6.1.2016

Loppiaista

Kuumeeton flunssa on perseestä. Mitään ei jaksa, haluaa vain nukkua ja vesilasillisen hakeminen pyörryttää ja saa aikaan sydämentykytyksiä. Olisi pitänyt tehdä essee, lukea tenttiin, valmistautua tulevaan lukukauteen. Sen sijaan olen maannut sängyn pohjalla ja viettänyt South Park -maratonia.

Välillä on pitänyt kirjoittaa tänne edistyksestä, mutta isotkin edistysaskeleet tuntuvat nyt merkityksettömiltä. Tärkeintä olisi saada rahatilanne vakaalle pohjalle. Tein päätöksen, ettei enää osteta kuin ruokaa, dieseliä ja matkalippuja. Ilman ruokaa ei elä, ilman dieseliä ei tapaa lapsia, ilman matkalippuja ei pääse luennoille. Ruuaksi ostetaan halvinta. Juusto, jugurtti, tofu jäävät kauppaan. Kalaan ei ole varaa, metsästetään tarjouksia. Päätös on rakoillut tähän mennessä 4 euron verran, kun ostin itselleni kaksi paitaa kirpparilta. Nyt voi käyttää kaksi vanhaa paitaa siihen, että parsii muita paitoja.

Joulu meni rauhallisesti. Lapset lähtivät äidilleen aattona. Dyykkari kävi hakemassa velipuolensa välipäiviksi viettämään lomaa. Molemmat saivat pahan flunssan ja sain toimia hoitsuna. Valvoin pahimman yön D:n vierellä ja vahdin, ettei kuume karkaa yli 40:n asteen. Buranaa kului. Kun Dyykkarin kuume laantui, minä sairastuin.

Olen nähnyt painajaisia lapsuuteni musiikkiopistosta ja yhdestä maailman tylsimmästä luennoitsijasta. Tulkitsin uneni niin, etten todellakaan halua lähteä opiskelupaikkakunnalleni toiselle puolelle Suomea. (Minut siis pakotettiin soittamaan koko lapsuuteni tyyliin soita tai itket ja soitat.) Elokuussa oli helppo vakuuttaa itselleen, että ei se ole niin paha nakki asua erossa kaikista tärkeistä ihmisistään, minä sopeudun sinne ja tutustun uusiin ihmisiin. Nyt tiedän, mitä se oikeasti on: Huonoja luentoja, joilla on pakko istua. Tuntemattomia ihmisiä, joiden elämäntilanne on aivan erilainen ja joita tuskin tapaan tämän lukuvuoden jälkeen. Hirveä ikävä Dyykkaria. Stressi hirmuisesta opiskelutahdista, logistisista ongelmista (samana päivänä pitäisi olla luennolla kahdessa eri kaupungissa ja Dyykkarin tukena kolmannessa), yksinäisyydestä ja koti-ikävästä. En todellakaan haluaisi lähteä, mutta kun vaihtoehto on joutua ongelmiin työkkärin kanssa ja jättää opinnot kesken, niin pakkohan se on.

Yritän muistuttaa itselleni, että opinnot auttavat saamaan töitä. Kun saan töitä, rahatilanne helpottaa.

Välipäivinä sain kohdata yhden osani, joka kantoi muistoa siitä, kun mielensärkijä löi minua tuolilla päähän. Osa varoitteli tuttuun tapaan etukäteen kamalasti kantamiensa muistojen hirveyttä, mutta tosiasiassa olin ottanut vastaan tapahtuman paloissa jo aiemmin. Osastolla olin muistellut isän lyöneen minua tuolilla. Muut osat olivat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, etten ansainnut kohteluani ja että mielensärkijä oli hullu. Loppujen lopuksi osalle oli uniikkia vain pelko siitä, että isä haluaa tappaa minut. Mielensärkijä löi minua tuolilla päähän niin, että menetin tajuntani. Kun palasin tajuihini, olin yksin. Tulkitsin tapahtuneen niin, että mielensärkijä yritti tappaa minut, koska ansaitsen kuolla. Nyt tuo käsitys voitiin purkaa.

