30.5.2016

Hukassa

Lähdin lenkille. Onnistuin eksymään. Tuli käveltyä tuntikaupalla. Lopulta löysin takaisin kotiin. D oli aivan paniikissa vastassa. Hän oli ollut puolen tunnin päässä siitä, että olisi soittanut poliisit. Olin luvannut viipyä puoli tuntia. Hän oli ehtinyt kuvitella vaikka mitä: sarjamurhaajaa, raiskausta, onnettomuutta. Tämä kaikki oli minulle uutta. Minulla ei ole koskaan ennen ollut ihmistä, joka huolestuisi.
  
Kun olin teini, saatoin kadota metsiin tunneiksi. Palasin joskus vasta pimeällä. Porukat totesivat luulleensa minun olleen huoneessani tai sitten laiminlyöjä esitti, ettei huomannut mitään ja raiskaaja aloitti avoimen piilovittuilun. Kuinka olen maailman hirvein tytär jne.

Poikaystäväni välitti vain siitä, olinko a) käytettävissä b) saako. Jos tulisi äkillinen juoppokuskin tarve tai panetus.

Eksäni olisi suuttunut, kun en olisi pysynyt sovitussa, käynyt ostamassa karkkipussin, syönyt sen vihaansa ja syyllistänyt minua lihomisestaan.

Nyt oli vastassa huolta. Helpotusta, kun olin kunnossa. Totesin itsekin, että tuli toimittua tyhmästi. En ollut ottanut puhelinta. Olin meinannut ottaa rannekellon, mutta siitä oli patteri loppu. Seurasin ajan kulkua siis vain auringosta. Kun se laski, tajusin olevani pulassa. Alkoi tulla kylmä.

Harkitsin ohi ajavien autojen pysäyttämistä. Kertoisin eksyneeni ja pyytäisin kännykkää lainaksi. Olen vain liian sinnikäs ja itsepäinen siihen. Olin itseni tähän pulaan hommannut, tiesin hommaavani itseni siitä uloskin. Tulisipa tehtyä kunnon lenkki.

Vasen jalka tuntui lenkin alussa puupökkelöltä. Se oli niin jumissa. Hitaasti aukeilleet lihakset, jänteiden vetreytyminen kannustivat eteenpäin. Juoksin itikoita pakoon. Keskityin musiikkiin. Kun verensokeri alkoi laskea ja soittimesta loppui akku, alkoi mieliala laskea. Ohitin toimistorakennuksen, jonne olisin voinut mennä pyytämään apua ja soittaa D:n hakemaan. Olin siinä vaiheessa jo niin lähellä, että jaksaisin kyllä perille. Hoin, että olin ollut poissa ehkä 1,5 tuntia. Ei se nyt vielä niin paljon ole, että D olisi huolissaan.

En tiennyt, että D oli siinä vaiheessa jo ajelemassa pitkin kyliä etsimässä minua.

En eksynyt tahallani. Halusin tietää, mihin yksi tie vie. Luotin, että osaan takaisin. Kunnes en enää osannutkaan. Kun lopulta löysin paikan, josta osasin takaisin, olin kaukana. Ajantaju meni. Viimeinen kilsa oli pakko hölkätä. Kävely teki liian kipeää. Tuntui että pää kellui.

Perillä kuumaan suihkuun, saunaan. Kaakaota naamaan. D tarjosi iltapalaa. Maattiin sohvalla sylikkäin ja purettiin pelästymistä.

Minä en enää voi laiminlyödä itseäni noin. Jos en pidä itseäni turvassa, se ei satuta vain minua. Sinnikkyys hoiti minut kotiin, mutta se ei lohduttanut kotijoukkoja, jotka menivät huolesta ylikierroksille. Niitä on saatu purkaa vielä tänäänkin.

Mutta jotain hyvääkin. Oikea puoli häntäluusta aukesi. Sain venytellä aluetta auki makoilemalla hierontapallon päällä. Tänään lantionalue on kipuillut, kun jumit ovat aukeilleet ja on etsitty uusia asentoja. Oli myös hyvä huomata, että jaksoin noin pitkän lenkin. En olekaan niin rapakunnossa, kuin olen antanut itseni ymmärtää.

