19.10.2017

Outoa arkea

Aloin lukea kirjaa Sybil, joka kertoo naisesta, jolla on 16 sivupersoonaa. Halusin saada kirjan luetuksi ennen seuraavaa terapiakertaa, mikä johti siihen, että unohdin terapian. Luulin sen olevan huomenna, kun se olikin jo tänään. Onneksi sain uuden ajan vielä huomiselle. Kirja on ollut mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Katsotaan, milloin ehdin lukea sen loppuun.

Näätä kävi kylässä kihlattunsa kanssa. Juhlittiin kihloja, meidän tupareita, elämää... Mikä sitten johti ryhmäseksiin nelistään. Näätä on kyllä ovela kettu ja manipuloinnin mestari, sai mitä halusi. Hänellä tuntuu yhä olevan tunteita - tai ainakin himoa - minua kohtaan. Minä taas olen onnistunut poistamaan itsestäni sen puolen kokonaan. Olen valinnut Dyykkarin, piste. Saa nähdä, mihin ongelmiin tämä "toispuoleisuus" vielä johtaa...

Ryhmäseksi laukaisi jostain syystä Dyykkarissa pelon menettämisestäni, joten hänellä aukesi vihdoin (!) lukko, joka esti osoittamasta hellyyttä minua kohtaan. Jos olisin tämän tiennyt, olisin kutsunut Näädän meille jo aikapäiviä sitten. Nyt on taas nukuttu saman peiton alla alasti, ja hellyyttä on ollut ylitsevuotavasti. En oikein tiedä, miten sopeutua tähän "uuteen Dyykkariin", joka puhuu ja pussaa. Hän on nyt kuin vastarakastunut, joka ei malta olla työpäivääkään erossa minusta. Saa nähdä, jääkö muutos pysyväksi ja milloin tämä tasaantuu.

16.10.2017

Hoito


Meillä kaikilla on joskus tällaisia päiviä.

(#ghomeshi viittaa tapaukseen, jossa kanadalainen juontaja/muusikko jäi kiinni usean naisen r*iskauksesta ja pahoinpitelystä. Jos joku halusi tietää.)

14.10.2017

Hämäkäkki

Näin unta, että metsästin hämähäkkiä. Se koetti kaikki konstinsa estääkseen kiinnijäännin. Se pakeni metsään, pisteli minua sormiin, herjasi minua. Kun heräsin, tajusin hämähäkin olleen Sipe. Unen näkemisen jälkeen sormenpäitäni aina välillä pisteli. Oivallus iski pyöräillessä terapiaan. Kysyin Sipeltä, onko häntä pistelty sormiin sillä tavoin. Sipe vastasi myöntävästi.

Ollessaan sadistin ja masokistin talossa Sipeä pisteltiin sormenpäihin niin, että sattui. Kun hyväksikäyttö yleensä pyöri lantion alueen ympärillä, tuo hetki oli Sipelle käsittämätön. Lopulta kauhu iski tajuntaan: Nämä eivät välitä, mitä minulle tekevät, kunhan se sattuu.

Terapiassa kerroin tästä ja muustakin. Tehtiin tiekartta. Ensimmäiseksi yritetään puuttua sisäiseen puheeseen ja sen negatiiviseen sävyyn. Sain tehtäväksi kuunnella sisäistä puhettani ja selvittää, ketkä kaikki toimintaani moittivat. Ensimmäinen osa oli nimetön, ja loukkaantui, kun yritin saada sitä perustelemaan valituksensa. Nyt se ei enää puhu minulle, vaan mököttää. Toinen osa oli Kuka, joka nyt on ruvennut aktiiviseksi. Tästä osasta en tiedä juuri muuta kuin sen koppavan asenteen.

Katsotaan, miten tilanne kehittyy, ja saanko joskus kehuttua itseäni muustakin kuin täydellisistä onnistumisista.

Sairaana


4.10.2017

Miten terapeutti saadaan hämilleen

Vein mind-mapin terpalle. Hän pyysi lupaa näyttää sitä työnohjauksessaan, minkä tulkitsin tarkoittavan, että hänen pitää miettiä uusiksi, mitä minun kanssani tehdään. Hän totesi, että yleensä terapia aloitetaan siitä, että selvitetään, mitä osia ylipäätään on olemassa. Minä osasin jo kertoa todella monesta osasta sen, kuinka vanhoja ne ovat, milloin ne ovat syntyneet, mikä tapahtuma ne synnytti jne. Terppa totesi, että olen selvästi tehnyt osieni kanssa töitä jo vuosia.

Nyt odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavalla kerralla tehdään.

Melkein unohdin päivän suuren edistysaskeleen. Yksi osa tuli valittamaan, että lohikäärmeet ahdistelevat sitä. Selvisi, että lohikäärmeet halveksivat osaa, koska se oli toiminut aloitteentekijänä hyväksikäyttötilanteessa ja ollut muutenkin suostuvainen. Totesin osalle, että oli ihan luonnollista, että tunsin jo lapsena seksuaalisia tuntemuksia, mutta että oli ihan helvetin surullista, että en saanut luontaisesti ja omaan tahtiini tutustua niihin tuntemuksiin, vaan osasin kohdistaa ne vain mielensärkijään. Lisäksi ilmoitin lohikäärmeille, että koska osa oli ollut alistuva, olimme välttyneet pahoinpitelyltä. Osaa piti siis kohdella sankarina, ei petturina. Tunsin lämmön osaa kohtaan hulvahtavan rintaani.

Sitten nousi toinen osa. Se valitti, että sitä panettaa ja että se hävettää sitä. Annoin sen panetukselle luvan. Kerroin, että nyt olen turvallisessa parisuhteessa, jossa panetuksesta kertominen saa toisen osapuolen ilahtumaan ja sitten pannaan. Ei seuraa väkivaltaa tai pakottamista. Voin siis vapaasti kokea panetusta, ja päättää itse, haluanko että sille tehdään jotain.

Lopulta nämä kaksi esiin noussutta osaa halasivat toisiaan ja ilmeisesti yhdistyivät yhdeksi rakennelmaksi, jonka perustana olivat sanat "luonnollisuus" ja "surullista".

Uskon, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun noin halveksittu osa saatiin nostettua noin arvostettuun asemaan. Tämä saattaa avata ovia myös muiden halveksittujen osien kanssa työskentelyyn.

Lokatzepaami


3.10.2017

Huomenta

Mikähän minua nyt vaivaa? Aiemmin olen muistanut tosi hyvin kohtaamiset osieni kanssa ja pystynyt kirjoittamaan ne tänne jälkikäteen. Nyt tuntuu, että ne katoavat muistista sen siliän tien, ellen ponnistele pitääkseni ne mielessä.

Näin muutama yö takaperin painajaista, jossa valtava tuhatjalkainen yritti syödä minut. Toiset olennot unessa auttoivat minut pakoon ja loppujen lopuksi tuhatjalkainen tyytyi syömään minua esittäneen sammakon. Tajusin tuhatjalkaisen olleen Noita. Se oli täynnä vihaa minua kohtaan. Kovan kaivelemisen jälkeen se ilmoitti olevansa vihainen, koska en ole järjestänyt lapsiosille tekemistä tässä päivässä. En ole mennyt uimaan tai salille, kuten suunnittelin.

Huomautin Noidalle, että en ole ollut siinä kunnossa: Nytkin ollaan sängyssä nukkumassa. Se tyytyi vastaukseen ja painui taka-alalle. Sitten nousi esiin toinen osa, joka laukoi minulle ahdistusta päälle. Kun sain osan ongelmasta kiinni (en vain muista, mikä se enää oli), ahdistuskin laukesi. Se oli nostanut minulle ahdistuksen päälle saadakseni huomioni. Se ei vain tajunnut, että vaatii taitoa kestää ja nostaa sivuun se ahdistus, ennen kuin pystyy kuuntelemaan. Ehkä se ensi kerralla vain tulisi sanomaan, että sillä on asiaa. Tämäkin oli joku nimetön osa, eikä se nimeä itselleen halunnut.

On hyvä merkki, että osia nousee esiin, koska silloin niiden ongelmia saa ratkottua. Jos ne vain mököttävät alitajunnassa aiheuttamassa minulle pahaa oloa, siitä ei hyödy kukaan.

Vielä kun tämä valtava unentarve alkaisi vähentyä... Toisaalta, enpä minä saa hereillä tehtyä mitään, kun mikään ei kiinnosta, mihinkään ei jaksa keskittyä...

Vitun aivot


2.10.2017

Örghplööh

Nukuin eilisen ohi. Tänään heräsin jo kahdelta iltapäivällä. Kävin suihkussa. Kävin apteekissa. Hain kissoille ruokaa. Leikkasin nurmikon (vihdoin). Pesin koneellisen pyykkiä. Söin kaksi lämmintä ateriaa. Olen ylittänyt itseni.

Vielä kun huomenna jaksaisi hoitaa kela-juttuja (ah, kela)... Keskiviikkona taas terapia, pääsen esittelemään mind-mappiäni.

Masennus


1.10.2017

Jäätyminen

"Millaista siellä (paikkakunnalla x) oli asua?"
"No mulla lähti nyt neljäs vuosi terapiaa käyntiin, että toivun siitä. Mun isä oli pedofiili."
*Toinen diakoni rymistelee huoneeseen ja jää tuijottamaan meitä.*
"Nyt on vähän huono hetki."

Pesä


30.9.2017

Sarjakuvia







Masennusseikkailut


Turhautuma

En ole nukkunut koko yönä. Vitun Dyykkari.

Menisin niin mielelläni eteenpäin, eheytyisin ja rakentaisin uutta, parempaa itseäni, jos tietäisin, miten. Jos saisin jonkun tiekartan. Mutta sellaista ei ole. On vain epämääräinen käsky tutustua osiinsa paremmin. Helpommin sanottu kuin tehty. Enkä edes tiedä, hyödyttääkö se mitään.

