27.6.2016

Ihme on tapahtunut

Soitin mummolle. Hän käytti uutta nimeäni. Soitin toisen kerran mummolle. Hän käytti taas oikeaa nimeäni. Se ei siis ollut vahinko! Jotain hyötyä siitä, että kerroin yhdelle suosikkisukulaisistani mielensärkijän puuhista. Hän on pitänyt mummolle puhuttelun. Kuinka ihanaa! Meinasi olla hieman jakomielitautinen olo, kun on oppinut uuteen nimeensä ja vanhaa käytettiin suvereenisti. Puuh. Enää ei tarvitse kuulla sitä nimeä kuin vahingossa. :)

16.6.2016

Pommi

Tämä on kuin jotain helvetin sipulia kuorisi. Saa yhden mätäkerroksen kaavittua pois, uusi paljastuu.

Kävin tänään yhden suosikkisukulaiseni (sen kovasti laihtuneen) ja hänen puolisonsa kanssa mummoa katsomassa. Mummo oli jo paljon pirteämpi, mikä on hyvä juttu. Kun lähdimme pois, poikkesimme kahville. Ajomatkalla tuli puheeksi keskustelu, jonka olin käynyt sukulaiseni kanssa viime kerralla käydessäni. Kävi ilmi, ettei hän ollut kertonut keskustelun sisällöstä puolisolleen. Saisin kuulemma itse kertoa. No, minähän sitten kerroin, kun päästiin pöydän ääreen istumaan. Kerroin mielensärkijän väkivaltaisuudesta ja sitten totesin, etten viimeksi kertonut sitä kaikista pahinta.

"Se mies on pedofiili."

Kerroin hänen käyttäneen hyväkseen siskoani, veljeäni ja itseäni. Nuorimmaisesta en tiedä. Kerroin, että se oli sitä pahinta lajia. Kerroin pedofiilirenkaasta, kerroin ne nimet, jotka tiedän. Kerroin, miksi en ollut kertonut aiemmin.

Puolison reaktio oli järkytys. Hän ei ymmärtänyt, miten äitini on voinut sallia sellaista. Että jos löytää talostaan käytetyn kondomin, niin antaa lapselle ympäri korvia, sen sijaan että soittaisi poliisit tai kuristaisi sen ukon. Kun äidin pitäisi suojella lapsiaan! Sukulaiseni reaktio oli viha. Hän ilmoitti, että hänen tekisi mieli kuristaa mielensärkijä paljain käsin. Hieman toivuttuaan hän totesi aavistelleensakin jotain tällaista.

Hän oli inhonnut sitä miestä ensitapaamisesta lähtien. Sellainen luihu luiru, joka tuntui salaavan jotain ja josta ei saanut mitään otetta.

Sitten hän alkoi puhua laiminlyöjän isästä. Kuinka hänessä oli ollut jotain samaa kuin mielensärkijässä. Hän kertoi esimerkin siitä, miten vaikea mies ukkini oli ollut. Kertoi maakauppahuijauksista, kertoi allekirjoitusten väärentämisestä, käytöksestä, josta ei tiennyt, oliko se vittuilua vai idiotismia. Hänen puhuessaan minulla nousivat karvat pystyyn. Mielensärkijä oli aivan samanlainen.

Sukulaiseni kertoi epäilleensä häitteni aikaan, että taustalla täytyy olla jotain tällaista. Mikään muu syy ei ole niin painava, että omaa isää ei kutsuta häihin. Hän myös totesi, että tämä tieto puhdisti minun mainettani hänen silmissään. Minulla oli täysi oikeus katkaista välit tuollaiseen ihmiseen.

Mutta se pommi. Hän kertoi minulle epäilleensä jo pitkään, että laiminlyöjän suhde isäänsä ei ollut terve. Hän kertoi epäilleensä ukkini käyttäneen laiminlyöjää ja tämän siskoa hyväkseen. Hän ei vain voinut olla siitä varma, kumpikaan ei ole koskaan asiasta puhunut.