26.5.2016

No comment

Uusiin ihmisiin tutustumisen myötä (sitä on nyt paljon tarjolla!) yritän työstää sitä, miten paljon minun kannattaa itsestäni kertoa. Vertaan kertomaani siihen, mitä tiedän esittelyjen jälkeen muista, ja totean taas kertoneeni koko elämäntarinani perusteluineen, ja tiedän muista sen verran, että yksi on naimisissa ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa, yhdellä on kissa ja yksi harrastaa sukellusta.

D yrittää auttaa minua. Hän kärsii samasta ongelmasta, mutta on nyt tehnyt minulle selvää rajausta siitä, mitä hän haluaa minun kertovan muille, kun tapaan uusia ihmisiä. Aivan tuntemattomille voin kertoa, että hän on olemassa. Jos esitetään suora kysymys esim. miksi ajan autolla, joka on selvästi lapsiperheen auto, voin kertoa lasten olemassaolosta. Jos ihminen on änkemässä elämäämme niin pitkälle, että tulee kahville, voin jo kertoa enemmän. Yritän nyt sitten noudattaa tätä ohjetta.

Minulla ei ole mitään velvollisuutta kertoa kaikkea itsestäni kaikille.

Minulla on oikeus yksityisyyteen. Minulla saa olla salaisuuksia. Minun ei tarvitse jatkuvasti ja kaikkialla kertoa koko elämäntilannettani vain osoittaakseni, etten häpeä sitä.

Avoimuudesta on kyllä ollut konkreettista hyötyäkin. Kun kerroin avoimesti etsiväni töitä, niitä löytyi. Kun kerroin avoimesti meidän olevan köyhiä, saimme lahjoituksia. Mutta kukaan näistä auttajista ei halunnut tietää koko elämänhistoriaani auttaakseen. Ainut, joka rupesi sitä minulta vaatimaan, oli ihminen, joka ei edes halunnut auttaa. Hän halusi tuomita. Tämä oli tärkeä opetus.

Tulen toimimaan alalla, jossa ollaan hyvin näkyvillä. Joudun kesän aikana miettimään runsaasti sitä, miten paljon kerron itsestäni asiakkaille, työkavereille tai pomolle. En halua työntää huoliani kenenkään niskaan ja tiettyjen asioiden kertominen voi vahingoittaa asiakassuhteita. Suojelen itseäni ja työpaikkaani, kun opettelen säilyttämään jonkinlaisen yksityisyyden puheliaisuudesta ja avoimuudestani huolimatta.

17.5.2016

Ahdistaa

Ahdistaa huominen tentti. Tuntuu, että mitä enemmän luen siihen, sitä vähemmän päähäni jää. Sekin mikä eilen tuntui ihan selvältä, on nyt yhtä usvaa. En jaksa uskoa, että tentti voisi olla niin helppo, kuin tenttikirjan perusteella voisi päätellä. Pelkään sen olevan niin vaikea, etten saa sitä läpi. Ja mitä sitten? Uusinta? Missä välissä? Miten? Aika loppuu!

Ahdistaa loputtomilta tuntuvat velvollisuudet. D ei kanna vastuuta mistään. Hän on jättänyt laivan tuuliajolle ja odottaa silmät ummessa haaksirikkoa. Minä yritän hokea, että myrsky on väistymässä ja satama on ihan lähellä.

Pitäisi vain nyt jutella lapsen äidin kanssa. Haluan viimeiseen asti välttää tilanteen, että lapsi linnoittautuu syntymäpäivänsä jälkeen meille ja kieltäytyy lähtemästä. Äitinsä tulee hakemaan. Isänsä yrittää raahata autoon. Poliisit sotketaan hommaan. Lastensuojelu sotketaan soppaan. Lapsi karkaa.

Ei ole lapsen etu se, ei.

