28.3.2016

Itsetuhon sielunmaisema

D näytti minulle tänään elokuvan, jonka näki teininä: Vanishing Point (1997). Kun katsoin sitä, tuntui kun olisin katsonut D:n avioliiton kotivideoita D:n silmin. Unelma täydellisestä rakkaudesta, mahdottomia esteitä ja lopulta kaikki päättyi itsetuhoon.

Elokuvan jälkeen D itki nähteni ensimmäistä kertaa ikinä. Hän kertoi elämänsä olleen juuri kuin tuo elokuva. Hän on tehnyt kaikkensa perheen eteen ja menettänyt kaiken. Jäljellä ei ole enää muuta kuin teinin kaipuu nopeisiin autoihin ja itsetuho.

Liittyykö elokuva sitten siihen, että vihdoin oli mahdollista pitää omalle lapselle syntymäpäiväjuhlat, vai huomenna alkavaan tupakkalakkoon, en tiedä. Ehkä minä en vieläkään ymmärrä.

Illan lopuksi voimamusaa D:n tyyliin, olkaa hyvä:


Rob Zombie - Hellbilly Deluxe (Full Album)

23.3.2016

Hyvä minä!

Olin tänään urhea. Kävin hammaslääkärissä, vaikka pelotti. Lapsiosani olivat kauhuissaan siitä, että porataan. Teini oli huolissaan siitä, ettei poratakaan. Että jos minua ei vieläkään uskota, vaan lähettävät kotiin. Ensimmäinen paikkausyritys epäonnistui, kun paikka irtosi. Puudutus kuitenkin toimi hyvin, lääkäri oli empaattinen ja varasi minulle tarkastusaikoja muita paikkauksia varten, että ehditään hoitaa hampaani kuntoon ennen kuin muutan paikkakunnalta pois D:n luokse.

Kotona menin heti nukkumaan. Olin ihan poikki kaikesta jännityksestä. Olin ollut ylikierroksilla koko edeltävän yön ja se fakta, että puoli naamaani oli puuduksissa oli lapsiosille vaikeaa kestää. Heräsin hammaskipuun. Puudutuksen teho oli ohi. Kello oli jo niin paljon, että hammaslääkäri oli kiinni, joten googlettelin apuja. Selvisi, että muovipaikka voi ärsyttää hampaan hermoja. Jos kipu jatkuu pidempään kuin pari päivää, pitää ottaa uudelleen yhteyttä lääkäriin.

Keskityin syömään ja katsomaan yhtä lempisarjani jaksoa. Kun suun kautta tuli muitakin tuntemuksia kuin kipu, alkoi helpottaa. Oli hyvä huomata, ettei syöminen enää saanut operoitua hammasta vihlomaan. Minulla on yhä reikiä, mutta ne eivät ole niin pahoja, ettenkö pystyisi syömään.

Tiesin hammaslääkärin olevan iso juttu, mutta silti yllätyin, miten paljon se väsytti. Suojelin itseäni monella tavalla, kuten sillä, että varasin lääkäriajan päivälle, jolloin ei ole mitään muuta. Saan rauhassa toipua. Kävin hakemassa kaupasta lempiruokiani, että tulee varmasti syötyä.

Jatkossa pitää pitää hampaistaan parempaa huolta, ettei näitä paikkailuja joudu kestämään kovin usein. Paljon hampaiden pesua, riittävästi veden juomista, pehmeä hammasharja, hammaslankaimen käyttöä, ksylitolipastilli aina ruuan jälkeen. Hampaiden huolto on myös mielenterveyden huoltoa ja itseni suojelua kivulta.

21.3.2016

Opiskelun loppukiri alkaa

Jos blogissa on nyt vähän hiljaista, se johtuu siitä, että pitäisi vääntää seuraavan 2kk aikana 25 op pakettiin. Paljon on jo tehty, mutta paljon on vielä tekemättäkin.

15.3.2016

Irti menneestä

Heitin sairaskertomukseni roskiin. Kaikki Kelan päätökset sairauspäivärahasta, kuntoutuksesta. Kaikki lääkärintodistukset, terapiakäyntipaperit, reseptit. Tähän asti olin säästänyt niitä kuin todisteena siitä, että minä en ole hullu. Se kaikki oikeasti tapahtui minulle, se rikkoi minut ja tarvitsin kuntoutusta kaikki nuo vuodet, että pääsin jaloilleni.

Säästin vain kuitit terapiamaksuista ja matkalipuista. Ne todistavat minulle, että selvisin siitä kaikesta. Maksoin terapian omavastuut ilman apua. Matkustin toiselle paikkakunnalle terapiaan kun lähdin kuntoutussuunnitelmani mukaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Säästin ryhmäterapian loppupalaverissa saamani paperin, johon muut osallistujat olivat kirjoittaneet minulle jaksamista jatkoon. Säästin omien oikeuksieni luettelon.

