4.3.2016

Koti-ikävä pistää aivot lukkoon

Tuntuu, kuin olisin äärimmilleen viritetty viulunkieli. Vielä vähän, ja naps. Ostan kirpputoreilta vaatetta, osin ihan tarpeeseen, osin ihan vain siksi, että yritän pysyä järjissäni. En osaa enää ajatella. Jokainen ajatukseni vie kotiin. Haluan vain pois tältä kirotulta paikkakunnalta, joka pitää minut erossa miehestäni. Haluan kotiin. Haluan omaan saunaan. Näen unia siitä hetkestä, kun tyhjennän matkalaukkuni vaatekaappiini. Lapset tulevat juttelemaan, nauramme yhdessä. Näin unta, jossa esittelin mummolle tätä HELVETIN kaupunkia iloisena: En joudu enää ikinä palaamaan tänne!

Viikko.

Vittu viikko.

Ensi viikolla loppuu kolme isoa kurssia. Kahdesta saa palauttaa portfolion, yhdestä on tentti.

En ole edes aloittanut. Siis tenttiin lukemista. Portfoliot saa kasaan kyllä siinä ajassa, mikä siihen on ensi viikosta varattu. Ne ovat aikataulussa.

HALUAN

VITTU

KOTIIN!!!

Yksi saatanan rikka menee poikittain, ja hajoan lattialle ulisevaksi kasaksi. Menen luennoille, mutta en kuule mitään. Järjestän kalenteriani. Tuijotan päiviä, jotka ovat minun ja kotiinpaluun välissä ja yritän noitua ne pois. Vielä tämä seminaari. Vielä tuo luento. Vielä nuo harjoitukset. Vielä tuo ryhmätyö. Vielä tuo tapaaminen. Sitten saa nousta bussiin ja haistattaa paskat tälle koko paikalle. Saan olla kotona viikon, ennen kuin tarvitsee taas palata. Silloinkin vain kahdeksi päiväksi. Ei viikoiksi.

Yritän noitua itseni pysymään kasassa siihen asti. Viikko. Vittu viikko!! Kuinka pitkä voi olla yksi viikko...

Tänään kävin (taas) kirpputoreilla saadakseni ajatukseni muualle. Saadakseni itseni kasaan. Ilahduttaakseni itseäni. Löysin laukun, jota himoitsin aikoinaan kovasti. Se vain maksoi silloin aivan liikaa, 60€. Muistan yhä, miten pyörin laukun ympärillä ympyrää. Kävin katsomassa hintaa yhä uudestaan, toivoen että se olisi jotenkin salaperäisesti laskenut tai jossain olisi alennuksesta kertova tarra, jota en ollut huomannut. Muistan yhä sen kaupan. Muistan, missä urheiluvaatteet olivat, missä kassat olivat. Lopulta sain itseni ulos ostamalla toisen kassin. Siihen minulla oli varaa. Parin vuoden jälkeen myin sen kirpputorilla. Olin alkanut inhota sitä, sen shakkiruutukuviota ja sitä, ettei se ollut SE laukku.

Tänään löysin SEN laukun. Kirpputorilta. 8€. Hyvässä kunnossa, kuin uusi. Kantokahvassa oli vähän kulumaa, mutta sitä ei huomaa. Ja hinan voi uusia. Löysin kirpparilta muutakin. Kaulakorun, joka vei minut rantalomalle Goalle. En pääse Goalle, joten ostin kaulakorun. Simpukoista tehdyn ruusun, josta aion tehdä rintakorun. Tai sitten kiinnitän sen johonkin laukkuun. En ole vielä päättänyt. Pirteän oranssin paidan, jossa tärkeintä on se, ettei se ole musta. Haluan mustat vaatteet pois elämästäni.

Aivan kuten haluan mustan laukkuni pois elämästäni. Eksän vanha. Musta. Masentava. Siihen ei mahdu mitään.

