14.2.2016

Nuorimmainen kävi kylässä

"Meidän välillä on mun mielestä yks tabu ja se on isä."

Puhuttiin aiheesta aamukahteen. Minulle tuli keskustelun aikana hyvin selväksi se, miten erilaisen lapsuuden olimme kokeneet. Minä olin elänyt helvetissä, jossa elo oli munankuorilla kävelyä, jatkuvaa aikuisen taakan kantamista, pelossa elämistä. Nuorimmainen ei muistanut mielensärkijän ikinä lyöneen laiminlyöjää. Kyllähän he olivat huutaneet, eikä hän siitä pitänyt, mutta hänestä minun muistoni väkivallasta kuulostivat joltain sadulta. Hän ilmoitti myös heti keskustelun aluksi, että:

"Sä voit sanoo isästä mitä tahansa, mutta mä en suostu uskomaan sitä. Se on mun isä ja se on mulle rakas."

Niin, sinä olet lapsi vielä. Vasta muuttanut pois kotoa. Käyt yhä äidin luona syömässä ja pesemässä pyykit. Lapsella on tarve puolustaa vanhempiaan. Aikuistuminen on sitä, että luopuu niistä lapsen silmälaseista ja näkee vanhempansa sellaisina kuin he ovat. Kerroin nuorimmaiselle, että hänellä on oikeus omaan kokemukseensa. Hänen ei tarvitse uskoa minun kertomaani. Jokainen meistä on elänyt siinä perheessä eri aikaan. Jokainen meistä muistaa eri jutut. Jokainen meistä on tehnyt omat valitansa niillä keinoin ja niillä voimavaroilla, jotka ovat olleet käytettävissä.

Nuorimmainen kertoi kyselleensä asioista myös siskolta ja veljeltä. Hän totesi, että jokaisen kertomus on aivan erilainen. On hänen työnsä rakentaa niistä paloista oma totuutensa.

Puhuttiin siskosta. Totesin, että ymmärrän häntä. Hän on elänyt minun todellisuudessani, muttei ole kokenut sitä hirveintä. Hän haluaa ripustautua nuorimmaisen todellisuuteen ja kieltää minun todellisuuteni. Kuten hän minulle totesi: "Mä en jaksa olla Sveitsi."

Puhuttiin veljestä. Kerroin kokevani että ymmärrän häntä ehkä sisaruksistani kaikista parhaiten. Hänellä ei ollut niitä turvasatamia, jotka minulla ja siskollani oli. Hän on kokenut sen kaikista pahimman. Siihen päälle vielä raaka koulukiusaaminen ja kaikki muu. Hän tuskin koskaan pääsee terapiankaan avulla oireidensa vakauttamista pidemmälle.

Puhuttiin rahasta. Mielensärkijä kuulemma kovaan ääneen valittaa, kuinka hän on yrittänyt lähettää minulle rahaa, mutta laitan kaiken takaisin. Kysyin, onko hän puhunut summista. Kuulemma ei. Kerroin, mitä terapiani on maksanut. Kerroin, mitä kuntoutukseni on maksanut. Kerroin niistä ajoista, kun ei ollut rahaa edes ruokaan ja kävin ruokajonossa. Kerroin asunnottomaksi jäämisestäni, molemmista kerroista. Kerroin, kuinka mielensärkijää ei silloin kiinnostanut. Kuinka selvisin ystävien ja puolison sukulaisten avulla. Kerroin, kuinka viimeisen kerran pyysin: Pyysin totuutta. Tein rikosilmoituksen. Sain valehtelua. Kerroin, kuinka en halua mielensärkijältä enää mitään.

Nuorimmainen kysyi myös, että jos hän joskus tulevaisuudessa menee naimisiin ja kutsuu häihin vanhempansa ja minut, tulenko minä. Vastasin kieltävästi. Perustelin. Toivottavasti tulin ymmärretyksi.

Vuodatin keskustelun aikana enemmän kuin oli tarkoitus. Kaikesta siitä, mistä olen joutunut selviämään yksin. Kaikesta siitä päänsisäisestä taistelusta. Missään vaiheessa kumpikaan ei sanonut "pedofiili" tai "insesti". Viittasimme vain rikosilmoitukseen.

N: "Mun on pakko kysyy vielä: Ootko sä onnellinen?"

Minä: "Oon. Mä oon nyt onnellisempi ku koskaan ennen."

N: "No hyvä. Se on tärkeintä."

1 kommentti:

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)