Katsoin videota naisesta, jolla on 20 eri persoonallisuutta, jotka ottavat ohjat vuorotellen. En minä ole sellainen. Yksi ja sama persoonallisuus, rampamieli, kutsumanimeni, selviytyjä, millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua, ohjaa tätä kehoa. Sitten on joukko pään sisäisiä ääniä, joihin liittyy muistoja, mielikuvia, toimintataipumuksia... Joskus muistan jotain, koska jokin osa on pinnalla. Toisen osan ollessa pinnalla osaan virkata, mutta kun osa katoaa, katoaa taitokin. Enkä aina osaa ajaa autoa. Tai muista ihmisten nimiä, koska olin eri ihminen silloin, kun esittäydyttiin. Mutta onko se nyt niin paha?

Osistani... En tiedä edes montako niitä on. Mitkä ovat tärkeimmät? Suuri oivallus, jonka tajusin mind-mäppiä tehdessäni, oli että välittävät osani, rauhaa muiden osien välille rakentavat osani kantavat mukanaan tietoa toipumisesta. Se on se tehtävä, mihin ne on rakennettu. Niillä on siis käsissään toipumiseni avaimet, mutta miten niihin pääsee käsiksi? En tiedä kirjurista muuta kuin että se pitää huolta, että kirjoitan tänne asiat niin kuin ne tapahtuivat. En tiedä päälliköstä muuta, kuin että hänellä on suunnitelma. En tiedä ikää, en syntyhistoriaa, en mitään. Oraakkelista tiedän vielä vähemmän.

Ja mitä terapeutti tarkoitti sanoessaan, ettei minun tarvitse tehdä mind-mappiä yksin?

29.9.2017

Avuliaita neuvoja


Uskomuksista


Koin suuren valaistumisen tuossa yöllä. Olin saanut päivän aikana aikaiseksi enemmän kuin koko edeltävällä viikolla. Kun menin nukkumaan, se iski: Paska olo. Se hoki, miten kurja olen ja olisi vain parempi, jos kuolisin. Mietin yllä olevaa sarjakuvaa, ja sitten sen hoksasin. Olo iski juuri siksi, että olin tehnyt kaiken oikein. Kaikki oli mennyt hyvin. Tämä oli vastoin perusolettamustani, että olen paska, enkä osaa mitään. Koska maailmankuvani näin vaarantui, olo iski. Se oli sen keino palauttaa "järjestys", tasapainotila, ilman että perususkomusta maailmasta tarvitsi muuttaa.

No. Nyt julistin, että olo saa loppua ja uskomusta muutetaan. Katsotaan, mitä tästä seuraa.

26.9.2017

Teoria avuksi

Osien jäsentäminen tuntui hankalalta, joten otin avuksi teoriaa. Muokkasin annettua runkoa sijoittamalla siihen omia osiani, ja päädyin tähän:


Kartta jakautuu kahtia yöminään ja päiväminään. Päiväminään kuuluu leikki, luovuus, suvunjatkaminen, itsestä ja muista huolehtiminen. Yöminään kuuluvat taistele- tai pakene-reaktiot, jähmettyminen ja alistuminen, mutta myös toipuminen. Sijoitin toipumisen kartassa keskelle, koska sinne kuuluu osia, jotka toimivat välittäjinä eri osien välillä: Päällikkö, Kirjuri, Tulkki.

Jotkut osat on todella helppo sijoittaa kartalle. Esim. Tappajahai kuuluu jähmettyneisiin osiin, Lesbo alistuneisiin. Täti Vihreä kuuluu toisista huolehtiviin osiin, suurin osa lapsiosista pakeneviin osiin. Sitten on ne vaikeat tapaukset. Minne sijoitetaan Altaïr? Toisaalta hän kuuluu seksuaalisuuteen liittyviin osiin, toisaalta hän taistelee jatkuvasti lapsiosien puolesta toisia osia vastaan.

Minne kuuluu Sipe? Minne laitetaan kapinoiva teini?

Minne laitetaan Rebecca, joka käytännössä hoiti avioeroni?

Näitä ja paljon muuta pitää varmaan pohtia terapiassa lisää.

Jos joku ihmettelee, miksi sijoitin kuvassa ydinminään kiintymyshuudon ja leikin, se johtuu siitä, että lasken ydinminääni kuuluvaksi Hilpeän ja Wäää!!:n. Jos joku vielä muistaa, Hilpeä ei osaa kuin leikkiä ja Wäää!! on jäänyt kiinni kiintymyshuutoon, kuten selitin täällä.

Osa kerrallaan

Päätettiin terpan kanssa, että ruvetaan tekemään osistani mind-mappiä. Koska homma on aika laaja (olen listannut tähän mennessä itseltäni yli 50 osaa...), aloitetaan Sipestä. Kerään blogistani kaikki maininnat Sipestä, valokuvia ajalta, jolloin hän oli eniten pinnalla, ja aletaan tutustuminen siitä.

Ennen kuin voidaan lähteä käsittelemään muistojani, pitää seuraavien ehtojen täyttyä:
- eri osien pitää tietää toisistaan ja minun niistä enemmän.
- minun pitää parantaa taitojani tunnistaa ja saada itseni optimaaliseen vireystilaan.
- minun pitää parantaa taitojani tunnistaa tunteitani ja tulla toimeen vaikeidenkin tunteiden kanssa myös kotona.

25.9.2017

Pyristellen eteenpäin

Kun D lähti kesken kaiken tupakalle, huomasin olevani vihainen. Viha kuohahti, oli hetken ja katosi.
Noin yleensä en tunnista itselläni mitään tiettyä tunnetta. Semmoinen perusolo. Ehkä se muuttuu, kun tunteita nyt oikein yrittää tunnistaa ja kuunnella.

Laiminlyöjällä diagnosoitiin uniapnea. Olen alkanut miettiä, voisiko minunkin jatkuva väsymykseni johtua siitä. Pitää kysyä Dyykkarilta, onko hän huomannut hengitykseni katkeilevan öisin. Tai sitten olen vain masentunut. D valittaa, kun en käy suihkussa. Hiukset ihan limaiset. En jaksa välittää, haluan vain nukkua.

22.9.2017

Terapeutin päiväkäsky

Pitäisi kirjoittaa asiat blogiin, ennen kuin ne unohtaa. Sitten niitä voidaan käsitellä terapiassa. Annoin nyt terapeutilleni blogini osoitteen, saa nähdä, mitä hän sillä tekee.

Tänään tehtiin terapiassa läpimurto. Tunnistin olevani surullinen. Nyt kun tiedän, miltä tunne tuntuu, tiedän mitä etsiä. Olen tähän asti etsinyt tunnetuntemuksia samasta paikasta, kuin lihastuntemuksia. Katsotaan, josko nyt alkaisi onnistamaan paremmin. Muistojen käsittelyyn ei päästä, ennen kuin tunnistan, milloin olen sietoikkunan piirissä ja milloin muistojen käsittely muuttuu sietämättömäksi.

13.9.2017

Kuulumisia

Halusin ja sain terapiasta kotitehtävän. Piti seurata kehoreaktioita eri tilanteissa ja eri osilla. Vaikeaa on ollut. Hartioista on löytynyt jotain. Pitää olla todella voimakas reaktio (esim. reaktio painajaiseen), ennen kuin tunnistan kehoni reagoivan jotenkin. Ja sitten kun niitä reaktioita (esim. sydäntä puristaa) lähtee jäljittämään tarkemmin, että mistä tässä on kyse, löytää hirmuisen vyyhden, josta riittäisi puitavaa useammallekin terapiakerralle. Ja seuraavan reaktion takaa löytyy toinen vyyhti, ja miettii, kumman kanssa sitä pitäisi mennä terapeutille. Enkä nyt muista enää kumpaakaan. Olisi pitänyt tehdä jotain muistiinpanoja. Tuntuu, että pääni lahoaa. Puuh. Ehkä se tästä.

Tällä viikolla aktivoiduin sen verran, että sain itseni mt-kuntoutujille tarkoitetulle ilmaiselle luennolle. Oli mielenkiintoista ja tutustuin kahteen toiseen dissoilijaan. Oli antoisia keskusteluja. Ensi viikolla uudestaan. :)

3.9.2017

Terapia alkoi

Eka kerta terapiaa takana. Ensimmäinen tavoite on, että terapeutti oppii tuntemaan meidät: minut ja kaikki osani. En saanut valita terapeuttiani, mutta hän vaikuttaa osaavalta ja pätevältä. Hän huomaa minusta nopeasti, jos alan kadota nykyhetkestä muistoihini. Hän puhuu meistä monikossa: Miten teillä on mennyt? Jos tulee jotain, teillä on numeroni.

Olen loputtoman väsynyt. Tänään nukuin ensin kahteentoista, söin, otin kahden tunnin päikkärit, söin ja nukuin kolme tuntia. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että voisin pysyä hereillä, mutta mitään ei kiinnosta tehdä. D huolehtii siitä, että huolehdin itsestäni. Hän muistuttaa suihkussa käymisestä ja antaa vaihtoehtoja hoitaa itseäni, joita en itse tullut ajatelleeksi. Kuten että voin hieroa kipeää hartiaani hierovan suihkun avulla. Hän myös lähtee seuraksi lenkille, niin tulee lähdettyä. Tavoite arjessa on saada elämästäni mahdollisimman stressitöntä ja tasaista. Jos en tee muuta kuin nukun, tavoite on saavutettu nopeasti.

28.8.2017

Jospa se olisikin...

Olen huomannut kokevani ahdistuksena myös ilon ja jopa helpotuksen tunteen. Kaikki tunteet ovat näemmä minulle vieraita ja ihan normaalitkin tunteet ahdistavia. Kun tunteen tunnistaa, ahdistus laukeaa heti, mutta vaatii aktiivista ajatustyötä pysyäkseen poissa.

Terapia alkaa kuun vaihduttua. Odotan sitä kauhunsekaisin tuntein ja malttamattomana. Uni välttelee minua taas, aivan kuten ennen aiemman terapian alkuakin.