Heitin pois listan terapeuteista, joista voisin etsiä itselleni sopivan. Heitin pois koetulokset vatsan tähystyksestä, gynekologin lausunnon keskenmenoni jälkeen, suljetun osaston paperit. Heitin pois bruksismin omahoito-ohjeen, pistin traumaterapiakeskuksen kirjat myyntiin.

Loppujen lopuksi heitin niin paljon paperia pois, että kaikki säästettävät paperini mahtuivat yhteen kansioon.

Jo aiemmin heitin roskiin vanhan unileluni. Olin säästänyt sitä tähän asti "tunnesyistä", kun olin ajatellut siitä luopumisen olevan suuren tuskan takana ja katuvani sitä myöhemmin. Nyt oikein ärsytti, että olinkin säästänyt sitä niin pitkään. Yritin tehdä sen poisheittämisestä erityisen tapahtuman, mutta se oli vain ja ainoastaan rikkinäisen pehmolelun heittäminen roskiin. Tässä hetkessä sillä reuhkalla ei ollut minulle enää mitään annettavaa. Se oli ollut minulle aikoinaan tärkeä ankkuri myrskyssä, jossa mikään ei käynyt järkeen. Nyt olen aikuinen, enkä enää tarvitse sitä.

Kaikki se paska on nyt konkreettisesti taakse jäänyttä elämää. En aio säilöä sitä ullakolle jälkipolvien tongittavaksi. Paskakasa mikä paskakasa.

11.3.2016

"Kuinka loppu olet asteikolla 1-10?"


Ihminen hajosi

"Olen väsynyt pelkäämään muita ihmisiä." - Itsetuho
Toissapäivänä olisi "pitänyt" lukea tenttiin. Nukuin. Työstin. Näin Itsetuhon mustaa mönjää valuvana. Kaikki itkemätön itku ja kipu valui siitä ulos. Kehuin sitä. Itsetuho aukaisi vetoketjun ja astui ulos mönjän peittämästä puvusta. Se oli kaunis ja valkoinen hahmo. Kutsuin sen syliini ja pyysin sitä liittymään minuun. "Ei vielä," se vastasi ja karkasi kauemmas.

Vasta paljon myöhemmin huomasin maassa makaavan puvun. Se näytti odottavan. Puin sen päälleni. Se oli Viha. Puku tuntui iljettävän märältä päälläni. Se oli kyynelistä märkä. Pukuun kuului käsiin laitettavat teräksiset karhun kynnet. Rohkaisin vuoronperään itseäni ja pukua ja lopulta sain sen puettua ylleni. Huidon ilmaa kynsilläni ja naureskelin. Puku selitti minulle, että nyt se hitaasti vajoaa ihoni läpi paikoilleen. Siitä tulee minulle selkäranka: Opin puolustamaan itseäni. Tämä vain vaatii aikaa.

Onneksi olen kärsivällinen.

Tänään oli sitten tentti. Se meni läpi lukematta. Sovelsin muilla kursseilla omaksumaani ja länttäsin esseet kasaan. Olin tehnyt edellisenä yönä aamuneljään tiivistelmää. Nukuin noin kuusi tuntia. Kävin tekemässä tentin. Tulin takaisin kämpille. Tunsin stressin alkavan laueta. Huomenna pääsen kotiin! Tentti läpi. Portfolio palautettu.

Sitten D:ltä tuli viesti. Narsisti-eksä on aloittanut uuden shown. Lapsen pitäisi nyt kahden viikon päästä tulla meille neljäksi päiväksi ja tämähän ei käy. Lapsi on kuulemma niin sairas, ettei voi millään matkustaa tänä viikonloppuna. Joten tapaaminen siirtyisi sitten ensiviikolle. Ja sittenhän se pidempi tapaaminen ei mitenkään onnistu sinä seuraavana viikonloppuna, koska on pakko siirtää perhejuhla edeltävältä viikonlopulta sen pitkän tapaamisen päälle. Narsisti ei oppinut vielä viime kesänä eikä viime syksynä sitä, että perhejuhla ei ole este tapaamiselle.

D soitti ja vaati minulta tietoa, mitä ihmettä hän vastaa narsistin viestiin. Pitää tietää nyt heti, hänellä on kynä ja paperia valmiina!

Minä tunsin huimausta. Heikotti. Olin syönyt aamupalan jälkeen neljä palaa suklaata. Viimeiset aivot olivat valuneet tenttipaperille. Tiesin vain yhden asian: Haluan kotiin.

