22.10.2016

Myrskyn jälkeen

Käytiin vakava keskustelu. Käytiin pariterapiassa. Saatiin juteltua. Lopputuloksena oli, että D yrittää saada paperille säännöt lapsille, niin minäkin sitten tiedän ne. Ja hän ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee enemmän kotitöitä.

Opin, että parisuhteen riidoista ei kannata kertoa syvällisesti kavereilleen, kun ne ovat käynnissä. Kun rauha on solmittu, ei enää edes muista, mistä riideltiin, mutta kaverit kyllä muistavat.

Opin, että haluan saada tämän suhteen toimimaan, tai ainakin oppia paremmin pitämään puoliani parisuhteessa. Minulle on lapsena opetettu, että kukaan ei halua minua, jos en ole kynnysmatto. Nyt alan nähdä, että minusta pidetään enemmän, kun sanon "ei!" aina silloin tällöin. Kukaan ei pidä ihmisestä, jolle kaikki on ok, ja joka ei koskaan pidä puoliaan. Sellainen ihminen on kuin liukas saippuapala, josta ei saa mitään otetta.

D oppi, että teoilla on merkitystä. Ja että hänen pitää nähdä vaivaa tämän parisuhteen eteen, jos hän haluaa sen pitää. Viime yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, koska D siirsi tietokoneen pois huoneesta, jossa nukun. Sain aamiaisen sänkyyn. Sain herätä rauhassa omia hömppäohjelmiani katsoen, D kantoi minulle kaukosäätimen ja meni touhuamaan omiaan.

Työn alla on yhä läheisyys. D:llä on tietty mittari, jonka verran hän läheisyyttä kestää ja sitten häntä alkaa ahdistaa. Kokeillaan nyt jatkossa niin, että minä en pakota. Otan läheisyyttä vastaan silloin, kun hän sitä pystyy antamaan, niin kauan kuin hän pystyy sitä antamaan ja annan sitten hänelle tilaa.

Yritämme myös kiinnittää huomiota siihen, miten puhumme toisillemme. Että emme keskeyttäisi. Jaksaisimme kuunnella. Että en huutaisi. Muistettaisiin kehua, kun on kehuttavaa.

D yrittää alkaa noudattaa normaalia vuorokausirytmiä, että tulisi nukuttua vierekkäin. Siinä tulisi tankattua läheisyyttä ja rentoudun paremmin, kun joku on vieressä.

Elämässä on nyt ollut niin monta suhdetta kuormittavaa tekijää, ettei mikään ihme, että alkaa keittää:
  • Siirtyminen työelämään, työkiireet ja pitkät päivät.
  • Rikosilmoitus
  • Yhden lapsen menettäminen.
  • Rahahuolet
  • Sängyn hajoaminen
  • Viime talvi asuttiin erillään.

D:n kokemus oli, että olin tiuskinut ja huutanut kotiin tullessani, oli hän tehnyt sitten mitä tahansa. Lisäksi päätös lopettaa taistelu omasta lapsesta oli ottanut koville. Tämä kaikki oli saanut hänet sulkeutumaan kuoreensa. Ja kun emme missään vaiheessa ehtineet riidellä kaikkea kertynyttä pois, tilanne vain paheni. Kunnes se katkeroituminen sitten kännissä purkautui.

Nyt on sovittu, että aina kun on lapsivapaa viikonloppu, riidellään riidat pois. Ettei sitten tarvitse riidellä, kun lapset ovat täällä. Ja että riita ei paisuisi liian isoksi.

19.10.2016

Paskaa niskaan

Tuntuu, että olen paskamagneetti.

Narsisti-eksä teki minusta rikosilmoituksen. Sain käydä kuulusteluissa kertomassa tarinan alusta nykyhetkeen: Miten eksä yritti kiusata D:n hengiltä, miten monta kertaa on tehnyt meistä ilmoitusta ties minne, miten tämäkin on vain yksi kiusaamisen muoto lisää. Nyt odotetaan, päättääkö poliisi tutkia asiaa pidemmälle ja mennäänkö oikeuteen vai ei. Asianajaja oli sitä mieltä, että ei mennä.

Dyykkarin kanssa on mennyt paskasti. Luotin hänen lupauksiinsa siitä, että jahka aloitan työt, minun ei tarvitse huolehtia kotitöistä: Kyllä hän hoitaa! Todellisuus on sitten ollut sitä, että hän on tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukonetta ja alkanut valittaa minulle, kun sotken niin paljon. Pari kertaa on ollut tilanne, että minulla ei ole ollut puhtaana vaatetta seuraavaa työpäivää varten, koska kukaan ei ole pessyt pyykkiä. Sitten on menty niillä vähiten paskaisilla töihin.