Olen minäkin sitä epäillyt. Miksi ihmeessä laiminlyöjä ei jättänyt mielensärkijää saatuaan tietää, mitä hän meille teki? Joko se mies oli niin taitava manipuloija, että sai laiminlyöjän syyllistettyä mukaan rikoksiinsa tai sitten laiminlyöjällä oli taustallaan hyväksikäyttöä, jota hän ei ollut käsitellyt tai kohdannut.

Se selittäisi niin paljon. Se selittäisi sen, miksi laiminlyöjä ei saanut tartuttua asiaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Se selittäisi oudon läheisen isäsuhteen. Se selittäisi, miksi hän otti itselleen sellaisen miehen kuin mielensärkijä. Ja se selittäisi, miksi mummo suhtautuu mielensärkijään niin kuin suhtautuu:

On helppo opettaa ummistamaan silmät tosiasioilta, jos siihen on tottunut jo aviomiehensä kohdalla.

Nyt sitten seuraan väreitä järven pinnassa ja katson, mitä tapahtuu. Sukulaiseni ilmoitti ottavansa mielensärkijän puhutteluun seuraavan kerran kun kohdalle osuu. Hän sanoi myös miettivänsä, että ottaisi yhteyttä mielensärkijän entiseen työpaikkaan ja kysyisi, onko siellä tapana hyysätä näitä pedofiileja enemmänkin. Huomautin, että se voisi kääntyä minua vastaan. Mielensärkijä tietäisi heti, kuka hänestä sellaista tietoa levittää. Tähän sukulaiseni myönsi minun puhuvan totta, mutta nimettömät ilmiannot ovat asia erikseen. Toivon, että hän harkitsee asiaa uudelleen rauhoituttuaan. Hänen puolisonsa totesi, ettei pysty olemaan hiljaa laiminlyöjän edessä. Kyllä hän sanoo. Hän sanoo suoraan, miksei suojellut lapsiaan. Että kyllä Raamatussakin todetaan, että ken lapsiin koskee... Ja kuvitteleeko se äijä Taivaaseen pääsevänsä, kun ei edes myönnä tekojaan, saati sitten kadu. Että kyllä hän ripittää molemmat!

Annoin luvan ripittää. Jos pelästyisivät suorapuheisuutta niin, että eivät tulisi mummon hautajaisiin, kun niiden aika koittaa. Sukulaiseni puoliso totesikin, että hän toivoo ettei mummo kuole vielä pitkään aikaan, koska silloin hän ei kyllä voisi tulla hautajaisiin. Ei hän halua tavata sitä ihmistä enää ikinä! Pedofiileja hän ei rupea katsomaan. Sain luvan soittaa tai tulla käymään milloin vain. Ja käskyn ilmoittaa, jos siitä hullusta on minulle vielä harmia. Olin kiitollinen.

Kun pääsin mummolan rauhaan, kävin hakemassa namikaapista levyn suklaata ja soitin Dyykkarille. Hän oli hyvin myötätuntoinen ja sanoi olevansa ylpeä minusta. Varmisti moneen kertaan, että varmasti pärjään täällä eikä kukaan täällä halua minulle pahaa. Kerroin hänelle keskustelusta sukulaiseni kanssa. Hän kysyi ukista lisää.

Jäin miettimään. Onko minulla ollut niin suuri tarve isähahmolle, että en ole suostunut näkemään ukkia sellaisena kuin hän oli? Kun aloin muistelemaan, niin ukki on ollut laiminlyöjän ja mummon puheissa lähes täydellinen ihminen. Puutteita hänestä ei ole löytynyt. Hänestä on puhunut minulle pahaa lapsuudessani oikeastaan vain mielensärkijä, jota on ärsyttänyt mummon ja laiminlyöjän tauoton hehkutus.

