27.1.2016

Mummolla on syöpä

Olen aika rikki. Koetan hokea itselleni, että kutsu leikkaukseen tulee pian, syöpä ei ole levinnyt ja saadaan kerralla pois, eikä mummo tähän kuole. Mummo itse pelkää, että "tästä se kituminen alkaa".

Uni jäi vähiin viime yönä, kun tutkimus oli heti aamusta ja mummon piti herätä todella aikaisin ottamaan valmistavat lääkkeet. Heräsin seuraksi. Nukahtaminenkin oli vaikeaa, kun jännitti tutkimuksen lopputulos. Vaikka kyllähän minä jo tiesin, ettei se voi muuta olla, aste vain oli epävarma.

Ehdin nukkua lääkärikäynnin ajan. Olin ihan pöllämystynyt ja pihalla, kun mummo marssi eteiseen ja kertoi uutiset. Eno yritti piristää tunnelmaa vitsailemalla, että leikataan se samantien pihalle. Minä ymmärsin, että he lähtevät heti sairaalaan. Meni jonkin aikaa ennen kuin alkushokki hellitti ja tajusin, ettei tilanne ole NIIN akuutti.

Noin muuten reissu oli hyvä. Näin itse, miten paha mummon tilanne on, niin pää ei paisuttele. Kädet ovat alkaneet vapista, liha on kadonnut poskista, mummo on valkea kuin lakana ja hengästyy jo portaiden nousemisesta. Mutta pää on skarppi, äly on kirkas, juttu luistaa ja henkinen selkäranka on tallella.

Ehdin kerrankin jutella suosikki-enoni kanssa vähän pidempään. Kävi ilmi, ettei mummo ollutkaan kertonut hänelle MITÄÄN mielensärkijän teoista, vaikka oli niin luvannut. Pidin sitten lyhyen briiffin bussia odotellessa. Jätin P-sanan pois, kun miehellä meinasi ratketa otsasuoni jo siinä kohtaa, kun kerroin mielensärkijän hakanneen meitä lapsia ja vaimoaan, joka on aina ollut enolle rakas. Eno on suvustani niitä harvoja, jotka sanovat mielensärkijälle suoraan, että tämä saisi painua helvettiin. Kunnioitan häntä suuresti myös sen takia.

Nyt päällimmäisenä on muisto mummosta seisomassa ryhdikkäänä kuin patsas, hetkeä ennen lääkäriin lähtöä. Ainoa, mistä huomasi ryhdin peittämän pelon, oli pieni suupielen nykäisy ja niskan lyhyt notkahdus, kun eno totesi, että nyt mennään.

Muistan myös mummon kiukuttelun esilääkitystä niellessä, hänelle epätyypillisen protestin vesilasille. Ei ole ihme, että hän lykkäsi tutkimuksiin menoa puoli vuotta, vaikka oireet olivat selvät jo kesällä.

Mummo puhui tuttavasta, joka kuoli samaan tautiin 2 viikkoa diagnoosin jälkeen. Kertoi ystävästä, joka ilmoitti syövästään kuultuaan kieltäytyvänsä hoidoista. Puhuttiin mummon äidin kuolemasta, sen äkillisyydestä ja siitä, kuinka äitinsä oli aavistanut lopun olevan lähellä.

Luin koko bussimatkan syövästä ja sen ennusteesta. Hyvällä tuurilla mummolla on jäljellä vielä 15 vuotta. Toivotaan parasta, pelätään pahinta. Leikkauksen jälkeen tiedetään enemmän.

26.1.2016

Ei pitäisi katsoa telkkaria

Eilen illalla kuuntelin toisella korvalla, kun A-studiossa lietsottiin pelkoa. Studiossa oli haastateltavana "Venäjä-asiantuntija", joka sai minut raivoihinsa. Rajan takana on ihmisiä pienten lasten kanssa, sairaiden vanhusten kanssa hotellissa odottamassa, että pääsisivät Suomen puolelle turvaan. Näitä ihmisiä Suomalaisten pitäisi sitten pelätä. Ohjelmassa käytettiin sanoja kuten "pakolaistulva" tai "-vyöry". "Asiantuntija" osoitti omalla esimerkillään, että maahamme pyrkiville pakolaisille pitää naureskella: Siellä ne pyrkivät maahan jalan, sitten polkupyörin ja lopulta on hylättyjä auton raatoja raja-asemat täynnä. Nauraahan niille pitää, sodan jaloista pakeneville.

Sitäkin piti korostaa moneen kertaan, kuinka RIKOLLISET ovat tuomassa RIKOLLISESTI näitä ihmisiä Suomeen. Missään vaiheessa ei täsmennetty, että mitä rikollista siinä on, että haluaa päästä maahan, jossa kukaan ei vainoa ja jossa sairaan äitinsä saisi sairaalaan. Ei pakolaisilla ole muita vaihtoehtoja kuin turvautua ihmiskauppiaisiin ja heidän salakuljetusreitteihinsä päästäkseen sota-alueilta turvaan. Missä ovat kansainväliset pakolaiskuljetukset? Miten on mahdollista, että pakolaisten on jalompaa paleltua hankeen - lasten ja vanhusten! - kuin päästä organisoidusti pakolaisille varattuihin turvapaikkoihin odottamaan sodan loppumista?

Ohjelman alussa puhuttiin "sadoista, ellei tuhansista" pakolaisista, jotka olisivat tulossa Venäjältä Suomeen. Vähitellen luku paisui, kunnes "asiantuntija" korjasi edellistä puhujaa, että ei tässä kyllä voida puhua kymmenistä tuhansista, vaan kyllä on mahdollista, että sieltä tulee SATOJA tuhansia ihmisiä Suomeen. Mistä ihmeestä hän nämä luvut heitti, sitä hän ei kyllä mitenkään perustellut. On parempi luoda ihmisille kuva loputtomasta, äärettömästä pakolaisvirrasta, aivan kuin kaikki 7 miljardia ihmistä maailmassa olisivat nyt äkkiä päättäneet änkeä pieneen Suomeen.

Minusta on hirveää, että ihmisistä - elävistä, hengittävistä, hädässä olevista ihmisistä - puhutaan kuin pelinappuloista, joita valtiot voivat heitellä toisilleen. Geneven sopimus, jonka periaatteet Yle voisi ottaa asiakseen opettaa sekä kansalle, että sen johtajille, sanoo selkeästi, että pakolaisia tulee kohdella kuin keitä tahansa muita ulkomaalaisia ihmisiä. Pakolaisuus ei poista ihmisoikeuksia.

Kun sitten puhuin aiheesta suvun vanhusten kanssa, he hokivat, kuinka ryssää pitää pelätä. Kysyin, miten se liittyy mihinkään. Putin kuulemma aikoo jyrätä Suomen pakolaisvirroilla, pienellä Suomella ei ole mitään mahdollisuutta suurvaltaa vastaan. Kuinka erilaisissa maailmoissa elämmekään! Mummo katsoo kaiket päivät televisiota, josta hän valikoi katsottavakseen uutiset ("Taas on tapahtunut kamalia!"), dokumentit ("Maailma on täynnä liian isoja ongelmia!") ja keskusteluohjelmat (riitelyä suoraan olohuoneeseesi!). Ei mikään ihme, että hän on vahvasti sitä mieltä, että maailmanloppu on tulossa. Pakolaiset romahduttavat yhteiskunnan, ellei Putin sitä ennen pommita koko Suomea takaisin kivikaudelle. Ei ole väliä, vaikka pankissa olisi 20 000, kun sitä ei kuitenkaan sieltä saa sitten enää pihalle, kun sota syttyy.

Minä luen kirjoja, joissa esitellään paitsi maailman ongelmia, myös perusteltuja ratkaisuja niihin ja kerrotaan eri hankkeista, joilla pyritään vaikuttamaan isoihin ongelmiin. Keskustelen ihmisten kanssa, jotka tekevät työkseen konkreettisia tekoja paremman maailman puolesta. Katson netistä dokumentteja ihmisistä, jotka tunnistivat ympäristö- tai muun ongelman ja päättivät tehdä sille jotain, hyvällä menestyksellä. Seuraan tekniikan ja lääketieteen kehityksestä kertovia uutisia. Muistutan itselleni, että jos on olemassa ongelma, on ihminen, jonka työ on tehdä sille ongelmalle jotain. Jos hän ei tee työtään, on myös lukuisia ihmisiä, joita ongelma koskettaa, ja jotka voivat vaikuttaa siihen ihmiseen, jotta asialle tehtäisiin jotain. Minun ei tarvitse pelastaa maailmaa yksin.

