19.4.2016

Autoilun tuska

Eilen tuli joku ihme kipu häntäluun alueelle. Istuminen oli mahdotonta, mikä on kätevää, kun pitäisi kirjoittaa opiskelujen loppuraportteja. Piti ottaa buranaa, ja silti irvistelin. Oletin, että kipu liittyi siihen, että taas joku alue aukesi. Ehkä näin oli, koska aivan loppupuolella yhtä isoa hermoa häntäluun vasemmalla aivan kuin poltti ja sitten kipu vähitellen laantui.

Olen ylittänyt itseni. Ajoin autoa, vaikka vihaan ajaa autoa. Vihaan ajaa autoa, koska osat minussa uskovat vakaasti, etten osaa. Ne menevät totaalipaniikkiin, kun istun autonrattiin. Vähitellen olen yrittänyt vakuuttaa niitä siitä, että minä osaan. Minulla on ajokortti. Olen siis läpäissyt ajokokeen. Joku ulkopuolinen on siis ollut sitä mieltä, että osaan ajaa. Ainakin riittävän hyvin jatkaakseni harjoittelua ihan luvan kanssa.

Ajoin autoa heti aamusta. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat viime viikonloppuna. Puolimatkassa alkoi sataa lunta. Sitä tuli taivaan täydeltä ja kohta koko maa oli valkoinen. Pyyhkijät kävivät täysillä ja silti oli vaikeaa nähdä eteensä. Piti hiljentää raakasti, että pysyin edes tiellä. Tien pielet olivat täynnä autoja, jotka olivat ajaneet ojaan. Yksi oli katollaan. Kesti tunnin ennen kuin ensimmäinen aura tuli vastaan. Talvellakaan ole noin paljon lunta tiellä!

Sain pidettyä itseni rauhallisena. Sain ajettua matkan perille asti turvallisesti. Kukaan ei kuollut, auto on ehjä. Perillä annoin itselleni aikaa toipua. Nukuin kunnon päikkärit.

12.4.2016

Huomio tiukasti maalissa

Aika tuntuu juoksevan eteenpäin. Tai ainakin tuntuu, että asiat lentelevät päin näköä, eikä meinaa perässä pysyä. Tänään oli yksi deadline, torstaina toinen, perjantaina kolmas. Ensi viikolla loppuu kaksi isoa kurssia. Tuntuu, että jatkuvasti hommat kaatuu niskaan. Olen priorisoinut tehtävät ja yritän aina ottaa pinon päällimmäisen. Yksi kerrallaan, enempää ei voi tehdä.

Huolehdin riittävästä unesta aina kun voin. Tänään nukuin univelkoja pois. Silti ehdin palauttaa tehtävän ajoissa.

Sunnuntai-iltana ehdittiin vihdoin keskustella aikuisten kesken. Sovittiin, että D puhuu eksänsä kanssa karkin syömisestä ja sopivat yhdessä jonkun rajan sille, paljonko karkkia saa karkkipäivänä ostaa. Keskustelulle olisi todella tarvetta. Lapsi kertoi äidin (itse asettamastaan laihiksesta huolimatta) antaneen hänelle karkkia karkkipäivän ulkopuolella ihan vain siksi, että lapsi oli ollut kiltisti. Ja äiti oli kuulemma ollut hänelle velkaa karkkia, kun oli ottanut karkkipäivänä hänen pussistaan kolme karkkia (!!!). Ei voi ymmärtää.

Sovittiin myös, että pidetään lasten kanssa kiinni nukkumaanmenoajoista. Ja että D tekee enemmän kotitöitä. Niin kuin on tehnytkin. Puhuttiin rahankäytöstä. Valitin kaikesta, mitä nyt mieleen tuli. Sovittiin monesta asiasta.

Maanantaina lähdin taas yhdelle työpaikalle harjoitteluun ja myymään itseäni sinne töihin. Tulokset jäivät aika laihoiksi. Tapasin vain yhden alani ihmisen, pomo huiteli jossain ja kaikilla oli kiire. Jos saisin valita vapaasti näistä kahdesta nyt näkemästäni työpaikasta, haluaisin ehdottomasti siihen ekaan. Onneksi paikan pomo tuntuu tajunneen, että minut kannattaa sinne ottaa töihin. Pyysi minua jo kouluttajaksi, kun heillä on tiedossa organisaatiouudistus vuodenvaihteessa. Totta kai menen, jos ei ole vakipaikkaa siihen mennessä löytynyt.