Vasta ukin hautajaisten jälkeen minulle kerrottiin hänen toisesta puolestaan. Tällöinkin tämän sukulaiseni toimesta. Olen siitä hänelle kiitollinen. Hän arvostaa totuutta ja haluaa tehdä epäkohdille jotain. Ehkä siksi minut esiteltiin hänelle vasta teini-ikäisenä, mutta nämä ominaisuudet hänessa saavat minut arvostamaan hänet korkealle. Hänellä on käsitykseni mukaan korkea moraali.

Mutta niin ne traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos sitä kierrettä ei katkaise. Milloin tämä on alkanut?

Psyykenlääkkeistä

Luin tämän ja mietin, kuinkahan moni lääkäri tajuaa asian. Lyhyesti suomeksi:

Kirjoitus käsittelee ketiapiini-lääkettä (kauppaniminä Seroquel, Ketipinor ja Quetiapin). Ketiapiini-molekyyli kykenee kiinnittymään ihmisessä useisiin reseptoreihin. Se kiinnittyy mieluiten H1-reseptoriin. Jos ne ovat kaikki täynnä, se alkaa kiinnittyä myös a1-reseptoriin. Vasta kun kaikki reseptorit, joihin se kiinnittyy mieluummin, ovat täynnä, se alkaa kiinnittyä D2-reseptoriin. Vasta tähän reseptoriin kiinnittyminen saa aikaan toivotun antipsykoottisen vaikutuksen.

Eli jos Seroquelia annetaan pienenä annoksena, se vain rauhoittaa, koska se tarttuu silloin vain H1-reseptoreihin. Kun annosta nostetaan, se alkaa aiheuttaa myös huimausta/huteraa oloa, koska se alkaa tarttua myös a1-reseptoreihin. Vasta kun annos on niin suuri, että kaikki "mieluisammat" reseptorit ovat täynnä, tulee se antipsykoottinen vaikutus, kun lääkeaine alkaa tarttua D2-reseptoreihin.

Ei siis ole pelkästään väliä sillä, mitä lääkettä on käytetty, vaan myös annoksella on suuri merkitys. Annoksen puolittaminen ei siis tarkoita sitä, että vaikutus puolittuu, vaan voi tarkoittaa sitä, että vaikutus poistuu kokonaan.

Eri lääkeaineet laittavat eri reseptorit eri suosikkijärjestykseen. Tästä syystä antipsykoottisen vaikutuksen osalta 10mg Zyprexa = 500mg Seroquel = 3mg Risperdal= 120mg Geodon.

MUTTA 5mg ZYPREXA =/= 250mg SEROQUEL. Jos ymmärsit pointin, ymmärrät, miksi ei ole.

14.6.2016

Väsy

Olen väsynyt. Tuijotan kirjapinoa ja tiedän, että viimeinen palautuspäivä tehtäville on torstaina. En vittu jaksa. Olkoon. Palautan myöhässä, rukoilen armoa myöhemmin. Nyt on ihan liikaa mielen päällä. Lasten kesälomat, mummon sairaalareissu, sukulaisten tapaamiset. Yksi suosikkisukulaiseni on laihtunut kilotolkulla. Ennen niin terve ja elinvoimainen ihminen näyttää nyt vanhukselta.

Liikaa. Ihan liikaa. Nukun yöni sohvalla ja syön karkkia ruuaksi. Annan itseni olla.

Minulla on nyt puoliso, joka ei voi elää ilman minua. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Eksäni oli elättäjäni, poikaystäväni oli kapinakeino. Nyt on ihminen, jota pidän pystyssä. Hän on ansiostani parempi ihminen. Hän sanoi suoraan, että ilman minua hän ei olisi jaksanut pitää lapsistaan kiinni. Hän olisi antanut olla, vajonnut sängyn pohjalle, lakannut tapaamasta. Yksin hän ei olisi jaksanut taistella oikeudessa tapaamissopimusta, ei vaatia järkeä älyttömiin elareihin.

Kuka pitää minua pystyssä? Miehellä on loistava kyky lietsoa minut pois tolaltani. Osin hän tekee sitä huomaamattaan, osin saadakseen huomiota. Me kuollaan nälkään, saadaan häätö ja hän lähtee sillan alle asumaan katuojaan. Puolet ajasta en tiedä, onko hän tosissaan vai onko tämä sitä hänen mustaa huumoriaan. Olkoon..

