18.8.2017

Jospa se olisikin... vihaa?

Ajattelin, miten väärin on, että suvussamme on kärsitty pedofiileista ainakin kahdessa polvessa. Äkkiä nousi valtava ahdistus, aivan kivettävä. Se meinasi viedä minut mukanaan, mutta sitten käytin hyväkseni tietoista läsnäoloa ja astuin ahdistuksesta sivuun. Tarkastelin kehoni reaktioita: Purin hampaita yhteen, kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Mietin, mitä nämä viestittivät. Mietin, mitä tunnetilaa ne edustaisivat jollain tuntemattomalla.

Sitten välähti: Viha. Tätä se on. Ahdistus väistyi samantien ja tunsin ensimmäistä kertaa tulenpalavaa vihaa. Tunne oli niin voimakas, että se oli lähes mahdoton kestää. Se oli pakko purkaa ulos potkimalla patjaa ja nyrkkeilemällä tyynyä. Sitten helpotti.

Nyt olen huomannut, miten usein ahdistukseksi tulkitsemani tunne onkin vihaa. Olen todella usein todella vihainen.

Vihan alta paljastui muitakin tunteita, kuten voitonriemua ja ajatus, että ehkä ei olekaan parempi kaikille, jos olisin kuollut. Ehkä minun on ihan hyvä olla hengissä.

14.8.2017

Taas terapiaan

Minulle suositellaan traumaterapiaa julkisella puolella. Vielä lääkärin tapaaminen ja sitten hoidon pitäisi alkaa jossain vaiheessa syksyllä. Sitä odotellessa käyn fysioakustisessa tuolissa kerran viikkoon, jahka sitä hoitoa antava palaa lomilta.

Saa nähdä, saanko toivoa terapeuttia. Hoitoa saa kerran viikkoon, vaikka toivoin kahdesti viikossa, ainakin alkuun. Julkisella ei kuulemma saa tätä tiheämpää terapiaa. En myöskään saa tavata eri terapeutteja ja vertailla heitä, vaan minut laitetaan sille, jolla on tilaa. Sitten vain toivotaan, että terapiasuhde syntyy.

Olen yrittänyt hieroa kasvolihaksiani auki. Taisin runnoa ihan kunnolla, koska nyt koko otsani on mustelmilla. Auts.

Noin muuten olen ollut todella väsynyt. Nukun 12 tuntia yössä. Päivällä mihin tahansa keskittyminen on vaikeaa. Onneksi olen taas sosiaalityöntekijän hoivissa, niin raha-asioita katsoo joku muukin kuin minä. En todellakaan ole työkunnossa vielä hetkeen, vaikka mieli tekisi palata töihin, eikä vähiten rahatilanteen vuoksi.

Ensi viikolla aion matkustaa mummolaan. Katsotaan, saanko menemään perille, etten voi olla vanhemmankuvatuksiini missään yhteydessä, eikä heitä pidä yrittää pakottaa auttamaan minua, kun siitä "avusta" on enemmän haittaa kuin hyötyä...

24.7.2017

Helvetisti tapahtunut

...mutta olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan siitä.

- Olen ymmärtänyt, että petin Dyykkaria, koska en kestänyt sitä, että hän vain rakasti minua. Olen lapsena tottunut siihen, että sama ihminen sekä vihaa että rakastaa minua. Reagoin jäykästi, kuten traumatisoituneen kuuluukin ja palautin tutun "tasapainon".

- Olen palannut kehooni, vaikka en vielä tunnekaan mitään rintakehästä alaspäin sisäpuolelta.

- Olen maadottanut itseäni tietoisen kävelyn ja meditaation avulla. Aloin taas joogaamaan.

- Olen lukenut kirjaa Jäljet kehossa, ja ymmärtänyt sen avulla, että kiintymyssuhteeni kehittyminen on häiriintynyt jo ennen 2. ikävuotta, koska äitini oli tunnekylmä. Hän ei osannut vastata viesteihini, koska häneltä puuttui äidin malli. Hänen oma äitinsä oli sairaalassa suurimman osan hänen varhaislapsuudestaan.