Kun olen tullut töistä väsyneenä kotiin, täällä ei ole ollut ruokaa. Olen saanut ensin siivota keittiön ja sitten tehdä itselleni ruokaa, kun mies pelaa tietokoneella. Se on tuntunut siltä, ettei minua arvosteta, varsinkin kun tein koko syyskuun 11-12 tuntista päivää.

Kun olen sanonut, etten jaksa kuin kaatua sänkyyn, mies on istunut koneellaan kuin tatti, kunnes kolmannesta kehotuksesta tuli auttamaan minua futonin kanssa. Tietysti sain niskaani hirveän valituksen siitä, kun pitikin hankkia näin hankala sänky ja kuinka raskasta sitä on jatkuvasti siirrellä kuivumaan ja taas pedata. (Etenkin, kun sen homman teen yleensä minä.)

Olen tästä kaikesta tietysti ollut kireänä, mikä on johtanut siihen, että mies lukkiutuu koneelleen entistä tiukemmin. Kun hän ei kuulemma ymmärrä, miksi olen vihainen. Ei hän pysty enempään, enkä saa vaatia häntä muuttumaan. Enhän minä vaadikaan! Toivon, että hän muuttaisi käytöstään! Esim. niin, että kävisi päivällä kaupassa, jos huomaa, ettei jääkaapissa ole mitään.

Tai tekisi päivällä ruokaa niin, että minun tarvitsisi vain lämmittää sitä, kun tulen.

Tai pesisi pyykkiä, jos huomaa pyykkikorin olevan täysi. Ja ei pesisi villaa, silkkiä ja omia boksereitaan kaikkea samassa koneellisessa. (Hän ei kuulemma jaksa katsoa pesumerkintöjä vaatteista. Liian hankalaa.)

(Mutta minä olen ne aina hänen vaatteistaan katsonut, koska minusta olisi kamalaa, jos pesisin hänen vaatteitaan pilalle!)

Tai noudattaisi edes jonkinlaista vuorokausirytmiä. Nykyisellään hän pelaa yöt, nukkuu päivät. Jouduin ostamaan itselleni unimaskin silmille, että saan nukuttua näytön vilkkuvasta valosta huolimatta.

Hän kyllä lupasi siirtää tietokoneensa lastenhuoneeseen, kun työni alkavat, että saan nukkua rauhassa, mutta luopui ajatuksesta, koska se olisi "liian työlästä ja turhaa".

Mitään läheisyyttä meillä ei ole. Nukumme erillämme, koska meillä on aivan eri vuorokausirytmi ja hän ei saa kuulemma nukuttua futonilla, vaan vaahtomuovipatja lasten sängyssä on ainoa, jota hänen selkänsä kestää. Jos yritän halata tai pussata, hän väistää minut ja ryntää tupakalle. Tai valittaa, että häiritsen pelaamista.

Seksiä hän ei halua. Ei ehkä enää koskaan.

Ajattelin, että lomareissu tekisi hyvää meille molemmille. Sovin yöpymisestä vanhan kaveripariskunnan luona. Lähdettiin ajamaan ja matkalla D alkoi innostua. Hän alkoi jutella ja heittää huonoja vitsejä. Ehdin jo ajatella, että reissu oli hyvä idea.

Perillä D veti kännit. Menin kaverini kanssa nukkumaan ja jätettiin känniläiset keskenään. Yöllä kaverini heräsi siihen, että he tulivat baarista takaisin. Minä heräsin vasta siinä vaiheessa, kun olkkarista alkoi kuulua pusuttelun ääniä. D julisti suureen ääneen uudelle rakkaalleen sitä, miten paljon himoitsi häntä ja miten meillä ei ole ollut seksiä enää pitkään aikaan. Hän selitti, miten minä en ole seksikäs lainkaan, päinvastoin. Pilluni ällöttää häntä, ja kun hän ajattelee kaikkia niitä kertoja, kun on minua nuollut... Yök!

Esitin nukkuvaa, mutta sekä minä että kaverini kuulimme kaiken. Aamulla äijien nukkuessa krapulaansa pois kaverini yritti kautta rantain kysellä, mitä olin kuullut. Valehtelin sujuvasti olleeni niin väsynyt, että muistan yön tapahtumista vain sen, että kävin kerran vessassa.