Keskityn nyt itseeni. Siihen, että saan opinnot kasaan. Menköön kaikki muu hornaan.

Ps. Vasta nyt keväällä D kiitti minua siitä, että vein hänet ensiapuun sen hänen itsemurhayrityksensä jälkeen. Se ja myöhempi ambulanssin kutsuminen osoittivat hänelle, että nyt menee liian kovaa ja että hänestä välitetään. Se syöksykierre, johon hän oli putoamassa, katkesi. Jos en olisi silloin hakenut hänelle ammattiapua, hän olisi juonut itsensä hengiltä.

13.6.2016

Hyvästit mummolalle

Mummo joutui taas sairaalaan. Hän puhui puhelimessa kuolemasta. Järjestin niin, että pääsin hänen luokseen. Valitettavasti mummo piti leikata uudelleen, joten hänet siirrettiin kauemmas, isompaan sairaalaan. Joten täällä minä olen, pitämässä taloa pystyssä. Yksin. Tässä hetkessä se on hyvä. Olen saanut antaa tunteiden olla ja tulla, järjestellä päätäni, ottaa aikaa itselleni.

Kuljin matkan pysäkiltä mummolaan ehkä viimeistä kertaa. Matkan varrella muistot nousivat elävästi mieleen. Tuon katoksen alla mummo seisoi sateessa minua odottamassa. Tuossa kohtaa istuin penkillä lepäämässä silloin kuumana kesäpäivänä. Olin teini. Mummo oli antanut niin paljon leipomuksia ja muuta tavaraa mukaan, että piti pysähtyä puoliväliin hengähtämään. Olin silloin niin iloinen ja levollisin mielin, vaikka olin menossa... Minne? En enää muistanut, matkustinko silloin poikaystäväni luo vai takaisin mielensärkijän pesään. Jäin miettimään sitä, miksi olen tällainen. Elämä voi olla todella täynnä paskaa, ja silti minä olen hetken päästä iloinen. Vesihanhiefekti: Kaikki vain valuu selästäni ja hetken päästä keskityn siihen, mikä on hyvin. Aivan kuin minulla olisi joku aivovaurio: En muista pahaa. Ehkä se on osa sitä, miksi olen selvinnyt.

Mummolaan pääsee kyllä montaa reittiä, mutta mummon kanssa kuljettiin aina puiston läpi. Mummo työnsi pyöräänsä, jonka sarviin hän aina halusi ottaa niin monta kassia että pelkäsin pyörän kaatuvan. "Kyllä minä saan nämä, ei sinun tarvitse," yritin. Aina mummo vastasi: "Mutta kun se on niin painava!"

Tuossa kohtaa oli se sieni, jota maistoin tunnistaakseni sen. Olin juuri käynyt sienikurssin, mummo oli ylpeä. Muistan polttavan pippurisen maun vieläkin.

Tästä kävelimme, kun puhuttiin ensimmäisestä poikaystävästäni. Minulla oli farkkutakki. Tuossa oli ennen päiväkoti, nyt se on purettu. Pysähdyin kuuntelemaan lintujen laulua. Täällä laulavat aivan eri linnut kuin kotona.

Vaikka tulisinkin mummon luo vielä tämänkin kerran jälkeen, se ei ole sama. Nyt mummo tekee kuolemaa. Se tekee koko mummolasta erilaisen paikan. Ennen minulla oli teräsmummo. Mummola oli turvasatama myrskyssä, täällä oli aina kaikki hyvin. Kaikki oli aina samalla tavalla kuin ennenkin.

Sitten ukki sairastui. Kuolema ujuttautui hitaasti taloon. Ensin tulivat apukahvat haarukoihin ja veitsiin. Sitten tulivat lääkkeet, rollaattori, aikuisten vaipat. Lopulta oli vessatuoli, pyörätuoli ja kuoleman haju.