- On tapahtunut asioita, jotka ovat antaneet aiheen epäillä, että eräs tuntemamme ihminen on pedofiili ja tehnyt pahaa tuntemallemme lapselle. Asiaa tutkitaan, ja olemme tolaltamme.

11.7.2017

6.7.2017

Naamio putoaa

Kasvolihakseni ovat alkaneet aueta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että minulla on lähes koko ajan hyvin närkästynyt ilme. Tunnistin ilmeen heti: Se on laiminlyöjän perusilme. Lapsena tulkitsin sen tyytymättömyydeksi, tarkemmin sanottuna tyytymättömyydeksi minuun. Nyt ymmärrän, että se on itkun pidättelyn ilme. Jos pysähdyn ja kuuntelen kehoani, se haluaa itkeä. Tunne vain puuttuu. Olen yrittänyt edistää asiaa harjoittelemalla itkemistä aina voidessani ja antamalla kehon täristä. Myös fysioakustisessa tuolissa käyminen on auttanut. Mutta kasvoissa on paljon avattavaa... Tilanne jatkuu jo kolmatta viikkoa. Ehkä tämä vähitellen tästä...

2.7.2017

Valaistuminen (yksi niistä)

Päivän takauma: mielensärkijä lyö minua, koska maiskuttelin ruokaa syödessäni. Halusin vain tunnustella ruuan rakennetta suussani. Laiminlyöjä huusi mielensärkijälle: "Älä lyö lasta!" Palleani tuntui kutistuvan kasaan. Olin saanut äidin huutamaan isälle.

Siirsin lempeästi häpeän mielensärkijälle ja vapautin kivun palleastani. Elämä jatkuu.

Päivän oivallus: Pahinta siinä, mitä minulle tehtiin, ei ollut se, MITÄ minulle tehtiin, vaan se, että kokemani kipu on saanut minut kokemaan olevani erityinen. Siis erillinen kaikista muista. Ymmärsin tämän lukiessani kirjaa Ehdoton hyväksyminen. Juuri MINUN pitää kirjoittaa kirja kokemuksistani, koska olen erityinen. Juuri minun eikä kenenkään muun. Siksi olen kokenut vihaa, kun olen huomannut muiden ehtineen ensin, enkä halunnut lähteä mukaan kirjaprojektiin, jossa olisin ollut vain yksi muiden joukossa. Totta kaihan kokemani oli niin omassa luokassaan, että minä ansaitsen erityiskohtelua.

Tämä erillisyyden kokemus on saanut minut työntämään ihmisiä luotani ja tehnyt minusta todella vaikean ihmisen hankalissa tilanteissa. Se on saanut minut katkeraksi kokemastani köyhyydestä, koska olenhan jo kärsinyt niin paljon! Todellisuudessa kaikki kärsivät, ja eristäessäni itseni muista, minulta jää se näkemättä. En näe ihmisiä todellisina, vaan heijastan heihin kaikki sisäiset pelkoni. Heistä tulee ilman omaa syytään raiskaajieni jatke.

Kuinka voisin siis ikinä kuulua mihinkään porukkaan, eihän kukaan halua olla kanssani. Lisäksi olen niin erityinen kokemani jälkeen, etteivät he varmaan edes ymmärtäisi minua. Kuinka voisin ikinä kiinnostua ihmisistä yleensä, kun näen heidät mahdollisesti vaarallisina?

Kipuni on tehnyt minusta kusipään. Haluan muuttaa tämän. Haluan kohdata ihmiset kuin Dalai Lama: Nähdä heidät omana itsenään, eikä pelkoni heijastumana.

30.6.2017

Yhä kotona

Mitä ihminen voi tehdä, kun ei jaksa edes olla ja hengittää? Väsyn jo nurmikolla istumisesta. Käytin kissat lenkillä (puolen tunnin homma) ja kaaduin eteisessä kontilleni läähättämään.