Saimme me lopulta jonkun vastauksen narsistille. Saatiin vastauskin. Seuraavan kerran lasta hakiessa siellä on täysi show päällä, sen tietää jo nyt. Enää ei ole mitään väliä sillä, ettei äiti saisi olla hakuaikaan paikalla. Ei mitään väliä sillä, että haun pitäisi tapahtua neutraalista paikasta, ei kotoa. On "lapsen etu", että meidän pitää hakea lapsi kotoaan ja kuunnella show aiheesta "lapsi ei voi matkustaa koska...". Sovittiin D:n kanssa, ettei suostuta mihinkään muuhun kuin hakuun sovitusta paikasta. Emme mene kotiin. Jos äiti ei tuo lasta hakupaikkaan, se on sitten tapaamisen estäminen ja pistetään taas rattaat pyörimään. Huoh.

Söin. Yritin ajatella jotain ihan muuta. Seikkailin somessa. Jouduin ylikierroksille. Tajusin pysähtyä kuuntelemaan itseäni vähän liian myöhään. Pistin koneen kiinni ja julistin somekiellon. Keskityin pakkaamiseen, että huomenna ehdin ajoissa bussiin.

Sitten tuli kännykkään viesti, jossa vaadittiin ehdottomasti asiaa x, koska olin julkaissut facebookissa viestin y. Tunsin hajoavani. Menin vessaan tekemään hengitysharjoituksia. Itkin. Poistin koko hemmetin viestin y, vaikka tiesin vaatimuksen olleen kohtuuton. Halusin vain asian pois päiväjärjestyksestä.

Soitin D:lle. Itkin lisää. Hoin olevani väsynyt. Kesken kaiken tajusin, että minä en hoe. Itsetuho hokee. Se oli vihdoin päässyt kiinni nykyhetkeen ja itki ulos väsymystään. Se oli kyllästynyt ja väsynyt pelkäämään ihmisiä.

Itkin itkun ulos. Lepäsin vähän. Tulistuin. Pistin viestin takaisin, muokattuna. Katsotaan mitä tapahtuu.

Seuraavaksi ilmeisesti opetellaan pitämään puoliaan.

5.3.2016

"Kun oppilas on valmis, opettaja saapuu"

Löysin kirpputorilta aivan ihanan kirjan. Iloitse aisteistasi: Avaa aistisi - löydä kehon ja mielen sopusointu (Lucy Lidell ym., Weilin+Göös 1988). Alkuperäinen englanninkielinen nimi kertoo paremmin, mistä kirjassa on kyse: The Sensual Body: The Ultimate Guide to Body Awareness and Self-fulfillment. Kirja sisältää harjoituksia, joiden avulla voi parantaa omaa kehotietoisuuttaan, purkaa tuntopuutoksia ja ylipäätään "asettua mukavasti omiin nahkoihinsa".

Kirjan kirjoittajat esittelevät jokainen oman erityisalansa tekniikoita. Kirjaan on valittu tekijän omat lempparit: Itsehieronta, hengitysharjoituksia, maattumisharjoituksia (nykyään puhutaan maadoituksesta), aistiharjoituksia, afrikkalaista tanssia, taijia, oman kehon tutkimista - ja oma suosikkini - vapaa juoksu! Sitähän minä olen harrastanut, aivan samoin kuin kirjassa ohjeistetaan ja keksin tämän tavan aivan itse! Mutta en näemmä ole ajatukseni kanssa yksin.

Kirjassa on myös pariharjoituksia, jotka on tarkoitus tehdä kumppanin kanssa. Ne pyrkivät kaatamaan toisiin ihmisiin ja omaan kehoon suhteessa toiseen kohdistuvia pelkoja. Samalla parisuhde syvenee. Esiteltäviä tekniikoita ovat Aikido, aistillinen hieronta ja erilaiset kehoviestintäharjoitukset. Kirjan lopussa on lista muista kehotietoisuutta parantavista tekniikoista, joita ei kirjassa esitelty. Näitä ovat mm. jooga, Alexander-tekniikka, meditaatio ja erilaiset kehoon keskittyvät psykoterapiat.

Kirja ei pyri olemaan kaiken kattava. Se kuvaa itseään alkusoitoksi, joka näyttää tien. Lukija itse voi valita, mitä tapoja haluaa kokeilla ja hakeutua sopiville kursseille oman mielenkiintonsa mukaan.

Onneksi katsoin kirjan kantta vasta kotona. Muuten olisi ehkä tullut jätettyä se kauppaan. :D Kunnon kasarihippi-meininkiä. Mutta olkoon. Sisältö on täyttä asiaa, ei anneta vanhentuneen graafisen ilmene haitata.

Afrikkalaista tanssia en ole kokeillut, vaikka se on minua useaan otteeseen vetänyt puoleensa. Sen sijaan olen tanssinut itseni transsiin psykebileissä. Eipä sillä väliä kai ole, miten sitä houkuttelee kehonsa liikkumaan vapaasti, kunhan liikkuu.