Ensi viikonloppuna toivotaan, että narsisti-eksä sallii taas tapaamisen. Viime viikonloppuna peruuntui, kun lapsi oli vatsataudissa. Maanantai menee autoa korjatessa, tiistana ja keskiviikkona opiskeluhommia, torstai menee matkustaessa, perjantai ja lauantai seminaareissa ja taas takaisin D:n luokse. Seuraavat kolme viikkoa väännän kirjallisia töitä kirjastolla. Sitten tentti, viimeinen intensiivikurssi, viimeistenkin tehtävien palautukset ja pääsen vihdoin kesälomalle.

Ensi viikolla pitäisi selvitä, pääsenkö työhaastatteluun.

7.4.2016

Työstöä

Alitajunta surraa, vaikka elämässä vaikeaa onkin. Olen nyt todennut eläneeni avioliittoni lopulla/avioeron aikaan teini-iän seksuaalikehityksen läpi. Siihen kuului paljon turvallista haaveilua, seksuaalisuutensa tutkimista erilaisten kuvitteellisten tarinoiden kirjoittamisen kautta, videoiden katsomista. Aloin kulkea silloisen aviomieheni kanssa käsi kädessä.

D:n kanssa olen sitten kulkenut pussailuvaiheen ja hän pakotti minut pohtimaan sitä, mistä tykkään ja mistä en. Ja kuitenkin olen harrastanut seksiä teinistä asti! Olen todellakin mennyt latvasta puuhun, vaikeimman kautta.

Luulen, että näkemäni painajainen liittyi tähän uneen. Vaikka minulle tehtiin väkivaltaa ja se tavallaan "irrotti" seksuaalisuuteni minusta, tässä ja nyt haluan vahvasti liittää tuon osan takaisin itseeni. Mutta se on vaikeaa suhteessa, jossa toinen osapuoli on niin haavoilla, ettei uskalla ottaa rakkautta vastaan ja toinen osapuoli on niin rikki, ettei uskalla ottaa hellyyttä vastaan (Se on kuitenkin juoni!).

Tuntuu, että minua testataan jatkuvasti tässä suhteessa. Ystäväni tukevat minua, kun esittelen suunnitelmiani työelämää varten, jutellaan erilaisista projekteista ja saan tsemppiä. Kun kerron asioista D:lle, hän pelkää niin paljon sitä, etten koskaan saa töitä kun olen liian "vaikea" tai uudistushaluinen, että torppaa kaikki ideani. Hänen on vaikea luottaa siihen, että osaan hommani. Minun on yhä vaikeampi ylläpitää omaa uskoani omaan ammattitaitooni, kun kotona saa kylmää vettä niskaansa. Olen yrittänyt miehelle puhua siitä, että tukisi minua. Hän yrittää, muttei osaa, riitelemme taas.

Tarvitsisin sitä, että joku ulkopuolinen kehuisi minua, kun en vielä itse osaa. Tartun työharjoittelussa selkeään epäkohtaan, jonka havaitsin, puitiin asiaa läpi ja sovittiin jatkoselvityksistä työpaikalla. Olin tyytyväinen. Tulin kotiin ja yritin saada kehuja. Köyhää oli. Miten sitä oppisi kehumaan itse itseään sen sijaan, että yhä odottaa isiltä sitä kiitoksen sanaa?

Kun makasin kuumeessa sängyssä ja D kävi aina välillä ovella tekemässä oloni entistä surkeammaksi sen sijaan että olisi tuonut minulle juotavaa tms., tein päätöksen. Tässä suhteessa en tule tekemään yhtäkään lasta tämän miehen kanssa. Olkoonkin, että se saattaa tarkoittaa sitä, etten koskaan saa lapsia. Eipähän tarvitse säästää omia lapsuuden valokuviaan tai muita tavaroita, jotka on ajatellut jättää jälkipolville. Jos mies ei kestä sitä, että olen flunssassa, en halua käydä läpi raskautta ja synnytystä hänen kanssaan.