Paluumatkalla poikkesin vielä toiselle kirpputorille. Nisti minä: Heti hakemassa uutta annosta shoppailulohtua. Löysin lapselle ilmaiseksi kaulurin. Ostin itselleni valkoisen hupparin, vaikka olen vannonut, etten osta enää valkoista. Mutta se oli niin hieno! Ei mikään perusvaate. Siinä oli kerroksia, verkkoa, mielenkiintoinen leikkaus. Ja mikä parasta, se sopi minulle kuin nenä päähän. Löysin lapselle sadetakin ensi kesäksi. Mietin pitkään takkia toiselle lapselle, mutta kun päätin lopulta ostaa sen, joku toinen oli jo vienyt sen. Löysin itselleni kukallisen peruspaidan, joka käy töihinkin (jos niitä joskus saan). Kun kuulutettiin paikan menevän kiinni, nappasin vielä mukaan lastenhuoneeseen uudet verhot ja lehtitelineen tämän helvetin vuokrakämpän vessaan. Olen kyllästynyt siihen, että tiskatessa lattialla makaavat lehteni kastuvat.

Pääsin kotiin. Purin ostokset, kuten aina teen heti kotiin päästyäni. Poistin hintalaput, lajittelin pyykkiin menevät. Tajusin oireilevani jollekin. Nenäonteloita särki, keukoihin sattui. Se ei voinut olla vaatteet. Sovittaessa aina testaan, etteivät haise homeelta. Siksi jätin sen yhden ihanan huivinkin sinne, lemusi ihan hirveälle. Kävin läpi muut ostokset. Vittu. Se laukku. Se löyhkäsi aivan järkyttävästi homeelta. Enkä tietenkään ollut tajunnut sitä. Tai ehkä olin, mutta ohitin sen, kun nyt oli pakko saada jotain piristävää.

Pesin kassin kahdesti, vaikka pesulappu sen kielsi. Haju vain paheni. Soitin D:lle. Neuvoi pistämään laukun tuulettumaan. Laitoin, vaikka tiedän ettei se mitään auta. Homeessa mikä homeessa. Tai siis. Ollut homevaurioisessa paikassa, imenyt sieltä itseensä homemyrkkyjä eikä niitä siitä laukusta mitenkään enää irti saa. Muoviin imeytyy kaikki. Toivottavasti saa sen hajun noista tavaroista jotka pakkasin laukkuun kun kirpputorilta tulin. Tietysti se tarttui niihinkin.

Nyt on taas sellainen tunne, että hukun. Että en pärjää. Että en osaa. Rahat loppuu kun vain shoppailen ja sitten nekin tavarat saa heittää roskiin koska homeoireilu. Vittu.

Yritän suhteuttaa, mutta voimat on aika vähissä nyt. Huomenna pitää lukea tenttiin. Ylihuomenna pitää lukea tenttiin. Haluan sen tentin läpi. Sitten portfolio. Seuraavana päivänä toinen. Tenttiin kertaus. Tentti. Portfolioiden lopputarkastus ja palautus. Pakkaaminen. Kotiin. Paitsi että matkan varrella pitää hakea lapsi ja pelätä, onko narsisti-eksä vienyt lapsen hoitoon, onko lapsi haettavissa viikonlopputapaamiseen. Jos lapsen saa mukaan, saa rauhoitella äidin pelottelemaa lasta. Jos ei saa, saa tukea hajoavaa miestä.

Miten helvetissä minä ehdin työstää tätä oloani, pelkoani siitä etten pärjää? Koko ajan elämä tunkee eteen ties mitä. Menin vielä hakemaan kahta työpaikkaakin. Kohta ne sitten soittavat sieltä, haluavat haastatteluun. Tai eivät soita. Tulee vain "kiitos mielenkiinnostasi"-haistattelu. En tiedä, kumpi on pahempi. Toivo vai suora tyrmäys. En nyt oikein jaksaisi kumpaakaan. En nyt oikein jaksaisi mitään.

Annan itseni olla rikki tänään. Huomenna kerään itseni ja käärin hihat.

Enää viikko.

2 kommenttia:

  1. Hienoa, että annat olla itsesti rikki, tänään, huomennakin, tulevina päivinä tarvittaessa. Muistathan, että uupumus on sallittua, OK ja ymmärrettävää. Sen voi sallia itselleen myös tänään, huomenna, vaikka käärisi hihtoja ja suuntaisi samalla energiaa myös muuhun. Lempeyttä itseä kohtaan ja myötätuntoa toivon sinulle! <3

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)