En ole päässyt kirjassa vielä johdantoa pidemmälle, mutta vaikutuksia huomasi heti. Opiskelijaboksissa lahotessani houkuttelin itseni lähtemään kauppaan luvaten itselleni suklaata. Karkkihyllyllä kuitenkin käännyin kuuntelemaan kehoani laajemmin kuin vain karkinhimon osalta. Yllätyin, kun huomasin suolistoni muistavan sen tyydyttyneen rasvan määrän, mikä suklaalevyssä piilee. Hampaita vihloi eriväristen karkkien katselu. Totesin, ettei kehoni halua karkkia. Kysyin siltä, mitä se halusi. Se halusi smoothieta. Kävelin karkkihyllyltä tuoremehuhyllylle ja otin mukaani kahta erilaista hedelmäsekoitusta.

Kehoni ei olisi osannut tätä pyytää, jos en olisi aiemmin näitä vitamiinipommeja juonut ihan vain kokeilunhalusta ja tietoisesti pyrkimällä kohti terveellisempiä valintoja. Keho tietää vain siitä, mitä se on tuntenut itse, kokenut itse, aistinut itse. Aivot voivat etsiä tietoa ja ennustaa sen pohjalta, mistä keho voisi tykätä. Keho muistaa menneen ja haluaa kokea uudelleen hyvät jutut. Molemmat tietävät, vain eri tavoin.

Jatketaan harjoittelua. Ehkä se tasapaino sieltä vielä löytyy.

Uni pettämisestä

Tänään on ollut lepopäivä. Olen antanut alitajunnan työstää ja nukuin pitkään. Kävin vessassa. Menin takaisin nukkumaan.

Unessa olin nykyisen opinahjoni ulko-ovella. Tai huoneessa. Jossa kasvoi kukkia ja ruohoa ja aurinko paistoi. Mutta siinä oli seinät. Juttelin jonkun opiskelukaverin kanssa, kun nykyinen työparini käveli huoneeseen. Hän tervehti ja sanoi, että meidän pitää nyt työstää sitä ryhmätyötä, mistä oli puhe. Hän heitti päälleni peiton.

Menin kontilleni peiton alla. Jostain syystä työparini alkoi kaataa päälleni (tai siis peiton päälle) öljyä ja selosti hierovansa minua. Tämä kuulosti oudolta, mutta ok. Olen haaveillut hieronnasta jo pitkään, kun lihakset on aivan tukkojumissa.

Parini alkoi "hieroa" minua peiton läpi. Joku opiskelija huomautti ohikulkiessaan, että homma on aika tehotonta noin. Parini huomautti siihen, ettei hän uskalla koskea minua kuin peiton läpi, koska minulla on mies ja lapsia. Sanoin peiton alta, että eiköhän se hierominen hyödytä enemmän, jos sen peiton ottaa pois. "Okei," kaveri sanoi ja heitti peiton pois jalkojeni päältä. Hän alkoi hieroa pohkeitani.

Tästä eteenpäin homma alkoi mennä todella oudoksi ja eroottiseksi. Lopulta olin alasti (?) työparini tarkasteltavana. Hän selitti ottaneensa minusta kuvia ja halusi näyttää ne minulle. En ollut huomannut hänen ottaneen kameraa esiin aiemmin, mutta hänellä todella oli minusta kamerassaan kuvia ja jopa videonpätkiä. Videot olivat kuin pornoa: Keikistelin niissä ilman vaatteita, puhuin todella rivoja kaikesta, mitä haluan parilleni tehdä ja poseerasin aivan estoitta kameralle.

Olin kauhuissani. En muistanut tehneeni mitään tuollaista. Aloin melkein itkeä, kun ajattelin mitä Dyykkari tekee, kun saa kuulla tästä. Työparini totesi minulle, että "sinä se olit" ja vetäisi katosta roikkuvasta köydestä.

Lattia aukesi altani ja putosin roikkumaan pää alaspäin köysistä. Työparini huusi minulle "Ei saa rangaista itseään noin!!" Ymmärsin hänen viitanneen D:n pettämiseen ja avoimeen seksuaalisuuteeni toista miestä kohtaan.

Roikuin köysien varassa ja sinkoilin vasten katosta roikkuvia esineitä, jotka löivät ja hakkasivat kehoani joka puolelle. Yritin huutaa metelin yli jotain puolustautuakseni ja saadakseni hänet lopettamaan. Heräsin.

Tapasin unessani Leonardon, joka oli ottanut työparini muodon. Hän valitsi tämän hahmon, koska näin tällä viikolla työparini näyttelyn ja minulle selvisi, että hän on vapaa-ajallaan taiteilija. Leonardohan on osa, johon yhdistyvät luovuus ja vapaa leikki. Hän valitsi tämän osan myös varmistaakseen viestinsä perillemenon: En tunne mitään seksuaalista vetoa kyseiseen mieheen. Todellisuudessa työparini on niin naismainen, että jos haaveilisin seksistä hänen kanssaan, kuvittelisin hänelle vaginan.

