13.1.2016

Köyhyys on perseestä

Törmään jatkuvasti muistutuksiin siitä, että olen köyhä:

"Käydään kahvilla, tossa on kiva paikka!" "Sori, ei oo varaa."

"Ootko bongannu hyviä alennuksia?" "En käy kaupoissa ollenkaan, ei oo rahaa."

"Joko oot päässy sisustamaan teidän uutta kämppää?" "Ei mulla oo varaa sisustaa. Mä kalustan."

Ai mitä eroa on sisustamisella ja kalustamisella? Sisustaessa vaihdetaan tavaroita nätimpiin. Kalustaessa yritetään löytää edes ne tarvittavat huonekalut, ettei kämppä näyttäisi niin tyhjältä ja jokaisella olisi oma sänky.


Törmäsin netissä tähän kuvaan. Kuvatekstinä oli (vapaasti suomennettuna) "Me kaikki tiedämme sen yhden tuolin". Minä toivon, että oltaisiin niin rikkaita, että olisi ylimääräinen tuoli. Nyt kun tulee vieraita, pitää hakea parvekkeelta tuoli. Lastenhuoneessa on työpöytä, mutta ei tuolia, joten läksyt tehdään lattialla tai keittiön pöydän ääressä. Kämppä on niin pieni, ettei ole tilaa kerätä tavarakasoja minnekään. Sitä paitsi vaatteita on sen verran vähän, että jos niitä rupeaa kasaamaan muualle kuin vaatekaappiin tai pyykkikoriin, kohta ei ole päällepantavaa. Pyykit pitää pestä heti, kun kori on täysi. Ensin loppuvat minun sukkani ja Dyykkarin kalsarit, sitten puhtaat t-paidat, rintsikat ja lasten vaatteet.

Parturit, kampaamot ja kauneushoitolat muuttuvat näkymättömiksi, kun niihin ei ole varaa. Selvitimme uudella paikkakunnalla vain sen, missä ovat kirpputorit, Lidl, lähikauppa (äkillisiin hankintoihin), lähin posti, kirjasto ja sossu. Niiden lisäksi kaupungissa ei ole mitään, missä tarvitsisi käydä. Kuntosaliin ei ole varaa, me kävelemme kuntopoluilla tai pyöräilemme. Lasten takia on selvitetty lähimpien leikkipuistojen, jalkkiskenttien ja ilmaisten luistelupaikkojen sijainnit.

Lääkäriin ei mennä, ennen kuin on oikeasti pää irti, koska se maksaa. En edes tiedä, missä on lähin terveyskeskus. Jos on kipuja, ne hoidetaan kauratyynyllä, venyttelyllä tai itsehieronnalla. Dyykkari rikkoi selkänsä jo vuosia sitten, mutta sille ei koskaan ole tehty mitään. Hän tarvitsisi myös ihotautilääkärin apua, mutta se vasta maksaakin. Julkisen puolen lääkäri ei sinne lähetä, pitäisi mennä yksityiselle hankkimaan lähete. Minä en mene hammaslääkäriin, ennen kuin olen löytänyt töitä. Hammaskipuun auttaa, kun ei syö kylmää, kuumaa tai makeaa. Niin, ja pesee hampaansa usein.

Jos kaikki muut taloustyöt on tehty, aina voi parsia vaatteita. Alan olla siinä jo aika hyvä. Sain mummolta vanhan kirjan vaatehuollosta, jossa neuvottiin kaikki parsimisesta. Nykyvaatteisiin tulee reikiä todella nopeasti. Alusvaatteet ostamme uutena, en todellakaan halua pitää muiden vanhoja alkkareita, vaikka niitä välillä kirppareilta löytyykin. Uutena ostetuissa alusvaatteissa on se vika, että saumat aukeavat usein jo ekassa pesussa. Melkein heti saa ottaa ompelukoneen esiin. Onneksi eksäni aikoinaan osti minulle kunnon koneen. Se ei ole koskaan tarvinnut huoltoa, vain neuloja on tarvinnut ostaa lisää hajonneiden tilalle.

