13.6.2016

Hyvästit mummolalle

Mummo joutui taas sairaalaan. Hän puhui puhelimessa kuolemasta. Järjestin niin, että pääsin hänen luokseen. Valitettavasti mummo piti leikata uudelleen, joten hänet siirrettiin kauemmas, isompaan sairaalaan. Joten täällä minä olen, pitämässä taloa pystyssä. Yksin. Tässä hetkessä se on hyvä. Olen saanut antaa tunteiden olla ja tulla, järjestellä päätäni, ottaa aikaa itselleni.

Kuljin matkan pysäkiltä mummolaan ehkä viimeistä kertaa. Matkan varrella muistot nousivat elävästi mieleen. Tuon katoksen alla mummo seisoi sateessa minua odottamassa. Tuossa kohtaa istuin penkillä lepäämässä silloin kuumana kesäpäivänä. Olin teini. Mummo oli antanut niin paljon leipomuksia ja muuta tavaraa mukaan, että piti pysähtyä puoliväliin hengähtämään. Olin silloin niin iloinen ja levollisin mielin, vaikka olin menossa... Minne? En enää muistanut, matkustinko silloin poikaystäväni luo vai takaisin mielensärkijän pesään. Jäin miettimään sitä, miksi olen tällainen. Elämä voi olla todella täynnä paskaa, ja silti minä olen hetken päästä iloinen. Vesihanhiefekti: Kaikki vain valuu selästäni ja hetken päästä keskityn siihen, mikä on hyvin. Aivan kuin minulla olisi joku aivovaurio: En muista pahaa. Ehkä se on osa sitä, miksi olen selvinnyt.

Mummolaan pääsee kyllä montaa reittiä, mutta mummon kanssa kuljettiin aina puiston läpi. Mummo työnsi pyöräänsä, jonka sarviin hän aina halusi ottaa niin monta kassia että pelkäsin pyörän kaatuvan. "Kyllä minä saan nämä, ei sinun tarvitse," yritin. Aina mummo vastasi: "Mutta kun se on niin painava!"

Tuossa kohtaa oli se sieni, jota maistoin tunnistaakseni sen. Olin juuri käynyt sienikurssin, mummo oli ylpeä. Muistan polttavan pippurisen maun vieläkin.

Tästä kävelimme, kun puhuttiin ensimmäisestä poikaystävästäni. Minulla oli farkkutakki. Tuossa oli ennen päiväkoti, nyt se on purettu. Pysähdyin kuuntelemaan lintujen laulua. Täällä laulavat aivan eri linnut kuin kotona.

Vaikka tulisinkin mummon luo vielä tämänkin kerran jälkeen, se ei ole sama. Nyt mummo tekee kuolemaa. Se tekee koko mummolasta erilaisen paikan. Ennen minulla oli teräsmummo. Mummola oli turvasatama myrskyssä, täällä oli aina kaikki hyvin. Kaikki oli aina samalla tavalla kuin ennenkin.

Sitten ukki sairastui. Kuolema ujuttautui hitaasti taloon. Ensin tulivat apukahvat haarukoihin ja veitsiin. Sitten tulivat lääkkeet, rollaattori, aikuisten vaipat. Lopulta oli vessatuoli, pyörätuoli ja kuoleman haju.

Ukin kuoleman jälkeen talo vähitellen normalisoitui. Mummo pääsi jaloilleen.

Nyt kuolema on taas alkanut hivuttautua taloon. Saavuin tyhjään taloon. Eteisen ovi oli suljettu. Mummo ei ikinä sulje sitä, joten se on kai jäänyt ambulanssimiesten jäljiltä kiinni. Talo haisi ummehtuneelta. Tuuletin heti. Jääkaapissa oli hapantunutta ruokaa. Hävitin sen.

Talo on silti yhä sama. Lukot ovat itsepäisiä, valokatkaisijat väännettäviä. Mummon sänky on yhä sama. Ukin työhuone on yhä sama. Halusin ikuistaa sen kaiken. Menin lattialle istumaan ja hiplasin läpi ne laatikot, jotka aikoinaan olivat niin raskaita avata. Silloin aikoinaan mummo tuli väliin. Hän antaa, ettei jää sormet väliin. Kokeilin mattoa. Se on väärä. Nyt on pitkäkarvainen ja pehmeä. Ennen oli järkevä ja karhea. Tuossa laatikossa oli piirustuspaperit. Mummo antoi ne aina. Ukille piti jäädä tulostuspaperia.

Nykyinen tulostin on niin pieni verrattuna ukin ensimmäiseen. Tietokoneen tilalla on läppäri. Työhuone on tapetoitu uudelleen. Seinävitriini on vaihdettu toiseen. Keittiössä on rivi syöpälääkkeitä. Aika kuluu täälläkin, vaikka en haluaisi.

Täällä olen saanut olla lapsi.

Täällä huomaan myös, miten paljon olen muuttunut. Ennen en olisi uskaltanut nukkua sohvalla. Ennen olisin totellut mummoa ja tehnyt itselleni vuoteen omaan huoneeseeni. Ennen olisin epäillyt ja pohtinut, uskallanko ottaa karkkia mummon kaapista. Nyt otin koko laatikon viereeni ja söin karkkia nälkääni. Annoin itselleni siihen luvan.

Ennen olisin muuttunut täällä toiseksi ihmiseksi. Ennen tuntui, kuin olisin astunut johonkin rinnakkaistodellisuuteen, kun tulin tänne. Ei enää. Olen täällä, mutta olen yhä sama ihminen kuin kotona. Minulla on puoliso. Minulla on perhe, johon kuuluu lapsia. Olen löytänyt paikkani elämässä. Se ei muutu.

Ehkä siksi uskalsin sopia tapaamisesta kummitätini ja -setäni kanssa. Ehkä siksi yritän katsoa tulevaisuuteen. Miten paljon haluan olla yhteydessä ja keneen, sitten kun mummoa ei enää ole? Mitä haluan mummolasta mukaani?

Eilen illalla kävin talon läpi. Koskettelin eri esineitä, hellin niiden kantamia muistoja. Tajusin, etten halua täältä yhtäkään roinaa mukaani. Olen ollut köyhä niin pitkään, että olen oppinut, ettei tavaralla ole mitään arvoa. Arvokasta on se, mitä kannamme sisällämme: Muistot, tiedot ja taidot, jotka olemme meille tärkeiltä ihmisiltä oppineet. Ne eivät katoa, vaikka mummo katoaakin. Joskus. Toivottavasti ei pian.

3 kommenttia:

  1. Voimia raskaseen aikaan.
    Itsellenikin mummo oli se turvasatama ja hänen kuolema tuntui siltä,että omalta elämiseltä olisi viety pohja pois.

    VastaaPoista
  2. Onnekas olet, että sinulla on ollut tuollainen mummo. Muuten kaikki voisi olla toisin. Koita jaksaa ja pidä huoli itsestäsi <3

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)