Toinen hahmo unessani oli Itsetuho. Hän oli se avoimen seksuaalinen nainen, jonka näin digikameran näytöltä. Leonardo vihaa Itsetuhoa peittelemättä, mutta tässä unessa ne liittoutuivat näyttääkseen minulle jotain. Ne tarvitsevat apuani jonkun ongelman ratkaisemiseen. En vain vielä tiedä minkä.

Itsetuho on se osa, joka saa minut välillä puhumaan ääneen huomaamattani. "Haluan kuolla" on vaihtunut vähitellen "haluun nukkumaan"-hokemaan. Nyt nämä kaksi osaani ovat ilmeisesti löytäneet toisensa. Olen iloinen, että Itsetuho on vihdoin uskaltanut ottaa minuun yhteyttä vuosien kulisseissa roikkumisen jälkeen. Ehkä se vihdoin alkaa uskoa, että pärjään ilman itseni rankaisua.

Ratkaisua odottava ongelma saattaa liittyä osien yhteiseen pelkoon siitä, että sössin tulevaisuuteni tahallani: Teen hetken mielijohteesta jotain tyhmää. Nämä kaksi osaa haluavat aikuistua ja siihen ne tarvitsevat apuani. Niiden lukkiutuneet toimintamallit jotka kytkeytyvät päälle kun menen paniikkiin, pitää avata ja arvioida uudelleen.

Olen tietämättäni tehnyt töitä näiden osien vakauttamiseksi: Olen aloittanut en vain yhtä kirjaprojektia vaan useita. Useampi lastenkirja on valmis ja odottaa vain kuvitusta. Töihin liittyviä luovuutta vaativia projekteja on käynnissä yksi isompi tai viisi pientä, ihan miten haluaa laskea. Leonardo on päässyt toteuttamaan itseään ja luottamus on kasvanut puolin ja toisin kun tuloksia on kehuttu. Leo melkein halkesi onnesta, kun huoneellinen kollegoja kehui yhteen ääneen tuotoksiani. (Toki se kertoi asiasta minulle vasta nyt, etten vain olisi näyttänyt tätä ulospäin. Ylpeys on synti, kuten joku lapsiosa tukevasti ilmoitti. Ja itsetyytyväisyyden näyttäminen on vaarallista, henkäisi toinen.)

Itsetuho on alkanut luottaa minuun kun olen osoittanut selviäväni hankaluuksista huolimatta: Ruokaa on saanut aina kun on nälkä tullut, rahat ovat riittäneet, olen ehtinyt jokaiseen bussiin ja junaan joihin on pitänytkin, olen saanut elämäni turvalliseksi ja järjestykseen niiltä osin kun se on mahdollista. Tälle osalle on ollut tärkeää nähdä se, että opiskelukaverini ovat alkaneet kääntyä puoleeni ongelmissaan. Minua pidetään luotettavana yhteistyökumppanina, joka osaa pitää koko ryhmän aikataulussa ja huolehtii, että hommat jakautuvat tasaisesti, kaikki osa-alueet tulevat tehdyksi ja lopputulos täyttää opettajan vaatimukset.

Itsetuholle ovat olleet tärkeitä myös ne pienet asiat, joita olen tehnyt terveyteni suhteen: ksylitolipastillien syöminen ruuan jälkeen, hammaslääkärin varaaminen, itseni suojelu homealtistuksilta, säännöllinen syöminen, siivoaminen ja yleinen hygieniasta huolehtiminen.

Itsetuhon itsetuhoisuuden väheneminen näkyy konkreettisimmin vaatekaapissani: Kaikki musta on katoamassa elämästäni. Suruaika on ohi.

4.3.2016

Koti-ikävä pistää aivot lukkoon

Tuntuu, kuin olisin äärimmilleen viritetty viulunkieli. Vielä vähän, ja naps. Ostan kirpputoreilta vaatetta, osin ihan tarpeeseen, osin ihan vain siksi, että yritän pysyä järjissäni. En osaa enää ajatella. Jokainen ajatukseni vie kotiin. Haluan vain pois tältä kirotulta paikkakunnalta, joka pitää minut erossa miehestäni. Haluan kotiin. Haluan omaan saunaan. Näen unia siitä hetkestä, kun tyhjennän matkalaukkuni vaatekaappiini. Lapset tulevat juttelemaan, nauramme yhdessä. Näin unta, jossa esittelin mummolle tätä HELVETIN kaupunkia iloisena: En joudu enää ikinä palaamaan tänne!

Viikko.

Vittu viikko.