Ukin kuoleman jälkeen talo vähitellen normalisoitui. Mummo pääsi jaloilleen.

Nyt kuolema on taas alkanut hivuttautua taloon. Saavuin tyhjään taloon. Eteisen ovi oli suljettu. Mummo ei ikinä sulje sitä, joten se on kai jäänyt ambulanssimiesten jäljiltä kiinni. Talo haisi ummehtuneelta. Tuuletin heti. Jääkaapissa oli hapantunutta ruokaa. Hävitin sen.

Talo on silti yhä sama. Lukot ovat itsepäisiä, valokatkaisijat väännettäviä. Mummon sänky on yhä sama. Ukin työhuone on yhä sama. Halusin ikuistaa sen kaiken. Menin lattialle istumaan ja hiplasin läpi ne laatikot, jotka aikoinaan olivat niin raskaita avata. Silloin aikoinaan mummo tuli väliin. Hän antaa, ettei jää sormet väliin. Kokeilin mattoa. Se on väärä. Nyt on pitkäkarvainen ja pehmeä. Ennen oli järkevä ja karhea. Tuossa laatikossa oli piirustuspaperit. Mummo antoi ne aina. Ukille piti jäädä tulostuspaperia.

Nykyinen tulostin on niin pieni verrattuna ukin ensimmäiseen. Tietokoneen tilalla on läppäri. Työhuone on tapetoitu uudelleen. Seinävitriini on vaihdettu toiseen. Keittiössä on rivi syöpälääkkeitä. Aika kuluu täälläkin, vaikka en haluaisi.

Täällä olen saanut olla lapsi.

Täällä huomaan myös, miten paljon olen muuttunut. Ennen en olisi uskaltanut nukkua sohvalla. Ennen olisin totellut mummoa ja tehnyt itselleni vuoteen omaan huoneeseeni. Ennen olisin epäillyt ja pohtinut, uskallanko ottaa karkkia mummon kaapista. Nyt otin koko laatikon viereeni ja söin karkkia nälkääni. Annoin itselleni siihen luvan.

Ennen olisin muuttunut täällä toiseksi ihmiseksi. Ennen tuntui, kuin olisin astunut johonkin rinnakkaistodellisuuteen, kun tulin tänne. Ei enää. Olen täällä, mutta olen yhä sama ihminen kuin kotona. Minulla on puoliso. Minulla on perhe, johon kuuluu lapsia. Olen löytänyt paikkani elämässä. Se ei muutu.

Ehkä siksi uskalsin sopia tapaamisesta kummitätini ja -setäni kanssa. Ehkä siksi yritän katsoa tulevaisuuteen. Miten paljon haluan olla yhteydessä ja keneen, sitten kun mummoa ei enää ole? Mitä haluan mummolasta mukaani?

Eilen illalla kävin talon läpi. Koskettelin eri esineitä, hellin niiden kantamia muistoja. Tajusin, etten halua täältä yhtäkään roinaa mukaani. Olen ollut köyhä niin pitkään, että olen oppinut, ettei tavaralla ole mitään arvoa. Arvokasta on se, mitä kannamme sisällämme: Muistot, tiedot ja taidot, jotka olemme meille tärkeiltä ihmisiltä oppineet. Ne eivät katoa, vaikka mummo katoaakin. Joskus. Toivottavasti ei pian.

1.6.2016

Viisvuotiskatsaus

Viisi vuotta sitten olin vaihdossa ulkomailla. Kuntouttavat opintoni olivat loppusuoralla. Edessä oli muutto ulkomaille eksäni töiden perässä. Horjuin yhä itsestäni huolehtimisen kanssa. Onnistuin yhä järjestämään tilanteita, jotka saivat minut totaalipaniikkiin.

Viisi vuotta sitten sekä yksilö- että ryhmäterapiani loppui. Lääkitys lopetettiin. Koin selviäväni ilman niitä, vaikka pelkäsinkin kyseessä olevan vielä hyvin hauras rauha.