Halusin vain pois. Söin aamupalaa juuri sen verran, että en loukannut kaveriani, joka sitä minulle tarjoili ja ryntäsin sitten toiselle puolelle kaupunkia. Virallinen versio oli, että tarvitsin talvitakin. Todellisuudessa minun tarvitsi saada ajatella, ja kirpputori sopii siihen hyvin.

Jäin jumiin kahden takin välille. Toinen oli kallista merkkiä, käyttämätön, mutta sai minut näyttämään 40-vuotiaalta. Lisäksi se oli epäkäytännöllinen. Toinen oli halpismerkkiä, jolla on huono maine työntekijöittensä riistämisessä, mutta vaate oli kuin uusi, sopi minulle värinsä puolesta ja oli käytännöllisempi kuin vertailukohteensa, vaikka huppu olikin kadonnut jonnekin matkalla.

Lopulta pääsin jumista yli, kun tajusin kalliin merkin takin olevan se, jonka mielensärkijä olisi ostanut ja jonka hän olisi minun halunnut ostavan. Ostin sen toisen.

Tein kirpputorilla myös päätöksen. Annan D:lle aikaa kevääseen korjata asiat. Jos hän ei kykene muuttamaan käytöstään, haen töitä koko Suomesta ja muutan sinne, mistä niitä saan. Hän saa sen jälkeen tehdä, mitä haluaa.

Lähdin kaverilleni teelle, mutta en saanut koko vierailun aikana kerrottua, mitä oli tapahtunut. Vasta kun palasimme reissusta, järkytys alkoi purkautua. Aloin purskahdella itkuun. Illalla suihkussa hanat aukesivat ja jäin vessanpöntölle itkemään. D tuli lopulta lohduttamaan minua.

Päässäni pyöri kohtaus lapsuudestani. Mielensärkijä huutaa minulle: "Olet yököttävä!" Lyönti avokämmenellä poskelleni. "Yksikään mies ei haluaisi sinua, vaikka maksettaisiin!" Litsari. Uusi loukkaus. Uusi lyönti. Lyöntien välilllä ajattelin hänen olevan väärässä. Ripustauduin siihen ajatukseen.

Ja sitten D todisti kaiken hänen sanomansa kerralla todeksi.

Itkin. Itkin sitä lasta, jonka isä teki noin. Itkin sitä menetettyä parisuhdetta, jota olen koko elämäni etsinyt. Itkin sitä lasta, jonka haluaisin saada, mutta jota en pysty tässä suhteessa edes yrittämään. Itkin sitä kaipausta jonkun sellaisen perään, joka olisi tässä maailmassa minun puolellani, eikä minua vastaan.

Lopulta sain rauhoituttua. Totesin, että olen juossut elämässäni aivan liikaa miesten perässä. Olen tunkenut itseni heidän syliinsä kaikesta vastustelusta huolimatta. Olen pyrkinyt tekemään itsestäni korvaamattoman siivoamalla, pyykkäämällä ja passaamalla, koska olen ajatellut, etten voi koskaan olla haluttava. Olen ohittanut kaltoinkohtelun ja loukkaukset, koska niin kuuluu tehdä. En ole koskaan tajunnut vaatia itselleni kunnioittavaa kohtelua ja jos olen sellaista kokenut, olen kauhuissani ohittanut sen.

Nyt otin etäisyyttä. Hyppäsin reilusti kauemmas ja se on Dyykkarin asia kuroa välimatka umpeen. Tähän mennessä ei näytä hyvältä.

Olen pyytänyt tekoja. Hän on pyytänyt anteeksi ja sitten uppoutunut tietokoneelleen. Ei kukkia. Ei suklaata. Ei aamiaista sänkyyn tai muutenkaan. Kun hän tulee lähelle ja ajan hänet pois, hän syyllistää minua siitä, kun olen niin julma.

Olen pyytänyt näyttämään, että olen hänelle tärkeä. Hän lamaantuu.

Olen parisuhteessa siilin kanssa.

Helvetti.

2.10.2016

Kehollista

Lapaluitteni välinen kipeä möykky aukesi vihdoin. Ensin alue meni kramppiin: En saanut itseäni normaalisti pystyyn, pään kääntely teki kipeää. Saunaan, pilatesrullalla rullailua ja lopulta: Oikealla puolella selkää tuntui muljahdus. Ihan kuin kylkiluun pää olisi löytänyt kolonsa selkärangassa.