Pitäisi jutella lapsen kanssa. Todistuksen numerot ovat syöksykierteessä. Pitäisi saada selville, onko lapsi itse tyytyväinen tilanteeseen, haluaako muutosta. Voin antaa kesällä tukiopetusta, mutta jos lapsi ei halua oppia, se on ihan yhtä tyhjän kanssa. Sama juttu painon kanssa. Jos lapsi ei halua siihen muutosta, olkoon. Pitäisi myös jutella tuosta muuttamisesta. Olla aikuinen ja selvittää, miksi haluaa muuttaa. Hyvä on, on halunnut isälleen niin kauan kuin minä tiedän, mutta en tiedä vastausta kysymykseen "miksi?". En tiedä, tietääkö lapsikaan. Pitäisi osoittaa se, mitä muuttaminen tarkoittaisi käytännössä. Kysyä sen jälkeen, vieläkö haluaa muuttaa. Neuvotella säännöt selviksi. Meillä on ihan eri säännöt kuin äidin luona. Meillä ei ole viikottaista karkkipäivää, meillä on rajat karkin ostolle, omia rahojaan ei saa käyttää ihan miten tahansa. Meillä on kännykät yöllä telakassa, öisin ei olla koneella, netti ei toimi öisin. Haluaako oikeasti muuttaa paikkaan, jossa salaattia on joka aterialla, jossa on pakko käydä ulkona päivittäin ja jossa pidetään läksypiiri joka ilta?

Jos lapsi muuttaa meille, pitäisi löytää jostain 500 e huoneensa kalusteisiin. Ne rahat pitäisi repiä sossusta. Jos lapsi muuttaa meille, pitäisi sopia huoltajuudesta (nyt äidillä), elareista, lapsilisistä, tapaamisista. Jos lapsi muuttaa meille, mutta huoltajuus ja elarit jäävät äidille, iskee konkurssi. Plus jokainen lippulappu pitäisi sitten kierrättää äidin kautta. Hermo siinä menisi.

Mutta äiti on kontrollifriikki, joka haluaa hallita kaikkea.

Inhoan tällaista. Ensin mies hokee, että hän hoitaa, älä änge tähän. Sitten jättää kaiken tuuliajolle, jättää vastuun lapselle ja odottaa, että eksä ratkaisisi kaiken paremmin kuin hyvin.

Nyt meille selvisi, että lapsi on ollut tukiopetuksessa tänä lukuvuonna. Missä aineissa, miten paljon ja mistä lähtien ei ole vieläkään tiedossa. Aarhg. Ja minä olen mennyt sanomaan lapselle, että hän pääsee vaikka lukioon, jos haluaa. Sitten tuo tuo kuutosia näytille ja odottaa kehuja. Ei kulta rakas, näillä ei päästä yhtään minnekään. Sinä olet alisuoriutuja. Haluatko oikeasti näin kostaa äidillesi sen, ettet saa olla isän kanssa niin paljon kuin haluaisit? Koulun sössiminen sattuu eniten omaan nilkkaan.

Mutta missä hiton välissä minä ehtisin tehdä tälle asialle jotain!!! Nytkin olen toisella puolella Suomea jonkun hiton tentin takia, joka ei voi mennä läpi! Näen lasta seuraavan kerran kesälomalla. Hitto. Tämä olisi pitänyt käsitellä jo talvilomalla. Viimeistään pääsiäisenä. Mutta eksä esti molemmat. Huoh.

Tärkeä taistelu

Nuorin lapsista on nyt alkanut rentoutua meillä. Se on tarkoittanut sitä, että olemme saaneet kuulla kiroilua, meille on haistateltu ja on pistetty vastaan. Viime tapaamisella tapahtui seuraavaa:

Päiväruoka oli syöty ja lapsilla oli vauhti päällä. Ehdotin, että menisivät pihalle riehumaan. Vauhdilla vaatteet niskaan ja pihalle. Nuorin rupesi pelleilemään. Ehdotin päikkäreitä pihalle menon sijaan. Ei halunnut. Ei nukuta. Hän haluaa ulos. No, sanoin että voi mennä, jos pukee nätisti. Ei pukenut. Lapsi juoksi sukkasillaan ulos, minä perässä. Pyydystys ja uusi yritys. Sanoin, että joko pukee tai sitten otetaan päikkärit ja yritetään sitten uudelleen. Halusi pukea.

Hetken päästä sain napata lapsen kiinni, ettei heitä vaatteitaan parvekkeelta alas. Tässä kohtaa ilmoitin, että nyt mennään päikkäreille. Kannoin vastaan pistävän lapsen lastenhuoneeseen, pimensin huoneen ja ilmoitin muille, että menkää te pihalle, me otetaan nyt päikkärit. D otti lapset mukaansa ja suuntasivat puistoon. Ihan hyvä, koska hän tuskin olisi kestänyt sitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

Lapsi otti yövalon irti ja alkoi hakata sillä seinää. Otin valon häneltä ja ilmoitin, että tavaroiden rikkominen on kielletty. Hän vastasi repimällä verhon alas. Nappasin lapsen syliini ja ilmoitin rauhallisella äänellä, että nyt on päikkäriaika.