Toinenkin osa nousi käsittelyyn, mutta en nyt millään muista, mikä tapaus oli. Osat nousevat nyt lähes huomaamatta, arjen lomassa. Ne tulevat käsitellyksi liukuhihnatyyliin ja napsahtavat paikoilleen. Koko prosessi vie muutaman hetken teenkeiton lomassa. Ongelmat pääni ulkopuolella ovat nyt paljon isompia ja tärkeämpiä kuin pääni sisäiset. Kokonaisuudessaan ongelmani ovat kutistuneet käsiteltävään kokoon. Ne eivät ole enää vuoristoja, vaan maakasoja, lapioitavissa. Opinnot ovat yksi kasa, sen lapiointi kestää kesäkuulle. Rahaongelmat ovat yksi kasa, se toivottavasti ratkeaa syksyyn mennessä. Lahoava, minua vanhempi auto on hankalin kasa. En pysty estämään sen räjähtämistä, pystyn vain varautumaan pahimman varalle säästämällä rahaa ja toivomaan, että sitä on kasassa tarpeeksi uuden pommin ostamiseen siinä vaiheessa, kun nykyinen posahtaa.

Pään sisäiset ongelmat ovat myös muuttuneet luonteeltaan. Osat eivät enää hypi silmille. Nyt on kyse pikemminkin ihmiseksi kasvamisesta. Taistelen itsetuntoni kanssa: Yritän selvittää, mitä jo osaan, mitä en. Mitä voin oppia nyt, mitä myöhemmin, mihin tarvitsen apua. Kohtaan eettisiä ongelmia, yritän toimia oikein. Sovittelen omia säröjäni yhteen Dyykkarin säröjen kanssa ja pohdin parisuhteemme ongelmia. Painopiste on siirtynyt menneisyyden ongelmista nykyhetkeen. Ehkä tästä syystä ei tule niin usein kirjoiteltuakaan. Tuntuu, että ongelmille saa tehtyä parhaiten jotain opiskelemalla tai tekemällä jotain muuta konkreettista. Ongelmien pakottavuus on laantunut, ehkä osin siksi, että vaikeustaso on laskenut, ehkä osin siksi, että olen taitavampi ratkomaan eteen tulevia ongelmia. Ne tuntuvat nyt myös paljon yksityisemmiltä, joten niitä pohtii mieluiten itsekseen.

2 kommenttia:

  1. Jaksamista tilanteeseen! Opiskeletko kahta eri alaa, vai saako udella miksi joudut käymään luennoilla kahdella eri paikkakunnalla? :O Ei tarvitse vastata toki jos liian henk.koht. -kysymys, kävin vaan miettimään että aika harvinaista että joutuu kahdella eri paikkakunnalla käymään luennoilla. :O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opiskelen yhtä ja samaa alaa, mutta valitettavasti sitä opettavat yksiköt ovat ajautuneet keskenään pahoihin riitoihin. Lopputuloksena on, että opinnot on jaettu kahtia kahden yksikön kesken, eikä yhteistyötä enää ole. Taustasyinä ovat kiristynyt kilpailu opiskelijoista ja rahoitusleikkaukset. Suurin häviäjä on opiskelija.

      Moni tekee niin, että pitää välivuoden toisessa yksikössä ja muuten opiskelee toisessa, niin saa molemmet osat opintoihinsa. Minulla ei ollut siihen mahdollisuutta opintojen aikana ja nyt opintopisteet eivät riitä täyttämään täyspäiväisen opiskelun rajaan, jos en tee molempia osia samana vuotena. Siksi tämä on nyt tällaista ravaamista.

      Osin oma syyni. Kuuntelin huonoja neuvoja opintojen alussa ja uskoin ohjaajani vakuutteluja siitä, että puuttuvan osan saa helposti tehtyä - ensin opintojen aikana, sitten niiden jälkeen. Onneksi pahin kulkeminen loppuu pääsiäiseen.

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)