pukee nätisti. Ei pukenut. Lapsi juoksi sukkasillaan ulos, minä perässä. Pyydystys ja uusi yritys. Sanoin, että joko pukee tai sitten otetaan päikkärit ja yritetään sitten uudelleen. Halusi pukea.

Hetken päästä sain napata lapsen kiinni, ettei heitä vaatteitaan parvekkeelta alas. Tässä kohtaa ilmoitin, että nyt mennään päikkäreille. Kannoin vastaan pistävän lapsen lastenhuoneeseen, pimensin huoneen ja ilmoitin muille, että menkää te pihalle, me otetaan nyt päikkärit. D otti lapset mukaansa ja suuntasivat puistoon. Ihan hyvä, koska hän tuskin olisi kestänyt sitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

Lapsi otti yövalon irti ja alkoi hakata sillä seinää. Otin valon häneltä ja ilmoitin, että tavaroiden rikkominen on kielletty. Hän vastasi repimällä verhon alas. Nappasin lapsen syliini ja ilmoitin rauhallisella äänellä, että nyt on päikkäriaika.

Lapsi sekosi.

Hän kirkui kuin syötävä. Hän yritti purra minua, lyödä minua päällään, raapia minua, potkia itsensä vapaaksi. Hän huusi apuun äitiä ja lopulta isääkin. Hän yritti tarttua kaikkeen mahdolliseen ja rikkoa. Otin hänestä kiinni niin, ettei hän saanut hajotettua tavaroita tai minua ja sanoin rauhallisesti, että pidän hänestä kiinni, kunnes hän on rauhoittunut. Nyt on päiväuniaika. Minnekään ei lähdetä, ennen kuin on nukuttu päikkärit. Sitten on kun levätty, on mukavampi lähteä ulos, kun on pirteä eikä väsytä. Sanoitin lapsen tunteita. Kerroin hänen olevan rakas. Sain irroitettua silmälasini hänen otteestaan ennen kuin hän sai ne poikki.

Lopulta lapsi rauhoittui. Kerroin hänelle päästäni sadun ja kun se loppui, hän nukahti. Lähdin kartoittamaan vaurioita. Silmälasit pitää käydä korjauttamassa, lapsi oli vääntänyt ne mutkalle. Onnittelin itseäni. Olin hoitanut tilanteen oppikirjan mukaan. En ollut lähtenyt mukaan lapsen tunnekuohuun. Olin pysynyt tilanteessa rauhallisena ja turvallisena aikuisena. Olin asettanut rajat ja pitänyt ne: Ei rikota tavaroita. Ei rikota ihmisiä. Nyt nukutaan.

Lapsi nukkui yli tunnin. Hän heräsi itsekseen, kävi vessassa ja halusi välipalaksi ehdotetuista vaihtoehdoista jugurttia. Minulle tuli olo, että tapahtunut lähensi meitä. Lapsi oli loppupäivän seurassani rauhallisempi kuin ennen ja jopa keimaili minulle.

Mutta eihän se auvo ikinä loputtomiin kestä. Seuraavaksi alkoi isin testaus. Nukkumaan mentäessä rauhoittumisesta ei meinannut tulla mitään ja testattiin sekä sisarusten hermoja että aikuisten asettamia rajoja. Minusta tämä oli silti suuri askel eteenpäin. Dyykkari totesi, että nyt lasta voi vihdoin alkaa kasvattaa, kun hän uskaltaa näyttää meille itsestään myös tämän puolen. Kun oli epävarmaa, näkeekö lasta enää tämän tapaamisen jälkeen tai saako häntä pitää edes tapaamisen loppuun, kasvattaminen jäi sivuosaan. Tärkeintä oli nauttia hetkestä. Lapsikin kärsi vieraskoreudesta ja tähtäsi aikuisten miellyttämiseen. Minusta hän oli hyvin rohkea, kun uskalsi olla noin vihainen. Toivottavasti se, että hän saa meillä kokea turvalliset rajat, riittää. Narsisti-eksän luona niitä ei ole.

