30.5.2016

Hukassa

Lähdin lenkille. Onnistuin eksymään. Tuli käveltyä tuntikaupalla. Lopulta löysin takaisin kotiin. D oli aivan paniikissa vastassa. Hän oli ollut puolen tunnin päässä siitä, että olisi soittanut poliisit. Olin luvannut viipyä puoli tuntia. Hän oli ehtinyt kuvitella vaikka mitä: sarjamurhaajaa, raiskausta, onnettomuutta. Tämä kaikki oli minulle uutta. Minulla ei ole koskaan ennen ollut ihmistä, joka huolestuisi.
  
Kun olin teini, saatoin kadota metsiin tunneiksi. Palasin joskus vasta pimeällä. Porukat totesivat luulleensa minun olleen huoneessani tai sitten laiminlyöjä esitti, ettei huomannut mitään ja raiskaaja aloitti avoimen piilovittuilun. Kuinka olen maailman hirvein tytär jne.

Poikaystäväni välitti vain siitä, olinko a) käytettävissä b) saako. Jos tulisi äkillinen juoppokuskin tarve tai panetus.

Eksäni olisi suuttunut, kun en olisi pysynyt sovitussa, käynyt ostamassa karkkipussin, syönyt sen vihaansa ja syyllistänyt minua lihomisestaan.

Nyt oli vastassa huolta. Helpotusta, kun olin kunnossa. Totesin itsekin, että tuli toimittua tyhmästi. En ollut ottanut puhelinta. Olin meinannut ottaa rannekellon, mutta siitä oli patteri loppu. Seurasin ajan kulkua siis vain auringosta. Kun se laski, tajusin olevani pulassa. Alkoi tulla kylmä.

Harkitsin ohi ajavien autojen pysäyttämistä. Kertoisin eksyneeni ja pyytäisin kännykkää lainaksi. Olen vain liian sinnikäs ja itsepäinen siihen. Olin itseni tähän pulaan hommannut, tiesin hommaavani itseni siitä uloskin. Tulisipa tehtyä kunnon lenkki.

Vasen jalka tuntui lenkin alussa puupökkelöltä. Se oli niin jumissa. Hitaasti aukeilleet lihakset, jänteiden vetreytyminen kannustivat eteenpäin. Juoksin itikoita pakoon. Keskityin musiikkiin. Kun verensokeri alkoi laskea ja soittimesta loppui akku, alkoi mieliala laskea. Ohitin toimistorakennuksen, jonne olisin voinut mennä pyytämään apua ja soittaa D:n hakemaan. Olin siinä vaiheessa jo niin lähellä, että jaksaisin kyllä perille. Hoin, että olin ollut poissa ehkä 1,5 tuntia. Ei se nyt vielä niin paljon ole, että D olisi huolissaan.

En tiennyt, että D oli siinä vaiheessa jo ajelemassa pitkin kyliä etsimässä minua.

En eksynyt tahallani. Halusin tietää, mihin yksi tie vie. Luotin, että osaan takaisin. Kunnes en enää osannutkaan. Kun lopulta löysin paikan, josta osasin takaisin, olin kaukana. Ajantaju meni. Viimeinen kilsa oli pakko hölkätä. Kävely teki liian kipeää. Tuntui että pää kellui.

Perillä kuumaan suihkuun, saunaan. Kaakaota naamaan. D tarjosi iltapalaa. Maattiin sohvalla sylikkäin ja purettiin pelästymistä.

Minä en enää voi laiminlyödä itseäni noin. Jos en pidä itseäni turvassa, se ei satuta vain minua. Sinnikkyys hoiti minut kotiin, mutta se ei lohduttanut kotijoukkoja, jotka menivät huolesta ylikierroksille. Niitä on saatu purkaa vielä tänäänkin.

Mutta jotain hyvääkin. Oikea puoli häntäluusta aukesi. Sain venytellä aluetta auki makoilemalla hierontapallon päällä. Tänään lantionalue on kipuillut, kun jumit ovat aukeilleet ja on etsitty uusia asentoja. Oli myös hyvä huomata, että jaksoin noin pitkän lenkin. En olekaan niin rapakunnossa, kuin olen antanut itseni ymmärtää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)