Meitä on 7 miljardia. Monelle se tarkoittaa, että maailma on tuhoon tuomittu. Meitä on liikaa, olisi hyvä, kun tulisi rutto ja karsisi. Minä näen asian toisin: Se tarkoittaa, että koskaan ennen ei ole ollut niin monta ihmistä, jotka voivat tarttua ongelmiin. Koskaan aiemmin lukutaito ei ole ollut niin kattava, kuin nyt. Koskaan ennen ei ole ollut niin monta korkeasti koulutettua ihmistä kuin nyt. Hygienia on parantunut, terveydenhuolto on yhä useamman saatavilla, elintaso on noussut. Se tarkoittaa sitä, että yhä useammalla on mahdollisuus käyttää energiansa maailman parantamiseen hengissä sitkuttelun sijaan. Ruokaa on kaikille, kunhan se jaetaan tasan. Väestö kasvaa nykyään siksi, että ihmiset elävät pidempään kuin ennen, ei siksi, että "jokainen mutiaani hankkii kuusi akkaa ja panee ne paksuksi," kuten niin ihastuttavasti eräs herrasmies minulle muotoili. Syntyvyys on kääntynyt maailmanlaajuisesti laskuun, koska lapsikuolleisuus on vähentynyt. Ei enää ole tarvetta hankkia kuutta lasta, jotta edes yksi olisi hoitamassa vanhusta, kun yksi tai kaksi riittää.

Olen lukenut paljon kirjoja juutalaisten joukkotuhosta. Kirjoja lukiessa kauhistelin aina sitä, miten tavalliset ihmiset, jotka tapasivat hädänalaisia, yksi toisensa jälkeen totesivat "ei ole minun ongelmani", sulkivat ovensa ja pahimmillaan ilmiantoivat. Välillä mietin, mitä historiankirjat kertovat tästä ajasta 60 vuoden päästä. Kerrotaanko siellä, kuinka hyväsydämiset suomalaiset toivottivat hädänalaiset tervetulleiksi, opettivat heille länsimaisia arvoja (demokratia, uskonnonvapaus, ihmisarvo) ja sodan jälkeen auttoivat heitä rakentamaan rauhaa ja uutta yhteiskuntaa kotimaahansa. Vai kerrotaanko suomalaisten sulkeneen rajansa, jättäneen pakolaiset jäätymään hankiin ja huutaneen:

"Ei ole meidän ongelma!"

24.1.2016

Pako vankilasta

Uneni ovat jo jonkin aikaa olleet lyhyitä, tai ainakin olen muistanut ne välähdyksenomaisina. Nyt täällä mummolassa näin painajaista.

Olin pikkutyttö, joka oli joutunut vankilaan. Vankila oli valtava, harmaasta kivestä hakattu vanha linna. Meillä vangeilla oli harmaat mekot ja valkoiset essut niiden päällä. Meitä pidettiin kuin lampaita linnan sisäpihan aitauksissa. Aidat oli rakennettu raakalaudasta, lammasverkosta ja piikkilangat kulkivat niiden yläreunaa pitkin. Vartijat olivat aikuisia miehiä, isokokoisia ja pelottavia. En tiennyt, miksi olin vankilaan joutunut, mutta sen täytyi olla jotain pahaa.

Olimme palaamassa jostain takaisin aitaukseemme. Kun pääsimme sisäpuolelle, yksi vangeista (isokokoinen mies hänkin), sukelsi aitauksessa olleeseen katokseen ja palasi sieltä kirvestä heilutellen. Huusin "KIRVES, KIRVES!", mutta ainoa vartija, joka reagoi oli se, joka oli saattanut meidät aitaukseen sisälle. Hän valahti kalpeaksi ja ryntäsi aitauksen ovelle. Se oli jäänyt auki, mutta nyt hän veti sen kiinni ja lukitsi, minkä jälkeen hän alkoi aukaisemaan sitä päästäkseen ulos. Yritin pysyä niin kaukana kirvesmiehestä kuin vain pystyin. Hän käveli määrätietoisin askelin kohti vartijaa ja iski häntä kirveellä kaulaan.

Vankitoverini, toinen pikkutyttö, tarttui minua kädestä ja vei minut aitauksesta muurin aukosta viereiselle laitumelle. Hän selitti keksineensä keinon päästä karkaamaan. Aitauksen matalassa muurissa oli aukko, siitä pääsisi ulos. Kysyin, eikö kaupungissa ihmeteltäisi, kun siellä nähtäisiin minut vangin vaatteissa. Tyttö pudisti hymyillen päätään. Hän arvuutteli minulta, mikä päivä nyt on. En tiennyt. Hän kertoi, että nyt on Jom kippur: ainoa päivä vuodessa, jolloin hyvin käyttäytyvät tytöt pääsevät kaupungille kulkemaan. Ilahduin: Se tarkottaisi sitä, että voisin kulkea kaupungin halki ilman, että kukaan kiinnittäisi minuun huomiota.

Tällä välin taustalla oli tapahtunut seuraavaa. Muut vartijat olivat hyökänneet kirvesmiehen kimppuun ja hän oli lyönyt heistä kahta kirveellä. Vähitellen tappelu oli laantunut, miehet olivat alkaneet keskustella keskenään. Lopulta he pääsivät johonkin lopputulokseen ja lähtivät marssimaan minua ja vankitoveriani kohti. Jotenkin tiesin, että he olivat päättäneet tappaa minut. Toverini antoi minulle puukon, jotta voisin puolustaa itseäni, mutta vähäinen toivoni romahti, kun näin kirvesmiehen kädessä puukon. Mies painoi minut selälleni ja kohotti puukon.

Itkin ja sopersin "Älkää tappako! Älkää tappako minua!" yhä uudelleen. Yritin sohia puukolla miehen puukon eteen, ettei hän osuisi minuun. Vartijoiden johtaja asettui seisomaan pääni viereen ja alkoi puhua siitä, kuinka tämä oli välttämätöntä, koska minä olin syyllinen kaikkeen. Kirvesmies puukkoineen käänsi ilmeettömät, veriset kasvonsa kohti johtajaa. Hän oli kuin patsas, odottaen käskyä iskeä. Tärisevin käsin tökkäsin puukollani johtajaa pohkeeseen. Hän valui vuolaasti verta hetken, mutta ei reagoinut siihen mitenkään.

Johtajan puhuessa muut vartijat poistuivat takavasemmalle. Minä rukoilin yhä henkeni puolesta: "Mitä vain, mutta älkää tappako!" Muistin Dyykkarin ja lapset. Yritin vedota heihin: "Minulla on mies ja kolme lasta, älkää tappako! Kolme ihanaa poikaa..." Tämä sai molemmat miehet  puhkeamaan nauruun. Kirvesmies löi puukon maahan viereeni ja poistui. Johtaja tuli makaamaan viereeni lusikkaan. Hän alkoi hangata lantiotaan vasten takapuoltani. Kun tajusin, mitä hän halusi, unen tunnelma muuttui pelottavasta jopa rennoksi. Vankitoverinikin asettui maahan viereemme kikatellen, nauttimaan kesäpäivästä. Autoin miestä hankaamaan vaatteiden peittämää erektiotaan haaroväliini, kunnes hän laukesi. Mies totesi tapahtuneen vähän nolona. Minä totesin siihen, että ei se mitään ja "Minusta tulee vielä hyvä vaimo, eikö tulekin?", mihin mies vastasi myötäillen.

Tämän jälkeen mies nousi ja lähti pois. Minä olin vankitoverini kanssa vapaa pakenemaan. Luikahdimme ulos vankilasta. Ulkopuolella tyttö näytti minulle kullanväristä polkupyörää. Tuijotin sitä lumoutuneena. Hän sanoi, että voisin paeta sillä. En meinannut uskoa. Tuijotin pyörää etsien siitä jotain vikaa. Ei, se ei ollut lukossa. Voisin oikeasti lähteä sillä.

Silloin joukko vankilan tyttöjä tuli tietä pitkin. Toverini kysyi, pitäisikö meidän piiloutua. Vilkasin avonaisia kengännauhojani, käänsin selkäni tulijoille ja kumarruin nopeasti solmimaan niitä. Pakenisin, kun muut olisivat lähteneet. Tytön piirittivät meidät ja alkoivat pommittaa toveriani kysymyksillä: Miksi olimme täällä? Miksi olimme yksin? Meidän pitäisi mennä heidän kanssaan takaisin. Toverini vastasi heille napakasti takaisin ja vähitellen tytöt alkoivat kääntyä sille kannalle, että he jatkavat matkaa ilman meitä. Silloin pyörän omistaja palasi. Hän työntyi tyttöjen läpi pyörälleen ja alkoi avaamaan sen lukkoa vain havaitakseen jättäneensä pyöränsä auki. Minä olin kauhuissani pyörän ja varman paon mahdollisuuden katoamisesta sen myötä. Kengännauhani tuntuivat venyneen metrien mittaisiksi, ne olivat solmussa tein sitten mitä tahansa.

Ryntäsin tietä pitkin karkuun, pois tyttöjoukon keskeltä, pois vankilan luota. Ei kestänyt kauaa, kun hälytys oli annettu. Kuulin ihmisten puhuvan moninkertaisen murhaajan paosta. Ajattelin kauhuissani, että olenko minä tappanut ihmisiä! Juoksin kaupungin halki kohti läheisiä peltoja. Pelloilla oli tyttöjä töissä. He olivat minua vanhempia. Heillä oli tummat mekot ilman esiliinoja. Kuulin heidän puhuvan hälytyksestä ja siitä, kuinka he alkavat etsimään karkuria. Katsoin nyt pakenevaa tyttöä kauempaa ja toivoin hänen tajuavan, ettei kannata juosta. Juokseminen avoimella salaattipellolla nyt ainakin kertoisi kaikille, että tässä se on se karkuri.