Lapsi sekosi.

Hän kirkui kuin syötävä. Hän yritti purra minua, lyödä minua päällään, raapia minua, potkia itsensä vapaaksi. Hän huusi apuun äitiä ja lopulta isääkin. Hän yritti tarttua kaikkeen mahdolliseen ja rikkoa. Otin hänestä kiinni niin, ettei hän saanut hajotettua tavaroita tai minua ja sanoin rauhallisesti, että pidän hänestä kiinni, kunnes hän on rauhoittunut. Nyt on päiväuniaika. Minnekään ei lähdetä, ennen kuin on nukuttu päikkärit. Sitten on kun levätty, on mukavampi lähteä ulos, kun on pirteä eikä väsytä. Sanoitin lapsen tunteita. Kerroin hänen olevan rakas. Sain irroitettua silmälasini hänen otteestaan ennen kuin hän sai ne poikki.

Lopulta lapsi rauhoittui. Kerroin hänelle päästäni sadun ja kun se loppui, hän nukahti. Lähdin kartoittamaan vaurioita. Silmälasit pitää käydä korjauttamassa, lapsi oli vääntänyt ne mutkalle. Onnittelin itseäni. Olin hoitanut tilanteen oppikirjan mukaan. En ollut lähtenyt mukaan lapsen tunnekuohuun. Olin pysynyt tilanteessa rauhallisena ja turvallisena aikuisena. Olin asettanut rajat ja pitänyt ne: Ei rikota tavaroita. Ei rikota ihmisiä. Nyt nukutaan.

Lapsi nukkui yli tunnin. Hän heräsi itsekseen, kävi vessassa ja halusi välipalaksi ehdotetuista vaihtoehdoista jugurttia. Minulle tuli olo, että tapahtunut lähensi meitä. Lapsi oli loppupäivän seurassani rauhallisempi kuin ennen ja jopa keimaili minulle.

Mutta eihän se auvo ikinä loputtomiin kestä. Seuraavaksi alkoi isin testaus. Nukkumaan mentäessä rauhoittumisesta ei meinannut tulla mitään ja testattiin sekä sisarusten hermoja että aikuisten asettamia rajoja. Minusta tämä oli silti suuri askel eteenpäin. Dyykkari totesi, että nyt lasta voi vihdoin alkaa kasvattaa, kun hän uskaltaa näyttää meille itsestään myös tämän puolen. Kun oli epävarmaa, näkeekö lasta enää tämän tapaamisen jälkeen tai saako häntä pitää edes tapaamisen loppuun, kasvattaminen jäi sivuosaan. Tärkeintä oli nauttia hetkestä. Lapsikin kärsi vieraskoreudesta ja tähtäsi aikuisten miellyttämiseen. Minusta hän oli hyvin rohkea, kun uskalsi olla noin vihainen. Toivottavasti se, että hän saa meillä kokea turvalliset rajat, riittää. Narsisti-eksän luona niitä ei ole.

16.5.2016

Ahdistus tuntuu palleassa

D pyysi auttamaan venyttelyssä. Hän makasi selällään, minä nojasin hänen jalkoihinsa, että saatiin takareidet venymään. Tajusin, miten kipeä palleani on. Kun tuli aika lähteä viimeiseen tenttiin, pallea oli niin kireällä, että tuntui kuin menisin keskeltä kahtia. Oksetti.

Päivänä muutamana tuijottelin nojatuolissa kattoon ja totesin D:lle: "Ei tää voi mennä näin helposti" "Ai mikä?" "No elämä! Mä sain jo töitä, opiskelut on kohta loppu, köyhyys rupee helpottamaan..." "Ai helposti!" huudahti D. "Onko tää susta muka jotenkin helppoa ollu? Kituutettu monta vuotta, mihinkään ei oo rahaa, on tapeltu lasten tapaamisista, jouduttu asunnottomiks, auto hajos, asutaan kaupungissa josta ei tunneta ketään, sänky hajos, selkä hajos, eikä oo varaa ees käydä kahvilla. Onks tää susta jotenkin helppoa, hä?"