Rahanpuute rajoittaa elämää. On todella helppo sanoa, että "kyllähän 400 (tai 500 tai 600 tai 1000) e/kk elää". Joo, kun laskee paperilla. Vuokra on tämän verran, laskut tämän verran, ruokaan jää tämän verran ja ethän sinä muuta tarvitse. Näissä laskuissa unohdetaan se, ettei ihminen elä pelkästä leivästä. Miltä tuntuisi, jos koko loppuelämäsi ajan et saisi käydä kuin ilmaistapahtumissa ja niistäkin vain niissä, joissa pääset käymään jalan tai pyörällä? Ei enää teatteria, oopperaa, balettia, lempiartistisi konsertteja. Ei ruotsinlaivaa, lomamatkoja tai edes sukulointeja. Ei käydä elokuvissa, ellei joku järjestä ilmaista tapahtumaa. Baarissa voi käydä, jos pääsymaksua ei ole, ja jättää takkinsa kotiin. Juoda siellä voi, jos vesi on ilmaista, tai joku muu tarjoaa.

Jos vituttaa, ei käydä lähikaupassa ostamassa suklaata tai mitään muutakaan. Stressiä ei pureta salilla, koska se maksaa. Itsensä hemmottelu tarkoittaa teekupillista tai jalkakylpyä, ei käyntiä hierojalla. Lapsille pitäisi aina sanoa, että ei nyt, kun he pyytävät uutta lelua, soittokelloa polkupyörään, jäätelöä. Juuri se mättää tuossa laskukaavassa: Se ei jätä tilaa elämälle. Kuka jaksaa olla jatkuvasti järkevä?

Kauneuteen ei ole varaa. Huonekaluja ei osteta ulkonäön tai yhteensopivuuden perusteella, vain hinta ratkaisee. Muotia ei kannata seurata, koska muodikkuuteen ei ole varaa. Vaatteista ostetaan ne, jotka maksavat korkeintaan 2 euroa kirppiksellä. Nekin vasta sitten, kun on pakko. Elektroniikasta ei kannata haaveilla. Se elektroniikka, mitä meillä on, on ostettu silloin kun joku oli töissä. Ainoa poikkeus on D:n uusi kännykkä. Kytkysopimukset ovat köyhän pelastus, kun ilman kännykkää ei pärjää.

Shoppailuun ei ole varaa, tietenkään. Ei edes alennusmyyntien aikaan. Lopulta kauppoihin ei edes kehtaa mennä, kun tuntuu, että köyhyys oikein paistaa minusta. Kaikki hankinnat, joita ei voi tehdä kirppiksiltä tai käytettynä, pitää ajoittaa joko tammikuuhun tai heinäkuuhun, koska silloin on todennäköisintä että ne ovat tarjouksessa. Rantalelut ostetaan talvella, pulkat ja liukurit kesällä. Halvinta ei kannata ostaa, ellei se ole jotain, missä ei kuulukaan olla proteiinia tai mikä saakin olla kertakäyttöistä. Laatu maksaa, mutta myös (toivottavasti) kestää. Aina ei hintakaan kerro muusta kuin kalliista merkistä. Halvinta leipää ei kannata ostaa, eikä halvinta pastaa, koska niissä ei ole proteiinia. Täysjyvä maksaa enemmän, mutta myös vie nälän.

Mummoni on opettanut minulle, ettei ruuasta kannata säästää. Tarpeeksi köyhänä on pakko. Opiskelupaikkakunnallani "keittiöni" on mikro ja jääkaappi. Syön siis mikropuuroa ja pikanuudeleita soijarouheella. Mikroaterioihin ei ole varaa, ravintoloissa syömisestä puhumattakaan. Vitamiininpuutos on vaarana, mutta yritän torjua sitä ostamalla silloin tällöin vitaminoitua mehua. Niin ja syömällä niin paljon salaattia ja tuoreita kasviksia aina, kun käyn Dyykkarin luona. Siellä tehdään ruokaa kauden kasviksista, koska ne ovat halvimpia. Eineshyllyillä ei edes käydä. Lehdistä ei katsella uusia reseptejä kokeiltavaksi, koska ne sisältävät lähes varmasti ainesosia, joihin ei ole varaa: vuohenjuustoa, taateleita, aurinkokuivattua tomaattia, oliiveja, kalaa, tofua... Ruoka on vain polttoainetta, jota työnnetään suuhun.