Tyttö hidastikin kulkuaan. Kuulin jonkun sanovan, että kun kulkee pellon ohi kulkevaa tietä eteenpäin, päätyy sellaiseen omenapuiden muodostamaan tiheikköön, että jos se karkuri sinne pääsee, sitä ei sieltä enää kukaan löydä. Lähdin tietysti heti sinne. Tie veikin sisään vanhaan luostariin. Muurit erottivat toisistaan omenatarhat, joiden riveihin istutetut omenapuut oli leikattu tarkasti muotoon. Yritin löytää niiden joukosta piilopaikkaa, mutta turhaan. Tie kapeni, kunnes se oli kapea polku, joka kulki omenarivistöjen välistä. Turhautuneena nappasin läheisestä puusta valtavan omenan ja haukkasin sitä.

Kuulin ääniä. Ne lähestyivät. Nappasin toisen omenan käteeni ja ryntäsin nojaamaan läheistä muuria vasten. Edessäni oli omenapuista leikattu aita. Suljin silmäni ja toivoin sen tarjoavan tarpeeksi suojaa, jotta en jäisi kiinni. Ensimmäinen ryhmä turisteja kulkikin ohitseni, mutta toisen ryhmän mies pysähtyi kohdalleni. Lähdin karkuun, mutta törmäsin tummaan mekkoon pukeutuneeseen tyttöön. Mies kysyi, eikö tätä tyttöä voisi edes vähän sääliä ja antaa armoa, mutta tummaan mekkoon pukeutunut tyttö totesi, ettei se armoa ansaitse. Hän tarttui minua hiuksista ja alkoi retuuttaa minua kohti sisäoppilaitoksen puutarhaa.

Tyttö oli minua vanhempi ja vahvempi. Kiljuin, jotta hän päästäisi minusta irti. Hän heitti minut eteensä ja viskasi päälleni kansion. Tyttö kertoi lavastaneensa minut useista murhista. Selasin kansion papereita ja niiden valokuvia, jotka todistivat hänen sanansa oikeiksi. "Miksi?!" kysyin. Hän vastasi minun ansainneen sen.

Vasta kun heräsin, tajusin tytön olleen siskoni. Vankila, josta pakenin, oli ulkopuolelta vanha 2. asteen oppilaitokseni. Vanginvartijan kanssa tapahtunut oli toisinto vanhasta hyväksikäytöstä. Tilanteessa olin niin kiitollinen siitä, että minua ei tapettu, että jopa kiitin hyväksikäytöstä.

Unessa oli paljon viittauksia juutalaisten joukkomurhaan ja keskitysleireihin. Aikoinaan luin paljon juutalaisten selviytyjien tarinoita, ehkä pitääkseni yllä uskoa siihen, että joskus vielä on kaikki hyvin.

Olin ajatellut, että 2. asteen opintojeni aika oli ihanaa aikaa: Minulla oli kavereita ensimmäistä kertaa elämässäni ja vapaus oli lähellä. Unessa paikka oli kuitenkin vankila, josta pakenin. Ehkä se oli myös sitä. Niinä aikoina sairastin jo ihan selkeästi masennusta, en meinannut päästä sängystä ylös kouluaamuina. Koulu kesti sen tietyn ajan ja koko tuon ajan olin sidottu asumaan mielensärkijän kanssa saman katon alla.

Unen nähtyäni istuin pitkään sängyn laidalla ja mietin untani. Miksi minut piti laittaa vankilaan? Osani mielestä ansaitsin sen, koska olin suostunut siihen, mitä minulle tehtiin. Olin tappanut itseni useaan kertaan toimimalla vastoin kaikkea, mitä pidin oikeana ja hyvänä. Vankilaanhan sellaisesta. Korjasin itseäni. Ei minulla ollut ollut muuta vaihtoehtoa. En minä olisi pystynyt aikuisia miehiä estämään. He olisivat tehneet sen minulle joka tapauksessa. Minua manipuloitiin niin, että pystyin ripustautumaan uskoon siitä, että kaikki se paha valmensi minua olemaan parempi vaimo. Se oli laiha lohtu, mutta edes jonkinlainen. Enkä minä sitä epäillyt, etteikö vaimona joutuisi tekemään inhottavia asioita miehelleen, vaikka ei haluaisi. Näinhän minä oman äitini toimivan niin jatkuvasti. Hän uhrautui, jotta meitä ei hakattaisi. Hän uhrautui, jotta pääsisi helpommalla, eikä häntä hakattaisi. 

Onnellinen hän ei ollut.

21.1.2016

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

Laitettiin tosiaan sossuun hakemus toimeentulotuesta. Kasasin hakemuksen sen jälkeen, kun D oli meinannut pyörtyä ruokakaupassa. Kävi ilmi, että minun ollessani opiskelemassa, mies oli jättänyt syömättä päiväkausiksi. Kyllä siellä kaapissa olisi sitä ruokaa ollut, mutta mies koki, ettei ollut ansainnut sitä. Koko taloudellinen tilanne ahdisti niin paljon, että hän tuijotti sitä kaurapuuropakettia ja ajatteli, että parempi kun jättää syömättä, ei tartte sitten niin pian ostaa tuotakaan lisää. Totesin, että nyt on pakko saada jotain helpotusta tähän rahatilanteeseen, ennen kuin mies vetää ranteet auki. Toivoin, että sossusta olisi saanut edes sen parisataa, niin D olisi saanut ostettua ruokaa siihen asti, kun taas tulee tukia, ja maksettua laskut pois. Kun hakupaperit lähtivät, olimme saaneet luotot maksettua pois, siihen asti tulleet laskut maksettua pois ja D:n tilillä oli kolme (3) euroa. Sillä olisi pitänyt selvitä seuraavat 3 viikkoa.

Nyt luotolla on -200e, sähkölasku (80e) ja puhelinlasku (60e) pitäisi maksaa tällä viikolla ja sossun päätös tuli. Dyykkari saa toimeentulotukea ruhtinaalliset 46e. No, on se parempi kuin ei mitään. Ei kuin jatkohakemusta menemään. Rahat, jotka olin laittanut säästöön auton hajoamisen varalta menevät nyt siis laskuihin (kuten pelkäsin). Luottoa ei ole varaa maksaa pois, eikä ole varaa ostaa niitä matkalippuja, jotka jo pitäisi ostaa, jos aikoo saada ne tarpeeksi halvalla. Luotto jää siis keräämään korkoa ja pystyn maksamaan matkaliput vasta, kun minulle on tullut tukia, eli sen 18e/suunta sijaan rahaa menee 50e/suunta. Ne rahat on sitten taas pois jostain muusta. Joutuu jatkuvasti syömään kuormasta. Tämän kuun rahoista menee iso osa viime kuun menojen maksuun: Luotto, luoton kulut, velan erät ja laskujen myöhästymismaksut.

Sossuhan ei anna rahaa velkojen maksuun. Se jättää huomioimatta kokonaan lainojen erät huolimatta siitä, saako lainaan maksuvapaata vai ei. Näin ilmeisesti siksi, että ihmiset eivät ottaisi velkaa ja laittaisi sossua maksamaan ne pois. Mutta meilläkin nuo velat on otettu silloin, kun oltiin siinä luulossa, että työt jatkuu. Onneksi opintolainaa ei sentään vielä tarvitse alkaa maksaa pois.

En tiedä, millainen ihminen oikeasti eläisi velaksi ja sitten heittäytyisi ilman tunnontuskia sossun elätiksi ja vaatisi yhteiskuntaa maksamaan taulutelevisionsa ja kolmannen bemarinsa osamaksut. Ei ole tullut vielä vastaan. Mietittiin kaverin kanssa sitä, onko sossun tuet suunniteltu vain sellaisille ihmisille, joilla ei ole euroakaan velkaa, kun sossun tuille tippuvat. Kun eihän niillä tuilla elä mitenkään päin, jos niistä pitää aina maksaa myös lainaeriä, joihin sossu ei anna rahaa. Eli:

Lasket: tulot = x, menot = x+y, menot > tulot. Haet toimeentulotukea.

Sossu laskee: tulot = x, menot = x+y-lainojen erät. Maksetaan z € toimeentulotukea.

Saat rahaa z €. Maksat ensimmäisenä laskut ja lainojen erät. Toteat, että jäljelle jääneellä rahalla ostetaan vain ruokaa, muuhun se ei riitä.

Seuraavassa kuussa teet jatkohakemuksen.

Sossu katsoo, että viimekuun selvisit summalla z €, vaikka maksoit lainojen erät pois. Annetaan rahaa z-lainojen erät.

Saat rahaa z-erät €. Koska et halua maksuhäiriömerkintää, maksat laskut ja lainojen erät. Toteat, että tässä kuussa ei sitten syöty. Menet ruokajonoon. Ensi kuussa sossu maksaa vielä vähemmän, kun selvisit hengissä, vaikka maksoit lainojen erät.