Puhkesin nauramaan. Nauroin niin kauan, että aloin itkeä. Sitten nauroin taas. Olen niin tottunut siihen, että elämä on helvetin vaikeaa, että kun vihdoin alkaa edes vähän helpottaa, koen että asiat menevät liian helposti.

Dyykkari taasen on kokenut tilanteen, jossa on omakotitalo, asuntolainaa ja säännölliset tulot. On ollut varaa käydä ulkomailla ja pihassa on ollut kymppitonnin auto. Kaupasta on voinut ostaa, mitä huvittaa. Hänelle rahatilanteemme on ollut katastrofi. Minulle se on ollut normaalia. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kaverin kanssa kahvilla. On ihan normaalia, ettei voi kaupasta ostaa kuin halvinta. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kampaajalla, uimahallissa, elokuvissa. On ihan normaalia parsia vaatteita kolmatta kertaa ja ostaa uutta vain kirpputorilta.

D alkoi selittää minulle, kuinka sitten kun pääsen töihin, käydään ostamassa minullekin hyvännäköiset ja istuvat vaatteet. Sellaiset laadukkaat, joissa kehtaa käydä ihmisten ilmoilla. Tuijotin häntä. On niitä pahempiakin rahareikiä. Minulle nyt on ihan se ja sama, miltä minä näytän, kunhan ei ihan hävetä kun peiliin katsoo. Aivan ensimmäiseksi pitää ostaa hänelle ehjät vaatteet reikäisten tilalle. Sitten pitää hankkia tarvittavat huonekalut ja alkaa maksaa luottoja pois. Rahaa tulee menemään myös siihen, että alkaa ostaa kaupasta terveellisyyden, ei hinnan mukaan.

Tähän kaikkeen ei riitä se puolen vuoden pätkä, jonka löysin. Jotta oikeasti noustaisiin sieltä köyhyydestä ja olisi varaa katsoa vaatteen laatua eikä vain hintaa, tarvitsisin vaikipaikan tai ainakin töitä pariksi vuodeksi. Silloin saisi ostettua auton, eikä tarvitsisi ajaa laina-autolla. Silloin voisi oikeasti alkaa saada rahaa säästöön.

Rahattomuus ahdistaa. Lapsen lenkkarit hajosivat, eikä ole varaa ostaa uusia. Opiskelujen loppurutistus ahdistaa. Tuntuu, ettei aivot enää toimi. Tiedän, ettei työsopparia allekirjoiteta, ennen kuin opinnot ovat kasassa.

Vanhin lapsi on ilmoittanut muuttavansa meille. Asia pitää järjestää. D on lamaantunut, joten homma jää minulle. Pitää pyytää äiti kahville kunhan saan opinnot ja muuton niskasta. D:n lamaannus ahdistaa. Mies on niin vakuuttunut siitä, että kaikki menee päin persettä, että kun niin ei käykään, hän menee lukkoon. Niin ja tupakkalakko, joten hän on ärtynyt ja se pitää vain kestää. Kun lakko on kestänyt niin pitkään, että ärtymys voisi laantua, hän ratkeaa uudelleen. Ja lopettaa uudelleen. Noidankehä.

Toivon, että oikeasti stressitasot alkavat laskea, kunhan saan opinnot niskasta pois. Saa koko elämänsä yhdelle paikkakunnalle. Pääsee taas samaan sänkyyn puolisonsa kanssa. Pystyy tekemään asioille jotain, kun on samalla paikkakunnalla niiden kanssa.

Kaverini kysyi tänään puhelimessa, miten olen selvinnyt tästä lukuvuodesta hengissä. Olen hoitanut elämää kolmella eri paikkakunnalla. On hoidettu huoltoriitaa eteenpäin, saatu lapsen tapaamiset sujumaan. Olen järjestänyt kodin tavarat paikoilleen, myynyt turhaa tavaraa eteenpäin, siivonnut ja pyykännyt. Mies on maannut tietokoneen äärellä ja valittanut, kun ei ole varaa uusia näytönohjainta. Olen opiskellut täyspäiväisesti, paahtanut kursseja läpi tappotahtia. Hoitanut lapset, tukenut miestä. Huolehtinut mummosta. Hakenut töitä. Pyörittänyt kymmenkuntaa eri blogia, verkostoitunut alani ihmisten kanssa, tuotteistanut ja myynyt itseäni työnantajille.

