24.1.2016

Pako vankilasta

Uneni ovat jo jonkin aikaa olleet lyhyitä, tai ainakin olen muistanut ne välähdyksenomaisina. Nyt täällä mummolassa näin painajaista.

Olin pikkutyttö, joka oli joutunut vankilaan. Vankila oli valtava, harmaasta kivestä hakattu vanha linna. Meillä vangeilla oli harmaat mekot ja valkoiset essut niiden päällä. Meitä pidettiin kuin lampaita linnan sisäpihan aitauksissa. Aidat oli rakennettu raakalaudasta, lammasverkosta ja piikkilangat kulkivat niiden yläreunaa pitkin. Vartijat olivat aikuisia miehiä, isokokoisia ja pelottavia. En tiennyt, miksi olin vankilaan joutunut, mutta sen täytyi olla jotain pahaa.

Olimme palaamassa jostain takaisin aitaukseemme. Kun pääsimme sisäpuolelle, yksi vangeista (isokokoinen mies hänkin), sukelsi aitauksessa olleeseen katokseen ja palasi sieltä kirvestä heilutellen. Huusin "KIRVES, KIRVES!", mutta ainoa vartija, joka reagoi oli se, joka oli saattanut meidät aitaukseen sisälle. Hän valahti kalpeaksi ja ryntäsi aitauksen ovelle. Se oli jäänyt auki, mutta nyt hän veti sen kiinni ja lukitsi, minkä jälkeen hän alkoi aukaisemaan sitä päästäkseen ulos. Yritin pysyä niin kaukana kirvesmiehestä kuin vain pystyin. Hän käveli määrätietoisin askelin kohti vartijaa ja iski häntä kirveellä kaulaan.

Vankitoverini, toinen pikkutyttö, tarttui minua kädestä ja vei minut aitauksesta muurin aukosta viereiselle laitumelle. Hän selitti keksineensä keinon päästä karkaamaan. Aitauksen matalassa muurissa oli aukko, siitä pääsisi ulos. Kysyin, eikö kaupungissa ihmeteltäisi, kun siellä nähtäisiin minut vangin vaatteissa. Tyttö pudisti hymyillen päätään. Hän arvuutteli minulta, mikä päivä nyt on. En tiennyt. Hän kertoi, että nyt on Jom kippur: ainoa päivä vuodessa, jolloin hyvin käyttäytyvät tytöt pääsevät kaupungille kulkemaan. Ilahduin: Se tarkottaisi sitä, että voisin kulkea kaupungin halki ilman, että kukaan kiinnittäisi minuun huomiota.

Tällä välin taustalla oli tapahtunut seuraavaa. Muut vartijat olivat hyökänneet kirvesmiehen kimppuun ja hän oli lyönyt heistä kahta kirveellä. Vähitellen tappelu oli laantunut, miehet olivat alkaneet keskustella keskenään. Lopulta he pääsivät johonkin lopputulokseen ja lähtivät marssimaan minua ja vankitoveriani kohti. Jotenkin tiesin, että he olivat päättäneet tappaa minut. Toverini antoi minulle puukon, jotta voisin puolustaa itseäni, mutta vähäinen toivoni romahti, kun näin kirvesmiehen kädessä puukon. Mies painoi minut selälleni ja kohotti puukon.

Itkin ja sopersin "Älkää tappako! Älkää tappako minua!" yhä uudelleen. Yritin sohia puukolla miehen puukon eteen, ettei hän osuisi minuun. Vartijoiden johtaja asettui seisomaan pääni viereen ja alkoi puhua siitä, kuinka tämä oli välttämätöntä, koska minä olin syyllinen kaikkeen. Kirvesmies puukkoineen käänsi ilmeettömät, veriset kasvonsa kohti johtajaa. Hän oli kuin patsas, odottaen käskyä iskeä. Tärisevin käsin tökkäsin puukollani johtajaa pohkeeseen. Hän valui vuolaasti verta hetken, mutta ei reagoinut siihen mitenkään.