Tällä logiikallahan sitä elämä kurjistuu koko ajan tai sitten otat sen luottohäiriömerkinnän ja annat velan mennä ulosottoon. Sen jälkeen sieltä suosta ei enää nousta. Kun on luottohäiriömerkintä, ei esimerkiksi muuteta töiden perässä minnekään, koska ei saa vuokrakämppää. Joihinkin töihin ei pääse enää ollenkaan, koska luottohäiriömerkintä katsotaan osoitukseksi henkilön epäluottettavuudesta. Jotkut pankit eivät anna nettipankkitunnuksia, jos luottotiedot eivät ole kunnossa. Siinä sitten menee kivasti rahaa palvelumaksuihin, kun jokainen asia pitää hoitaa konttorissa.

En minä tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Opintoja on jäljellä vielä se 4 kk. Jos syömme tätä vauhtia kuormasta, töitä pitäisi saada heti, kun paperit on kasassa (mieluiten jo ennen), mutta kesä on tällä alalla hiljaista. Käytännössä realistista on, että työt alkavat vasta syksyllä, jos niitä löytyy.

Mietin sitäkin, että millä logiikalla sossu laskee minun tulojeni vaikuttavan D:lle annettaviin etuuksiin, kun emme ole naimisissa emmekä asu samassa osoitteessa. Olemme asuneet yhdessä, joo, mutta eikö avoliiton määritelmä ole, että asutaan avioliiton kaltaisissa olosuhteissa? Ei kai avioliiton kaltaisiin olosuhteisiin lasketa elämistä satojen kilometrien päässä toisen luota? Voiko sossu katsoa minun olevan niin vahvasti elatusvelvollinen D:tä kohtaan, että minun pitää maksaa hänen perustoimeentulonsa? En tiedä.

Tuntuu, että tämä tukiviidakko muuttuu sitä hullummaksi ja sitä epäinhimillisemmäksi, mitä alemmas sitä putoaa. Ristiriitoja riittää. Tulee mieleen se kauan sitten junassa käymäni keskustelu, jossa eräs vanhempi nainen oli vahvasti sitä mieltä, että kyllä nuorille pitää kustantaa kuntoutus, jos he sitä tarvitsevat. Sama ihminen oli vahvasti sitä mieltä, että kuntoutuksen tarpeessa olevalle nuorelle ei saa vastikkeetta antaa perustoimeentuloa (esim. asumistukea tms.), vaan kyllä sen eteen pitää tehdä jotain (töitä tai opiskella). Hän jätti täysin huomiotta sen, että kuntoutuksen tarpeessa oleva ei ole työkykyinen, eihän hän muuten sitä kuntoutusta tarvitsisi. Jostain se toimeentulo pitäisi kuitenkin saada, sillä kuntoutus on turhaa, mikäli kuntoutettava putoaa asunnottomaksi ja kuolee nälkään ennen kuin kuntoutus on tuottanut tulosta.

Jotain samaa näen tässä sossun touhussa. Ihmiselle annetaan niin vähän, että pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta ei sitä enempää. Kaikki energia menee rahahuolten kanssa venkslatessa ja silti velkaantuu. Mitään energiaa ei jää siihen, että hoitaisi itsensä pois sieltä köyhyysloukusta. Eipä opiskeluun olisi kyllä varaakaan. Nykysysteemissä on kannattavampaa olla työtön kuin opiskelija.

Kyllä Suomeen pitäisi saada riittävä perustulo, jotta jokaisella ihmisellä olisi tilanteestaan huolimatta ainakin ruokaa kaapissa, ei tarvitsisi pelätä asunnottomuutta ja työtön voisi aloittaa opiskelut ilman, että tulotaso tippuu. Pitkäaikaistyöttömyys kuulemma selittyy pitkälti sillä, että ihmisillä on koulutus, mutta väärälle alalle. Mites korjaat tilanteen? Jos D:llä ei olisi minua, hänellä ei pakollisten menojen jälkeen jäisi rahaa ruokaan, eikä hänellä olisi varaa tavata lapsiaan. Välien katkaiseminen omiin lapsiin köyhyyden vuoksi olisi kyllä äärettömän surullista, varsinkin kun vasta äsken saatiin nuorimman lapsen kohdalla tapaamiset käyntiin hirveän oikeustappelun jälkeen.

Olen niin täynnä tätä opiskelua ja kituuttamista! Lähtisin riemusta kiljuen töihin, jos niitä löytyisi. Juttelin kaverin kanssa puhelimessa (onneksi puhelimessa sentään voi jutella vapaasti, kun puhelut kuuluvat kuukausimaksuun) ja hän totesi, että on todella vaikeaa saada motivoitua itseään tekemään opinnot loppuun tässä taloustilanteessa. Vaikka valmistuisi, töitä tuskin löytyy. Hän aikoo nyt jättää opinnot kesken ja mennä jonnekin paskaduuniin siihen asti, että alkaa näyttää siltä, että opintojen loppuun tekeminen voisi vaikuttaa työllistymiseen positiivisesti. Jos ei löydy paskaduuniakaan, hän voi aina tehdä opintojaan työttömänä. Sekin tarkoittaisi parempaa tulotasoa, kuin nyt opiskelijana.

Kun tänä aamuna sain tietää tästä sossun päätöksestä, motivaationi lähteä luennolle (varsinkin tuossa pakkasessa) romahti pohjalukemiin. Pääsin perille vartin myöhässä. Sen sijaan, että olisin keskittynyt kuuntelemaan, laskin paperin nurkkaan rahojani: Miten maksan nämä laskut, miten paljon sen jälkeen jää, onko minulla varaa käydä D:n luona kerran kahdessa viikossa vai onko se väli pakko venyttää kuukauteen. Tämäkö on sitä opiskeluaikojen lyhentämistä, mihin hallitus tähtää? Opiskelijoilla ei ole enää aikaa opiskella, kun kaiken aikaa pitää murehtia rahahuoliaan?

18.1.2016

Ammatillista itsetuntoa rakentamassa

Osallistuin oman alani koulutukseen. Esittelin siellä ideani, joka edusti hyvin paljon "out of the box"-ajattelua, ja tähtäsi itse asiassa koko alan uudistamiseen. Koin kokeneeni varsinaisen herätyksen tutustuttuani pari kollegan kirjoituksiin ja halusin jakaa niiden pohjalta syntyneet ajatukseni. Minulla oli tarjolla konkreettisia toimintamalleja sovellettuna omaan työalaani. Sain tukea, kannustusta, kehuja. Jälkikäteen parikin ihmistä tuli innoissaan kertomaan, että todellakin odottaa koulutuksen loppupalaveria, jossa pääsen esittelemään kokeiluni tuloksia (pääsen siis osana koulutusta kokeilemaan suunnitelmaani aidossa työtilanteessa). Lähdin kotia kohti innoissani ja todella motivoituneena jatkamaan ideani jatkokehittelyä.

Seuraavana yönä näin pahoja painajaisia: Joukkomurha kirveillä, kannibalismia... Tunnelma oli kuin splatter-leffasta. Herätessäni mietin, miksi ihmeessä. Tajusin syynä olleen vahvan ristiriidan saamani palautteen ja oman sisäisen kokemukseni kanssa. Koen yhä, että olen huono. Että en osaa. Että en ymmärrä. Missään nimessä minua ei saa kehua, minähän en sitä ansaitse.

Sitten jossain mielenhäiriössä menen innoissani hurmaamaan yleisöni omalla ideallani, joka rikkoo rajoja ja uudistaa alaa. Jossa pistän käytäntöön koko opiskeluaikanani keräämäni tiedon omilla ideoillani höystettynä. Kun lopputulos ei ollutkaan mahalasku, syntyi voimakas ristiriita. Niin voimakas, että alitajuntani otti sen symboliksi ei vain yhtä kirvesmurhaa, vaan kymmenkunta.

Yritän siis nyt muuttaa perusolettamuksia itsestäni: Minä osaan, minä tiedän, olen viisas, ansaitsen kehuja. Koetan myös muistaa saamani neuvon, että en anna vastustajien lytätä kunnianhimoani. Kun muutoksen tuulet alkavat puhaltaa, joku varmasti pyrkii juurtumaan menneeseen. Onneksi en ole hullujen haaveitteni kanssa yksin. On ystäviä, jotka tukevat, on kollegoita, jotka innostavat.

Toinen aktiivista työstämistä vaatinut asia oli tapaaminen mahdollisen tulevan esimieheni kanssa. Onnistuin saamaan itselleni harjoittelupaikan Dyykkarin asuinpaikkakunnalta (Minähän asun yhä opiskelupaikkakunnallani). Tänään piti tavata paikan pomo ja sopia harjoittelun yksityiskohdista. Selvisimme hommasta vartissa ja pääsin jatkamaan matkaani kirjastolle opiskelemaan. Pyörää pakkasessa taluttaessani hoin ääneen ilman tunnetta: "Mä oon tosi vihanen teille kaikille."