Toivon ylläpitämisestä tulee sitä vaikeampaa, mitä hankalammaksi elämä muuttuu. Tuskin koskaan tulen omistamaan omakotitaloa. Jos saisin elämäni edes siihen tilaan, että ruokakaupasta saisi ostaa, mitä haluaa, vaatteiksi voisi ostaa, mitä haluaa, ei tarvitsisi pelätä laskuja, olisi varaa ajaa taksilla ja käydä bussilla sukulaisissa... Jos jokaiselle lapselle olisi oma huone, pihassa olisi auto, ei pyörillä kulkeva pommi. Jos olisi taas varaa käydä uimahallissa tai hankkia kuntosalikortti. Jos olisi varma työpaikka ja säännölliset tulot. Jos ei tarvitsisi pelätä haastetta oikeuteen, jos tämä huoltoriita loppuisi joskus... On totta, ettei rahalla osteta onnea, mutta elämässä tulee vastaan monta ongelmaa, jotka ratkeaisivat rahalla, jos sitä olisi.

Pahinta köyhyydessä on se, että elämästä katoaa vapaus. Ei voi enää tehdä mitään hetken mielijohteesta. Jos tekee mieli poiketa kotimatkalla kahvilassa, koska on kylmä päivä, ei voi. Jos opiskelee kirjastolla tuntikausia, ei voi käydä kirjaston kahvilassa, vaan pitää olla omat eväät mukana tai olla ilman. Suunnitelmallisuutta! Ei voi lähteä katsomaan kaverin vauvaa naapurikaupunkiin, ennen kuin siihen on säästänyt rahaa. Voin nyt matkustella, kyllä, mutta vain niin kauan kuin opiskelen. Niin kauan kuin opiskelen, saan Kelalta kulukorvausta matkoihin. Se riittää niihin juuri ja juuri. Jos haluan nähdä kavereitani, se pitää tehdä matkan varrella. Koska liput saa halvemmalla, kun ne ostaa kuukautta aiemmin, tapaamisista pitää sopia viimeistään silloin.

Elämä kutistuu. Varminta on pysyä aina kotona, koska silloin ei ainakaan osta mitään. Ulkona törmää mainoksiin, kahviloihin, alennusmyynteihin, jäätelökioskeihin. Ei pääse kauemmas kuin minne jaksaa pyöräillä ja pyöräillä vielä takaisinkin, koska bussiin ei ole varaa. Uusiin ihmisiin ei tule tutustuttua. Missä heitä tapaisi? "Aloita harrastus, tapaat ihmisiä!" Joo, mutta harrastukset maksaa. Töitä ei löydy, joten työkavereitakaan ei saa. Köyhyys hävettää, tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi: Kuka minuun edes haluaisi tutustua?

Yllätyksiin ei ole varaa. Auto ei saa hajota, onnettomuuksia ei saa sattua, ei saa sairastua. Mikään ei saa hajota, jos sitä ei osaa taas korjata. Jos jokin yllättävä meno tulee, kuukaudessa on tasan yksi päivä, jolloin se saa sattua: se päivä, jolloin tuet tulevat. Sen yhden päivän ajan on rikas. Rahasta vallan huumaantuu: Sitä käy ostamassa kahvilasta leivoksen tai kaupasta suklaalevyn. Tulee poikettua kirpputorilla. Tekee sen pitkään lykätyn hankinnan. Myöhemmin iskee morkkis, kun ei osannut olla järkevä. Ja vaikka olisikin ollut järkevä, kohta ne rahat on kuitenkin loppu ja saa valvoa öitään miettien köyhyyttään. Että missä kohtaa sitä tuli mokattua. Olisiko sittenkin pitänyt vain mennä amikseen ja äkkiä töihin? Valitsiko väärän ammatin? Kuunteliko vääriä neuvoja? Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä toisen asteen koulutukseen eikä haaveilla korkeakoulutuksesta?

