16.5.2016

Ahdistus tuntuu palleassa

D pyysi auttamaan venyttelyssä. Hän makasi selällään, minä nojasin hänen jalkoihinsa, että saatiin takareidet venymään. Tajusin, miten kipeä palleani on. Kun tuli aika lähteä viimeiseen tenttiin, pallea oli niin kireällä, että tuntui kuin menisin keskeltä kahtia. Oksetti.

Päivänä muutamana tuijottelin nojatuolissa kattoon ja totesin D:lle: "Ei tää voi mennä näin helposti" "Ai mikä?" "No elämä! Mä sain jo töitä, opiskelut on kohta loppu, köyhyys rupee helpottamaan..." "Ai helposti!" huudahti D. "Onko tää susta muka jotenkin helppoa ollu? Kituutettu monta vuotta, mihinkään ei oo rahaa, on tapeltu lasten tapaamisista, jouduttu asunnottomiks, auto hajos, asutaan kaupungissa josta ei tunneta ketään, sänky hajos, selkä hajos, eikä oo varaa ees käydä kahvilla. Onks tää susta jotenkin helppoa, hä?"

Puhkesin nauramaan. Nauroin niin kauan, että aloin itkeä. Sitten nauroin taas. Olen niin tottunut siihen, että elämä on helvetin vaikeaa, että kun vihdoin alkaa edes vähän helpottaa, koen että asiat menevät liian helposti.

Dyykkari taasen on kokenut tilanteen, jossa on omakotitalo, asuntolainaa ja säännölliset tulot. On ollut varaa käydä ulkomailla ja pihassa on ollut kymppitonnin auto. Kaupasta on voinut ostaa, mitä huvittaa. Hänelle rahatilanteemme on ollut katastrofi. Minulle se on ollut normaalia. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kaverin kanssa kahvilla. On ihan normaalia, ettei voi kaupasta ostaa kuin halvinta. On ihan normaalia, ettei ole varaa käydä kampaajalla, uimahallissa, elokuvissa. On ihan normaalia parsia vaatteita kolmatta kertaa ja ostaa uutta vain kirpputorilta.

D alkoi selittää minulle, kuinka sitten kun pääsen töihin, käydään ostamassa minullekin hyvännäköiset ja istuvat vaatteet. Sellaiset laadukkaat, joissa kehtaa käydä ihmisten ilmoilla. Tuijotin häntä. On niitä pahempiakin rahareikiä. Minulle nyt on ihan se ja sama, miltä minä näytän, kunhan ei ihan hävetä kun peiliin katsoo. Aivan ensimmäiseksi pitää ostaa hänelle ehjät vaatteet reikäisten tilalle. Sitten pitää hankkia tarvittavat huonekalut ja alkaa maksaa luottoja pois. Rahaa tulee menemään myös siihen, että alkaa ostaa kaupasta terveellisyyden, ei hinnan mukaan.

Tähän kaikkeen ei riitä se puolen vuoden pätkä, jonka löysin. Jotta oikeasti noustaisiin sieltä köyhyydestä ja olisi varaa katsoa vaatteen laatua eikä vain hintaa, tarvitsisin vaikipaikan tai ainakin töitä pariksi vuodeksi. Silloin saisi ostettua auton, eikä tarvitsisi ajaa laina-autolla. Silloin voisi oikeasti alkaa saada rahaa säästöön.

Rahattomuus ahdistaa. Lapsen lenkkarit hajosivat, eikä ole varaa ostaa uusia. Opiskelujen loppurutistus ahdistaa. Tuntuu, ettei aivot enää toimi. Tiedän, ettei työsopparia allekirjoiteta, ennen kuin opinnot ovat kasassa.

Vanhin lapsi on ilmoittanut muuttavansa meille. Asia pitää järjestää. D on lamaantunut, joten homma jää minulle. Pitää pyytää äiti kahville kunhan saan opinnot ja muuton niskasta. D:n lamaannus ahdistaa. Mies on niin vakuuttunut siitä, että kaikki menee päin persettä, että kun niin ei käykään, hän menee lukkoon. Niin ja tupakkalakko, joten hän on ärtynyt ja se pitää vain kestää. Kun lakko on kestänyt niin pitkään, että ärtymys voisi laantua, hän ratkeaa uudelleen. Ja lopettaa uudelleen. Noidankehä.