Ensi viikolla loppuu kolme isoa kurssia. Kahdesta saa palauttaa portfolion, yhdestä on tentti.

En ole edes aloittanut. Siis tenttiin lukemista. Portfoliot saa kasaan kyllä siinä ajassa, mikä siihen on ensi viikosta varattu. Ne ovat aikataulussa.

HALUAN

VITTU

KOTIIN!!!

Yksi saatanan rikka menee poikittain, ja hajoan lattialle ulisevaksi kasaksi. Menen luennoille, mutta en kuule mitään. Järjestän kalenteriani. Tuijotan päiviä, jotka ovat minun ja kotiinpaluun välissä ja yritän noitua ne pois. Vielä tämä seminaari. Vielä tuo luento. Vielä nuo harjoitukset. Vielä tuo ryhmätyö. Vielä tuo tapaaminen. Sitten saa nousta bussiin ja haistattaa paskat tälle koko paikalle. Saan olla kotona viikon, ennen kuin tarvitsee taas palata. Silloinkin vain kahdeksi päiväksi. Ei viikoiksi.

Yritän noitua itseni pysymään kasassa siihen asti. Viikko. Vittu viikko!! Kuinka pitkä voi olla yksi viikko...

Tänään kävin (taas) kirpputoreilla saadakseni ajatukseni muualle. Saadakseni itseni kasaan. Ilahduttaakseni itseäni. Löysin laukun, jota himoitsin aikoinaan kovasti. Se vain maksoi silloin aivan liikaa, 60€. Muistan yhä, miten pyörin laukun ympärillä ympyrää. Kävin katsomassa hintaa yhä uudestaan, toivoen että se olisi jotenkin salaperäisesti laskenut tai jossain olisi alennuksesta kertova tarra, jota en ollut huomannut. Muistan yhä sen kaupan. Muistan, missä urheiluvaatteet olivat, missä kassat olivat. Lopulta sain itseni ulos ostamalla toisen kassin. Siihen minulla oli varaa. Parin vuoden jälkeen myin sen kirpputorilla. Olin alkanut inhota sitä, sen shakkiruutukuviota ja sitä, ettei se ollut SE laukku.

Tänään löysin SEN laukun. Kirpputorilta. 8€. Hyvässä kunnossa, kuin uusi. Kantokahvassa oli vähän kulumaa, mutta sitä ei huomaa. Ja hinan voi uusia. Löysin kirpparilta muutakin. Kaulakorun, joka vei minut rantalomalle Goalle. En pääse Goalle, joten ostin kaulakorun. Simpukoista tehdyn ruusun, josta aion tehdä rintakorun. Tai sitten kiinnitän sen johonkin laukkuun. En ole vielä päättänyt. Pirteän oranssin paidan, jossa tärkeintä on se, ettei se ole musta. Haluan mustat vaatteet pois elämästäni.

Aivan kuten haluan mustan laukkuni pois elämästäni. Eksän vanha. Musta. Masentava. Siihen ei mahdu mitään.

Paluumatkalla poikkesin vielä toiselle kirpputorille. Nisti minä: Heti hakemassa uutta annosta shoppailulohtua. Löysin lapselle ilmaiseksi kaulurin. Ostin itselleni valkoisen hupparin, vaikka olen vannonut, etten osta enää valkoista. Mutta se oli niin hieno! Ei mikään perusvaate. Siinä oli kerroksia, verkkoa, mielenkiintoinen leikkaus. Ja mikä parasta, se sopi minulle kuin nenä päähän. Löysin lapselle sadetakin ensi kesäksi. Mietin pitkään takkia toiselle lapselle, mutta kun päätin lopulta ostaa sen, joku toinen oli jo vienyt sen. Löysin itselleni kukallisen peruspaidan, joka käy töihinkin (jos niitä joskus saan). Kun kuulutettiin paikan menevän kiinni, nappasin vielä mukaan lastenhuoneeseen uudet verhot ja lehtitelineen tämän helvetin vuokrakämpän vessaan. Olen kyllästynyt siihen, että tiskatessa lattialla makaavat lehteni kastuvat.

Pääsin kotiin. Purin ostokset, kuten aina teen heti kotiin päästyäni. Poistin hintalaput, lajittelin pyykkiin menevät. Tajusin oireilevani jollekin. Nenäonteloita särki, keukoihin sattui. Se ei voinut olla vaatteet. Sovittaessa aina testaan, etteivät haise homeelta. Siksi jätin sen yhden ihanan huivinkin sinne, lemusi ihan hirveälle. Kävin läpi muut ostokset. Vittu. Se laukku. Se löyhkäsi aivan järkyttävästi homeelta. Enkä tietenkään ollut tajunnut sitä. Tai ehkä olin, mutta ohitin sen, kun nyt oli pakko saada jotain piristävää.