Valivali

Annetaan: Masennuspotilas. Selkä rikki. On ehkä korjattavissa, mutta ei suostu menemään lääkäriin. Tarvitsee hieronnan. Annetaan rahahuolista vapaaseen kotiin. Vain nouto, ei suostu änkemään itseään pahvilaatikkoon postitusta varten.

---

Tässä vaiheessa kevättä piti olla niin, että meillä olisi säästötilillä 800e. Todellisuudessa meillä on säästötili tyhjä ja luotolla -300. Syyt: Auton hajoamiset, lasten synttärit ja muut hankinnat. Nyt laina-auto pitäisi katsastaa, D:llä ei ole muita ehjiä kenkiä kuin talvikengät, minulle on tulossa hammaslääkärin laskuja parilla sadalla, syödäkin pitäisi ja ja...

Tiukka (mahdoton?) rahatilanne pistää parisuhteen koville. Kyllä minä pihtaisin. Syön opiskelupaikkakunnallani pikanuudeleita soijarouheella ja juon vettä. D hoitaa yhä stressiä nestemäisellä leivällä, ja hoitava annos on yksi mäyräkoira. Tupakkalakko on mennyt puihin niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa. Minusta nämä ovat täysin turhia menoeriä, mutta ymmärrän kyllä, että vaikea sitä on ruveta näille tekemään mitään, kun rahahuolet ja eksä vievät kaiken liikenevän energian. Meillä ei ole varaa ostaa kuntosalikorttia, jotta ne paineet voisi purkaa siellä. Meillä ei ole varaa hankkia D:lle lenkkareita, että pääsisi lenkille. Meillä ei ole varaa lääkekuuriin tupakoinnin lopettamisen tueksi. Meillä ei ole varaa käydä hierojalla tai kiropraktikolla hoidattamassa sitä selkää.

Meillä ei ole varaa.

Tuntuu, että mitä tiukemmalle rahat menevät, sitä hullumpia asioita D ostaa. Lapsille pitää saada pelejä ja pitää käydä ravintolassa syömässä, kun oma isä ei koskaan sinne vienyt. Uusin hankinta oli televisio (!) lastenhuoneeseen. Minä luulin, että oltiin sovittu, ettei lasten huoneeseen laiteta elektroniikkaa, kun sitten ei voi olla varma etteivät nukkumaanmenoajan jälkeen roiku netissä tai pelaa. Luulin myös, että oltiin sovittu, ettei nyt tehdä hankintoja kuin ruokakaupasta.

Tietysti se (käytettynä ostettu) telkkari olikin rikki. Piti ruveta ostamaan siihen sitten varaosia ja kun ne eivät auttaneet, seuraavaksi pitää hankkia uusi digiboksi. Lisäksi ostoslistalla ovat uusi kiintolevy tietokoneeseen ja videotykki (!!!!) valkokankaineen. Minä en ymmärrä, miksi sellainen pitää saada. Enkä ymmärrä, mitä hittoa sillä tekee 3 m x 3 m huoneessa. Jossa on jo parisänky, tietokonepöytä, kirjahylly, apupöytä, toinen työpöytä, mappikaappi ja sivupöytä. Tarpeeksi ahdasta jo muutenkin, kiitos vain!

Kyllä minäkin ostan asioita, joita ilmankin voisi elää. Mutta minusta ne ovat olleet perusteltuja: uusi kattila hajonneen tilalle. Uudet juomalasit haljenneiden tilalle. Vaatteita kirpputorilta puhkikuluneiden lumppujen tilalle. Lapselle vaatetta. Itselle sukkia ja alkkareita. Isoin hankinta (rahallisesti) oli uusi parranajokone D:lle, kun vanha aiheutti jatkuvasti ihotulehduksia. Nyt on päästy niistä.

Sossusta tuntuu tulevan joka kuukausi vähemmän rahaa. Mitä tiukemmaksi rahantulo muuttuu, sitä hullummaksi muuttuu D:n rahankäyttö. Sen sijaan että ottaisi yhteyttä siihen työntekijään, joka myöntää passit joilla pääsee ruokajonosta hakemaan tavaraa, pitää lähteä piristämään itseään shoppailureissulle lähikaupunkiin.