Toivon, että oikeasti stressitasot alkavat laskea, kunhan saan opinnot niskasta pois. Saa koko elämänsä yhdelle paikkakunnalle. Pääsee taas samaan sänkyyn puolisonsa kanssa. Pystyy tekemään asioille jotain, kun on samalla paikkakunnalla niiden kanssa.

Kaverini kysyi tänään puhelimessa, miten olen selvinnyt tästä lukuvuodesta hengissä. Olen hoitanut elämää kolmella eri paikkakunnalla. On hoidettu huoltoriitaa eteenpäin, saatu lapsen tapaamiset sujumaan. Olen järjestänyt kodin tavarat paikoilleen, myynyt turhaa tavaraa eteenpäin, siivonnut ja pyykännyt. Mies on maannut tietokoneen äärellä ja valittanut, kun ei ole varaa uusia näytönohjainta. Olen opiskellut täyspäiväisesti, paahtanut kursseja läpi tappotahtia. Hoitanut lapset, tukenut miestä. Huolehtinut mummosta. Hakenut töitä. Pyörittänyt kymmenkuntaa eri blogia, verkostoitunut alani ihmisten kanssa, tuotteistanut ja myynyt itseäni työnantajille.

Päivä kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Niin minä olen tästä lukuvuodesta selvinnyt.

Ei tämä ole ollut rankinta, mitä olen kokenut. Rankinta oli elää helvetti pään sisällä. Raahautua elämässä eteenpäin, kun oman pään sisältö halusi tappaa minut. Se oli rankkaa. Tämä on ehkä kymmenesosa siitä.

Silti olen ollut viime viikkoina hyvin tietoinen siitä, että jaksamisen rajoilla mennään. En ole pakottanut itseäni tekemään enempää kuin on pakko. Olen priorisoinut nukkumisen. Huolehtinut säännöllisestä syömisestä. Pitänyt vuorokausirytmin niin normaalina, kuin se D:n kanssa asuessa on mahdollista. Olen sanonut "Ei" ja pitänyt pääni. Olen jättänyt pois kaiken, mitä en jaksa.

Minä en nyt jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Minä en nyt jaksa alkaa tapella kontrollifriikin eksän kanssa. Minä en nyt jaksa antaa lapselle tukiopetusta. Minä en nyt jaksa harrastaa. Minä en nyt jaksa pelata pleikalla tai katsoa elokuvaa tai mitään muutakaan.

Jaksan hoitaa opiskelut. Jaksan haaveilla tulevasta. Jaksan priorisoida ja laittaa asioita kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Enempään minä en pysty.

4 kommenttia:

  1. Miksei D käy töissä enää?

    VastaaPoista
  2. Heräs mielenkiinto noista siun pyörittämistä blogeista.. Tän nykysen, mitä siis luen ni oon löytäny puolisen vuotta sitte ja ajan ja jaksamisen mukaan kelannu sieltä ensimmäisestä nyt tähän saakka.. Joku oma pakkomielle lukee aina alusta kaikki ja toivoo pääsevänsä joskus tähän päivään asti, eikä vaan siihen viimiseen päivitykseen jossa aina jää roikkumaan se kysymys, et lopetitko vai loppuko se vaellus tässä maailmassa. Siun tekstejä lukiessa oon oppinu paljon itestäni ja omista ongelmistani. Jotain yhteistä, jotain eroja. Kuitenkin mini asia on samaistuttavissa ja viellä selkeemmin moni noista siun oivalluksista ja selviytymiskeinoista toimii moneen asiaan ja ongelmaan. Iso kiitos siis niistä!

    Alkuperänen ajatus ehkä o katos, mut toivotaan et ongelmat ja kaikki muutkin käytännön asiat lasten ja D:n ja toki myös ittesi suhteen helpottaa. Aurinkoita loppukesää ja tasaisempaa tulevaisuutta!!!!
    -N-

    VastaaPoista
  3. Tästä kohtaa poistettu kommentti kommentoijan pyynnöstä. Ei kannata jakaa yhteystietojaan netissä julkisesti. Jos niitä haluaa minulle lähettää, laittaa mieluummin sähköpostilla. Aina ei voi luottaa siihen, että päivystän poistamassa kommentteja.

    En jaa tämän blogin kautta linkkejä muihin blogeihini. Aktiivisesti päivittyvät liittyvät töihini, enkä halua tätä blogia yhdistettävän työpaikkaani.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)