Pesin kassin kahdesti, vaikka pesulappu sen kielsi. Haju vain paheni. Soitin D:lle. Neuvoi pistämään laukun tuulettumaan. Laitoin, vaikka tiedän ettei se mitään auta. Homeessa mikä homeessa. Tai siis. Ollut homevaurioisessa paikassa, imenyt sieltä itseensä homemyrkkyjä eikä niitä siitä laukusta mitenkään enää irti saa. Muoviin imeytyy kaikki. Toivottavasti saa sen hajun noista tavaroista jotka pakkasin laukkuun kun kirpputorilta tulin. Tietysti se tarttui niihinkin.

Nyt on taas sellainen tunne, että hukun. Että en pärjää. Että en osaa. Rahat loppuu kun vain shoppailen ja sitten nekin tavarat saa heittää roskiin koska homeoireilu. Vittu.

Yritän suhteuttaa, mutta voimat on aika vähissä nyt. Huomenna pitää lukea tenttiin. Ylihuomenna pitää lukea tenttiin. Haluan sen tentin läpi. Sitten portfolio. Seuraavana päivänä toinen. Tenttiin kertaus. Tentti. Portfolioiden lopputarkastus ja palautus. Pakkaaminen. Kotiin. Paitsi että matkan varrella pitää hakea lapsi ja pelätä, onko narsisti-eksä vienyt lapsen hoitoon, onko lapsi haettavissa viikonlopputapaamiseen. Jos lapsen saa mukaan, saa rauhoitella äidin pelottelemaa lasta. Jos ei saa, saa tukea hajoavaa miestä.

Miten helvetissä minä ehdin työstää tätä oloani, pelkoani siitä etten pärjää? Koko ajan elämä tunkee eteen ties mitä. Menin vielä hakemaan kahta työpaikkaakin. Kohta ne sitten soittavat sieltä, haluavat haastatteluun. Tai eivät soita. Tulee vain "kiitos mielenkiinnostasi"-haistattelu. En tiedä, kumpi on pahempi. Toivo vai suora tyrmäys. En nyt oikein jaksaisi kumpaakaan. En nyt oikein jaksaisi mitään.

Annan itseni olla rikki tänään. Huomenna kerään itseni ja käärin hihat.

Enää viikko.

2.3.2016

Kirjan lukemisen elämää mullistava taika

Luin Konmari-kirjan. Tai siis kuuntelin sen äänikirjana. Toimi hyvin "unimusiikkina" ennen nukkumaanmenoa. Hyvin rauhoittava tuo lukijan ääni. Koin kaksi oivallusta.
"when we really delve into the reasons for why we can’t let something go, there are only two: an attachment to the past or a fear for the future."
Kondo neuvoo kirjassaan, että jos kokee vaikeaksi päästää irti jostain tavarasta, jota ei enää tarvitse tai joka aiheuttaa ahdistusta, kannattaa kysyä itseltään, pitääkö esineestä kiinni menneen vai tulevan vuoksi.
"It’s important to understand your ownership pattern because it is an expression of the values that guide your life. The question of what you want to own is actually the question of how you want to live your life. Attachment to the past and fears concerning the future not only govern the way you select the things you own but also represent the criteria by which you make choices in every aspect of your life, including your relationships with people and your job."
Tässä kohtaa koin valaistumisen (alleviivaus minun). Suhde eksääni johtui täysin siitä, että pelkäsin tulevaa. Tarvitsin ankkurin, jonkun turvan joka takaisi etten joudu asunnottomaksi sairastamisesta huolimatta. Pelkäsin niin kovasti etten pärjää, että menin naimisiin miehen kanssa, joka oli minulle vain turvasatama, ei kumppani. Kun näin tämän kirkkaasti, kykenin ymmärtämään myös sen, miksi säilön kaapit täyteen kankaita, joista en ikinä saa tehtyä mitään; kirjoja, joita en koskaan tule lukemaan; vaatteita, siivoustarpeita, leluja...

Mielensärkijä opetti minulle, että en tule koskaan pärjäämään ilman häntä. Tämä pelko on iskostunut minuun niin syvälle, että olen valinnut sen pohjalta ensimmäisen aviomieheni, kerännyt ympärilleni tavaraa "kaiken varalta", valinnut ammatin, jonka piti olla takuuvarma työllistäjä.

Onneksi oikeasti tunnen paloa alaani kohtaan ja haluan lähteä tuntemattomille vesille viedäkseni alaa eteenpäin. Onneksi olen nyt löytänyt rinnalleni miehen, jonka kanssa on hyvä ja helppo olla. En enää pelkää tulevaa tai sitä, selviänkö. Pelkäsin valmistumista ja jäämistä työttömäksi. Molemmat tapahtuivat ja selvisin silti. Minä osaan. Minä selviän.