Kotona alkaa olla ahdistavaa olla. Täällä on kiroileva, kipeä mies, joka huutaa pienimmästäkin. Joko olen jättämässä häntä tai sitten en saa koskaan töitä. Tai sitten pitää myydä kaikki ja muuttaa katuojaan, kun rahat loppuu.

Lasten nähden meillä tietysti menee hyvin. Rahasta ei puhuta. Sitten lapset kertovat mummon antaneen 50 setelin kouraan ja he ostivat koko rahalla karkkia. Ihmettelevät, kun me puremme hammasta ja lähdemme huoneesta sanomatta mitään. Lasten äidin suku syytää lapsille sellaisia summia, että niillä kustantaisi meillä kuukauden ruuat ja lapset tuhlaavat ne leluihin, karkkiin tai hukkaavat. Yritä nyt tässä sitten opettaa säästäväisyyttä ja tavaran arvostamista.

Lapset syövät arvioni mukaan kilon karkkia viikossa. Lihavin on taas äitinsä ilmoituksen mukaan laihiksella, mutta ei se karkkipäivänä näy. Lapsi jättää ruokia välistä ja käy sitten omilla rahoillaan ostamassa karkkia. Haluaisin keskustella asiasta hänen kanssaan, mutta he ovat meillä niin lyhyitä hetkiä, ettei se oikein onnistu. Lapset ovat lisäksi alkaneet vieroksua minua, viimeinenkin vieraskoreus on karissut. Nyt minulle ilmoitetaan, että minä en kuulu tähän leikkiin, hän leikkii isin kanssa.

Osinhan tähän olen pyrkinyt, työntänyt lapsia isänsä syliin. Lapset käyvät meillä vain tapaamassa isäänsä, eivät minua. Toisaalta huomaa, että se vähäinen yhteys, mikä meille ehkä syntyi, ei ole mitään verrattuna lapsen ja vanhemman suhteeseen. Minä olen tarhan täti. Kiva, mutta korvattavissa.

Viime tapaamisella olin flunssassa ja D vaati toistuvasti, että tavarapino, jonka olin kasannut nurkkaan odottamaan poisvientiä, pitää hävittää nyt heti. Minulla oli ääni mennyt, makasin peiton alla, mutta sitten minulla kilahti. Tartuin kasseihin, heitin ne ulko-ovesta pihalle ja kun matkalla kompastelin lattialle jätettyihin kenkiin, heitin nekin pihalle. Olen saarnannut itseni väsyksiin siitä, että niitä ei saa jättää lattialle, minulla menee vielä nilkka kun kompastelen niihin!! Raakuin D:lle, että kun ei kipeänäkään saa olla rauhassa, vaan jatkuvasti vaaditaan sitä sun tätä. No, yksi lapsista pelästyi tilannetta valtavasti ja yhdisti sen kai D:n aikoihin narsisti-eksän kanssa. Tätä sitten selvitettiin ja lapsi halusi äitinsä luo. Mistä D suuttui minulle ja vaati minua korjaamaan koko tilanteen. Loppupäivän makasin yksin lapsen sängyssä kuumetta sairastellen, välillä D kävi ovella kertomassa taas, kuinka paha tilanne on tai kuinka pahalta hänestä tuntuu. Hirveä päivä. Lopulta lapsi rauhoittui ja seuraavana päivänä kaikki oli taas ok.

Puhuttiin D:n kanssa tapahtumat halki, mutta totesin itsekseni, ettei tästä suhteesta tule mitään, jos tämä jatkuu tällaisena. D ei ota rakkautta vastaan, enkä minä saa empatiaa. Huoh.

Kaipaisin myönteistä palautetta, mutta se tuntuu olevan kiven alla. Esittelin yhdellä kurssilla uuden tavan tehdä hommaa, jossa jää yksi työvaihe kokonaan pois. Kurssin opettaja kehui tekemääni videota aiheesta, mutta huomautti, ettei työni täytä kurssin vaatimuksia, kun siinä jää yksi työvaihe pois. Minun siis piti tehdä homma uusiksi niin, että se yksi työvaihe, jota ei tarvita, on mukana. Helvetti.