Pään sisällä tapahtuu paljon. 8-vuotias maalattialla makaava pikkutyttö on tehnyt kanssani paljon töitä. Olen pukenut sen ja antanut sille kuumaa kaakaota. Chtulhu on poiminut tytön mukaansa ja yhdessä lohikäärmeiden kanssa ne ovat tuhonneet talon, missä se kaikki tapahtui. Lapsi on rukoillut Chtulhua, että tulisi hulluksi ja alkaisi itkeä. Olemme harjoitelleet itkemistä.

Olen yrittänyt päästä kiinni vihaan tapahtumista. Se on suuri tunne, mutta välttelee minua.

Kuolen tylsyyteen, enkä jaksa enää pääni sisältöä. Toimintakyky, palaa jo! Haluan jaksaa edes katsoa sarjoja...

Kehomuististani on purkautunut muistoja vauva-ajalta. Ilmeisesti valokaappiin joutuminen heti synnytyksen jälkeen oli minusta pikemminkin rauhallista kuin traumatisoivaa: Kukaan ei tapellut tai itkenyt. Kasvoistani on purkautunut paljon imemisliikkeitä. Minun on ollut nälkä, olen imenyt, mutta maitoa ei ole tullut. Olen itkenyt nälkääni. Olen rauhoitellut osaa syömällä vatsani täyteen kolmen tunnin välein, etten kokisi nälkää.

Olen muistanut myös imeneeni, mutta maidon mukana tuli paha maku. Nyt tunnistin sen veren mauksi. Kun vaihdettiin tuttipulloon, minulla oli niin nälkä, että join kunnes puklasin. Pelästyin ja itkin. Joku löi minua. Laiminlyöjän on täytynyt olla hyvin väsynyt.

Kaikki tämä on purkautunut kasvojeni lihasmuistista ja kielestäni. Katsotaan, mitä muuta vielä sieltä löytyy.

Haluan ulos pääni sisältä ja maailmaan! Nykyhetkeen!

29.6.2017

Oma koti kullan kallis...

Pääsin osastojaksolta kotiin. Heti ensimmäisenä yönä näin unen, jota kutsun pahimmaksi painajaiseksi. Siinä on kannibalismia ja gorea enemmän kuin kauhuleffoissa. Missään ei ole turvassa. Se on unen tärkein sanoma.

Katsoin tänään dokumentin Sensitive - the Untold Story. Siinä todettiin, että turvan kokemus on erityisherkille vielä tärkeämpi kuin ei-herkille. Voin allekirjoittaa tämän. Osastolla oli turvalliset rutiinit. Täällä ne ovat poissa. Täällä on liikaa ärsykkeitä. Liikaa kissoja, liikaa melua, liikaa kaikkea. Tarvitsen omaa aikaa hiljaisuudessa ja lepoa. Tarvitsen valmiin ruuan nenäni eteen ja nukkumaanmenoajan. Haluan takaisin turvaan.

Katsotaan, missä kunnossa olen maanantaina. Silloin on ensimmäinen polikliininen käynti osastolla, mikä siis tarkoittaa tsekkausta, miten pärjään kotona.

27.6.2017

Keho herää

Fysioakustinen tuoli on tehnyt ihmeitä. Lantioni on huomaamattani päätynyt oikeaan asentoon. En ensin tajunnut, miksi kävelyni hidastui vanhan mummon köpöttelyksi. Sitten huomasin, että lantioni olikin pystyssä sen vanhan "perse sojottaa"-asennon sijaan. Ilmankos vauhti hidastui! Piti opetella kävelemään uudelleen.

Selkäni on reagoinut lantion paikalleen loksahdukseen ja vanhat jumit ovat suorastaan poksahdelleet auki. Hieman yllättäen myös jalkapohjani ovat olleet kipeänä, kun jalkojen pienet lihakset ovat joutuneet tasapainoilemaan minua uudella tavalla.