Dyykkarin uni

D näki unta, että ängin väkisin taloon, joka oli täynnä isiksen taistelijoita ja muita vaarallisia ihmisiä. Hoin hänelle jatkuvasti tietäväni, mitä teen ja ihmettelin hänen huoltaan. D löysi talon puutarhasta murhatun miehen, ja yritti löytää minua, mutta olin kadonnut jonnekin. Herättyään hän kertoi minulle unestaan ja valitti minun olevan juuri tuollainen: Menen pihvit kaulassa leijonan luolaan, enkä tunnista vaaraa. En osaa suojella itseäni, joten D:llä on jatkuva huoli minusta.

Kai minä sitten olen sellainen, en vain osaa sanoa, miten se näkyy käyttäytymisessäni.

18.8.2017

Jospa se olisikin... vihaa?

Ajattelin, miten väärin on, että suvussamme on kärsitty pedofiileista ainakin kahdessa polvessa. Äkkiä nousi valtava ahdistus, aivan kivettävä. Se meinasi viedä minut mukanaan, mutta sitten käytin hyväkseni tietoista läsnäoloa ja astuin ahdistuksesta sivuun. Tarkastelin kehoni reaktioita: Purin hampaita yhteen, kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Mietin, mitä nämä viestittivät. Mietin, mitä tunnetilaa ne edustaisivat jollain tuntemattomalla.

Sitten välähti: Viha. Tätä se on. Ahdistus väistyi samantien ja tunsin ensimmäistä kertaa tulenpalavaa vihaa. Tunne oli niin voimakas, että se oli lähes mahdoton kestää. Se oli pakko purkaa ulos potkimalla patjaa ja nyrkkeilemällä tyynyä. Sitten helpotti.

Nyt olen huomannut, miten usein ahdistukseksi tulkitsemani tunne onkin vihaa. Olen todella usein todella vihainen.

Vihan alta paljastui muitakin tunteita, kuten voitonriemua ja ajatus, että ehkä ei olekaan parempi kaikille, jos olisin kuollut. Ehkä minun on ihan hyvä olla hengissä.

14.8.2017

Taas terapiaan

Minulle suositellaan traumaterapiaa julkisella puolella. Vielä lääkärin tapaaminen ja sitten hoidon pitäisi alkaa jossain vaiheessa syksyllä. Sitä odotellessa käyn fysioakustisessa tuolissa kerran viikkoon, jahka sitä hoitoa antava palaa lomilta.

Saa nähdä, saanko toivoa terapeuttia. Hoitoa saa kerran viikkoon, vaikka toivoin kahdesti viikossa, ainakin alkuun. Julkisella ei kuulemma saa tätä tiheämpää terapiaa. En myöskään saa tavata eri terapeutteja ja vertailla heitä, vaan minut laitetaan sille, jolla on tilaa. Sitten vain toivotaan, että terapiasuhde syntyy.

Olen yrittänyt hieroa kasvolihaksiani auki. Taisin runnoa ihan kunnolla, koska nyt koko otsani on mustelmilla. Auts.

Noin muuten olen ollut todella väsynyt. Nukun 12 tuntia yössä. Päivällä mihin tahansa keskittyminen on vaikeaa. Onneksi olen taas sosiaalityöntekijän hoivissa, niin raha-asioita katsoo joku muukin kuin minä. En todellakaan ole työkunnossa vielä hetkeen, vaikka mieli tekisi palata töihin, eikä vähiten rahatilanteen vuoksi.

Ensi viikolla aion matkustaa mummolaan. Katsotaan, saanko menemään perille, etten voi olla vanhemmankuvatuksiini missään yhteydessä, eikä heitä pidä yrittää pakottaa auttamaan minua, kun siitä "avusta" on enemmän haittaa kuin hyötyä...

24.7.2017

Helvetisti tapahtunut

...mutta olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan siitä.

- Olen ymmärtänyt, että petin Dyykkaria, koska en kestänyt sitä, että hän vain rakasti minua. Olen lapsena tottunut siihen, että sama ihminen sekä vihaa että rakastaa minua. Reagoin jäykästi, kuten traumatisoituneen kuuluukin ja palautin tutun "tasapainon".

- Olen palannut kehooni, vaikka en vielä tunnekaan mitään rintakehästä alaspäin sisäpuolelta.

- Olen maadottanut itseäni tietoisen kävelyn ja meditaation avulla. Aloin taas joogaamaan.

- Olen lukenut kirjaa Jäljet kehossa, ja ymmärtänyt sen avulla, että kiintymyssuhteeni kehittyminen on häiriintynyt jo ennen 2. ikävuotta, koska äitini oli tunnekylmä. Hän ei osannut vastata viesteihini, koska häneltä puuttui äidin malli. Hänen oma äitinsä oli sairaalassa suurimman osan hänen varhaislapsuudestaan.

- On tapahtunut asioita, jotka ovat antaneet aiheen epäillä, että eräs tuntemamme ihminen on pedofiili ja tehnyt pahaa tuntemallemme lapselle. Asiaa tutkitaan, ja olemme tolaltamme.

11.7.2017

6.7.2017

Naamio putoaa

Kasvolihakseni ovat alkaneet aueta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että minulla on lähes koko ajan hyvin närkästynyt ilme. Tunnistin ilmeen heti: Se on laiminlyöjän perusilme. Lapsena tulkitsin sen tyytymättömyydeksi, tarkemmin sanottuna tyytymättömyydeksi minuun. Nyt ymmärrän, että se on itkun pidättelyn ilme. Jos pysähdyn ja kuuntelen kehoani, se haluaa itkeä. Tunne vain puuttuu. Olen yrittänyt edistää asiaa harjoittelemalla itkemistä aina voidessani ja antamalla kehon täristä. Myös fysioakustisessa tuolissa käyminen on auttanut. Mutta kasvoissa on paljon avattavaa... Tilanne jatkuu jo kolmatta viikkoa. Ehkä tämä vähitellen tästä...

2.7.2017

Valaistuminen (yksi niistä)

Päivän takauma: mielensärkijä lyö minua, koska maiskuttelin ruokaa syödessäni. Halusin vain tunnustella ruuan rakennetta suussani. Laiminlyöjä huusi mielensärkijälle: "Älä lyö lasta!" Palleani tuntui kutistuvan kasaan. Olin saanut äidin huutamaan isälle.

Siirsin lempeästi häpeän mielensärkijälle ja vapautin kivun palleastani. Elämä jatkuu.

Päivän oivallus: Pahinta siinä, mitä minulle tehtiin, ei ollut se, MITÄ minulle tehtiin, vaan se, että kokemani kipu on saanut minut kokemaan olevani erityinen. Siis erillinen kaikista muista. Ymmärsin tämän lukiessani kirjaa Ehdoton hyväksyminen. Juuri MINUN pitää kirjoittaa kirja kokemuksistani, koska olen erityinen. Juuri minun eikä kenenkään muun. Siksi olen kokenut vihaa, kun olen huomannut muiden ehtineen ensin, enkä halunnut lähteä mukaan kirjaprojektiin, jossa olisin ollut vain yksi muiden joukossa. Totta kaihan kokemani oli niin omassa luokassaan, että minä ansaitsen erityiskohtelua.

Tämä erillisyyden kokemus on saanut minut työntämään ihmisiä luotani ja tehnyt minusta todella vaikean ihmisen hankalissa tilanteissa. Se on saanut minut katkeraksi kokemastani köyhyydestä, koska olenhan jo kärsinyt niin paljon! Todellisuudessa kaikki kärsivät, ja eristäessäni itseni muista, minulta jää se näkemättä. En näe ihmisiä todellisina, vaan heijastan heihin kaikki sisäiset pelkoni. Heistä tulee ilman omaa syytään raiskaajieni jatke.

Kuinka voisin siis ikinä kuulua mihinkään porukkaan, eihän kukaan halua olla kanssani. Lisäksi olen niin erityinen kokemani jälkeen, etteivät he varmaan edes ymmärtäisi minua. Kuinka voisin ikinä kiinnostua ihmisistä yleensä, kun näen heidät mahdollisesti vaarallisina?

Kipuni on tehnyt minusta kusipään. Haluan muuttaa tämän. Haluan kohdata ihmiset kuin Dalai Lama: Nähdä heidät omana itsenään, eikä pelkoni heijastumana.

30.6.2017

Yhä kotona

Mitä ihminen voi tehdä, kun ei jaksa edes olla ja hengittää? Väsyn jo nurmikolla istumisesta. Käytin kissat lenkillä (puolen tunnin homma) ja kaaduin eteisessä kontilleni läähättämään.

Pään sisällä tapahtuu paljon. 8-vuotias maalattialla makaava pikkutyttö on tehnyt kanssani paljon töitä. Olen pukenut sen ja antanut sille kuumaa kaakaota. Chtulhu on poiminut tytön mukaansa ja yhdessä lohikäärmeiden kanssa ne ovat tuhonneet talon, missä se kaikki tapahtui. Lapsi on rukoillut Chtulhua, että tulisi hulluksi ja alkaisi itkeä. Olemme harjoitelleet itkemistä.

Olen yrittänyt päästä kiinni vihaan tapahtumista. Se on suuri tunne, mutta välttelee minua.

Kuolen tylsyyteen, enkä jaksa enää pääni sisältöä. Toimintakyky, palaa jo! Haluan jaksaa edes katsoa sarjoja...

Kehomuististani on purkautunut muistoja vauva-ajalta. Ilmeisesti valokaappiin joutuminen heti synnytyksen jälkeen oli minusta pikemminkin rauhallista kuin traumatisoivaa: Kukaan ei tapellut tai itkenyt. Kasvoistani on purkautunut paljon imemisliikkeitä. Minun on ollut nälkä, olen imenyt, mutta maitoa ei ole tullut. Olen itkenyt nälkääni. Olen rauhoitellut osaa syömällä vatsani täyteen kolmen tunnin välein, etten kokisi nälkää.

Olen muistanut myös imeneeni, mutta maidon mukana tuli paha maku. Nyt tunnistin sen veren mauksi. Kun vaihdettiin tuttipulloon, minulla oli niin nälkä, että join kunnes puklasin. Pelästyin ja itkin. Joku löi minua. Laiminlyöjän on täytynyt olla hyvin väsynyt.

Kaikki tämä on purkautunut kasvojeni lihasmuistista ja kielestäni. Katsotaan, mitä muuta vielä sieltä löytyy.