16.5.2016

Ahdistus tuntuu palleassa

D pyysi auttamaan venyttelyssä. Hän makasi selällään, minä nojasin hänen jalkoihinsa, että saatiin takareidet venymään. Tajusin, miten kipeä palleani on. Kun tuli aika lähteä viimeiseen tenttiin, pallea oli niin kireällä, että tuntui kuin menisin keskeltä kahtia. Oksetti.

Päivänä muutamana tuijottelin nojatuolissa kattoon ja totesin D:lle: "Ei tää voi mennä näin helposti" "Ai mikä?" "No elämä! Mä sain jo töitä, opiskelut on kohta loppu, köyhyys rupee helpottamaan..." "Ai helposti!" huudahti D. "Onko tää susta muka jotenkin helppoa ollu? Kituutettu monta vuotta, mihinkään ei oo rahaa, on tapeltu lasten tapaamisista, jouduttu asunnottomiks, auto hajos, asutaan kaupungissa josta ei tunneta ketään, sänky hajos, selkä hajos, eikä oo varaa ees käydä kahvilla. Onks tää susta jotenkin helppoa, hä?"

Puhkesin nauramaan. Nauroin niin kauan, että aloin itkeä. Sitten nauroin taas. Olen niin tottunut siihen, että elämä on helvetin vaikeaa, että kun vihdoin alkaa edes vähän helpottaa, koen että asiat menevät liian helposti.

Dyykkari taasen on kokenut tilanteen, jossa on omakotitalo, asuntolainaa ja säännölliset tulot. On ollut varaa käydä ulkomailla ja pihassa on ollut kymppitonnin auto. Kaupasta on voinut ostaa, mitä huvittaa. Hänelle rahatilanteemme on ollut katastrofi. Minulle se on ollut normaalia. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kaverin kanssa kahvilla. On ihan normaalia, ettei voi kaupasta ostaa kuin halvinta. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kampaajalla, uimahallissa, elokuvissa. On ihan normaalia parsia vaatteita kolmatta kertaa ja ostaa uutta vain kirpputorilta.

D alkoi selittää minulle, kuinka sitten kun pääsen töihin, käydään ostamassa minullekin hyvännäköiset ja istuvat vaatteet. Sellaiset laadukkaat, joissa kehtaa käydä ihmisten ilmoilla. Tuijotin häntä. On niitä pahempiakin rahareikiä. Minulle nyt on ihan se ja sama, miltä minä näytän, kunhan ei ihan hävetä kun peiliin katsoo. Aivan ensimmäiseksi pitää ostaa hänelle ehjät vaatteet reikäisten tilalle. Sitten pitää hankkia tarvittavat huonekalut ja alkaa maksaa luottoja pois. Rahaa tulee menemään myös siihen, että alkaa ostaa kaupasta terveellisyyden, ei hinnan mukaan.

Tähän kaikkeen ei riitä se puolen vuoden pätkä, jonka löysin. Jotta oikeasti noustaisiin sieltä köyhyydestä ja olisi varaa katsoa vaatteen laatua eikä vain hintaa, tarvitsisin vaikipaikan tai ainakin töitä pariksi vuodeksi. Silloin saisi ostettua auton, eikä tarvitsisi ajaa laina-autolla. Silloin voisi oikeasti alkaa saada rahaa säästöön.

Rahattomuus ahdistaa. Lapsen lenkkarit hajosivat, eikä ole varaa ostaa uusia. Opiskelujen loppurutistus ahdistaa. Tuntuu, ettei aivot enää toimi. Tiedän, ettei työsopparia allekirjoiteta, ennen kuin opinnot ovat kasassa.

Vanhin lapsi on ilmoittanut muuttavansa meille. Asia pitää järjestää. D on lamaantunut, joten homma jää minulle. Pitää pyytää äiti kahville kunhan saan opinnot ja muuton niskasta. D:n lamaannus ahdistaa. Mies on niin vakuuttunut siitä, että kaikki menee päin persettä, että kun niin ei käykään, hän menee lukkoon. Niin ja tupakkalakko, joten hän on ärtynyt ja se pitää vain kestää. Kun lakko on kestänyt niin pitkään, että ärtymys voisi laantua, hän ratkeaa uudelleen. Ja lopettaa uudelleen. Noidankehä.