Tajusin kyseessä olevan jokin osani (Järkytyn tästä yhä, vaikka nyt pitäisi jo olla ihan ilmiselvää, että aina kun puhun tahtomattani ääneen, joku muu puhuu.). Korjasin sitä: Tapaaminen meni hyvin, ei tarvitse olla vihainen muille osilleni. Kehuin itseäni hyvin menneistä, konkreettisista asioista: Muistin kysyä kaikki etukäteen miettimäni asiat. Olin ajoissa. Muistin katsoa silmiin kätellessäni. Hymyilin ja olin kohtelias. Saimme käsiteltyä kaikki käsiteltävät asiat ja sovittua tarpeellisista yksityiskohdista.

Kysyin osaltani, miksi se oli niin vihainen. Mitä se oli odottanut tai toivonut tapahtuvaksi? Osa vastasi hyvin hämmentyneenä, että totta kai se oli halunnut pomon kertovan minulle suoraan, mitä minun pitää tehdä ja puolestani ratkaissut kaikki ne käytännön ongelmat, joita tulen kohtaamaan. Työni sisältää siis paljon suunnittelua. Osani oli odottanut, että kun vain tulisin paikalle ja näyttäisin surkealta, tuleva pomoni paitsi suunnittelisi kaiken puolestani valmiiksi, myös näyttäisi minulle kädestä pitäen, mitä pitää tehdä. Kun osani oli paljastanu tämän, se itsekin hämmentyi ajatuksensa idioottimaisuudesta ja hiljeni.

On helvetin vaikeaa vakuuttaa itselleen, että osaa ja pystyy, kun taustalla on (ainakin) 18 vuoden mielensärkijän aivopesu päinvastaisesta. Onneksi se haamu alkaa vähitellen haalistua, kun itseluottamus vahvistuu!

Liikunta ei ole ihmelääke masennukseen

Nyt löytyi Suomen Kuvalehdestä niin hyvä kirjoitus aiheesta, että linkitän ilman sen suurempia höpötyksiä: KLIK.

13.1.2016

Köyhyys on perseestä

Törmään jatkuvasti muistutuksiin siitä, että olen köyhä:

"Käydään kahvilla, tossa on kiva paikka!" "Sori, ei oo varaa."

"Ootko bongannu hyviä alennuksia?" "En käy kaupoissa ollenkaan, ei oo rahaa."

"Joko oot päässy sisustamaan teidän uutta kämppää?" "Ei mulla oo varaa sisustaa. Mä kalustan."

Ai mitä eroa on sisustamisella ja kalustamisella? Sisustaessa vaihdetaan tavaroita nätimpiin. Kalustaessa yritetään löytää edes ne tarvittavat huonekalut, ettei kämppä näyttäisi niin tyhjältä ja jokaisella olisi oma sänky.


Törmäsin netissä tähän kuvaan. Kuvatekstinä oli (vapaasti suomennettuna) "Me kaikki tiedämme sen yhden tuolin". Minä toivon, että oltaisiin niin rikkaita, että olisi ylimääräinen tuoli. Nyt kun tulee vieraita, pitää hakea parvekkeelta tuoli. Lastenhuoneessa on työpöytä, mutta ei tuolia, joten läksyt tehdään lattialla tai keittiön pöydän ääressä. Kämppä on niin pieni, ettei ole tilaa kerätä tavarakasoja minnekään. Sitä paitsi vaatteita on sen verran vähän, että jos niitä rupeaa kasaamaan muualle kuin vaatekaappiin tai pyykkikoriin, kohta ei ole päällepantavaa. Pyykit pitää pestä heti, kun kori on täysi. Ensin loppuvat minun sukkani ja Dyykkarin kalsarit, sitten puhtaat t-paidat, rintsikat ja lasten vaatteet.

Parturit, kampaamot ja kauneushoitolat muuttuvat näkymättömiksi, kun niihin ei ole varaa. Selvitimme uudella paikkakunnalla vain sen, missä ovat kirpputorit, Lidl, lähikauppa (äkillisiin hankintoihin), lähin posti, kirjasto ja sossu. Niiden lisäksi kaupungissa ei ole mitään, missä tarvitsisi käydä. Kuntosaliin ei ole varaa, me kävelemme kuntopoluilla tai pyöräilemme. Lasten takia on selvitetty lähimpien leikkipuistojen, jalkkiskenttien ja ilmaisten luistelupaikkojen sijainnit.

Lääkäriin ei mennä, ennen kuin on oikeasti pää irti, koska se maksaa. En edes tiedä, missä on lähin terveyskeskus. Jos on kipuja, ne hoidetaan kauratyynyllä, venyttelyllä tai itsehieronnalla. Dyykkari rikkoi selkänsä jo vuosia sitten, mutta sille ei koskaan ole tehty mitään. Hän tarvitsisi myös ihotautilääkärin apua, mutta se vasta maksaakin. Julkisen puolen lääkäri ei sinne lähetä, pitäisi mennä yksityiselle hankkimaan lähete. Minä en mene hammaslääkäriin, ennen kuin olen löytänyt töitä. Hammaskipuun auttaa, kun ei syö kylmää, kuumaa tai makeaa. Niin, ja pesee hampaansa usein.

Jos kaikki muut taloustyöt on tehty, aina voi parsia vaatteita. Alan olla siinä jo aika hyvä. Sain mummolta vanhan kirjan vaatehuollosta, jossa neuvottiin kaikki parsimisesta. Nykyvaatteisiin tulee reikiä todella nopeasti. Alusvaatteet ostamme uutena, en todellakaan halua pitää muiden vanhoja alkkareita, vaikka niitä välillä kirppareilta löytyykin. Uutena ostetuissa alusvaatteissa on se vika, että saumat aukeavat usein jo ekassa pesussa. Melkein heti saa ottaa ompelukoneen esiin. Onneksi eksäni aikoinaan osti minulle kunnon koneen. Se ei ole koskaan tarvinnut huoltoa, vain neuloja on tarvinnut ostaa lisää hajonneiden tilalle.

Rahanpuute rajoittaa elämää. On todella helppo sanoa, että "kyllähän 400 (tai 500 tai 600 tai 1000) e/kk elää". Joo, kun laskee paperilla. Vuokra on tämän verran, laskut tämän verran, ruokaan jää tämän verran ja ethän sinä muuta tarvitse. Näissä laskuissa unohdetaan se, ettei ihminen elä pelkästä leivästä. Miltä tuntuisi, jos koko loppuelämäsi ajan et saisi käydä kuin ilmaistapahtumissa ja niistäkin vain niissä, joissa pääset käymään jalan tai pyörällä? Ei enää teatteria, oopperaa, balettia, lempiartistisi konsertteja. Ei ruotsinlaivaa, lomamatkoja tai edes sukulointeja. Ei käydä elokuvissa, ellei joku järjestä ilmaista tapahtumaa. Baarissa voi käydä, jos pääsymaksua ei ole, ja jättää takkinsa kotiin. Juoda siellä voi, jos vesi on ilmaista, tai joku muu tarjoaa.

Jos vituttaa, ei käydä lähikaupassa ostamassa suklaata tai mitään muutakaan. Stressiä ei pureta salilla, koska se maksaa. Itsensä hemmottelu tarkoittaa teekupillista tai jalkakylpyä, ei käyntiä hierojalla. Lapsille pitäisi aina sanoa, että ei nyt, kun he pyytävät uutta lelua, soittokelloa polkupyörään, jäätelöä. Juuri se mättää tuossa laskukaavassa: Se ei jätä tilaa elämälle. Kuka jaksaa olla jatkuvasti järkevä?

Kauneuteen ei ole varaa. Huonekaluja ei osteta ulkonäön tai yhteensopivuuden perusteella, vain hinta ratkaisee. Muotia ei kannata seurata, koska muodikkuuteen ei ole varaa. Vaatteista ostetaan ne, jotka maksavat korkeintaan 2 euroa kirppiksellä. Nekin vasta sitten, kun on pakko. Elektroniikasta ei kannata haaveilla. Se elektroniikka, mitä meillä on, on ostettu silloin kun joku oli töissä. Ainoa poikkeus on D:n uusi kännykkä. Kytkysopimukset ovat köyhän pelastus, kun ilman kännykkää ei pärjää.

Shoppailuun ei ole varaa, tietenkään. Ei edes alennusmyyntien aikaan. Lopulta kauppoihin ei edes kehtaa mennä, kun tuntuu, että köyhyys oikein paistaa minusta. Kaikki hankinnat, joita ei voi tehdä kirppiksiltä tai käytettynä, pitää ajoittaa joko tammikuuhun tai heinäkuuhun, koska silloin on todennäköisintä että ne ovat tarjouksessa. Rantalelut ostetaan talvella, pulkat ja liukurit kesällä. Halvinta ei kannata ostaa, ellei se ole jotain, missä ei kuulukaan olla proteiinia tai mikä saakin olla kertakäyttöistä. Laatu maksaa, mutta myös (toivottavasti) kestää. Aina ei hintakaan kerro muusta kuin kalliista merkistä. Halvinta leipää ei kannata ostaa, eikä halvinta pastaa, koska niissä ei ole proteiinia. Täysjyvä maksaa enemmän, mutta myös vie nälän.