Lopulta sitä haukkuu itseään joka kerta, kun käyttää rahaa. Joka kerta, kun ruokakaupassa tulee maksun aika, käy mielessä, olisiko sitä kuitenkin pitänyt jättää jotain pois. Pin-koodia näppäillessä pelkää, ettei tilin saldo riitäkään, vaikka sen tarkasti vielä ennen lähtöä. Pakollisten laskujen kohdalla miettii, voisiko sitä sittenkin elää ilman kännykkää tai voisiko vielä vähentää sähkönkulutusta jotenkin. Aina, kun aukaisee vesihanan, murehtii tulevaa vesilaskua. Lopulta miettii jopa vuokran kohdalla, pitäisikö sittenkin muuttaa vielä halvempaan asuntoon, vaikka tietää, ettei halvempaa löydy.

Vielä en osaa ulkoa jokaisen ruoka-aineen hintaa, mutta ehkä sekin aika vielä koittaa, kun ostan margariinin yhdestä kaupasta, tomaattimurskan toisesta ja soijarouheen toisesta sen mukaan, missä on halvinta. Nykyään sentään vielä tuhlaan niinkin paljon, että ostan kaiken yhdestä kaupasta ja toivon, että mistään ei löydy parempaa tarjousta. Aikaahan se vie, mutta mitä muuta sitä elämällään tekisi, työttömänä.

7 kommenttia:

  1. ...itse teen tuota, että ostan tuotteen sieltä, mistä halvimmalla saa ja siksi nimenomaan jotain ostain tuolta, jotain taas toisesta paikasta. Luettuani postauksesi tajusin, että se jos mikä on surullista.

    VastaaPoista
  2. Pystyisikö paljastamaan missä kaupungissa (tai edes missä päin Suomea) asutte? Vaikka jotenkin yksityisviestillä/sähköpostilla? Ainakin minulla voisi olla jotain, mikä voisi auttaa teidän arkea :) Oletko kokeillut Facebookin roskalava-ryhmiä, joissa ihmiset antavat asioita ilmaiseksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En pystyisi. Olen kokeillut, kiitos vinkistä. :)

      Poista
  3. jos on aikaa ja ripaus energiaa, kannattaa kokeilla dyykkaamista (tai no, varmaan ihan tuttua touhua! :D). myös tosi hyviä kalusteita ja muuta tavaraa löytyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meillä on nykyään tapana käydä kavereitten kanssa dyykkauskierroksella kaupungilla, kun saman alan harrastajia poikkeaa. :D

      Valitettavasti ei vaan ole löytynyt roskiksilta parvisänkyä tai vaatekaappia. Hyväkuntoisia lelujakin harvemmin heitetään pois. :)

      Poista
  4. Todella vaikuttava teksti, niin realistinen ja hienosti kirjoitettu. Pystyn samaistumaan tähän, olen itsekin työttömänä, enkä tällä hetkellä missään opiskelemassakaan. Tuntuu, että elämä koko ajan kutistuu, aivan kuten kirjoitit, "toivon ylläpitämisestä tulee sitä vaikeampaa, mitä hankalammaksi elämä muuttuu".
    Vinkkinä voisin sanoa, että onnibus tarjoaa melko halpoja matkoja, todennäköisesti tiesitkin jo. Valitettavasti niihin ei saa opiskelija-alennusta, mutta esim. Helsinki-Turku maksaa yöbussilla alle 4 euroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa Onnibus on pakottanut muutkin miettimään hintojaan. Tällä hetkellä minulle tulee halvimmaksi käyttää "perinteisen" bussifirman ennakkoon ostettavaa nettilippua tai VR:n tarjouksia hyväkseni. Onnibussilla on kyllä silläkin tullut matkusteltua. :)

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)