Toivon, että oikeasti stressitasot alkavat laskea, kunhan saan opinnot niskasta pois. Saa koko elämänsä yhdelle paikkakunnalle. Pääsee taas samaan sänkyyn puolisonsa kanssa. Pystyy tekemään asioille jotain, kun on samalla paikkakunnalla niiden kanssa.

Kaverini kysyi tänään puhelimessa, miten olen selvinnyt tästä lukuvuodesta hengissä. Olen hoitanut elämää kolmella eri paikkakunnalla. On hoidettu huoltoriitaa eteenpäin, saatu lapsen tapaamiset sujumaan. Olen järjestänyt kodin tavarat paikoilleen, myynyt turhaa tavaraa eteenpäin, siivonnut ja pyykännyt. Mies on maannut tietokoneen äärellä ja valittanut, kun ei ole varaa uusia näytönohjainta. Olen opiskellut täyspäiväisesti, paahtanut kursseja läpi tappotahtia. Hoitanut lapset, tukenut miestä. Huolehtinut mummosta. Hakenut töitä. Pyörittänyt kymmenkuntaa eri blogia, verkostoitunut alani ihmisten kanssa, tuotteistanut ja myynyt itseäni työnantajille.

Päivä kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Niin minä olen tästä lukuvuodesta selvinnyt.

Ei tämä ole ollut rankinta, mitä olen kokenut. Rankinta oli elää helvetti pään sisällä. Raahautua elämässä eteenpäin, kun oman pään sisältö halusi tappaa minut. Se oli rankkaa. Tämä on ehkä kymmenesosa siitä.

Silti olen ollut viime viikkoina hyvin tietoinen siitä, että jaksamisen rajoilla mennään. En ole pakottanut itseäni tekemään enempää kuin on pakko. Olen priorisoinut nukkumisen. Huolehtinut säännöllisestä syömisestä. Pitänyt vuorokausirytmin niin normaalina, kuin se D:n kanssa asuessa on mahdollista. Olen sanonut "Ei" ja pitänyt pääni. Olen jättänyt pois kaiken, mitä en jaksa.

Minä en nyt jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Minä en nyt jaksa alkaa tapella kontrollifriikin eksän kanssa. Minä en nyt jaksa antaa lapselle tukiopetusta. Minä en nyt jaksa harrastaa. Minä en nyt jaksa pelata pleikalla tai katsoa elokuvaa tai mitään muutakaan.

Jaksan hoitaa opiskelut. Jaksan haaveilla tulevasta. Jaksan priorisoida ja laittaa asioita kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Enempään minä en pysty.

Tärisemisen hyödyt

Kävin taas hammaslääkärissä. Puudutus ei toiminut niin hyvin kuin piti. Sattui. Ynisin sen verran, että hl tajusi lopettaa poraamisen. Aloin täristä kipua ulos. Hoitaja huolestui: Voinko pahoin, sattuuko paljon. Kerroin täriseväni helposti, jos sattuu. Ei okseta, ihan hyvä olo. Laitettiin lisää puudutusta ja odotettiin, että tärinä lakkasi. Sitten jatkettiin. Hammas oli niin ärtynyt ja kipeä, ettei vielä voinut laittaa lopullista paikkaa. Oli pakko laittaa lääkepaikka, jotta hermo rauhoittuisi. Samaa hammasta pitää siis operoida vielä uudelleen. Onneksi lääkäri oli hyvin empaattinen ja kivun jatkohoito hoidettiin hyvin.