Päivä kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Niin minä olen tästä lukuvuodesta selvinnyt.

Ei tämä ole ollut rankinta, mitä olen kokenut. Rankinta oli elää helvetti pään sisällä. Raahautua elämässä eteenpäin, kun oman pään sisältö halusi tappaa minut. Se oli rankkaa. Tämä on ehkä kymmenesosa siitä.

Silti olen ollut viime viikkoina hyvin tietoinen siitä, että jaksamisen rajoilla mennään. En ole pakottanut itseäni tekemään enempää kuin on pakko. Olen priorisoinut nukkumisen. Huolehtinut säännöllisestä syömisestä. Pitänyt vuorokausirytmin niin normaalina, kuin se D:n kanssa asuessa on mahdollista. Olen sanonut "Ei" ja pitänyt pääni. Olen jättänyt pois kaiken, mitä en jaksa.

Minä en nyt jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Minä en nyt jaksa alkaa tapella kontrollifriikin eksän kanssa. Minä en nyt jaksa antaa lapselle tukiopetusta. Minä en nyt jaksa harrastaa. Minä en nyt jaksa pelata pleikalla tai katsoa elokuvaa tai mitään muutakaan.

Jaksan hoitaa opiskelut. Jaksan haaveilla tulevasta. Jaksan priorisoida ja laittaa asioita kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Enempään minä en pysty.

Tärisemisen hyödyt

Kävin taas hammaslääkärissä. Puudutus ei toiminut niin hyvin kuin piti. Sattui. Ynisin sen verran, että hl tajusi lopettaa poraamisen. Aloin täristä kipua ulos. Hoitaja huolestui: Voinko pahoin, sattuuko paljon. Kerroin täriseväni helposti, jos sattuu. Ei okseta, ihan hyvä olo. Laitettiin lisää puudutusta ja odotettiin, että tärinä lakkasi. Sitten jatkettiin. Hammas oli niin ärtynyt ja kipeä, ettei vielä voinut laittaa lopullista paikkaa. Oli pakko laittaa lääkepaikka, jotta hermo rauhoittuisi. Samaa hammasta pitää siis operoida vielä uudelleen. Onneksi lääkäri oli hyvin empaattinen ja kivun jatkohoito hoidettiin hyvin.

Täriseminen teki kipuni muille näkyväksi ja he pystyivät auttamaan minua. Jos olisin vain purrut hammasta ja ohittanut kipuni, olisin jäänyt ilman tätä apua. Olisin kokenut kipua turhaan, ruvennut ehkä pelkäämään hammaslääkäriä, jättänyt loput reiät korjauttamatta. Mutta nyt olikin sitten hyvin turvallinen olo, kivusta tuli helpompaa kestää ja loppujen lopuksi nyt olen kivuttomampi hampaiden osalta kuin kuukausiin.

Olin pahoillani hampaani puolesta, etten ollut tajunnut miten paha sen tilanne oli. Hl totesi, että hammas oli nyt pakko hoitaa, myöhemmin olisi jouduttu juurihoitoon tai poistamaan hammas. Koska muut hampaat olivat kipuilleet enemmän, en ollut itse edes huomannut tätä reikää. Soimasin itseäni siitä, etten ollut huolehtinut hampaistani ja nyt jouduin käymään läpi tällaista.

Apteekin kautta kotiin ja nukkumaan. Annoin itseni levätä koko päivän. Huomenna sitten opiskelujuttuja. Lepo tuli todellakin tarpeeseen, sen verran rankkaa poraaminen oli. Kehuin itseäni siitä, että annoin itseni täristä. Ennen en olisi uskaltanut tai olisin hävennyt tärinää. Onneksi enää ei tarvitse.

6.5.2016

Aikuisuutta kohti

Olen siivonnut ja vienyt turhaa tavaraa pois. Hävitin seksuaalisen hyväksikäytön kotoani. Hävitin sairaskertomukseni, vanhat lääkereseptit, lääkärintodistukset. Laitoin pois elokuvat, joissa käsitellään raiskausta tai seksuaalista väkivaltaa missään muodossa. Myin pois dissosiaatiota ja traumoja käsittelevät kirjani. Minä en tarvitse niitä enää. Tässä hetkessä minä olen terve ja toipunut. Mennyt on mennyttä. Minun ei enää tarvitse kantaa sitä mukanani muutosta toiseen, pyyhkiä siitä pölyjä, huolehtia, homehtuuko se varastossa. Ei. Se on nyt kaikki poissa.