Haluan ulos pääni sisältä ja maailmaan! Nykyhetkeen!

29.6.2017

Oma koti kullan kallis...

Pääsin osastojaksolta kotiin. Heti ensimmäisenä yönä näin unen, jota kutsun pahimmaksi painajaiseksi. Siinä on kannibalismia ja gorea enemmän kuin kauhuleffoissa. Missään ei ole turvassa. Se on unen tärkein sanoma.

Katsoin tänään dokumentin Sensitive - the Untold Story. Siinä todettiin, että turvan kokemus on erityisherkille vielä tärkeämpi kuin ei-herkille. Voin allekirjoittaa tämän. Osastolla oli turvalliset rutiinit. Täällä ne ovat poissa. Täällä on liikaa ärsykkeitä. Liikaa kissoja, liikaa melua, liikaa kaikkea. Tarvitsen omaa aikaa hiljaisuudessa ja lepoa. Tarvitsen valmiin ruuan nenäni eteen ja nukkumaanmenoajan. Haluan takaisin turvaan.

Katsotaan, missä kunnossa olen maanantaina. Silloin on ensimmäinen polikliininen käynti osastolla, mikä siis tarkoittaa tsekkausta, miten pärjään kotona.

27.6.2017

Keho herää

Fysioakustinen tuoli on tehnyt ihmeitä. Lantioni on huomaamattani päätynyt oikeaan asentoon. En ensin tajunnut, miksi kävelyni hidastui vanhan mummon köpöttelyksi. Sitten huomasin, että lantioni olikin pystyssä sen vanhan "perse sojottaa"-asennon sijaan. Ilmankos vauhti hidastui! Piti opetella kävelemään uudelleen.

Selkäni on reagoinut lantion paikalleen loksahdukseen ja vanhat jumit ovat suorastaan poksahdelleet auki. Hieman yllättäen myös jalkapohjani ovat olleet kipeänä, kun jalkojen pienet lihakset ovat joutuneet tasapainoilemaan minua uudella tavalla.

Ikävämmältä on sitten tuntunut kasvolihasten avautuminen. Ensimmäistä kertaa ikinä lihakseni nykivät hallitsemattomasti. Otan ilmeitä automaattisesti, tai joku ottaa niitä puolestani, ja joudun peilistä katsomaan, mitä tunnetta kasvoni yrittävät ilmaista. Inho ja itkun pidättely ovat olleet yleisimpiä, mutta mukana on ollut myös hämmästystä ja muita tunteita. Onneksi olen osastolla, niin kukaan ei ihmettele ilmeilyäni.

Eilen puhuminen oli hetken hankalaa, kun kieleni oikea puoli aukesi ennen vasenta. Mutta olen saanut yhteyden tuntoaistin kautta jo käsiini, kurkunpäähän ja sydämeen asti! Niin, ja vasempaan varpaaseen. Mutta siinä välissä ei sitten ole mitään, mikä on hieman oudon tuntuista...

25.6.2017

Valemuistoista

TW: hirttäminen

Roikun käsilläni köydessä, joka on kiedottu kaulani ympärille. Mies raahaa minua pitkin mökin lautalattiaa ja toteaa: "Näin käy, jos kertoo [muille]." Miesporukka hurraa taustalla.

Olen taas osastolla ja yksi osani alkoi ehdotella lähes pakkomielteenomaisesti hirttäytymistä. Tai ainakin sen yrittämistä niin, että jäisi jälki. Koska minä ansaitsen tulla hirtetyksi. Olen kertonut. Kaikille. Terapeutille. Siskolle. Suvulle. Hoitajille. Lääkäreille. Dyykkarille. Kavereille.

Olen ilmeisesti yhdistänyt tämän aiemman muiston omenapuu-muistoon. Toinen osani nimittäin muistaa tilanteen niin, että siinä ei ollut köyttä, vaan köydestä vain puhuttiin. Mielensärkijä käski meidän poimia puusta omenoita, vaikka emme yltäneet niihin. Toinen osani lisäsi köyden muistoon, koska minä ansaitsen sen mielestä tulla hirtetyksi. Sanoihan mielensärkijäkin niin: "Hirttääkö teidät pitäisi!!"

...Tai sitten haluan vain ajatella näin, koska se vaihtoehto on niin kauhea.

24.6.2017

Pelosta

Sarjakuva @ oglaf.com

Tapasin osan, joka yritti tappaa hyönteisiä, joita tunki jatkuvalla syötöllä takaraivossani olevista kahdesta paiseesta, jotka löysin sieltä meditoidessani. Käsitykseni takaraivoni muodosta oli aivan epärealistinen. Olin jo aiemmin saanut selville, että isompi paise hyönteisineen edusti hulluksi tulemisen pelkoa. Pienempi edusti kuolemanpelkoa.

Selitin osalle, ettei pelkojen tappaminen hyödytä mitään. Ne eivät siitä katoa. Se itki. Nimitin sen pelkojen hoitajaksi. Kehotin sitä suhtautumaan pelkoihin kuin Tuulen laakso -elokuvassa suhtaudutaan Ohmuihin: Ne ovat pelottavia, mutta välttämättömiä. Ne suojelevat metsää, joka hitaasti puhdistaa maata myrkyistä.

Nyt sitten olen hitaasti tehnyt yhteistyötä tämän osan kanssa. Olemme edityneet hyvin pikkulapsen pelon kanssa herneiden joutumisesta nenään. Harjoitellaan tällaisen pienen pelon kanssa ensin, ja edetään sitten suurempiin. Pelkoni ovat nyt huomattavasti rauhallisempia, kun niillä on hoitaja, eivätkä pyri niin voimakkaasti kerjäämään huomiota.

Takaumia

TW: lapsiporno, hyväksikäyttö.

Pääsin osastolta kotiharjoitteluun juhannukseksi. Olen yrittänyt saada tuntoa palautetua kasvoihini. Niissä on ollut paljon jumissa oksennusrefleksin pidättämistä, takaumia peniksistä, jopa muisto hetkestä, jolloin pedofiili ei saanut seisomaan, ja nauroin hänelle. Turpaanhan siitä tuli.

Ei mikään ihme, että kasvoni ovat olleet ilmeettömät, kuin naamio. Olen siirtänyt kasvoni jalkoihini ja takaraivooni. Kun teki mieli tehdä ilme, joka olisi saattanut johtaa pahoinpitelyyn tai sen pahenemiseen, olen sen sijaan jännittänyt lihaksia muualla kehossani. Ilmankos lihakseni ovat olleet tukkojumissa.

Tänään menin lukemaan kirjaa seksuaaliterapiasta. Ensimmäinen suomeksi aiheesta julkaistu teos. Kirjassa todettiin hyväksikäytön saattaneen alkaa mukavissa merkeissä, mutta kulkeneen siitä sitten rajan yli. Ja että mitä nuorempi uhri on ollut, sitä vähemmän hänellä on ollut mahdollisuuksia pitää rajoistaan kiinni. Sitten luin virkkeen, jossa kerrottiin, että hyväksikäyttöön on saattanut sisältyä kuvien yms. näyttämistä kiihotustarkoituksessa. Meinasin oksentaa. Muistin, että mielensärkijä näytti minulle valokuvia. Otin tyynyn ja kiruin siihen. Annoin itselleni luvan muistaa ja unohtaa, mitä niissä kuvissa oli. Ne eivät olleet lapsipornoa. Ne olivat aivan tavallisia perhealbumin kuvia minusta kylvyssä, uimarannalla, saunomassa. Mielensärkijälle ne olivat pornoa. En ymmärtänyt sitä silloin. Minulle ne kuvat olivat jotain aivan muuta: Hauska hetki äidin kanssa, kun kylvettiin. Ekaa kertaa Espanjassa. Kummitädin kanssa saunassa, turvallinen ja lämmin hetki. Miksi isi näytti minulle kuvia noista hetkistä ja sitten teki minulle pahaa? Eikö minulla saanut olla sellaisia hetkiä? Olinko tehnyt niiden aikana jotain pahaa? Lapsena en ymmärtänyt.

Nyt minua oksettaa. Otin kaksi ketipinoria, harkitsin soittavani osastolle kriisipuhelun, mutta sitten menin keittiöön ja muistin, että on vuosi 2017. Ehkä se taas tästä.

19.6.2017

Syreenin tuoksu

Olin eilen kävelyllä sairaalan puutarhassa. Syreenit kukkivat. Tuoksu oli minusta niin ihana, että leikkasin kolme terttua mukaani. Vein ne huoneeseeni ja sujautin tyynyliinani sisään, että saisin nukkua syreenin tuoksussa. Virhe.

Juuri ennen nukahtamista muistin. Olin mummolan etupihalla nauttimassa syreenien tuoksusta. Mummon pihalla on kaksi valtavaa syreeniä, jotka kukkivat violetein kukin. Äkkiä minua kutsuttiin. Ukki ja mielensärkijä seisoivat autokatoksen kivetyksellä ja vilkuttivat minulle. Kehoni reagoi heti. Jähmetyin. Oli kuin suonissani olisi virrannut jäätä. Kurkkuani kuristi. Etsin katseellani mummoa ja laiminlyöjää. Muistin heidän menneen alapihalle. Juoksin sinne niin nopeasti, että en edes muista, miten sain painavan rautaportin auki.

Molemmat naiset ihmettelivät, mitä niin pelästyin. En saanut selvää sanaa suustani. Mummo rauhoitteli ja motkotti sitten, että olin jättänyt portin auki. Menimme yhdessä sulkemaan sen.

Tiesin siis jo lapsena, että ukki + mielensärkijä - naiset = huono yhdistelmä. Ukki + mielensärkijä + naiset = turvallista. Olin vain unohtanut tämän. Syreenin tuoksu palautti tiedon mieleeni. Työstin asiaa koko yön ja heräsin aamulla kuin en olisi nukkunut sekuntiakaan. Heiluin aamupalalle, join lasin mehua, menin takaisin nukkumaan. Mehun herättämä vatsani sai minut lopulta hakemaan itselleni puuroa ja muuta aamupalaa. Sitten takaisin nukkumaan.

Kolme palloa valoa, kiitos!