Mummoni on opettanut minulle, ettei ruuasta kannata säästää. Tarpeeksi köyhänä on pakko. Opiskelupaikkakunnallani "keittiöni" on mikro ja jääkaappi. Syön siis mikropuuroa ja pikanuudeleita soijarouheella. Mikroaterioihin ei ole varaa, ravintoloissa syömisestä puhumattakaan. Vitamiininpuutos on vaarana, mutta yritän torjua sitä ostamalla silloin tällöin vitaminoitua mehua. Niin ja syömällä niin paljon salaattia ja tuoreita kasviksia aina, kun käyn Dyykkarin luona. Siellä tehdään ruokaa kauden kasviksista, koska ne ovat halvimpia. Eineshyllyillä ei edes käydä. Lehdistä ei katsella uusia reseptejä kokeiltavaksi, koska ne sisältävät lähes varmasti ainesosia, joihin ei ole varaa: vuohenjuustoa, taateleita, aurinkokuivattua tomaattia, oliiveja, kalaa, tofua... Ruoka on vain polttoainetta, jota työnnetään suuhun.

Toivon ylläpitämisestä tulee sitä vaikeampaa, mitä hankalammaksi elämä muuttuu. Tuskin koskaan tulen omistamaan omakotitaloa. Jos saisin elämäni edes siihen tilaan, että ruokakaupasta saisi ostaa, mitä haluaa, vaatteiksi voisi ostaa, mitä haluaa, ei tarvitsisi pelätä laskuja, olisi varaa ajaa taksilla ja käydä bussilla sukulaisissa... Jos jokaiselle lapselle olisi oma huone, pihassa olisi auto, ei pyörillä kulkeva pommi. Jos olisi taas varaa käydä uimahallissa tai hankkia kuntosalikortti. Jos olisi varma työpaikka ja säännölliset tulot. Jos ei tarvitsisi pelätä haastetta oikeuteen, jos tämä huoltoriita loppuisi joskus... On totta, ettei rahalla osteta onnea, mutta elämässä tulee vastaan monta ongelmaa, jotka ratkeaisivat rahalla, jos sitä olisi.

Pahinta köyhyydessä on se, että elämästä katoaa vapaus. Ei voi enää tehdä mitään hetken mielijohteesta. Jos tekee mieli poiketa kotimatkalla kahvilassa, koska on kylmä päivä, ei voi. Jos opiskelee kirjastolla tuntikausia, ei voi käydä kirjaston kahvilassa, vaan pitää olla omat eväät mukana tai olla ilman. Suunnitelmallisuutta! Ei voi lähteä katsomaan kaverin vauvaa naapurikaupunkiin, ennen kuin siihen on säästänyt rahaa. Voin nyt matkustella, kyllä, mutta vain niin kauan kuin opiskelen. Niin kauan kuin opiskelen, saan Kelalta kulukorvausta matkoihin. Se riittää niihin juuri ja juuri. Jos haluan nähdä kavereitani, se pitää tehdä matkan varrella. Koska liput saa halvemmalla, kun ne ostaa kuukautta aiemmin, tapaamisista pitää sopia viimeistään silloin.

Elämä kutistuu. Varminta on pysyä aina kotona, koska silloin ei ainakaan osta mitään. Ulkona törmää mainoksiin, kahviloihin, alennusmyynteihin, jäätelökioskeihin. Ei pääse kauemmas kuin minne jaksaa pyöräillä ja pyöräillä vielä takaisinkin, koska bussiin ei ole varaa. Uusiin ihmisiin ei tule tutustuttua. Missä heitä tapaisi? "Aloita harrastus, tapaat ihmisiä!" Joo, mutta harrastukset maksaa. Töitä ei löydy, joten työkavereitakaan ei saa. Köyhyys hävettää, tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi: Kuka minuun edes haluaisi tutustua?

Yllätyksiin ei ole varaa. Auto ei saa hajota, onnettomuuksia ei saa sattua, ei saa sairastua. Mikään ei saa hajota, jos sitä ei osaa taas korjata. Jos jokin yllättävä meno tulee, kuukaudessa on tasan yksi päivä, jolloin se saa sattua: se päivä, jolloin tuet tulevat. Sen yhden päivän ajan on rikas. Rahasta vallan huumaantuu: Sitä käy ostamassa kahvilasta leivoksen tai kaupasta suklaalevyn. Tulee poikettua kirpputorilla. Tekee sen pitkään lykätyn hankinnan. Myöhemmin iskee morkkis, kun ei osannut olla järkevä. Ja vaikka olisikin ollut järkevä, kohta ne rahat on kuitenkin loppu ja saa valvoa öitään miettien köyhyyttään. Että missä kohtaa sitä tuli mokattua. Olisiko sittenkin pitänyt vain mennä amikseen ja äkkiä töihin? Valitsiko väärän ammatin? Kuunteliko vääriä neuvoja? Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä toisen asteen koulutukseen eikä haaveilla korkeakoulutuksesta?

Lopulta sitä haukkuu itseään joka kerta, kun käyttää rahaa. Joka kerta, kun ruokakaupassa tulee maksun aika, käy mielessä, olisiko sitä kuitenkin pitänyt jättää jotain pois. Pin-koodia näppäillessä pelkää, ettei tilin saldo riitäkään, vaikka sen tarkasti vielä ennen lähtöä. Pakollisten laskujen kohdalla miettii, voisiko sitä sittenkin elää ilman kännykkää tai voisiko vielä vähentää sähkönkulutusta jotenkin. Aina, kun aukaisee vesihanan, murehtii tulevaa vesilaskua. Lopulta miettii jopa vuokran kohdalla, pitäisikö sittenkin muuttaa vielä halvempaan asuntoon, vaikka tietää, ettei halvempaa löydy.

Vielä en osaa ulkoa jokaisen ruoka-aineen hintaa, mutta ehkä sekin aika vielä koittaa, kun ostan margariinin yhdestä kaupasta, tomaattimurskan toisesta ja soijarouheen toisesta sen mukaan, missä on halvinta. Nykyään sentään vielä tuhlaan niinkin paljon, että ostan kaiken yhdestä kaupasta ja toivon, että mistään ei löydy parempaa tarjousta. Aikaahan se vie, mutta mitä muuta sitä elämällään tekisi, työttömänä.

12.1.2016

Ukki kävi kylässä

Joulun alla koin jotain omituista. Olin nukahtamaisillani, kun äkkiä ukki istui sängylläni. Alkoi itkettää. Itkin valtoimenaan, kuinka paljon minun on ollut ukkia ikävä. D kysyi, mikä nyt on. Yritin selittää, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta sain miehen kimpustani ja keskityttyä ukkiin. Äkkiä olin taas mummolassa. Ukki itki hirveästi. Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, mitä minulle on tehty. "Jos olisin tiennyt," hän sanoi monta kertaa. Luulin jo unohtaneeni ukin äänen, mutta tunnistin sen heti: Lämmin ja pehmeä, niin kuin aina. Ukki sanoi monta asiaa: Kuinka hän oli pahoillaan siitä, ettei suku ollut selkeästi ajanut mielensärkijää tiehensä. Erityisen pettynyt hän oli poikaansa. Suvun miehen olisi pitänyt tehdä asialle jotain. Jos ukki olisi yhä elossa, hän olisi ajanut mielensärkijän kepin kanssa Siperiaan.

Annoin ukille anteeksi. Hän ei ollut tiennyt. Sitten tuli puhe mummosta. Ukki kertoi iloisena, että "nyt on odotettu enemmän, kuin on odotusta enää jäljellä". Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Kysyin, kuinka kauan mummolla on vielä aikaa. Ukki vastasi, ettei hän tiedä. Aikaa on siellä vaikea mitata. Hän puhui mummosta kuin nuori, vastarakastunut mies. Lopulta nukahdin ja näin unia kaikesta siitä, mitä ukin kanssa teimme, kun olin lapsi: Ruokittiin sorsia, kerättiin omppuja, vietettiin joulua.

Paria päivää ennen tätä outoa tapahtumaa mummo oli soittanut minulle ja kertonut sairastuneensa. Ehkä se laukaisi alitajunnassani jotain, mikä sai sisäistetyn ukkini aktivoitumaan. Tai sitten luonani oikeasti käytiin kylässä, kumpaan selitykseen nyt sitten haluaakaan uskoa. Viesti oli selvä: Mene mummon luo, ennen kuin on liian myöhäistä. Eilen soitin taas mummolle. Sairaus jatkuu, ja nyt vihdoin lääkäri oli laittanut hänet tutkimuksiin. Kuuntelin oireita ja tiesin täsmälleen, mihin ne viittaavat. Mummokin tietää, hänen tuttavansa kuoli samaan tautiin vuosi sitten. Lohdutin mummoa ja totesin, että varmaan ihan vaan tulehdus. Kyllä ne lääkärit sen löytävät. Antibioottikuuri ja se on ohi. Ja jos lääkäri ei ota vakavasti, vaihda lääkäriä. Kyllä niitä on useampia.