Ikävämmältä on sitten tuntunut kasvolihasten avautuminen. Ensimmäistä kertaa ikinä lihakseni nykivät hallitsemattomasti. Otan ilmeitä automaattisesti, tai joku ottaa niitä puolestani, ja joudun peilistä katsomaan, mitä tunnetta kasvoni yrittävät ilmaista. Inho ja itkun pidättely ovat olleet yleisimpiä, mutta mukana on ollut myös hämmästystä ja muita tunteita. Onneksi olen osastolla, niin kukaan ei ihmettele ilmeilyäni.

Eilen puhuminen oli hetken hankalaa, kun kieleni oikea puoli aukesi ennen vasenta. Mutta olen saanut yhteyden tuntoaistin kautta jo käsiini, kurkunpäähän ja sydämeen asti! Niin, ja vasempaan varpaaseen. Mutta siinä välissä ei sitten ole mitään, mikä on hieman oudon tuntuista...

25.6.2017

Valemuistoista

TW: hirttäminen

Roikun käsilläni köydessä, joka on kiedottu kaulani ympärille. Mies raahaa minua pitkin mökin lautalattiaa ja toteaa: "Näin käy, jos kertoo [muille]." Miesporukka hurraa taustalla.

Olen taas osastolla ja yksi osani alkoi ehdotella lähes pakkomielteenomaisesti hirttäytymistä. Tai ainakin sen yrittämistä niin, että jäisi jälki. Koska minä ansaitsen tulla hirtetyksi. Olen kertonut. Kaikille. Terapeutille. Siskolle. Suvulle. Hoitajille. Lääkäreille. Dyykkarille. Kavereille.

Olen ilmeisesti yhdistänyt tämän aiemman muiston omenapuu-muistoon. Toinen osani nimittäin muistaa tilanteen niin, että siinä ei ollut köyttä, vaan köydestä vain puhuttiin. Mielensärkijä käski meidän poimia puusta omenoita, vaikka emme yltäneet niihin. Toinen osani lisäsi köyden muistoon, koska minä ansaitsen sen mielestä tulla hirtetyksi. Sanoihan mielensärkijäkin niin: "Hirttääkö teidät pitäisi!!"

...Tai sitten haluan vain ajatella näin, koska se vaihtoehto on niin kauhea.

24.6.2017

Pelosta

Sarjakuva @ oglaf.com

Tapasin osan, joka yritti tappaa hyönteisiä, joita tunki jatkuvalla syötöllä takaraivossani olevista kahdesta paiseesta, jotka löysin sieltä meditoidessani. Käsitykseni takaraivoni muodosta oli aivan epärealistinen. Olin jo aiemmin saanut selville, että isompi paise hyönteisineen edusti hulluksi tulemisen pelkoa. Pienempi edusti kuolemanpelkoa.

Selitin osalle, ettei pelkojen tappaminen hyödytä mitään. Ne eivät siitä katoa. Se itki. Nimitin sen pelkojen hoitajaksi. Kehotin sitä suhtautumaan pelkoihin kuin Tuulen laakso -elokuvassa suhtaudutaan Ohmuihin: Ne ovat pelottavia, mutta välttämättömiä. Ne suojelevat metsää, joka hitaasti puhdistaa maata myrkyistä.

Nyt sitten olen hitaasti tehnyt yhteistyötä tämän osan kanssa. Olemme edityneet hyvin pikkulapsen pelon kanssa herneiden joutumisesta nenään. Harjoitellaan tällaisen pienen pelon kanssa ensin, ja edetään sitten suurempiin. Pelkoni ovat nyt huomattavasti rauhallisempia, kun niillä on hoitaja, eivätkä pyri niin voimakkaasti kerjäämään huomiota.

Takaumia

TW: lapsiporno, hyväksikäyttö.