En enää yhtään ihmettele, miksi asioita ei uudisteta. Aina on jossain se kalkkiutunut moraalinvartija, joka ei ymmärrä kuin lomakkeita ja kaavoja ja haluaa, että kaikki tehdään kuten aina ennenkin.

Tänä aamuna tuli sähköpostiini viesti yhdestä palvelusta, johon piti rekisteröityä ihan vain opintojen takia. Viestissä arveltiin etten ole kirjautunut tililleni uudelleen pitkään aikaan, kun en ole tarpeeksi luova: En keksi keinoja käyttää palvelua. On se nyt, kun sähköpostitkin vittuilevat.

Huomenna minulla pitäisi olla valmiina kyselylomake jaettavaksi harjoittelupaikassani. Pitäisi olla valmiina haastattelu kokeneemmalle kollegalle. Pitäisi olla analyysiä ja raporttia kirjoitettuna. Ensi viikolla on portfolion palautuspäivä, ja siihen pitäisi liittää myös essee, jota varten pitää lukea kaksi tieteellistä artikkelia... Ja minä vain istun lamaantuneena keittiön pöydän ääressä ja mietin, saanko koskaan töitä. Helpottaako tämä koskaan.

5.4.2016

Painajainen

(Tähän alkuun kaikki mahdolliset varoitukset: tiedossa silpomista, ei herkille.)
 
Olin opiskelupaikassani. Yksi todella ärsyttävä ja empatiakyvytön kurssikaveri (mies) tuli pyytämään minulta apua. Hän tarvitsi minua johonkin opiskelutyöhönsä avuksi. Hän suostutteli minua pitkään ja vakuutti, että kyseessä on ihan lyhyt ja yksinkertainen homma, sitä ei vain voi tehdä yksin.

Jotenkin sitten päädyin housuitta makaamaan vatsalleni ja kurssikaveri kyykistyi selkäni taakse tekemään jotain. Hänen kaverinsa tuli katsomaan. En nähnyt, mitä he tekivät ja yritin kurkkia olkapääni yli. Kurssikaveri otti käteensä Fiskarssin kynsisakset ja sanoi, että nyt vähän nipistää, mutta tuskin huomaisin koko juttua.

Seuraavaksi iski hirveä kipu. Tajusin sen hullun leikkaavan häpyhuuliani irti. Unilogiikalla yritin kääntyä puhumaan hänelle järkeä samaan aikaan kun mies jatkoi työtään. "Ethän sinä näitä tarvitse," hän puuskahti hämmästyneenä ja oli ärsyyntynyt siitä, että estän hänen opiskelujuttujaan. Yritin selittää, että eihän sitä nyt noin vain ruveta leikkaamaan ihmisistä paloja irti. Eihän sitä tehdä kuin... Pysähdyin hämmästyneenä. Keille sitä tehdään?

Lopulta pääsin jaloilleni. Keräsin maasta irroitetut, verettömät lihanpalat käteeni ja lähdin. Kaivoin puhelimen taskusta ja soitin ensiapuun. Puhelimitse hyvin empatiakyvytön naisääni selitti minulle, että heillä on kaikki hoitopaikat täynnä, eikä minulle ole tilaa. Minun pitäisi mennä kunnan vuokranvälitystoimistoon. Suutuin ensimmäistä kertaa unessani ja huusin puhelimeen, että näistä kuolee hermot kohta, sitten minä en enää tunne mitään. Että pakkohan nämä on edes yrittää laittaa takaisin.

Nainen vain jatkoi puhettaan kuin olisi vääntänyt ratakiskosta idiootille: Minun pitää nyt vain mennä sinne vuokranvälitystoimistoon, kyllä sieltä sitten ohjataan eteenpäin. Tuijotin paloja kämmenelläni ja ajattelin, että olisiko se nyt sitten niin kamalaa olla ilman. Ehkä minä voisin olla ilman.

---

Kuumeessa nähdyt unet ovat kyllä kaikista hulluimpia...