31.7.2016

Jaettu kasvatusvastuu ♥

Dyykkarin kaveri oli kylässä, lapset meillä. Piti riidellä. Lähdettiin sitten kauppaan kahdestaan, että saatiin autossa päästää höyryjä toisillemme. D valitti, että säännöt, jotka olen lapsille asettanut, saavat hänelle sellaisen olon, kuin olisi jossain keskitysleirillä. Hän syytti minua minuuttiaikataulun ylläpitämisestä, minkä kielsin. Vetosin lasten luontaisiin rytmeihin. Kun ei lapsi nuku millään kello kahdeksaa myöhempään aamulla, niin hänen on mentävä ajoissa nukkumaan, että ehtii nukkua tarpeeksi. Ja että kyllähän minä olen joustanut: Ruoka-ajoissa ja nukkumaanmenoajoissa sen puolituntia-tunnin suuntaansa. Ei riitä, sanoi D. Hän haluaa, että kesälomalla ollaan rennosti.

Lopulta sitten sovittiin, että minä huolehdin jatkossa siitä, että lapset siivoavat pöydän ruuan jälkeen. Muu kasvatusvastuu on D:n niskassa. Tuli helpottunut, vaikkakin epäuskoinen olo. En alkuunsa uskaltanut luottaa siihen, että D alkaisi pitää kuria. Mutta niin vain tuo on alkanut pitää. Kun minä otin reilun askeleen taaksepäin, D on astunut syntyneeseen tyhjiöön ja ottanut lapsiinsa ihan eri otteen kuin olen ennen nähnyt.

Kerrannaisvaikutukset ovat olleet huomattavat: Tappelemme paljon vähemmän. Kotona on rennompaa. Jaksan lasten riehumisia paremmin, kun ne eivät ole automaattisesti minun ongelmiani. Nyt niihin puuttuu ihminen, jolla on biologinen side näihin lapsiin. Hän jaksaa paljon enemmän kuin minä, koska rakastaa. Minä välitän omalla tavallani, mutta en ole - enkä koskaan tule olemaan - näiden lasten äiti.

Oli vapauttavaa lukea netin keskustelupalstalta toisen äitipuolin viesti, jossa hän kertoi omasta isosta oivalluksestaan: Hän ei ole puolisonsa lasten äiti, eikä hänen tarvitse olla.

Kun suhde D:n kanssa syveni niin, että hän esitteli minut lapsilleen, asetin itselleni vaatimuksen: Minun pitää ryhtyä näille lapsille uudeksi äidiksi, jotta voin tarjota D:lle sen perheen, jonka hän menetti. Koin lasten biologisen äidin haittana, josta piti päästä eroon. Halusin, että lapsilla on äiti molemmissa osoitteissa. Mutta eihän se nyt vaan toimi niin. Eikä sen kuulukaan. Lapsella voi olla vain yksi biologinen äiti. Muita tärkeitä aikuisia voi olla, mutta vaikka he olisivat kuinka hyviä ja tärkeitä, he eivät ole sitä lasta synnyttäneet.

Lasten lattialle jääneet kengät, sinne tänne jätetyt vaatteet yms. ei enää ärsytä niin paljon, kun ne eivät ole enää todisteita siitä, etten osaa kasvattaa. Vastuu heidän kasvatuksestaan on heidän vanhemmillaan, ei minulla. Tämä näkökulman muutos on vapauttanut minut luomaan suhdetta lapsiin ihan eri tavalla. Ajattelen itseäni nyt heidän isänsä uutena puolisona, johon heillä on hyvä olla asialliset välit, mutta minä en ole heille ilmainen pyykkäri, siivooja ja kokki. Teen sen, minkä katson hyväksi ja vaadin rajojeni kunnioittamista.

Kävin jo lasten kanssa lyhyen keskustelun siitä, keitä meidän perheeseen kuuluu. Sain kuulla, etten minä ainakaan. Minua vastaan on kapinoitu ja valitettu, miksi minua pitää aina totella. Tähän D totesi mielestäni hienosti, että sekä minä että hän olemme aikuisia, ja lasten pitää totella aikuisia.

Kapinoinnin lomassa on ollut sitten niitä hienoja hetkiä. Kun lapsi on herännyt painajaiseen ja hakenut minulta lohtua ja pusuja. Kun katsotaan porukalla dokumentteja ja lapset haluavat tietää kaikesta lisää. Kun mennään nukkumaan ja lapset haluavat kertoa päivästään. Kun ruoka maistuu ja sitä halutaan lisää. Ei tätä muuten jaksaisi.

Onneksi lasten kesäloma on kohta ohi ja pääsee töihin lepäämään. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)