Pääsin osastolta kotiharjoitteluun juhannukseksi. Olen yrittänyt saada tuntoa palautetua kasvoihini. Niissä on ollut paljon jumissa oksennusrefleksin pidättämistä, takaumia peniksistä, jopa muisto hetkestä, jolloin pedofiili ei saanut seisomaan, ja nauroin hänelle. Turpaanhan siitä tuli.

Ei mikään ihme, että kasvoni ovat olleet ilmeettömät, kuin naamio. Olen siirtänyt kasvoni jalkoihini ja takaraivooni. Kun teki mieli tehdä ilme, joka olisi saattanut johtaa pahoinpitelyyn tai sen pahenemiseen, olen sen sijaan jännittänyt lihaksia muualla kehossani. Ilmankos lihakseni ovat olleet tukkojumissa.

Tänään menin lukemaan kirjaa seksuaaliterapiasta. Ensimmäinen suomeksi aiheesta julkaistu teos. Kirjassa todettiin hyväksikäytön saattaneen alkaa mukavissa merkeissä, mutta kulkeneen siitä sitten rajan yli. Ja että mitä nuorempi uhri on ollut, sitä vähemmän hänellä on ollut mahdollisuuksia pitää rajoistaan kiinni. Sitten luin virkkeen, jossa kerrottiin, että hyväksikäyttöön on saattanut sisältyä kuvien yms. näyttämistä kiihotustarkoituksessa. Meinasin oksentaa. Muistin, että mielensärkijä näytti minulle valokuvia. Otin tyynyn ja kiruin siihen. Annoin itselleni luvan muistaa ja unohtaa, mitä niissä kuvissa oli. Ne eivät olleet lapsipornoa. Ne olivat aivan tavallisia perhealbumin kuvia minusta kylvyssä, uimarannalla, saunomassa. Mielensärkijälle ne olivat pornoa. En ymmärtänyt sitä silloin. Minulle ne kuvat olivat jotain aivan muuta: Hauska hetki äidin kanssa, kun kylvettiin. Ekaa kertaa Espanjassa. Kummitädin kanssa saunassa, turvallinen ja lämmin hetki. Miksi isi näytti minulle kuvia noista hetkistä ja sitten teki minulle pahaa? Eikö minulla saanut olla sellaisia hetkiä? Olinko tehnyt niiden aikana jotain pahaa? Lapsena en ymmärtänyt.

Nyt minua oksettaa. Otin kaksi ketipinoria, harkitsin soittavani osastolle kriisipuhelun, mutta sitten menin keittiöön ja muistin, että on vuosi 2017. Ehkä se taas tästä.

19.6.2017

Syreenin tuoksu

Olin eilen kävelyllä sairaalan puutarhassa. Syreenit kukkivat. Tuoksu oli minusta niin ihana, että leikkasin kolme terttua mukaani. Vein ne huoneeseeni ja sujautin tyynyliinani sisään, että saisin nukkua syreenin tuoksussa. Virhe.

Juuri ennen nukahtamista muistin. Olin mummolan etupihalla nauttimassa syreenien tuoksusta. Mummon pihalla on kaksi valtavaa syreeniä, jotka kukkivat violetein kukin. Äkkiä minua kutsuttiin. Ukki ja mielensärkijä seisoivat autokatoksen kivetyksellä ja vilkuttivat minulle. Kehoni reagoi heti. Jähmetyin. Oli kuin suonissani olisi virrannut jäätä. Kurkkuani kuristi. Etsin katseellani mummoa ja laiminlyöjää. Muistin heidän menneen alapihalle. Juoksin sinne niin nopeasti, että en edes muista, miten sain painavan rautaportin auki.

Molemmat naiset ihmettelivät, mitä niin pelästyin. En saanut selvää sanaa suustani. Mummo rauhoitteli ja motkotti sitten, että olin jättänyt portin auki. Menimme yhdessä sulkemaan sen.