Toinen oivallus liittyy siihen, että meidän ei tule keskittyä asuntomme (ja päämme) siivoamisessa siihen, mitä haluamme heittää pois. Silloin emme näe sitä, mitä meillä jo on. Kondo neuvoo tekemään valinnan jokaisen omistamansa asian kohdalla tunnepohjalta:
  1. Edetään tavarakategoria kerrallaan (Kondo listaa nämä kirjassaan).
  2. Jokainen saman katekorian tavara kerätään yhteen paikkaan lattialle tai pöydälle. Todellakin joka-ikinen. Jos tavara löytyy kategorian läpikäymisen jälkeen, se menee automaattisesti hävitykseen.
  3. Jokainen läpikäytävän kategorian esine otetaan käteen ja kysytään itseltä:

Tuottaako tämä minulle iloa?

Jos vastaus on kyllä, tavara jää.

Kondon menetelmä toimii monesta syystä. Se tekee näkyväksi sen, mitä jo omistaa. Se opettaa tekemään päätöksiä itsenäisesti. Itseluottamus ja päätöstentekokyky kasvaa, mitä pidemmälle ohjelmassa etenee. Siksi kirjan ohjeita tulisi noudattaa järjestyksessä kirjan lukemisen jälkeen, eikä vain poimia muutamaa kivaa juttua sieltä täältä.

Valintaprosessi toimii myös kiitollisuusharjoituksena. Ainakin itse huomasin olevani kiitollinen kaikesta ihanasta, mitä minulla on: Paksusta villamekosta, joka pitää minut lämpimänä. Kauniista villasukista, joiden varret ovat kuin pitsiä. Laadukkaasta puuvillahameesta. Pirteänvärisestä juoksutakista, joka oikein kutsuu lähtemään lenkille.

Lapsuudessani tavara oli roinaa. Sitä oli aivan liikaa, se teki elämästä ahdistavaa, keräsi pölyä, hajosi käsiin huonojen säilytysolosuhteiden, käyttämättömyyden tai huollon laiminlyönnin vuoksi. Vaikka olen käynyt läpi vasta vaatteeni ja niistäkin kesä- ja ulkovaatteet odottavat sitä, että saan ne kaikki samalle paikkakunnalle, olen jo huomannut muutoksen tavarasuhteessani. Kun jäljellä on vain vaatteita, joista oikeasti pitää (Oikean kokoisia, puristamattomia, hankaamattomia, hyvän näköisiä, ehjiä ja tahrattomia), niistä haluaa myös pitää paremmin huolta. Ne haluaa viikata nätisti kaappiin omiin koreihinsa ja haluaa todella pitää järjestyksen.

Tähän mennessä vaatetta on hävitetty kolme ikean kassillista. Kaksi vien kirpputorille, yksi oli puhdasta lumppua. Ihmettelin kaappia läpikäydessäni, miksi olen säilönyt öljyyntyneet farkut ja pihkaantuneet juhlahousut. Kehonkuvani on myös vääristynyt. Kaapistani löytyi vaatteita ajalta, jolloin painoin 7 kiloa enemmän kuin nyt. Kun vaatekokoni on tällä hetkellä yläkropan osalta 38 (s-m) ja alakropan osalta 40 (L), isoimmat vaatteet kaapissani olivat kokoa 46!!! Oli ihanaa päästää irti niistä. Olen piiloutunut isojen vaatteiden alle. Kirpputorin sovituskopissa tajusin, että valitsen yhä sovitettavaksi liian isoja kokoja. Pitää yrittää nähdä itsensä sellaisena kuin nyt olen.

Huomasin, että moniin vaatteisiini liittyi kipeitä muistoja. Siksi en ole käyttänyt nättiä ja käytännöllistä pikkumustaani. Yhdistän sen aina niihin yksiin juhliin, joihin eksä halusi minun osallistuvan, vaikka olin henkisesti aivan rikki ja halusin vain kotiin. Pikkumusta muistutti minua siitä, ettei minua oltu kuunneltu. Se oli myrkyttynyt. Lisäksi sen kaula-aukko oli liian avonainen nykyiselle minulle. Pois.

Oli myös vaatteita, jotka minulle oli työnnetty. Vaatteita, jotka "kuuluu" omistaa. Aivan väärän värisiä vaatteita: kanarialinnun keltaista, joulun punaista. Minulle sopivat murretut sävyt, maanläheiset värit. Kun nyt olen karsinut vaatekaapistani muut, on tapahtunut outoja: Kaikki vaatteeni sopivat yhteen! Ottaa yhden yläosan ja yhden alaosan kaapista ja asukokonaisuus on syntynyt. En malta odottaa sitä hetkeä, kun kaikki omaisuuteni on taas saman katon alla ja saan käydä sen läpi KonMari-tyyliin!