Tänään piti tehdä esseetä. Todellisuudessa olen maannut sängyssä ja itkenyt koko päivän. Nytkin itkettää. Mummo on ollut minulle aina se turvallinen aikuinen. Mummolassa ei ole tarvinnut elää nälässä. Sauna on lämmennyt aina, kun on halunnut. Mummon puutarha on muistoissani aina se ikuinen kesäpäivä, maailman kaunein paikka. Mummolassa ei ole tarvinnut pelätä. Vaikka joku olisi siellä ääntään korottanutkin, aina tiesi, että ainoa todellinen vaara mummolassa oli pudota portaista. Siksi me siskon kanssa harjoittelimme niistä putoamista monta kertaa.

Mummolassa katsoin ensimmäistä kertaa Star Wars -elokuvat ja sitten pelkäsin Darth Vaderin tulevan hakemaan minut, koska pannuhuoneesta kuuluva sihinä kuulosti ihan samalta kuin hänen hengityksensä. Mummolassa opin haravoimaan, tiskaamaan, tekemään lumityöt. Mummo opetti leipomaan, korjaamaan omena- ja marjasadon, tekemään hilloa ja mehua. Mummo on ollut linkki minun ja suvun välillä silloinkin, kun minusta on tuntunut, etten kuulu mihinkään. Vaikka olen tehnyt mitä, mummo ei ole hylännyt. Aina on saanut tulla kylään ja aina on saanut ruokaa ja jälkkäriäkin. Mummo on ollut huolissaan ja tukenut rahallisesti aina kun on voinut. "Kyllä me tästä selvitään," hän on sanonut, ja aina on selvitty.

Voi mummo! Minun tulee niin ikävä.

11.1.2016

Vain elämää


Mielenkiintoista. Olen alkanut seuraamaan American Horror Story -sarjaa. Ennen en pystynyt katsomaan kauhua. Se kävi liian iholle. Nyt on tullut jokin etäisyys itsen ja tapahtumien välille. Tyypiltä revitään käsi irti, ja reaktioni on nauraa käsikirjoituksen ennalta-arvattavuudelle. Ehkä syynä on se, että sarjaa ei enää katso lapsiosani, joka ottaa kaiken totena, vaan aikuinen minä, joka tajuaa kyseessä olevan näytelty sarja. Fiktiota. Hupia. Jännittävä tarina, jonka tarkoitus on kiehtoa, houkutella katsomaan, käykö lopulta hyvin.

Kyllä minä silti itseäni suojelen. Tässä mennään nyt hyvin hitaasti ja varovasti. Tarkistin etukäteen sarjan tiedot IMDB:stä. Siellä on hyvä osio, Parents Guide. Sinne on listattu, mitä lapsia traumatisoivaa sarja sisältää ja mihin kannattaa varautua. Joskus joukossa on spoilereita, mutta sen kestää, kun pystyy suoraan jättämään välistä liian karmeat katsomiset. Samoin voi valmistautua etukäteen, jos lempisarja on muuten väkivallaton, mutta yhdessä jaksossa on jotain pelottavaa. Voi sitten joko jättää sen jakson välistä, lukea sen jakson tapahtumien tiivistelmän netistä (Wikipediasta löytyy vaikka mitä!), katsoa sen jakson vain osittain, jättää pelottavassa kohdassa äänet pois tai varmistaa muuten, että turvallisuuden tunne säilyy.

Minulla on nyt joku tarve sijaiskokea tarinoita, joissa on pelottavia asioita, mutta niistä selvitään. Reaalielämässä minulla on taas sellainen olo, etten selviä. Lasku ei lähtenyt tililtä, kun en huomannut palvelumaksua. Sähköposti lähti väärälle ihmiselle. Esittelin innoissani harjoittelu-ideani Dyykkarille, joka ampui sen alas ja masenteli, etten minä koskaan mitään töitä saa. Mies kyllä pyysi myöhemmin anteeksi, totesi oman ahdistuksensa lyöneen yli.

Löysin kirpparilta kirjan, joka tarttui mukaan, koska se oli halpa (euro!) ja se oli tehty blogin perusteella. Luin kirjan matkalla tänne. Dieettitytön huimat seikkailut kertoo Shauna Reidistä, joka päättää laihduttaa. Alkuperäinen blogi on yhä olemassa, vaikka se ei enää päivity. Kirjasta löytyi paljon tuttua, vaikka en olekaan koskaan painanut reilua 72 kg enempää. Traumojen selättämisessä ja läskien kadottamisessa on paljon samaa: Elämä muuttuu pieninä tekoina, homma vie vuosia ja tärkeintä on nostaa itsensä ylös, vaikka kaatuisi kuinka monetta kertaa. Dieettityttö aloittaa pienestä: ensimmäisenä päivänä noustaan vaa'alle. Liikunta tarkoittaa aluksi "vampyyrimetodia": kävelyä risteykseen ja takaisin, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Kohta jo kierretään kortteli. Aluksi Reidiä motivoivat vaa'an pienenevät lukemat, mutta myöhemmin hän ymmärtää, että tärkeintä on se, miltä itsestä tuntuu. Ei ole järkeä laihduttaa vain laihduttamisen takia. On parempi yrittää tehdä elämästään parempi ja laihtua siinä sivussa.

Reid tunnustaa itselleen, että käytti läskejään tekosyynä kieltäytyä elämästä. En voi matkustaa, koska olen liian läski. En voi juhlia, koska olen liian läski. Ihmiset eivät halua tutustua minuun, koska olen liian läski. Vaikka paino laski, ajatukset eivät muuttuneet. Samaistuin tähän. Itse käytin mielenterveysongelmiani tekosyynä. Ensin se oli ihan itsesuojelua, sopeutumista heikompaan suorituskykyyn. Mutta vaikka vointini parani, jätin elämättä. Pelkäsin uutta romahdusta. Tein, kuten muut halusivat tai kuten oletin heidän haluavan, koska en luottanut itseeni. Vaikka sittemmin päätin tehdä asiat toisin, vieläkin törmään ajatukseen, että mitä jos. Mitä jos en koskaan saa töitä, kun CV:ssäni on loppuunpalamisen kokoinen aukko? Mitä jos olen jotenkin viallinen, kyvytön kestämään työstressiä?

Jumiutuneet ajatukset vaikuttavat muutenkin. Pohdin elämäni vaikeusastetta ja sitä, kuinka vaikeaa laiminlyöjän elämä on. Olen saanut kotoa mallin, että elämän vaikeustason pitää olla niin korkea, että juuri ja juuri pysyy pinnalla. Laiminlyöjä pakeni kotitilannetta töihin, otti aina vain lisää vastuuta ja työtunteja. Eikä se tilanne meillä kotona siitä paljoa parantunut, että äiti oli aina töissä. Ehkä riitelyä oli vähemmän, kun vanhemmat eivät tavanneet toisiaan niin usein. Nyt minä sitten olen hankkinut itselleni puolison, jolla on riippakivenä huoltoriita, pitkittynyt työttömyys, vaikea esi-teini, eksän tempoilut ja vaarana uusi masennus. Siihen päälle minä opiskelen kahdella eri paikkakunnalla, käyn kolmannella ylläpitämässä parisuhdetta, yritän saada jalkaa työelämään. Elämäntilanteeni olisi ihan tarpeeksi stressaava jo näistäkin. Silti lisään pökköä pesään. Teen tehtävät lähes valmiiksi ja sen jälkeen alan vältellä niitä kuin ruttoa. Stressi lisääntyy, kun ei saa valmista. Jätän asioiden hoidon puolitiehen: lykkään sähköposteihin vastaamista, puheluiden soittamista, asioille lähtemistä.

Mitenköhän saisi itsensä uskomaan siihen, ettei elämän tarvitse olla niin vaikeaa? Että minulla on oikeus saada tasaista suvantovaihetta välillä?

10.1.2016

52 sivua

Tänään meni koko päivä siihen, että saimme kerättyä liitteet toimeentulotukihakemukseen. Vieläkin jäi yksi puuttumaan, kun jostain syystä sossu vaatii viimeisimmän esitäytetyn veroilmoituksen kaikki sivut. Verotuspäätös ei riitä. Meiltä puuttuu siitä ilmoituksesta yksi sivu, kun maksetut elarit pitää aina ilmoittaa verottajalle erikseen. D joutuu siis maanantaina käymään jonottamassa verotoimistossa, jos saisi uuden.

Lopullinen hakemus on 52 A4-arkkia. Osassa on tekstiä molemmin puolin, joten todellisuudessa sivumäärä on isompi. Eikö ihmisen varattomuutta oikeasti voi vähemmällä saada selville? Ja tuossa on tosiaan vain Dyykkarin asioista todistukset. Minun tietojani ei tuohon tarvittu, emmehän asu saman katon alla. Yritämme nyt saada D:lle ainakin sen perusosan, niin olisi oikeutettu hakemaan ruoka-apua. Jos lisäksi saisi tukea lasten hakemisiin ja luottojen maksamiseen, se olisi jo lähellä lottovoittoa.

Aamulla juna vie minut kohti opiskelupaikkakuntaa. Pitäisi nukkua, mutta en saa rauhotuttua. Aamulla pitäisi pakata, laittaa auto lämpenemään ja ehtiä junaan. Koko päivä sitten meneekin aika pitkälle istuessa, matkustusta kertyy 9 tuntia suuntaansa. Kertyisi vähemmän, mutta vaihdot.