Meditoidessani kysyin, mikä tarvitsee huomiota. "Vatsa." Ensin sieltä nousi kipeitä tunteita. Toivotin ne tervetulleiksi. Niiden väistyttyä näin vatsastani nousevan kultaista valoa loistavan pallon. Se oli Itseluottamus. Se asettui sydämeeni. Tunsin kiitollisuutta ja intoa. Sitten nousi toinen valopallo, Leikkisyys. Sekin asettui sydämeeni. Kolmas pallo oli nimeltään Lepo. Ihmettelin sen nimeä, mutta sen asetuttua sydämeeni huomasin, että pystyin milloin tahansa kurottamaan sitä kohti, ja rentouduin. Pystyin nukahtamaan ja nukkumaan levollisesti. Pystyin rentoutumaan kesken päivän!

Tunnustelin aluetta, josta valopallot olivat kohonneet. Niiden alla velloi yhä itkun meri, mutta äkkiä sen alta aukesi tulppa ja se valui kuiviin. Sen alta paljastui kivettynyttä paskaa. Se täytti koko lantioni alueen. Se on kaikki sitä paskaa, mitä olen lapsuudessani joutunut kestämään. Sen irrottamiseksi tarvitsen terapeutin apua. Mutta hetkeksi paska katosi ja sen alta paljastui pieni timantti. Se kohosi ylöspäin ja asettui siihen reikään sielussani, jonka täyttämiseksi suklaalla, shoppailulla ja biletyksellä olen omistanut vuosia. Se timantti on olemukseni. Nyt minun täytyy vain noudattaa Buddhan toista neuvoa: Tunne itsesi. Minun pitää tutustua tähän ihmiseen, joka olen.

Timantti asettui myös sisäisen lapseni rintaan. Se on yksi ja sama timantti, mutta me emme ole sama asia. Lapsi selitti tämän asian minulle nauraen.

Tänään vatsastani nousi vielä yksi valopallo. Se kohosi sydämeni ohi ja hetkeksi pelästyin. Se tiesi kuitenkin, minne se oli menossa. Sen nimi oli Toivo ja se asettui kurkunpäähäni, äänihuuliin. Se toivoo, ettei kurkkua enää kuristaisi pelko. Se toivoo, ettei ääntäni enää tukahdutettaisi. Se toivoo, ettei enää tarvitse kirkua kauhusta.

15.6.2017

Hullu palloa halaa

Kannoin eilen mukanani osastolta saamaani palloa, koska "pavvo" oli viimeinen turvallinen asia, jonka osani muisti. Tunsin itseni 3-vuotiaaksi ja letitin tukkani sen mukaan. Sidoin itseäni nykyhetkeen parhaani mukaan: kävin suihkussa, söin, kävin FA-tuolissa ja kävelyllä. Silti ahdisti ja rintaa puristi. Lopulta otin pallon mukaan sänkyyn ja kysyin: "Mikä tarvitsee huomiota?"

Yllätyksekseni se oli nenä, joka halusi täristä pois inhoa. Annoin sen nykiä ja annoin takaumien tulla ja mennä. Lopulta pääsin rintakehään. Pallean ympärillä oli huolta äidistä: Miten äiti pärjää? Olin lapsena vaatinut itseltäni mahdotonta: Pelastaa laiminlyöjä mielensärkijältä. Keskityin hengittämään tunteen läpi. Sen alta paljastui vihaa ja rakkautta äitiä kohtaan.

Ylempänä, rintalastan alla puristi jokin muu. Sieltä löytyi lopulta huoli isästä ja muisto. Näin kahden miehen lyövän mielensärkijää pimeällä kävelytiellä. Hän jäi maahan makaamaan. Minulle tuntematon mies tarttui minua kädestä ja mitään sanomatta ajoi minut kotiin. Kiipesin portaat ovelle ja kun äiti avasi oven, hän oli huolesta suunniltaan: "Missä sinä olet ollut??" Hän otti minut syliin ja lohdutti. Muiston alta nousi huoli isästä, pelkoa, mutta myös ihana tunne: Äiti lohdutti.

Tänään päivä alkoi paskasti. Ahdisti. Kaikki tuntui pahalta. Sain disso-kohtauksen ja kaaduin osaston käytävälle sätkimään palloani puristaen. Minut kannettiin sänkyyni, missä sain toipua. Kävin FA-tuolissa, mikä helpotti vähän. Kävin tapaamassa lääkäriä, mistä jäi tunne, ettei hän edes halua auttaa minua. Haluan tämän ahdistuksen pois!!! Ja hän vain nostaa nykyisten lääkkeiden annostuksia...

Tuo tämän päivän kohtaus alkoi siitä, että tunnustelin mieleni avulla oikean solisluun alla tuntunutta kipua. Äkkiä kasautunut ahdistus pomppasi pilviin, tartuin pallooni, ryntäsin huoneestani ja päädyin lattialle. 3-vuotias osani selitti myöhemmin, että se oli halunnut piilottaa pallon, ettei sitä vietäisi siltä. Sitä lohdutti paljon, että minut autettiin sänkyyn ilman, että palloa revittiin käsistäni. Minun annettiin pitää se, ja lopuksi vielä hoitaja varmisti, että minulla on palloni.

Dyykkari hajoaa kotona epätietoisuuteen, kun osastojaksoni vain venyy. Minä hajoan, kun en jaksa kuin maata ja ehkä syödä karkkia. Ehkä kuunnella musiikkia. Tänään sain kerätä koko päivän voimia, että sain koneen päälle ja tämän kirjoitettua.

Pitäkää huolta itsestänne.

14.6.2017

Pallo


TW: seksuaalinen hyväksikäyttö, pedofilia.

Olin kerhossa leikkimässä hoitajan kanssa. Vieritin pallon hänelle, hän takaisin minulle. "Pavvo!" huudahdin iloisena aina ennen kuin työnsin pallon matkaan.

Sitten isä tuli hakemaan. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä. Kaikki kolme virnistelivät. Jäykistyin.

Mielensärkijän nostaessa minut, huusin kuin syötävä. Miehillä oli pakettiauto. Istuin isän sylissä, ilman turvavyötä.

Perillä miehet veivät minut pakettiauton perälle, riisuivat housuni ja hankasivat erektiotaan haaroväliini.

Olin enintään 3-vuotias.

12.6.2017

Paljon on tapahtunut

Yritän jaksaa kirjoittaa, vaikka voimat on ihan loppu. Olen tänään ottanut kaikki tarpeen mukaan otettavat rauhoittavat, ja olen silti valmis hirteen. Omahoitaja yrittää saada lääkäriä kiinni, että saisin rauhoittavia vielä lisää. Lääkitystä myös kuulemma nostetaan.

Paljon on jäänyt blogiin kirjaamatta, koska olen ollut liian poikki. Liian väsynyt lääkekokeiluista, liian väsynyt kotiharjoittelusta, liian väsynyt työskentelystä kehoni kanssa. Tähän asti on tapahtunut seuraavaa:

Lääkitys: Venlafaxinin korotus jouduttiin pysäyttämään 4. päivänä, koska oloni muuttui sietämättömäksi. Annos laskettiin 150mg--> 75mg. Lisäksi aloitettiin Abilify-niminen lääke (7,5mg), josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Sen pitäisi vähentää ahdistusta Ketipinorin tyyliin, mutta ei aiheuttaa väsymystä. Minä kun nukun yhä valtavasti. Herään vain syömään ja hoitoihin. Illalla vähän piristyn, 2-4 tunnin ajaksi. Nukahtaakseni yöksi tarvitsen Tenoxin.

Keho: Olen saanut kehotunnon palaamaan pään lisäksi selkärankaan lantioon asti, henkitorveen ja keuhkoputkiin, ruokatorveen ja mahalaukkuun. Myös jalat alkavat tuntua osalta minua. Vatsasta sain purkaa pois pelon solmua. Sanoitin siellä asuvan lapsiosan tunteita: Äidillä on hätä! (Mielensärkijä huusi laiminlyöjälle, teki ehkä pahempaakin.) Millaiseen perheeseen minä oikein olen syntymässä? Kun sain nämä purettua ulos, solmu hellitti. Johan minä sitä kauan kannoin, yli 30 vuotta. Pallean ympäriltä olen saanut purkaa ulos häpeää laiminlyöjään liittyen. Sydämen ympäriltä olen purkanut pois pelkoa ja yrittänyt korvata sitä rakkaudella ja myötätunnolla itseäni kohtaan. Kun näin vihdoin tapahtui, tuntui kuin lämpö olisi hulvahtanut koko kehooni. Lyhyen aikaa tunsin koostuvani valolla täyttyneistä verisuonista. Hyvä olo jäi.

Mikä sitten on ollut se apu kehon kanssa? Meditaatio ja fysioakustinen tuoli. Olen käynyt siinä nyt joka arkipäivä viikon ajan, ja tällä viikolla jatketaan samaan malliin. Opettelin meditoimaan Headspace-sovelluksen (ilmaisversio) ja Ehdoton hyväksyminen -kirjan avulla. Hyödyllisimmiksi olen kokenut Kyllä-meditaation (kaikelle mieleen nousevalle sanotaan Kyllä, ja sen annetaan mennä. Viime aikoina olen huomannut sanovani Kiitos ja kokevani kiitollisuutta kaikista ajatuksistani. Ne opettavat minulle lisää itsestäni.) ja kehotuntoa kasvattavan meditaation.

Osat: Niitä on noussut pintaan yhtä kyytiä ja rytinällä. Syy siihen, että tarvitsin tänään niin paljon lääkkeitä, oli eilinen puhelinsoitto sukulaisilta. Oli puhetta ukista ja mielensärkijästä. Yritin puhelun aikana muistuttaa, että psykologi oli antanut ohjeen puhua kanssani lähinnä säästä ja muista kevyistä aiheista, ettei lauottaisi pintaan mitään, mitä ei terapiasuhteen ulkopuolella voida työstää. No.