Täriseminen teki kipuni muille näkyväksi ja he pystyivät auttamaan minua. Jos olisin vain purrut hammasta ja ohittanut kipuni, olisin jäänyt ilman tätä apua. Olisin kokenut kipua turhaan, ruvennut ehkä pelkäämään hammaslääkäriä, jättänyt loput reiät korjauttamatta. Mutta nyt olikin sitten hyvin turvallinen olo, kivusta tuli helpompaa kestää ja loppujen lopuksi nyt olen kivuttomampi hampaiden osalta kuin kuukausiin.

Olin pahoillani hampaani puolesta, etten ollut tajunnut miten paha sen tilanne oli. Hl totesi, että hammas oli nyt pakko hoitaa, myöhemmin olisi jouduttu juurihoitoon tai poistamaan hammas. Koska muut hampaat olivat kipuilleet enemmän, en ollut itse edes huomannut tätä reikää. Soimasin itseäni siitä, etten ollut huolehtinut hampaistani ja nyt jouduin käymään läpi tällaista.

Apteekin kautta kotiin ja nukkumaan. Annoin itseni levätä koko päivän. Huomenna sitten opiskelujuttuja. Lepo tuli todellakin tarpeeseen, sen verran rankkaa poraaminen oli. Kehuin itseäni siitä, että annoin itseni täristä. Ennen en olisi uskaltanut tai olisin hävennyt tärinää. Onneksi enää ei tarvitse.

6.5.2016

Aikuisuutta kohti

Olen siivonnut ja vienyt turhaa tavaraa pois. Hävitin seksuaalisen hyväksikäytön kotoani. Hävitin sairaskertomukseni, vanhat lääkereseptit, lääkärintodistukset. Laitoin pois elokuvat, joissa käsitellään raiskausta tai seksuaalista väkivaltaa missään muodossa. Myin pois dissosiaatiota ja traumoja käsittelevät kirjani. Minä en tarvitse niitä enää. Tässä hetkessä minä olen terve ja toipunut. Mennyt on mennyttä. Minun ei enää tarvitse kantaa sitä mukanani muutosta toiseen, pyyhkiä siitä pölyjä, huolehtia, homehtuuko se varastossa. Ei. Se on nyt kaikki poissa.

Menneisyyden tilalle on tullut nykyisyys: Lasten leluja ja vaatetta, yhdessä tehtyjä hankintoja, työjuttuja. Olen kotona omissa nahoissani. Dissoilen vain, jos pelästyn tai joudun jännittävään/ahdistavaan tilanteeseen. Tunnistan olon ja osaan rauhoitella itseni sen jälkeen.

Keho on ollut rikki ja vaatinut lepoa. Olen opiskelujen suhteen aikataulusta jäljessä, mutta minkäs teet. Flunssa kestää, minkä kestää.

Avauduin kaikista ahdistuksistani kaverille, joka polkaisi pystyyn avustusringin. Meillä on vihdoin riittävästi vaatetta kaikille lapsille! Kesä on tulossa, eikä meidän tarvitse enää pyörittää pesukonetta kolmen päivän välein. Nyt on vaatetta viikoksi, vaikka narsisti-eksä ei laittaisi lapselle mukaan mitään. Huh, mikä helpotus! (Ja ei, me emme saa sossusta lasten hankintoihin mitään avustusta, koska sossun mielestä ne kuuluvat äidille.)

Sain töitä. Onnistuin löytämään yhden niistä piilotyöpaikoista, joka ei koskaan päädy MOL:in sivuille. Yksi kollega vinkkasi, että yhdessä paikassa saatettaisiin syksyllä tarvita tuuraajaa. Soitin heti sinne, lähetin CV:ni ja pomo soitti perään. Haastatteluun seuraavana päivänä.

Valmistautuessa oli tunne, että nyt nappaa. Autossa tuli itku. Itkin ja soitatin voimamusaa stereoista. Kokosin itseni. Perillä pomo alkoi heti puhua työn käytännön järjestelyistä. Olin vähän puulla päähän lyöty, olin valmistautunut työhaastikseen. Tämä vaikutti aika vahvasti työhön perehdyttämiseltä. Kysyin asiaa. Pomo totesi, että hän mieluummin palkkaa minut kuin aloittaa viikkojen rekryprosessin. Olin ollut aktiivinen ja vaikutin hyvältä tyypiltä, joten hän mieluiten säästää näin itseltään lisätyötä. Jahka saan opiskeluista paperit pihalle, voin käydä allekirjoittamassa työsopparin. Työt alkavat kolmen kuukauden päästä ja pesti kestää puoli vuotta. Meidän köyhyys loppuu joskus, jee!