6.1.2016

Kehollista

Katsoin dokumentin ihmisen evoluutiosta ja siinä todettiin, että ihmisen etuhampaat ovat kehittyneet leikkaamaan ruuasta paloja. Siksi ne osuvat kohdakkain. Minun eivät osu. Selvitin asiaa. Minulla on poikkeava purenta. Selvisi, miksi ala-asteella minut lähetettiin oikojalle. Oikoja nauroi minut pihalle. En osannut selittää, miksi minut oli lähetetty hänen luokseen, eikä hän tajunnut syytä suuhuni katsoessaan. Sekä hammaslääkäri että hoitaja nauroivat minulle ja lähettivät minut kotiin. Kohteluni oli mielestäni täysin asiatonta. Myöhempinä vuosina hammaslääkärissä on ihmetelty purentaani ja huomattu narskuttelun aiheuttamia kulumia hampaissa. Purennalle ei ole kuitenkaan koskaan tehty mitään, koska pyydettäessä olen kuitenkin saanut hampaani oikeaan asentoon. Ongelma on siis ollut toiminnallinen, mikä ilmeisesti osalle hammaslääkäreistä tarkoitti samaa kuin "ohitettava". Narskuttelun vuoksi purentalihakseni olivat kestokrampissa, mikä veti alaleukaani taaksepäin. Kaikki tämä vaikeutti puhumaan oppimista. Kävin pitkään puheterapiassa, joka oli pitkälti tuloksetonta, vaikka ärrän opinkin.

Narskuttelu yltyi terapian myötä niin pahaksi, että minulle tehtiin öisin pidettävä purentakisko. Nyt en ole joutunut käyttämään sitä enää pitkään aikaan. Kun sain purettua traumojani tarpeeksi pitkälle, narskuttelu laantui. Ensin sitä ilmeni enää stressaantuneena, sitten se on loppunut. Purenta jäi. Nyt joulukuun aikana huomasin, että leukalihakseni ovat rentoutuneet niin paljon, että voisin ehkä saada alaleukani pysymään uudessa asennossa, edempänä. Hampaani vain ovat tänä aikana kasvaneet väärän asennon mukaan. Kun saan leukani paikoilleen, hampaani eivät sovi yhteen. Lopputuloksena leukaa on todella vaikeaa saada pidettyä "kohdillaan", kun vain kaksi hammasta ottaa yhteen edes jotenkin. Tarvitsisin hammaslääkärin apua, mutta nykytilanteessa mihinkään lääkäriin ei ole varaa.

Teen siis, mitä voin. Aina sopivana hetkenä työnnän leukaani eteenpäin ja yritän pitää sen siinä, jotta leukalihakset avautuisivat lisää ja tottuisivat uuteen asentoon. Ehkä sitten, kun on töitä, on varaa korjata tämä ongelma kunnolla.

Loppiaista

Kuumeeton flunssa on perseestä. Mitään ei jaksa, haluaa vain nukkua ja vesilasillisen hakeminen pyörryttää ja saa aikaan sydämentykytyksiä. Olisi pitänyt tehdä essee, lukea tenttiin, valmistautua tulevaan lukukauteen. Sen sijaan olen maannut sängyn pohjalla ja viettänyt South Park -maratonia.

Välillä on pitänyt kirjoittaa tänne edistyksestä, mutta isotkin edistysaskeleet tuntuvat nyt merkityksettömiltä. Tärkeintä olisi saada rahatilanne vakaalle pohjalle. Tein päätöksen, ettei enää osteta kuin ruokaa, dieseliä ja matkalippuja. Ilman ruokaa ei elä, ilman dieseliä ei tapaa lapsia, ilman matkalippuja ei pääse luennoille. Ruuaksi ostetaan halvinta. Juusto, jugurtti, tofu jäävät kauppaan. Kalaan ei ole varaa, metsästetään tarjouksia. Päätös on rakoillut tähän mennessä 4 euron verran, kun ostin itselleni kaksi paitaa kirpparilta. Nyt voi käyttää kaksi vanhaa paitaa siihen, että parsii muita paitoja.

Joulu meni rauhallisesti. Lapset lähtivät äidilleen aattona. Dyykkari kävi hakemassa velipuolensa välipäiviksi viettämään lomaa. Molemmat saivat pahan flunssan ja sain toimia hoitsuna. Valvoin pahimman yön D:n vierellä ja vahdin, ettei kuume karkaa yli 40:n asteen. Buranaa kului. Kun Dyykkarin kuume laantui, minä sairastuin.

Olen nähnyt painajaisia lapsuuteni musiikkiopistosta ja yhdestä maailman tylsimmästä luennoitsijasta. Tulkitsin uneni niin, etten todellakaan halua lähteä opiskelupaikkakunnalleni toiselle puolelle Suomea. (Minut siis pakotettiin soittamaan koko lapsuuteni tyyliin soita tai itket ja soitat.) Elokuussa oli helppo vakuuttaa itselleen, että ei se ole niin paha nakki asua erossa kaikista tärkeistä ihmisistään, minä sopeudun sinne ja tutustun uusiin ihmisiin. Nyt tiedän, mitä se oikeasti on: Huonoja luentoja, joilla on pakko istua. Tuntemattomia ihmisiä, joiden elämäntilanne on aivan erilainen ja joita tuskin tapaan tämän lukuvuoden jälkeen. Hirveä ikävä Dyykkaria. Stressi hirmuisesta opiskelutahdista, logistisista ongelmista (samana päivänä pitäisi olla luennolla kahdessa eri kaupungissa ja Dyykkarin tukena kolmannessa), yksinäisyydestä ja koti-ikävästä. En todellakaan haluaisi lähteä, mutta kun vaihtoehto on joutua ongelmiin työkkärin kanssa ja jättää opinnot kesken, niin pakkohan se on.

Yritän muistuttaa itselleni, että opinnot auttavat saamaan töitä. Kun saan töitä, rahatilanne helpottaa.

Välipäivinä sain kohdata yhden osani, joka kantoi muistoa siitä, kun mielensärkijä löi minua tuolilla päähän. Osa varoitteli tuttuun tapaan etukäteen kamalasti kantamiensa muistojen hirveyttä, mutta tosiasiassa olin ottanut vastaan tapahtuman paloissa jo aiemmin. Osastolla olin muistellut isän lyöneen minua tuolilla. Muut osat olivat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, etten ansainnut kohteluani ja että mielensärkijä oli hullu. Loppujen lopuksi osalle oli uniikkia vain pelko siitä, että isä haluaa tappaa minut. Mielensärkijä löi minua tuolilla päähän niin, että menetin tajuntani. Kun palasin tajuihini, olin yksin. Tulkitsin tapahtuneen niin, että mielensärkijä yritti tappaa minut, koska ansaitsen kuolla. Nyt tuo käsitys voitiin purkaa.

Toinenkin osa nousi käsittelyyn, mutta en nyt millään muista, mikä tapaus oli. Osat nousevat nyt lähes huomaamatta, arjen lomassa. Ne tulevat käsitellyksi liukuhihnatyyliin ja napsahtavat paikoilleen. Koko prosessi vie muutaman hetken teenkeiton lomassa. Ongelmat pääni ulkopuolella ovat nyt paljon isompia ja tärkeämpiä kuin pääni sisäiset. Kokonaisuudessaan ongelmani ovat kutistuneet käsiteltävään kokoon. Ne eivät ole enää vuoristoja, vaan maakasoja, lapioitavissa. Opinnot ovat yksi kasa, sen lapiointi kestää kesäkuulle. Rahaongelmat ovat yksi kasa, se toivottavasti ratkeaa syksyyn mennessä. Lahoava, minua vanhempi auto on hankalin kasa. En pysty estämään sen räjähtämistä, pystyn vain varautumaan pahimman varalle säästämällä rahaa ja toivomaan, että sitä on kasassa tarpeeksi uuden pommin ostamiseen siinä vaiheessa, kun nykyinen posahtaa.

Pään sisäiset ongelmat ovat myös muuttuneet luonteeltaan. Osat eivät enää hypi silmille. Nyt on kyse pikemminkin ihmiseksi kasvamisesta. Taistelen itsetuntoni kanssa: Yritän selvittää, mitä jo osaan, mitä en. Mitä voin oppia nyt, mitä myöhemmin, mihin tarvitsen apua. Kohtaan eettisiä ongelmia, yritän toimia oikein. Sovittelen omia säröjäni yhteen Dyykkarin säröjen kanssa ja pohdin parisuhteemme ongelmia. Painopiste on siirtynyt menneisyyden ongelmista nykyhetkeen. Ehkä tästä syystä ei tule niin usein kirjoiteltuakaan. Tuntuu, että ongelmille saa tehtyä parhaiten jotain opiskelemalla tai tekemällä jotain muuta konkreettista. Ongelmien pakottavuus on laantunut, ehkä osin siksi, että vaikeustaso on laskenut, ehkä osin siksi, että olen taitavampi ratkomaan eteen tulevia ongelmia. Ne tuntuvat nyt myös paljon yksityisemmiltä, joten niitä pohtii mieluiten itsekseen.