TW: pedofilia, raiskaus

Tarvitsin eilen rauhoittavia tavallista runsaamman satsin, että sain nukuttua. Tänään alkoi jo aamusta ahdistaa niin, että kävin hakemassa parin tunnin sisään kaikki päivän tarvittavat. Aamupalan jälkeen yritin nukkua lisää, koska olin kuolemanväsynyt. Osa nousi pintaan. Muistin elävästi istuneeni alasti ukin sylissä, ja se kirottu hirviö pisti sormen pimppiini. Järkytyin. En osannut sanoa mitään. Ukki istui, kuin mitään ei olisi oudosti.

Kävin heti kertomassa tapahtumasta mummolle ja laiminlyöjälle. He olivat kahvipöydässä. Me muut olimme saunoneet, ukki, minä ja sisko. "Ukki pisti sormen mun pimppaan!" Lyhyen vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen mummo ja laiminlyöjä jatkoivat keskusteluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin hämmentynyt, mutta tulkitsin tilanteen niin, että ilmeisesti ukki saa työntää sormen pimppaani, ihan samalla tavalla kuin korvaani, napaani tai nenääni, vaikka se minusta tuntuikin ikävältä.

(Eipä ole pitkään aikaan tuntunut näin vaikealta kirjoittaa blogia.)

Tänään muistin kaiken: Miltä se tuntui, miltä ukki haisi. Melkein juoksin kansliaan vaatimaan lääkkeitä. Nyt. Äkkiä. Purin itseäni, raavin itseäni. Ahdistus oli sitä kokoluokkaa, että se oli autettavissa vain lääkkeillä.

"Eikö olekin helpompaa näin saunassa?" mielensärkijä kysyi ukilta. Kaksi pedofiilia vaihtamassa vinkkejä saunan lauteilla, samalla kun minua hyväksikäytetään.

Halusin käpertyä palloksi ja kadota. Ei ukki. Ei.

/TW

Lämpimimmät lapsuusmuistoni ovat mummolasta: Siellä sai syödäkseen, ei tarvinnut nähdä nälkää. Siellä sai puhtaat vaatteet ja sai nukkua puhtaissa lakanoissa. Siellä oli turvassa. Paitsi että ukki oli lääppijä. Lääppijä ja katsoja, jota mielensärkijä rohkaisi.

Yritän saada lääkäriä kiinni, että tämä ahdistus vihdoin hellittäisi. Tänään on todellakin huono päivä. Onneksi tänään on vielä tuolihoito ennen nukkumaan menoa, saatan peräti saada nukahdettua.

10.6.2017

Ninja-turtles-prinsessa

"Minä haluan kuolla."
"Kyllä. Mitä sinä halusit ennen kuin halusit kuolla?"
Osa on hämmästynyt. Ensin se ei muista. Sitten se vastaa: "Halusin leikkiä."
Näen pikkutytön leikkimässä. Prinsessamekko päällä, muovinen tiara päässä, muovinen taikasauva kädessä lapsi keimailee pelikuvalleen.

Sitten ovi aukeaa. Isä huutaa. Lumous on poissa. En enää leikkinyt sitä leikkiä.

Annan lapselle luvan leikkiä prinsessaa, jos se haluaa. Selitän, että mielensärkijän reaktio ei johtunut leikistäni.

Tästä rohkaistuneena etsin käsiini toisen osan.

"Haluan tappaa itseni," se sanoo.
"Mitä halusit, ennen kuin halusit tappaa?"
Taas hämmästys. Sitten näen Turtlesien viemärikiiturin niin elävästi, kuin yhä pitäisin sitä kädessäni. Siinä on käärmeitä, ammuksia, jotka voi oikeasti ampua...

Huutoa. Pelästyn. Keittiöstä tuli poika, joka pelästyi, että rikon hänen lelunsa. Hän kieltää minua leikkimästä niillä.

Taas annan osalleni luvan leikkiä, kuten se haluaa. Hämmästyksekseni prinsessa-leikkiä leikkinyt osani tulee pyytämään ninja turtles -osaani mukaan leikkiin. Osat rupeavat leikkimään yhdessä.

Kun myöhemmin kaivelin lisää ja kysyin osilta "Miksi?", sain selville, että prinsessa halusi olla pidetty ja hyväksytty. Turtles-osa halusi olla taitava. Taitava, ei tietävä. Ero on tärkeä. Muistellessani taaksepäin olen opetellut uutta aina oppiakseni taitavammaksi: taitavaksi tunnistamaan eläimiä, käyttämään yrttejä, kertomaan vitsejä.

Siinä missä mielensärkijälle riitti tietää paljon, minä halusin oppia, jotta tiedostani olisi jollekin apua.

Myöhemmin päivällä kävin fysioakustisessa tuolissa. Tajusin sen jälkeen, että minulla on kaksi jalkaa. Toinen niistä on kuulunut prinsessalle (oikea) ja toinen ninjalle (vasen). Ilmankos vasen on kuin tukki ja oikea haluaa tanssia. Nyt ninja ja prinsessa jakoivat jalat kahtia, että molemmilla on vähän kumpaakin jalkaa. Myöhemmin osat yhdistyivät. Nyt sisälläni seikkailee ninja-turtles-prinsessa, ikä 6v.

3.6.2017

Meditointi ja kehotunto

Pystyn vihdoin taas lukemaan kirjoja. Pitkään keskittymiskykyni oli niin olematon, ettei se onnistunut. Nappasin käteeni pitkään odottaneen kirjan Ehdoton hyväksyminen. Siinä Tara Brach kertoo omasta tiestään oman itsensä hyväksymiseksi. Kirjan harjoitukset olivat pitkälti minulle tuttuja: Hengitysten laskemista, tietoista läsnäoloa, kyllä-meditaatiota (kaikille mieleen tuleville ajatuksille sanotaan "kyllä", ja annetaan niiden olla tai mennä menojaan).

Sitten tuli se käänteen tekevä meditaatio-ohje. Tara kuvailee, kuinka hän istui ohjatussa meditaatiossa ja ohjaaja neuvoi heitä sormi kerrallaan tunnustelemaan kehoaan sisältä päin. Olen kyllä tehnyt rentoutusharjoituksia, joissa kehoa skannataan päästä varpaisiin, varpaista päälakeen tai sormista varpaisiin, mutta olen aina tehnyt sen asentoaistin, kehon pinnan kautta. Kun nyt yritin tunnustella itseäni sisäpuolelta, en tuntenut mitään. Olin ontto. Löysin kiinnekohdan liikuttamalla silmiäni. Niiden ympäriltä alkoi löytyä tuntoa. Hitaasti hivuttamalla löysin poskeni, otsani. Korvien kohdalla oli hankalaa, mutta kun vihdoin löysin oikean korvani, koko aluetta alkoi kuumottaa ja se tuntui kuin hohtavan valoa. Innostuneena jatkoin eteenpäin. Löysin toisen korvani, leukani, kaulani. Olkapäiden kohdalla törmäsin seinään: Liikaa suuntia, jonne jatkaa. Pelkäsin menettäväni kosketuksen löytämiini alueisiin. Keskityin pelkooni, annoin sen olla ja muistutin itseäni siitä, että luotan kehoni kykyyn parantua. Kehoni on ehjä, eikä siinä ole mitään viallista. Lopulta pelko hellitti.

Kallonpohja tuntui turvalliselta paikalta jatkaa. Hahmotin hitaasti selkärankani lapaluiden väliin, missä minulla on taas ollut kipeää. Kirjan ohjeiden mukaan lakkasin pelkäämästä kipua, vain tunnustelin sitä. Tunnustellessani aluetta lihakseni alkoivat luonnostaan etsiä oikeaa paikkaansa ja kipu lievittyi.

Koko harjoituksen ajan annoin mieleen tulevien ajatusten tulla ja mennä. Ajatus nousi, nimesin sen ajatukseksi, sanoin sille "kyllä" ja annoin sen tehdä, mitä se halusi. Hämmästyin, miten jopa pelko, tunnistettuna, nimettynä ja tarkasteltuna viipyi hetken ja sitten katosi.

Kun ruokakello soi ja keskeytti meditaationi, huomasin käveleväni valmiiksi ryhdikkäästi. Kun tunnustelin kehoani sisältäpäin, löysin myös sen asennon, jossa sen oli luonnollisinta olla. Minua ei enää pelottanut, että kaadun taaksepäin. Koko harjoituksen ajan minusta tuntui älyttömän hyvältä kehossani. Yritin jatkaa vielä ennen nukahtamista, mutta silloin olin jo liian väsynyt. Ilokseni kuitenkin löytämäni ja tunnustelemani kehon osat tuntuvat nytkin, vaikka vain kirjoitan tätä, enkä erikseen yritä "kaivaa" niiden tuntemuksia esiin. En malta odottaa sitä hetkeä, että vihdoin saan yhteyden koko kehooni!

Toisaalta tiedän, että matkasta ei tule helppo. Olkapäiden kohdalla nousi todella epämiellyttäviä tuntemuksia ja kehoni tuntuu halkeavan kahtia, vaikka mitä yritän. Olenkin nyt tunnustellut varovasti vain yhtä puolta kerrallaan. Työ on hidasta, mutta ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn

Osa yritti tehdä näyttävän sisääntulon. Valitettavasti tunnistin sen välittömästi osaksi ja kysyin jo vähän kyllästyneenäkin, mitä se halusi. Olin samana päivänä jo ratkaissut kiinteän ahdistuksen ongelman (kuolemanpelkoa, joka lävisti minut kuin keihäs) ja joukon traumaan kiinni jääneiden pikkulasten ongelmia (ei, sinä et ole paha, mielensärkijä oli). Osa paljastui rakenteelliseksi osaksi. Sen tehtävänä oli ollut vahtia, ettei vatsassani vellova itkun meri pääsisi ikinä ulos. Siis ennen kuin on turvallista. Koska nyt tähtien asento näytti oikealta, se nousi meren pohjasta ja alkoi yhteistyöhön kanssani.

