17.5.2016

Tärkeä taistelu

Nuorin lapsista on nyt alkanut rentoutua meillä. Se on tarkoittanut sitä, että olemme saaneet kuulla kiroilua, meille on haistateltu ja on pistetty vastaan. Viime tapaamisella tapahtui seuraavaa:

Päiväruoka oli syöty ja lapsilla oli vauhti päällä. Ehdotin, että menisivät pihalle riehumaan. Vauhdilla vaatteet niskaan ja pihalle. Nuorin rupesi pelleilemään. Ehdotin päikkäreitä pihalle menon sijaan. Ei halunnut. Ei nukuta. Hän haluaa ulos. No, sanoin että voi mennä, jos pukee nätisti. Ei pukenut. Lapsi juoksi sukkasillaan ulos, minä perässä. Pyydystys ja uusi yritys. Sanoin, että joko pukee tai sitten otetaan päikkärit ja yritetään sitten uudelleen. Halusi pukea.

Hetken päästä sain napata lapsen kiinni, ettei heitä vaatteitaan parvekkeelta alas. Tässä kohtaa ilmoitin, että nyt mennään päikkäreille. Kannoin vastaan pistävän lapsen lastenhuoneeseen, pimensin huoneen ja ilmoitin muille, että menkää te pihalle, me otetaan nyt päikkärit. D otti lapset mukaansa ja suuntasivat puistoon. Ihan hyvä, koska hän tuskin olisi kestänyt sitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

Lapsi otti yövalon irti ja alkoi hakata sillä seinää. Otin valon häneltä ja ilmoitin, että tavaroiden rikkominen on kielletty. Hän vastasi repimällä verhon alas. Nappasin lapsen syliini ja ilmoitin rauhallisella äänellä, että nyt on päikkäriaika.

Lapsi sekosi.

Hän kirkui kuin syötävä. Hän yritti purra minua, lyödä minua päällään, raapia minua, potkia itsensä vapaaksi. Hän huusi apuun äitiä ja lopulta isääkin. Hän yritti tarttua kaikkeen mahdolliseen ja rikkoa. Otin hänestä kiinni niin, ettei hän saanut hajotettua tavaroita tai minua ja sanoin rauhallisesti, että pidän hänestä kiinni, kunnes hän on rauhoittunut. Nyt on päiväuniaika. Minnekään ei lähdetä, ennen kuin on nukuttu päikkärit. Sitten on kun levätty, on mukavampi lähteä ulos, kun on pirteä eikä väsytä. Sanoitin lapsen tunteita. Kerroin hänen olevan rakas. Sain irroitettua silmälasini hänen otteestaan ennen kuin hän sai ne poikki.

Lopulta lapsi rauhoittui. Kerroin hänelle päästäni sadun ja kun se loppui, hän nukahti. Lähdin kartoittamaan vaurioita. Silmälasit pitää käydä korjauttamassa, lapsi oli vääntänyt ne mutkalle. Onnittelin itseäni. Olin hoitanut tilanteen oppikirjan mukaan. En ollut lähtenyt mukaan lapsen tunnekuohuun. Olin pysynyt tilanteessa rauhallisena ja turvallisena aikuisena. Olin asettanut rajat ja pitänyt ne: Ei rikota tavaroita. Ei rikota ihmisiä. Nyt nukutaan.

Lapsi nukkui yli tunnin. Hän heräsi itsekseen, kävi vessassa ja halusi välipalaksi ehdotetuista vaihtoehdoista jugurttia. Minulle tuli olo, että tapahtunut lähensi meitä. Lapsi oli loppupäivän seurassani rauhallisempi kuin ennen ja jopa keimaili minulle.

Mutta eihän se auvo ikinä loputtomiin kestä. Seuraavaksi alkoi isin testaus. Nukkumaan mentäessä rauhoittumisesta ei meinannut tulla mitään ja testattiin sekä sisarusten hermoja että aikuisten asettamia rajoja. Minusta tämä oli silti suuri askel eteenpäin. Dyykkari totesi, että nyt lasta voi vihdoin alkaa kasvattaa, kun hän uskaltaa näyttää meille itsestään myös tämän puolen. Kun oli epävarmaa, näkeekö lasta enää tämän tapaamisen jälkeen tai saako häntä pitää edes tapaamisen loppuun, kasvattaminen jäi sivuosaan. Tärkeintä oli nauttia hetkestä. Lapsikin kärsi vieraskoreudesta ja tähtäsi aikuisten miellyttämiseen. Minusta hän oli hyvin rohkea, kun uskalsi olla noin vihainen. Toivottavasti se, että hän saa meillä kokea turvalliset rajat, riittää. Narsisti-eksän luona niitä ei ole.

1 kommentti:

  1. Juuri näin, korvaavat kokemukset voi olla hengenpelastajia lapselle joka joutuu elämään epävakaassa tunneilmapiirissä! Hienoa <3

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)