Neljä vuotta sitten kävin läpi avioeroani. Palasin Suomeen ja hakeuduin takaisin terapiaan. Osani kirjoittivat tänne puolestani. Aloin löytää itseäni.

Neljä vuotta sitten todellisuuskäsitykseni aaltoili. Osani hyökyivät esiin ja näkyville. Ne etsivät hyväksyntää ulkopuolisesta maailmasta ja löysivät sitä vaihtelevalla menestyksellä. Keskellä sitä kaaosta tutustuin Dyykkariin.

Kolme vuotta sitten sain yhä voimakkaita takaumia joihin tarvitsin rauhoittavia. Horjuin yhä Näädän ja Dyykkarin välillä. Osani olivat minusta irallisia persoonia, joiden toimintaa katsoin kuin lasin läpi.

Kolme vuotta sitten pystyin vihdoin nauttimaan seksistä ilman takaumia. Vaihdoin nimeni. Ei enää mielensärkijän minulle valitsemaa nimeä, vaan nimi, jonka olin itse itselleni valinnut. Nimi, johon olen nyt kasvanut.

Kaksi vuotta sitten sain SI-niveleni loksahtamaan paikoilleen. Myönsin olleeni vahva, kun selvisin siitä kaikesta. Valmistuminen oli vielä edessä. Kaikki oli kesken. Silti olin onnellinen. Olin löytänyt Dyykkarin. Meillä oli koti. D söi masennuslääkkeitä.

Kaksi vuotta sitten osat yhä vaihtuivat, mutta se alkoi muistuttaa mielentilan vaihtumista. Enää ei vaihtunut koko persoona: Ikä, kehitystaso, käytettävissä olevat keinot, muistot.

Vuosi sitten olin koditon. Näin unta, jossa yhä etsin oikeaa paikkaani, kun luokkakaverini olivat jo valmistuneet ja ihmettelivät, mikä minulla kestää. Alkoholi oli teineille, maito lapsille. En ollut enää kumpaakaan. Etsin vettä. Vesi on aikuisille. Se on järkevä janojuoma. Elämän vesi. Missä on vettä, on elämää. Vesi luo toivoa paremmasta. Alkoholi on pakenemista varten.

Vuosi sitten soitatin Daruden biisiä "Beautiful Alien" ja haistatin sen kautta paskat raiskaajilleni: Ei, en ikinä tule olemaan sellainen kuin te. Tein suunnitelman, jolla pääsisin eteenpäin. Aloin toteuttaa sitä. Kesällä kävin kuuntelemassa biisin livenä.

Nyt koen olevani parantunut dissosiaatiohäiriöstä. En enää erota itsessäni erillisiä osia. Osin kaipaankin niitä. Lapsiosien kapina oli selvä merkki siitä, että toimin itseäni vastaan. Nyt joudun pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni itse. Kukaan ei tee sitä puolestani. Työskentelen yhä itseni kanssa uusien haasteiden kohdalla. Uusin saavutus oli motarille liittyminen dissosioimatta.

Toisaalta nyt koen olevani kokonainen ja ehjä. Minä elän tätä elämää, ei kukaan muu. Voin yhtä aikaa olla rautaisenkova ammattilainen, joka haluaa uudistaa koko alansa, että se hassu hippi, joka käy bileissä tanssimassa 7-8 tuntia putkeen. Voin olla aikuinen lapsille ja silti se heikko ja tarvitseva, joka saa halin. Osaan puolustaa itseäni. Rauhoittaa itseäni. Tsempata itseäni. Asettaa tavoitteita ja päästä niihin.