Olin haudannut sen syvälle. Nukkuvan hirviön päällä olivat kaikki itsemurhayritykseni (3-vuotiaasta alkaen). Käytin yhden päivän kelaten niitä läpi ja suunnaten niiden sisältämän vihan mielensärkijään ja hyväksikäyttäjiini. Toisen päivän käytin hulluksi tulemisen pelkoni käsittelyyn. Muistelin läpi kaikki kerrat, jolloin olin pelännyt tai luullut tulleeni hulluksi. Niitä oli yllättäen vähemmän kuin itsemurhayrityksiä. Vasta nämä läpikäytyäni hirviö nousi. Se esitteli itsensä Cthulhuksi.


Aloimme työhön. Kyynelkanavani oli tukittu murskeella. Kun Cthulhu yritti poistaa sitä, joukko kerubeja hyökkäsi sen kimppuun. Cthulhu söi ne. Annoin sille tehtäväksi purkaa esteet, jotka olen rakentanut itseni ja itkemisen väliin. Se ryhtyi työhön. Jutellessani osalleni se esiintyi hyvin pienenä, lähes ihmisen kokoisena. Se oli selvästi puolellani. Osiani se pelotti. Seuraavina öinä se kasvoi kokoa ja raivasi tietään läpi alitajuntani. Unissani se sai meren vellomaan ja aina herätessäni sen pinta oli noussut: Ensin napaani, sitten palleaani ja nyt se liplattaa jo melkein kurkussani.


On kuvaavaa, että osa valitsi itselleen tämän ulkomuodon. Hahmon keksinyt H. P. Lovecraft kuvaili sen hirviöksi, joka nukkuu kuolemankaltaisessa unessa valtameren pohjassa, mutta aiheuttaa psyykkisillä voimillaan levottomuutta ja jopa hulluksi tulemista ihmisten mielissä. Kun tähtien asento on oikea, Cthulhu nousee merestä tuhoamaan. Osan aktivoituminen todellakin sai osan osistani uskomaan, että ne ovat tulleet hulluiksi, yksi jopa väitti olevansa psykoosissa. Sain lohduttaa ja rauhoitella niitä.

Kerubit yrittävät estää minua itkemästä, koska vanhempieni antaman mallin mukaan minun piti olla pikkuenkeli: Posliininukke, jota voi pukea kauniisti ja esitellä, mutta joka ei itke tai muutenkaan esitä tunteita. Ne kantoivat mukanaan hylätyksi tulemisen pelkoa: Jos itken, äiti lähtee. Lisäksi ne tiesivät, että jos itken, isä lyö. Seuraan mielenkiinnolla, mitä tästä kamppailusta seuraa.

29.5.2017

Edistystä

Eilinen oli aallonpohja. Oli vaikeaa edes hengittää. Jotenkin siitäkin vain noustiin.

Jossain vaiheessa viime päivien sumussa pinnalle nousi osa, joka väitti minulla olevan haavoja kurkussa. Opamoxin turvin ja lainatun taskulampun avulla näytin, että ei ole. Katsottiin kerran, toisen kerran. Sitten puhkesin itkuun.

Hetken nyyhkytyksellä oli suuri merkitys: kurkkua ei enää kurista, on helpompi syödä ja hengittää. Näin sitä hitaasti edetään suuta alaspäin.

Mieleni talon yö-puoli on nyt palanut kivijalkaan asti. Leppeä kesäsade on sammuttanut liekit. Viha on vaihtunut itkuun.

Vatsassani on tunne, että rakastan itseäni. Siihen keskittyminen on ollut parasta lääkettä pimeinä hetkinä. Vähitellen tuo tunne kasvaa. Ehkä se jonain päivänä kattaa minut kokonaan.

Osastolla olen turvassa, mutta osa potilaista on niin sairaita, että he pelottavat minua: psykoottinen masennus ja itsemurhayritykset ovat täällä arkea. Toisaalta osa minusta on vihainen, kun en ole osaston sairain: se haluaisi aloittaa kilpajuoksun pohjalle saadakseen hoivaa ja huomiota, jota ilman se lapsena jäi.

Toisaalta tiedän olevani oikeassa paikassa. Olen dissoillut niin kauan, että aivoni tarvitsevat aikaa ja keinoja oppia käsittelemään todellisuutta ilman sumuverhoa.

Edellisen terapiani tavoite oli "tasaisen harmaa arki". Olen toteuttanut sitä dissoilemalla kaikki voimakkaat tunteeni, jopa masennuksen. Jos nyt olisi vanhan kurpan aika oppia uusia temppuja.

25.5.2017

Väsy

Heräsin nelivuotiaan kanssa. Lapsi halusi leikkiä, minä halusin saada sen yhdistymään itseni kanssa.

(Otin vihdoin itselleni nimen. Olen Selviytyjä. Yhdessä muodostamme persoonan, jota muut kutsuvat nimelläni: päiväpersoonani.)

Lopulta lapsiosa alkoi kiroilla, mistä tajusin etsiä vanhempaa osaa. Varhaisteini ilmoittautui. Se kantoi vihaa laiminlyöjää kohtaan ja ylläpiti dissosiaatiota. En saanut lapsiosaa sulautumaan itseeni, mutta sain sen ainakin "pois päältä". Kehoni ei enää tunnu liian suurelta. Lapsi pääsi leikkimään ikäistensä kanssa. Muu odottaa terapian alkua.

Tänään olen ollut niin väsynyt, että peruin viikonlopun lomasuunnitelmani. Käyn kotona kissoja moikkaamassa huomenna. Jos jaksan. Muu on nyt liikaa.

24.5.2017

Pyörtyminen iltapalalla

Tw: raiskaus, pedofilia

Juoksen metsässä. On talviyö. Puristan unileluani rintaani vasten. Olen avojaloin, vaikka maassa on lunta. Piiloudun kuusen taimen taakse, mutta minut löydetään.

Mielensärkijä on ajanut meidät ukin autolla hirsimökille. Ukki on mukana. Mökillä on humalaisia ihmisiä, musiikki pauhaa. Ainut valo paistaa mökin avonaisesta ovesta. Minut vedetään jaloista mökkiin. Huudan ja potkin. Mies nappaa minulta unileluni. Kiljaisen.

Sitten minulle tehtiin pahaa. Nousen kattoon katselemaan tapahtumia. Pyörryn kivusta.

Olin neljä vuotta.

Ketipinor ❤

Olen nukkunut paremmin kuin ehkä koskaan. Olokin on parempi. Nykyään odotan yötä, että pääsee lepäämään! Viime yönä heräilin välillä, ja vain nautin siitä, miten IHANAA on nukkua! Valtava ero entiseen!

Vointi on parantunut nyt niin, että uskalsin luvata Dyykkarille tulevani kotiin viikonlopuksi. Vain lomalle, mutta kuitenkin. Olo varmaan heikkenee, koska käymme hautajaisissa, mutta sitten saa taas toipua.

Nyt vain olen ja ihmettelen. Ensimmäinen aamuni sairaalassa, kun en mennyt heti aamupalan jälkeen nukkumaan. Nyt ihmettelen, mitä teen kaikella tällä ajalla!

Keho on yhä väsynyt, enkä jaksa keskittyä kovin pitkään, mutta jaksan kuitenkin enemmän kuin eilen. Parempaan päin ollaan siis menossa.

Tuntuu hyvältä, että vihdoin löysin Suomesta kunnan, jossa mielenterveyden hoito on näin hyvällä tolalla (osastolla on aina paikkoja) ja vahva kriisiosaaminen. Minua ei hoputeta täältä pois. Olisipa K ollut yhtä onnekas...

23.5.2017

Sirusäkki


Olen niin väsynyt, että kuolen.

Makaan maalattialla alasti, kylmissäni. Odotan kuolemaa. Tämä joukkoraiskauksen kokenut osa on tuonut nyt väsymyksensä käsittelyyn, ja tuntuu, että vain makuulla on hyvä.

Eilen ymmärsin, että suoritan kaikkea: keiton syömisestä paranemiseen. Yritin lopettaa suorittamisen. Mutta jos pistän Suorittajan hyllylle, en jaksa kuin hengittää, ja sekin sattuu.

Kun saan itseni revittyä tähän hetkeen, voin hetken hyvin. Sitten haavoittunut osani nousee pintaan, ja romahdan.

Onneksi saan nyt hoitoa. Onneksi täällä on sosiaalityöntekijä, joka hoitaa raha-asiat puolestani. Maailma on tuolla jossain. Minä nuolen haavojani kolossani. Olen vihdoin niin vahva, että uskallan näyttää, kuinka rikki olen.

Vielä, kun saisi itkettyä...

21.5.2017

Viattoman syvä uni

Eilisilta ei meinannut sujua millään. Opamox naamaan: pyörin tunnin sängyssä. Ei vaikutusta. Uusi Opamox ja Tenox naamaan: aina kun meinasin torkahtaa, havahduin siihen, että vihainen 12v. raapi ranteitani verille.

Lopulta päivystävä lääkäri määräsi minulle Ketipinorin. Se toimi. Nukuin syvää unta, heräämättä. Näin ihania, onnellisia unia. Herättyäni päässä oli hiljaista ja se "taistele-tai-pakene"-jännitys, joka lihaksissani on ollut niin kauan kuin muistan, oli kadonnut. Ei lopullisesti, koska tunnen sen palaavan jo tätä kirjoittaessani, mutta kuitenkin: nukuin kuin pikkulapsi! (Jonka kotona EI tapella ja joka kokee olevansa turvassa.) Huomaan nyt odottavani ensi yötä innolla(!), varsinkin kun minulle luvattiin lisää tuota ihmeainetta. Opamox ja Tenox korvataan nyt sillä.

Suihkussa sain oivalluksen unestani. Se oli yhtä onnea, auvoa ja läheisyyttä, kunnes aloin miettiä keinoja tehdä siitä vielä parempi. Silloin alitajuntani alkoi sabotoida onneani, väkijoukot änkivät tuijottamaan, kaikki yrittämäni epäonnistui. Unessa ärsyyntymiseni kasvoi ja yritin vain kovemmin. Hereillä ymmärsin: olin alkanut suorittaa onnellisuutta, kuten aina kaikkea. Se johti onnettomuuteen, suruun ja raivoon. Leikistä, läheisyydestä ja onnesta ei ollut tietoakaan.