Johtajan puhuessa muut vartijat poistuivat takavasemmalle. Minä rukoilin yhä henkeni puolesta: "Mitä vain, mutta älkää tappako!" Muistin Dyykkarin ja lapset. Yritin vedota heihin: "Minulla on mies ja kolme lasta, älkää tappako! Kolme ihanaa poikaa..." Tämä sai molemmat miehet  puhkeamaan nauruun. Kirvesmies löi puukon maahan viereeni ja poistui. Johtaja tuli makaamaan viereeni lusikkaan. Hän alkoi hangata lantiotaan vasten takapuoltani. Kun tajusin, mitä hän halusi, unen tunnelma muuttui pelottavasta jopa rennoksi. Vankitoverinikin asettui maahan viereemme kikatellen, nauttimaan kesäpäivästä. Autoin miestä hankaamaan vaatteiden peittämää erektiotaan haaroväliini, kunnes hän laukesi. Mies totesi tapahtuneen vähän nolona. Minä totesin siihen, että ei se mitään ja "Minusta tulee vielä hyvä vaimo, eikö tulekin?", mihin mies vastasi myötäillen.

Tämän jälkeen mies nousi ja lähti pois. Minä olin vankitoverini kanssa vapaa pakenemaan. Luikahdimme ulos vankilasta. Ulkopuolella tyttö näytti minulle kullanväristä polkupyörää. Tuijotin sitä lumoutuneena. Hän sanoi, että voisin paeta sillä. En meinannut uskoa. Tuijotin pyörää etsien siitä jotain vikaa. Ei, se ei ollut lukossa. Voisin oikeasti lähteä sillä.

Silloin joukko vankilan tyttöjä tuli tietä pitkin. Toverini kysyi, pitäisikö meidän piiloutua. Vilkasin avonaisia kengännauhojani, käänsin selkäni tulijoille ja kumarruin nopeasti solmimaan niitä. Pakenisin, kun muut olisivat lähteneet. Tytön piirittivät meidät ja alkoivat pommittaa toveriani kysymyksillä: Miksi olimme täällä? Miksi olimme yksin? Meidän pitäisi mennä heidän kanssaan takaisin. Toverini vastasi heille napakasti takaisin ja vähitellen tytöt alkoivat kääntyä sille kannalle, että he jatkavat matkaa ilman meitä. Silloin pyörän omistaja palasi. Hän työntyi tyttöjen läpi pyörälleen ja alkoi avaamaan sen lukkoa vain havaitakseen jättäneensä pyöränsä auki. Minä olin kauhuissani pyörän ja varman paon mahdollisuuden katoamisesta sen myötä. Kengännauhani tuntuivat venyneen metrien mittaisiksi, ne olivat solmussa tein sitten mitä tahansa.

Ryntäsin tietä pitkin karkuun, pois tyttöjoukon keskeltä, pois vankilan luota. Ei kestänyt kauaa, kun hälytys oli annettu. Kuulin ihmisten puhuvan moninkertaisen murhaajan paosta. Ajattelin kauhuissani, että olenko minä tappanut ihmisiä! Juoksin kaupungin halki kohti läheisiä peltoja. Pelloilla oli tyttöjä töissä. He olivat minua vanhempia. Heillä oli tummat mekot ilman esiliinoja. Kuulin heidän puhuvan hälytyksestä ja siitä, kuinka he alkavat etsimään karkuria. Katsoin nyt pakenevaa tyttöä kauempaa ja toivoin hänen tajuavan, ettei kannata juosta. Juokseminen avoimella salaattipellolla nyt ainakin kertoisi kaikille, että tässä se on se karkuri.

Tyttö hidastikin kulkuaan. Kuulin jonkun sanovan, että kun kulkee pellon ohi kulkevaa tietä eteenpäin, päätyy sellaiseen omenapuiden muodostamaan tiheikköön, että jos se karkuri sinne pääsee, sitä ei sieltä enää kukaan löydä. Lähdin tietysti heti sinne. Tie veikin sisään vanhaan luostariin. Muurit erottivat toisistaan omenatarhat, joiden riveihin istutetut omenapuut oli leikattu tarkasti muotoon. Yritin löytää niiden joukosta piilopaikkaa, mutta turhaan. Tie kapeni, kunnes se oli kapea polku, joka kulki omenarivistöjen välistä. Turhautuneena nappasin läheisestä puusta valtavan omenan ja haukkasin sitä.