Vähitellen lihaskramppi alkoi hellittämään ja nyt tuo alue selästäni tuntuu vihdoin olevan suorassa.

Seuraavana yönä näin unta, jossa lääkärisetä seisoi yläpuolellani. Näin hänen karvaisen mahansa takaa sen virneen, joka hänellä aina oli (kun hän aikoi tehdä jotain pahaa). Tätä enempää ei unessa ehtinyt tapahtua, kun jo tartuin isoon puukkoon ja viilsin hänen oksettavan vatsansa auki ja upotin puukon hänen oikeaan silmäänsä. Tapoin myös taaempana seisoneen hahmon.

Siihen uni loppui. Totesin tyytyväisenä, että muistojen vastaanottaminen ei enää ole tarpeen. Siirryn jo automaattisesti muiston muokkaamiseen niin, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan ja pääsin turvaan. Unessa muutuin aikuiseksi melkein heti, en jäänyt avuttomaksi lapseksi. Puolustauduin ajattelematta.

Tämä on hyvä.

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen

Narsisti-eksä katkaisi tapaamiset syytä ilmoittamatta. D päätti, että ei jaksa enää lähteä oikeuteen. Iso vaikuttava tekijä saattoi olla se, että joutuisimme ehkä maksamaan osan oikeudenkäyntikuluista itse. Aiemmin kaikki on mennyt valtion piikkiin, koska työtön ja opiskelija.

Minulla on kotona mies, joka ei tee muuta kuin pelaa tai vetää kännit. Muitakaan lapsia hän ei ole nyt halunnut tavata, oli synttärit tai ei.

Ja koska nyt yhtä lasta ei voi tavata, pitää samantien perua sitten myös joulusuunnitelmat ("Me mitään joulua voida niille tarjota!"), vaikka ne lyötiin lukkoon jo vuosi sitten. Ja lapsillekin kerrottiin, että ensi jouluna ollaan sitten isällä. Että minäkään nyt sitten mitään joulua saa viettää, koska kaikkia lapsia ei saa paikalle. Koska jouluahan vietetään vain ja ainoastaan lapsia varten. Paskat.

Nyt pitäisi sitten lapsille kertoa, että nuorin sisaruksista ei enää tule kylään. Koskaan. Koska äitinsä ei päästä. Ei, kyllä te saatte isää vielä tavata. Ei teidän äiti estä sitä. Tiedän, että sanoin, ettei äiti voi katkaista tapaamisia, mutta me ei vaan enää jakseta lähteä oikeuteen. Kyllä me teistä jaksettaisiin, ei huolta. Ette ole menettämässä isäänne.

Sitten pitäisi jaksaa kestää heidän tunteenpurkauksensa.

Töissä on ollut kiirettä. Totesin, että nyt on pakko alkaa rajoittamaan työtunteja. En voi jäädä töihin tekemään loputtomasti palkattomia ylitöitä. Joskus pitää tehdä muutakin kuin vain töitä. Mutta ainut töiden ulkopuolinen ihmiskontakti on uusperhekahvilasta. Tapaamme ja minulle tulee vain surkeampi olo, kun olen jauhanut koko tapaamisen sitä, miten perseestä meidän "perhe-elämä" on.

Kun meillä ei kuulemma edes ole uusperhettä. Perhe on menetetty, eikä tätä meidän hässäkkää saa kutsua perheeksi. Tämä on perheen irvikuva.

Kun ei saa lapsia kasvattaa. Ei saa mitään tehdä. Mutta silti lapset ensin.

Töissä olen juuri ja juuri saanut tehtyä työt ajoissa ja pysynyt aikatauluissa. Osasyynä on se, että olen hyvä delegoimaan asioita. Jos minun ei ole pakko tehdä asiaa x, laitan muut tekemään sen.

Välillä tulee muistutus, että tosiaan: Olen vain sijainen. Olen toisen ihmisen sijasta siellä, ja jahka hän palaa, minä lähden. Vähitellen alkaa tosissaan ahdistaa, millä keväällä eletään. Mitään työpaikkailmoituksia ei vielä keväälle ole minun alaltani tullut vastaan. Pitäisi lähetellä avoimia hakemuksia paikkoihin ja toivoa, että jotain ilmaantuu.

No. Luottokortti sentään saatiin maksettua nollille. Jääkaapissa on ruokaa. Vuokra on maksettu, eikä muitakaan laskuja ole rästissä. Ehkä se tästä. Taas.