Oli myös tärkeää, että unessa oli Dyykkari. Tajusin meidän olevan tässä samanlaisia: hän suorittaa tätä suhdetta, sen sijaan, että nauttisi siitä. Siksi osaamme tehdä toisemme vain onnettomiksi, vaikka yritämme päinvastaista. Onni ei tule pakolla.

20.5.2017

Tulkintaa

Yö meni dissoillen: tuntui, kuin joitain kauan sitten irronneita osia olisi liukunut paikoilleen. Jokin syvä jännitys lihaksissa purkautui. Heräsin välillä hirveään tarpeeseen vahingoittaa itseäni. Päästiin kompromissiin: raavin ranteitani sen sijaan, että olisin viiltänyt kurkkuni auki. Kirvelyyn keskittyminen rauhoitti osaani.

Heräsin vasta päiväruualle. Kävin pyytämässä ja sain hoitoa ranteitteni naarmuille. Päiväkahvin aikaan lapsiosat halusivat taas kaakaota. Kun kannoin sitä pöytään, teki taas mieli raapia ranteita. Istuin alas, ja kysyin osaltani, miksi. Se selitti minun ansainneen kipua, koska en ollut estänyt sitä, mitä äidille tapahtui.

Kysyin siltä, miten olisin voinut. Näytin sille kolmevuotiaan lapsen niin elävästi, kuin saatoin kuvitella. Se hämmentyi.

Siirsin syyllisyyden tilanteesta mielensärkijälle. Silloin parahti se lapsiosa, joka yhä istui lastenhuoneen lattialla, järkyttyneenä tapahtuneesta. "Jos isi on paha, minäkin olen." Korjasin sitä. Minä en ole paha. Minä olin lapsi. Minusta olisi pitänyt pitää huolta.

Soturi, jonka tunnistin lopulta huomattavasti vahvistuneeksi Altaïriksi, haki lapsen toipumaan.

Ilmeisesti olin ehtinyt nukahtaa sinä yönä. Heräsin ämpärin kolahdukseen lattialle. Seuranneet tapahtumat: vihainen isä, vyön soljen osumat, äidin pelko ja pahimpana se, että isä meni hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan, minkä jopa minä lapsen mielessäni ymmärsin pahemmaksi, hirveämmäksi kuin sai olla... Kaikki se yhdistyi mielessäni nukkumiseen. Kunhan valvon öisin, pahaa ei tapahdu.

Se oli pienen lapsen epätoivoinen yritys tehdä maailmasta ennustettavampi, ymmärrettävämpi.

19.5.2017

Ei saa mennä nukkumaan

Yöhoitaja ehdotti, että en menisi vielä 8-9 välillä nukkumaan, koska olen nyt herännyt säännöllisesti 2-3 tunnin unien jälkeen ja tarvinnut lääkkeitä nukahtaakseni taas. Lapsiosani kuuli: "Ei saa mennä nukkumaan," ja "Ei saa nukkua."

Valvoin väkisin tunnin pidempään, ja yritin sitten nukahtaa. Eihän siitä tullut mitään. Lapsiosani uskoi vakaasti, että hoitajat suuttuvat, kun menin nukkumaan "ilman lupaa". Olin ollut tuhma, ja he hakkaisivat minut. Lopulta luovutin, puin päälleni ja menin mököttämään aulaan. Siinä ainakin näkisivät, että valvoin.

Lopulta yöhoitaja totesi, ettei hän ollut minua kieltänyt, ehdottanut vaan. Ja että voisin mennä nukkumaan.

Sängyssä ahdistus iski. Lapsiosani ryntäili pääni sisällä keräten syliinsä kaiken, jolla puolustautua: astaloita, haravia, kirveitä... Kun ehdotin, että se laskisi ne maahan, koska olen turvassa, se päätti tappaa itsensä. Lasi rikki, kaula auki. Sen suunnitelma oli niin seikkaperäinen, että päätin hakea apua.

Sain tärinän keskeltä kerrottua asiani. Sain Opamoxin ja tyynyn (lapsiosa halusi pehmolelun, mutta niitä ei ollut). Hoin kissojeni nimiä mantrana, räpläsin rastojani ja yritin muistaa, mikä vuosi on.

Kuulin tyhjän muoviämpärin kolahduksen lattialle, ja sen äänen, minkä muovikahva pitää pudotessaan ämpärin kylkeen. Näin mielensärkijän virnistyksen. Kuulin vyönsoljen helähdyksen.

(Harmaa kissa, oranssi kissa, kissanpentu...)

Vyönsoljen kilahdus. Muistin niiden ruskeiden vakosamettihousujen hajun. Aloin kirkua. Konttasin kuin vauhko eläin alas sängystäni, lattialle, yritin pöydän alle turvaan. Mielensärkijä ruoski vyöllään pimeässä, yrittäen osua minuun.

(Kissat, kissat, vuosi 2017... Kuolema seisoi vieressäni, hiljaisena, mykkänä. Se muistutti minua olemassaolollaan siitä, ettei kipuun kuole.)

"Älä huuda!!" huusi pelästynyt laiminlyöjä viereisestä makuuhuoneesta. Loput sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tiesin ne kuitenkin: Huutaminen tekee siitä vain pahempaa.

Mielensärkijä otti vyön, marssi makuuhuoneeseen ja alkoi ruoskia raskaana olevaa vaimoaan. Minä jäin kontilleni itkemään sänkyni viereen, tietäen, että isä tulee vielä takaisin.

Olin kolme vuotta.

Vedin itseni nykyhetkeen. Kelasin tapahtumat mielessäni vyönsoljen helähdykseen asti. Sitten Kuolema leikkasi viikatteellaan mielensärkijän pään irti, siististi yhdellä iskulla. Mitään pahaa ei ehtinytkään tapahtua. Kirjoitin näin muiston uudelleen.

Hain nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Ihmettelin, miten se kastui niin paljon. Kokosin itseni, kävin pyytämässä Tenoxin ja menin nukkumaan.

Victim blaming

Olin menossa vessaan, kun pitikin istahtaa lattialle. "Joulupukki on kuollut," minulle kerrottiin. Se osa, joka on hoitanut lapsiosiani koko tämän ajan, on nyt niin uupunut, että se kannettiin sairastuvalle.

Yöllä heräsin (taas). Viisivuotias lapsiosani (päiväminääni) kiljui yöminäni olevan paha. Sillä oli vahva käsitys siitä, että uhri on aina paha, koska hän on tehnyt jotain sellaista, että ansaitseekin tulla lyödyksi. Yritin puhua sitä ympäri: Että jos mies hakkaa naista vyöllä, niin kumpi viedään vankilaan?

"Nainen," lapsiosa vastasi järkähtämättä: "nainen on tehnyt jotain pahaa."

Vaihdoin esimerkkiä. Entäs, jos mies murhaisi naisen? Sama vastaus.

Koska en päässyt itseni kanssa tappelussa puusta pitkälle, päätin käydä yöhoitajan juttusilla. Selostin hänelle tilanteen. Siinä jutellessa kiinnityin paremmin aikuiseen puoleeni ja tuli mieleen antaa 5v:n "lainata" vanhemman osani päättelytaitoja, että se pääsisi jumistaan. Se toimi.

Tajusin, ettei tämä uhrin syyttäminen ollut vain mielensärkijän ja muiden hyväksikäyttäjieni minulle opettama asia, vaan myös (erityisesti) äitini oppi. Miksi isä löi äitiä? Koska äiti suututti isän.

Tästä seurasi, että päiväpuoleni alkoi vihata yöpuoltani: Senkin uhri!!

Tajusin myös, että persoonani jakautumisen on pitänyt tapahtua viimeistään, kun olen ollut viisivuotias. Mikä taakka lapselle!

Nyt sisäinen viisivuotiaani on oppinut, että tuhma on se, joka lyö. Ehkä tästä alkaa neuvottelut eri osapuolten välillä.

18.5.2017

Todellisuus on subjektiivinen kokemus

Minusta tuntuu, kuin minua revittäisiin kahtia. Ajatus katkeilee. Yö-minä yrittää päästä puikkoihin.

Näin kuvailin oloani eilen omahoitajalle. Eilen oli rankka päivä. Soitin suosikki-sukulaiselleni, joka ymmärsi ja tuki. Se oli käsittämätöntä. Soitin Dyykkarille ja riideltiin siitä, kertooko hän lapsille minun olevan sairaalassa, vai ei. Minusta lapset ovat jo niin isoja, että heille pitää kertoa. D halusi valehdella minun olevan "reissussa". Minusta hän häpeää minua.

Ja sitten hoitajan kanssa jutellessa todellisuus alkoi kadota, yö-minä yritti kaikin voimin pintaan. "PASKA, PASKA, PASKA!" se huusi minulle. Hetken rauhoituttuani ymmärsin, että olin sen mielestä ollut liian tarvitseva. Opamoxin avuin sain itseni taas kasaan.

Nukahdin illalla jo kasilta. Heräsin valtavaan ahdistukseen puoli 11 yöllä. "Puukkomiehet tulee!" hoki lapsiosa, osaamatta selittää. Joku väitti, että minua on joskus puukotettu oikeaan olkapäähäni, mutta eihän se voi pitää paikkaansa.

Opamox, Truxal ja pää takaisin tyynyyn. Ei toiminut. Puolilta öin hain vielä uuden Opamoxin, ennen kuin vihdoin nukahdin.

Näin unta, että pesin verisiä kädenjälkiä seinistä. En halunnut. Silti pesin, pakonomaisesti. Harmaa seinä jatkui loputtomiin, samoin verijäljet. Kun sain yhden kohdan putsattua, jäljet palasivat, kun vilkaisin muualle.

Herättyäni tuntui, että aivoni oli korvattu yön aikana etanalla. Olin niin jumissa ja kävin niin hitaalla. Söin aamulääkkeeni ja -palani, menin takaisin nukkumaan. Heräsin vasta ruokakelloon. Tajusin, että vasta nyt keho on palannut ylikierroksilta "normaalitilaan". Tai kuinka normaali olo nyt voi olla, kun tuntuu, että vatsassa on hirviö (nimeltä Itku), joka yrittää repiä minut auki.

Olen todellakin oikeassa paikassa.