Olen rauhoittunut. Elämä ei ole enää pelkkää selviytymistä. Ok, siinä on paljon velvollisuuksia, mutta myös hauskaa. Yksi tärkeä osa tätä on ollut se, että vaikka on ollut rahallisesti tiukkaa, olen järjestänyt itseni festareille kerran kesässä. Järjestänyt jokaiseen päivään edes sen lyhyen hetken, jolloin palkitsen itseäni. Huolehtinut, että pääsen vapaalle, kun siltä tuntuu. Ajatellut välillä itseäni ja muistuttanut, että elämme vain kerran. Antanut musiikin viedä, heittänyt vastuun kaikesta DJ:lle keikan ajaksi. Se on ollut hyvää harjoitusta: On asioita, joihin en voi vaikuttaa. Ne on vain elettävä läpi ja nautittava kyydistä.

Missään nimessä en ole valmis. Elämä on projekti. Mutta nyt tuntuu aidosti siltä, että alan olla voiton puolella.


(Armin van Buuren f. Rock Mafia - Hands to Heaven)

Minulla on työpaikan avaimet

Tätä ei ole tapahtunut sitten teini-iän kesätyön: Minulla on työpaikka, jonka oveen minulla on avain. Töiden piti alkaa vasta elokuussa, mutta kun kävin työpaikalla pyörähtämässä ja hoitamassa paperijuttuja, yksi kollega vetäisi hihasta ja kysyi, olisiko minulla kokemusta työtehtävästä x. Olihan minulla. Joten pääsen nyt hoitamaan tätä hommaa kesäkuun puolivälistä. Työmäärä on niin pieni, että voidaan puhua taskurahoista, mutta tuleepahan tutustuttua paikkoihin jo ennen syksyn "tositoimia". Plus tulee ylläpidettyä tätä osuutta omasta osaamisestaan.

Työporukka vaikuttaa todella mukavalta. Vaikka pyörähdin paikalla uuvuttavan projektin loppumetreillä, ihmisillä oli aikaa minulle ja halua esitellä paikkoja. Vaihdeltiin yhteystietoja, että voin sitten kysellä, jos tulee tenkkapoo. Minulla ei ole vain yhtä, vaan peräti kolme mentoria käytettävissäni.

Siitä olen vähän huolissani, että miten laajaksi tehtäväkenttäni vielä kasvaakaan, kun tunnun olevan nakkimagneetti. Ensin piti olla perustehtävien lisäksi vain yksi nakki, nyt niitä on jo kolme. Jokainen tietty kasvattaa palkkaa, mutta jaksaminen huolestuttaa. Ensi syksynä pitää opetella kokonaan uusi organisaatio, henkilökunnan nimet, paikalliset toimintatavat... Soveltaa omaa tapaa tehdä asioita käytännössä, tutustua asiakkaisiin, yrittää jopa muistaa nimiä ja yhdistää niihin naamoja.

Minulla tulee olemaan johdettavanani kaksi porukkaa, jotka pitäisi saada toimimaan yhdessä. Onneksi ainakin toista on kehuttu hyvin itseohjautuvaksi ja toimivaksi. Siitä toisesta en vielä tiedä mitään.

Sitten se kaikki aikuisuus, jonka työpaikka tuo mukanaan: Pitää opetella ajamaan töihin joka aamu ja sieltä pois. Huolehtia syömisestä, jaksamisesta. Oppia jättämään työt työpaikalle, opetella ajankäyttöä. Rahankäyttö. Saanko pysyttyä suunnitelmissani, vai sorrunko shoppailemaan?

Ensi syksyn työtehtävistä tiedän myös sen, että hyppään mukaan heti yhteen isoon projektiin. Vastuuhenkilönä tähän asti toiminut lähtee pois ja hänen tilalleen nousee aiemmin firmassa ollut, jonka pitäisi siis handlata homma. Kun tulin käymään, hän esitteli homman nykytilaa käytännössä ja aika kaoottiselta vaikutti. Eli pitäisi tähänkin ehtiä sitten perehtyä. Onneksi tuo on ajallisesti hyvin rajattu homma, joten ei nielaise koko syksyä.

Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin hyvin luottavainen. Tiedän selviäväni. Se tulee olemaan rankkaa ja raskasta, mutta myös innostavaa ja mielenkiintoista. Ensi jouluun mennessä olen paljon parempi työssäni kuin nyt.