18.1.2016

Ammatillista itsetuntoa rakentamassa

Osallistuin oman alani koulutukseen. Esittelin siellä ideani, joka edusti hyvin paljon "out of the box"-ajattelua, ja tähtäsi itse asiassa koko alan uudistamiseen. Koin kokeneeni varsinaisen herätyksen tutustuttuani pari kollegan kirjoituksiin ja halusin jakaa niiden pohjalta syntyneet ajatukseni. Minulla oli tarjolla konkreettisia toimintamalleja sovellettuna omaan työalaani. Sain tukea, kannustusta, kehuja. Jälkikäteen parikin ihmistä tuli innoissaan kertomaan, että todellakin odottaa koulutuksen loppupalaveria, jossa pääsen esittelemään kokeiluni tuloksia (pääsen siis osana koulutusta kokeilemaan suunnitelmaani aidossa työtilanteessa). Lähdin kotia kohti innoissani ja todella motivoituneena jatkamaan ideani jatkokehittelyä.

Seuraavana yönä näin pahoja painajaisia: Joukkomurha kirveillä, kannibalismia... Tunnelma oli kuin splatter-leffasta. Herätessäni mietin, miksi ihmeessä. Tajusin syynä olleen vahvan ristiriidan saamani palautteen ja oman sisäisen kokemukseni kanssa. Koen yhä, että olen huono. Että en osaa. Että en ymmärrä. Missään nimessä minua ei saa kehua, minähän en sitä ansaitse.

Sitten jossain mielenhäiriössä menen innoissani hurmaamaan yleisöni omalla ideallani, joka rikkoo rajoja ja uudistaa alaa. Jossa pistän käytäntöön koko opiskeluaikanani keräämäni tiedon omilla ideoillani höystettynä. Kun lopputulos ei ollutkaan mahalasku, syntyi voimakas ristiriita. Niin voimakas, että alitajuntani otti sen symboliksi ei vain yhtä kirvesmurhaa, vaan kymmenkunta.

Yritän siis nyt muuttaa perusolettamuksia itsestäni: Minä osaan, minä tiedän, olen viisas, ansaitsen kehuja. Koetan myös muistaa saamani neuvon, että en anna vastustajien lytätä kunnianhimoani. Kun muutoksen tuulet alkavat puhaltaa, joku varmasti pyrkii juurtumaan menneeseen. Onneksi en ole hullujen haaveitteni kanssa yksin. On ystäviä, jotka tukevat, on kollegoita, jotka innostavat.

Toinen aktiivista työstämistä vaatinut asia oli tapaaminen mahdollisen tulevan esimieheni kanssa. Onnistuin saamaan itselleni harjoittelupaikan Dyykkarin asuinpaikkakunnalta (Minähän asun yhä opiskelupaikkakunnallani). Tänään piti tavata paikan pomo ja sopia harjoittelun yksityiskohdista. Selvisimme hommasta vartissa ja pääsin jatkamaan matkaani kirjastolle opiskelemaan. Pyörää pakkasessa taluttaessani hoin ääneen ilman tunnetta: "Mä oon tosi vihanen teille kaikille."

Tajusin kyseessä olevan jokin osani (Järkytyn tästä yhä, vaikka nyt pitäisi jo olla ihan ilmiselvää, että aina kun puhun tahtomattani ääneen, joku muu puhuu.). Korjasin sitä: Tapaaminen meni hyvin, ei tarvitse olla vihainen muille osilleni. Kehuin itseäni hyvin menneistä, konkreettisista asioista: Muistin kysyä kaikki etukäteen miettimäni asiat. Olin ajoissa. Muistin katsoa silmiin kätellessäni. Hymyilin ja olin kohtelias. Saimme käsiteltyä kaikki käsiteltävät asiat ja sovittua tarpeellisista yksityiskohdista.

Kysyin osaltani, miksi se oli niin vihainen. Mitä se oli odottanut tai toivonut tapahtuvaksi? Osa vastasi hyvin hämmentyneenä, että totta kai se oli halunnut pomon kertovan minulle suoraan, mitä minun pitää tehdä ja puolestani ratkaissut kaikki ne käytännön ongelmat, joita tulen kohtaamaan. Työni sisältää siis paljon suunnittelua. Osani oli odottanut, että kun vain tulisin paikalle ja näyttäisin surkealta, tuleva pomoni paitsi suunnittelisi kaiken puolestani valmiiksi, myös näyttäisi minulle kädestä pitäen, mitä pitää tehdä. Kun osani oli paljastanu tämän, se itsekin hämmentyi ajatuksensa idioottimaisuudesta ja hiljeni.

On helvetin vaikeaa vakuuttaa itselleen, että osaa ja pystyy, kun taustalla on (ainakin) 18 vuoden mielensärkijän aivopesu päinvastaisesta. Onneksi se haamu alkaa vähitellen haalistua, kun itseluottamus vahvistuu!

2 kommenttia:

  1. Olet todella vahva ihminen, kun olet selvinnyt noinkin pitkälle kaiken kokemasi jälkeen. Uskon, että vahvuus tulee auttamaan sinua tulevaisuudenkin haasteissa. Kaikkea hyvää sinulle - olet sen kaiken hyvän ansainnut!

    VastaaPoista
  2. Jess! Ootsä vaan upea tyyppi!

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)