Työpaikan löytymisen myötä (Minä löysin sen ihan itse!) on tullut olo, että nyt olen Aikuinen. Autolla ajamisesta on tullut helpompaa. Opettelen yhä pysymään rauhallisena ja dissoilen esim. motarille liittyessä, mutta kukaan ei ole vieläkään kuollut ja pellit ovat ehjät. Sain töitä, koska opiskelin itselleni lisäpätevyyttä tämän lukuvuoden. Järjestin opiskelupaikan ja tuet ihan itse. Opiskelin ihan itse. Järjestin kulkemiset kolmen kaupungin välillä ihan itse. Itsetuntoa kohottaa myös se, että olen arvostamieni henkilöiden mielestä niin mielenkiintoinen, että he haluavat pitää yhteyttä ja tehdä yhteistyötä kanssani! OMG!

Lämpimät kelit ovat houkutelleet ulos. Sisällä ei viihdy. Tavarakaaos on yhä hirmuinen, kun kirppistavarat seilaavat edestakaisin ja moni huonekalu on yhä ostoslistalla eikä paikoillaan. Hitaasti teen tilauksia, sitä mukaan kun rahaa saa kasaan. Seuraava iso paukku on auton jarruremontti. Toivotaan, että siihen saadaan apua sukulaisilta.

Mummon syöpähoidot etenevät ja hän on nyt kotonaan eristyksissä. Vierailut on kielletty tartuntavaaran vuoksi. Toivotaan, että kuukauden päästä hoidot ovat ohi ja pääsen kylään.

Kuukausi, ja opintojen pitäisi olla paketissa. Miten tässä näin kävi?

19.4.2016

Autoilun tuska

Eilen tuli joku ihme kipu häntäluun alueelle. Istuminen oli mahdotonta, mikä on kätevää, kun pitäisi kirjoittaa opiskelujen loppuraportteja. Piti ottaa buranaa, ja silti irvistelin. Oletin, että kipu liittyi siihen, että taas joku alue aukesi. Ehkä näin oli, koska aivan loppupuolella yhtä isoa hermoa häntäluun vasemmalla aivan kuin poltti ja sitten kipu vähitellen laantui.

Olen ylittänyt itseni. Ajoin autoa, vaikka vihaan ajaa autoa. Vihaan ajaa autoa, koska osat minussa uskovat vakaasti, etten osaa. Ne menevät totaalipaniikkiin, kun istun autonrattiin. Vähitellen olen yrittänyt vakuuttaa niitä siitä, että minä osaan. Minulla on ajokortti. Olen siis läpäissyt ajokokeen. Joku ulkopuolinen on siis ollut sitä mieltä, että osaan ajaa. Ainakin riittävän hyvin jatkaakseni harjoittelua ihan luvan kanssa.

Ajoin autoa heti aamusta. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat viime viikonloppuna. Puolimatkassa alkoi sataa lunta. Sitä tuli taivaan täydeltä ja kohta koko maa oli valkoinen. Pyyhkijät kävivät täysillä ja silti oli vaikeaa nähdä eteensä. Piti hiljentää raakasti, että pysyin edes tiellä. Tien pielet olivat täynnä autoja, jotka olivat ajaneet ojaan. Yksi oli katollaan. Kesti tunnin ennen kuin ensimmäinen aura tuli vastaan. Talvellakaan ole noin paljon lunta tiellä!

Sain pidettyä itseni rauhallisena. Sain ajettua matkan perille asti turvallisesti. Kukaan ei kuollut, auto on ehjä. Perillä annoin itselleni aikaa toipua. Nukuin kunnon päikkärit.