Kuulin ääniä. Ne lähestyivät. Nappasin toisen omenan käteeni ja ryntäsin nojaamaan läheistä muuria vasten. Edessäni oli omenapuista leikattu aita. Suljin silmäni ja toivoin sen tarjoavan tarpeeksi suojaa, jotta en jäisi kiinni. Ensimmäinen ryhmä turisteja kulkikin ohitseni, mutta toisen ryhmän mies pysähtyi kohdalleni. Lähdin karkuun, mutta törmäsin tummaan mekkoon pukeutuneeseen tyttöön. Mies kysyi, eikö tätä tyttöä voisi edes vähän sääliä ja antaa armoa, mutta tummaan mekkoon pukeutunut tyttö totesi, ettei se armoa ansaitse. Hän tarttui minua hiuksista ja alkoi retuuttaa minua kohti sisäoppilaitoksen puutarhaa.

Tyttö oli minua vanhempi ja vahvempi. Kiljuin, jotta hän päästäisi minusta irti. Hän heitti minut eteensä ja viskasi päälleni kansion. Tyttö kertoi lavastaneensa minut useista murhista. Selasin kansion papereita ja niiden valokuvia, jotka todistivat hänen sanansa oikeiksi. "Miksi?!" kysyin. Hän vastasi minun ansainneen sen.

Vasta kun heräsin, tajusin tytön olleen siskoni. Vankila, josta pakenin, oli ulkopuolelta vanha 2. asteen oppilaitokseni. Vanginvartijan kanssa tapahtunut oli toisinto vanhasta hyväksikäytöstä. Tilanteessa olin niin kiitollinen siitä, että minua ei tapettu, että jopa kiitin hyväksikäytöstä.

Unessa oli paljon viittauksia juutalaisten joukkomurhaan ja keskitysleireihin. Aikoinaan luin paljon juutalaisten selviytyjien tarinoita, ehkä pitääkseni yllä uskoa siihen, että joskus vielä on kaikki hyvin.

Olin ajatellut, että 2. asteen opintojeni aika oli ihanaa aikaa: Minulla oli kavereita ensimmäistä kertaa elämässäni ja vapaus oli lähellä. Unessa paikka oli kuitenkin vankila, josta pakenin. Ehkä se oli myös sitä. Niinä aikoina sairastin jo ihan selkeästi masennusta, en meinannut päästä sängystä ylös kouluaamuina. Koulu kesti sen tietyn ajan ja koko tuon ajan olin sidottu asumaan mielensärkijän kanssa saman katon alla.

Unen nähtyäni istuin pitkään sängyn laidalla ja mietin untani. Miksi minut piti laittaa vankilaan? Osani mielestä ansaitsin sen, koska olin suostunut siihen, mitä minulle tehtiin. Olin tappanut itseni useaan kertaan toimimalla vastoin kaikkea, mitä pidin oikeana ja hyvänä. Vankilaanhan sellaisesta. Korjasin itseäni. Ei minulla ollut ollut muuta vaihtoehtoa. En minä olisi pystynyt aikuisia miehiä estämään. He olisivat tehneet sen minulle joka tapauksessa. Minua manipuloitiin niin, että pystyin ripustautumaan uskoon siitä, että kaikki se paha valmensi minua olemaan parempi vaimo. Se oli laiha lohtu, mutta edes jonkinlainen. Enkä minä sitä epäillyt, etteikö vaimona joutuisi tekemään inhottavia asioita miehelleen, vaikka ei haluaisi. Näinhän minä oman äitini toimivan niin jatkuvasti. Hän uhrautui, jotta meitä ei hakattaisi. Hän uhrautui, jotta pääsisi helpommalla, eikä häntä hakattaisi. 

Onnellinen hän ei ollut.

1 kommentti:

  1. Unet ovat jänniä. Itse näin ala aste ikäisenä usein samaa unta, koitan karata ystäväni kanssa lastenkodista. Olen unessa 8-10v .paikka ei ollut pelottava mutta ahdistava ja sieltä piti päästä pois. Koitimme karata soutuveneellä rannasta mutta hoitajat sai meidät kiinni. Sitten joskus 15-17v tuo uni muuttui ja pääsimme karkuun. En ole keksinyt mitä olen käsitellyt unessa, mutta muutoksen jälkeen en ole sitä enään nähnyt

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)