11.1.2016

Vain elämää


Mielenkiintoista. Olen alkanut seuraamaan American Horror Story -sarjaa. Ennen en pystynyt katsomaan kauhua. Se kävi liian iholle. Nyt on tullut jokin etäisyys itsen ja tapahtumien välille. Tyypiltä revitään käsi irti, ja reaktioni on nauraa käsikirjoituksen ennalta-arvattavuudelle. Ehkä syynä on se, että sarjaa ei enää katso lapsiosani, joka ottaa kaiken totena, vaan aikuinen minä, joka tajuaa kyseessä olevan näytelty sarja. Fiktiota. Hupia. Jännittävä tarina, jonka tarkoitus on kiehtoa, houkutella katsomaan, käykö lopulta hyvin.

Kyllä minä silti itseäni suojelen. Tässä mennään nyt hyvin hitaasti ja varovasti. Tarkistin etukäteen sarjan tiedot IMDB:stä. Siellä on hyvä osio, Parents Guide. Sinne on listattu, mitä lapsia traumatisoivaa sarja sisältää ja mihin kannattaa varautua. Joskus joukossa on spoilereita, mutta sen kestää, kun pystyy suoraan jättämään välistä liian karmeat katsomiset. Samoin voi valmistautua etukäteen, jos lempisarja on muuten väkivallaton, mutta yhdessä jaksossa on jotain pelottavaa. Voi sitten joko jättää sen jakson välistä, lukea sen jakson tapahtumien tiivistelmän netistä (Wikipediasta löytyy vaikka mitä!), katsoa sen jakson vain osittain, jättää pelottavassa kohdassa äänet pois tai varmistaa muuten, että turvallisuuden tunne säilyy.

Minulla on nyt joku tarve sijaiskokea tarinoita, joissa on pelottavia asioita, mutta niistä selvitään. Reaalielämässä minulla on taas sellainen olo, etten selviä. Lasku ei lähtenyt tililtä, kun en huomannut palvelumaksua. Sähköposti lähti väärälle ihmiselle. Esittelin innoissani harjoittelu-ideani Dyykkarille, joka ampui sen alas ja masenteli, etten minä koskaan mitään töitä saa. Mies kyllä pyysi myöhemmin anteeksi, totesi oman ahdistuksensa lyöneen yli.

Löysin kirpparilta kirjan, joka tarttui mukaan, koska se oli halpa (euro!) ja se oli tehty blogin perusteella. Luin kirjan matkalla tänne. Dieettitytön huimat seikkailut kertoo Shauna Reidistä, joka päättää laihduttaa. Alkuperäinen blogi on yhä olemassa, vaikka se ei enää päivity. Kirjasta löytyi paljon tuttua, vaikka en olekaan koskaan painanut reilua 72 kg enempää. Traumojen selättämisessä ja läskien kadottamisessa on paljon samaa: Elämä muuttuu pieninä tekoina, homma vie vuosia ja tärkeintä on nostaa itsensä ylös, vaikka kaatuisi kuinka monetta kertaa. Dieettityttö aloittaa pienestä: ensimmäisenä päivänä noustaan vaa'alle. Liikunta tarkoittaa aluksi "vampyyrimetodia": kävelyä risteykseen ja takaisin, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Kohta jo kierretään kortteli. Aluksi Reidiä motivoivat vaa'an pienenevät lukemat, mutta myöhemmin hän ymmärtää, että tärkeintä on se, miltä itsestä tuntuu. Ei ole järkeä laihduttaa vain laihduttamisen takia. On parempi yrittää tehdä elämästään parempi ja laihtua siinä sivussa.

Reid tunnustaa itselleen, että käytti läskejään tekosyynä kieltäytyä elämästä. En voi matkustaa, koska olen liian läski. En voi juhlia, koska olen liian läski. Ihmiset eivät halua tutustua minuun, koska olen liian läski. Vaikka paino laski, ajatukset eivät muuttuneet. Samaistuin tähän. Itse käytin mielenterveysongelmiani tekosyynä. Ensin se oli ihan itsesuojelua, sopeutumista heikompaan suorituskykyyn. Mutta vaikka vointini parani, jätin elämättä. Pelkäsin uutta romahdusta. Tein, kuten muut halusivat tai kuten oletin heidän haluavan, koska en luottanut itseeni. Vaikka sittemmin päätin tehdä asiat toisin, vieläkin törmään ajatukseen, että mitä jos. Mitä jos en koskaan saa töitä, kun CV:ssäni on loppuunpalamisen kokoinen aukko? Mitä jos olen jotenkin viallinen, kyvytön kestämään työstressiä?

Jumiutuneet ajatukset vaikuttavat muutenkin. Pohdin elämäni vaikeusastetta ja sitä, kuinka vaikeaa laiminlyöjän elämä on. Olen saanut kotoa mallin, että elämän vaikeustason pitää olla niin korkea, että juuri ja juuri pysyy pinnalla. Laiminlyöjä pakeni kotitilannetta töihin, otti aina vain lisää vastuuta ja työtunteja. Eikä se tilanne meillä kotona siitä paljoa parantunut, että äiti oli aina töissä. Ehkä riitelyä oli vähemmän, kun vanhemmat eivät tavanneet toisiaan niin usein. Nyt minä sitten olen hankkinut itselleni puolison, jolla on riippakivenä huoltoriita, pitkittynyt työttömyys, vaikea esi-teini, eksän tempoilut ja vaarana uusi masennus. Siihen päälle minä opiskelen kahdella eri paikkakunnalla, käyn kolmannella ylläpitämässä parisuhdetta, yritän saada jalkaa työelämään. Elämäntilanteeni olisi ihan tarpeeksi stressaava jo näistäkin. Silti lisään pökköä pesään. Teen tehtävät lähes valmiiksi ja sen jälkeen alan vältellä niitä kuin ruttoa. Stressi lisääntyy, kun ei saa valmista. Jätän asioiden hoidon puolitiehen: lykkään sähköposteihin vastaamista, puheluiden soittamista, asioille lähtemistä.

Mitenköhän saisi itsensä uskomaan siihen, ettei elämän tarvitse olla niin vaikeaa? Että minulla on oikeus saada tasaista suvantovaihetta välillä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)