Menneisyyden tilalle on tullut nykyisyys: Lasten leluja ja vaatetta, yhdessä tehtyjä hankintoja, työjuttuja. Olen kotona omissa nahoissani. Dissoilen vain, jos pelästyn tai joudun jännittävään/ahdistavaan tilanteeseen. Tunnistan olon ja osaan rauhoitella itseni sen jälkeen.

Keho on ollut rikki ja vaatinut lepoa. Olen opiskelujen suhteen aikataulusta jäljessä, mutta minkäs teet. Flunssa kestää, minkä kestää.

Avauduin kaikista ahdistuksistani kaverille, joka polkaisi pystyyn avustusringin. Meillä on vihdoin riittävästi vaatetta kaikille lapsille! Kesä on tulossa, eikä meidän tarvitse enää pyörittää pesukonetta kolmen päivän välein. Nyt on vaatetta viikoksi, vaikka narsisti-eksä ei laittaisi lapselle mukaan mitään. Huh, mikä helpotus! (Ja ei, me emme saa sossusta lasten hankintoihin mitään avustusta, koska sossun mielestä ne kuuluvat äidille.)

Sain töitä. Onnistuin löytämään yhden niistä piilotyöpaikoista, joka ei koskaan päädy MOL:in sivuille. Yksi kollega vinkkasi, että yhdessä paikassa saatettaisiin syksyllä tarvita tuuraajaa. Soitin heti sinne, lähetin CV:ni ja pomo soitti perään. Haastatteluun seuraavana päivänä.

Valmistautuessa oli tunne, että nyt nappaa. Autossa tuli itku. Itkin ja soitatin voimamusaa stereoista. Kokosin itseni. Perillä pomo alkoi heti puhua työn käytännön järjestelyistä. Olin vähän puulla päähän lyöty, olin valmistautunut työhaastikseen. Tämä vaikutti aika vahvasti työhön perehdyttämiseltä. Kysyin asiaa. Pomo totesi, että hän mieluummin palkkaa minut kuin aloittaa viikkojen rekryprosessin. Olin ollut aktiivinen ja vaikutin hyvältä tyypiltä, joten hän mieluiten säästää näin itseltään lisätyötä. Jahka saan opiskeluista paperit pihalle, voin käydä allekirjoittamassa työsopparin. Työt alkavat kolmen kuukauden päästä ja pesti kestää puoli vuotta. Meidän köyhyys loppuu joskus, jee!

Työpaikan löytymisen myötä (Minä löysin sen ihan itse!) on tullut olo, että nyt olen Aikuinen. Autolla ajamisesta on tullut helpompaa. Opettelen yhä pysymään rauhallisena ja dissoilen esim. motarille liittyessä, mutta kukaan ei ole vieläkään kuollut ja pellit ovat ehjät. Sain töitä, koska opiskelin itselleni lisäpätevyyttä tämän lukuvuoden. Järjestin opiskelupaikan ja tuet ihan itse. Opiskelin ihan itse. Järjestin kulkemiset kolmen kaupungin välillä ihan itse. Itsetuntoa kohottaa myös se, että olen arvostamieni henkilöiden mielestä niin mielenkiintoinen, että he haluavat pitää yhteyttä ja tehdä yhteistyötä kanssani! OMG!

Lämpimät kelit ovat houkutelleet ulos. Sisällä ei viihdy. Tavarakaaos on yhä hirmuinen, kun kirppistavarat seilaavat edestakaisin ja moni huonekalu on yhä ostoslistalla eikä paikoillaan. Hitaasti teen tilauksia, sitä mukaan kun rahaa saa kasaan. Seuraava iso paukku on auton jarruremontti. Toivotaan, että siihen saadaan apua sukulaisilta.

Mummon syöpähoidot etenevät ja hän on nyt kotonaan eristyksissä. Vierailut on kielletty tartuntavaaran vuoksi. Toivotaan, että kuukauden päästä hoidot ovat ohi ja pääsen kylään.

Kuukausi, ja opintojen pitäisi olla paketissa. Miten tässä näin kävi?