Tiesin siis jo lapsena, että ukki + mielensärkijä - naiset = huono yhdistelmä. Ukki + mielensärkijä + naiset = turvallista. Olin vain unohtanut tämän. Syreenin tuoksu palautti tiedon mieleeni. Työstin asiaa koko yön ja heräsin aamulla kuin en olisi nukkunut sekuntiakaan. Heiluin aamupalalle, join lasin mehua, menin takaisin nukkumaan. Mehun herättämä vatsani sai minut lopulta hakemaan itselleni puuroa ja muuta aamupalaa. Sitten takaisin nukkumaan.

Kolme palloa valoa, kiitos!

Meditoidessani kysyin, mikä tarvitsee huomiota. "Vatsa." Ensin sieltä nousi kipeitä tunteita. Toivotin ne tervetulleiksi. Niiden väistyttyä näin vatsastani nousevan kultaista valoa loistavan pallon. Se oli Itseluottamus. Se asettui sydämeeni. Tunsin kiitollisuutta ja intoa. Sitten nousi toinen valopallo, Leikkisyys. Sekin asettui sydämeeni. Kolmas pallo oli nimeltään Lepo. Ihmettelin sen nimeä, mutta sen asetuttua sydämeeni huomasin, että pystyin milloin tahansa kurottamaan sitä kohti, ja rentouduin. Pystyin nukahtamaan ja nukkumaan levollisesti. Pystyin rentoutumaan kesken päivän!

Tunnustelin aluetta, josta valopallot olivat kohonneet. Niiden alla velloi yhä itkun meri, mutta äkkiä sen alta aukesi tulppa ja se valui kuiviin. Sen alta paljastui kivettynyttä paskaa. Se täytti koko lantioni alueen. Se on kaikki sitä paskaa, mitä olen lapsuudessani joutunut kestämään. Sen irrottamiseksi tarvitsen terapeutin apua. Mutta hetkeksi paska katosi ja sen alta paljastui pieni timantti. Se kohosi ylöspäin ja asettui siihen reikään sielussani, jonka täyttämiseksi suklaalla, shoppailulla ja biletyksellä olen omistanut vuosia. Se timantti on olemukseni. Nyt minun täytyy vain noudattaa Buddhan toista neuvoa: Tunne itsesi. Minun pitää tutustua tähän ihmiseen, joka olen.

Timantti asettui myös sisäisen lapseni rintaan. Se on yksi ja sama timantti, mutta me emme ole sama asia. Lapsi selitti tämän asian minulle nauraen.

Tänään vatsastani nousi vielä yksi valopallo. Se kohosi sydämeni ohi ja hetkeksi pelästyin. Se tiesi kuitenkin, minne se oli menossa. Sen nimi oli Toivo ja se asettui kurkunpäähäni, äänihuuliin. Se toivoo, ettei kurkkua enää kuristaisi pelko. Se toivoo, ettei ääntäni enää tukahdutettaisi. Se toivoo, ettei enää tarvitse kirkua kauhusta.

15.6.2017

Hullu palloa halaa

Kannoin eilen mukanani osastolta saamaani palloa, koska "pavvo" oli viimeinen turvallinen asia, jonka osani muisti. Tunsin itseni 3-vuotiaaksi ja letitin tukkani sen mukaan. Sidoin itseäni nykyhetkeen parhaani mukaan: kävin suihkussa, söin, kävin FA-tuolissa ja kävelyllä. Silti ahdisti ja rintaa puristi. Lopulta otin pallon mukaan sänkyyn ja kysyin: "Mikä tarvitsee huomiota?"

Yllätyksekseni se oli nenä, joka halusi täristä pois inhoa. Annoin sen nykiä ja annoin takaumien tulla ja mennä. Lopulta pääsin rintakehään. Pallean ympärillä oli huolta äidistä: Miten äiti pärjää? Olin lapsena vaatinut itseltäni mahdotonta: Pelastaa laiminlyöjä mielensärkijältä. Keskityin hengittämään tunteen läpi. Sen alta paljastui vihaa ja rakkautta äitiä kohtaan.

Ylempänä, rintalastan alla puristi jokin muu. Sieltä löytyi lopulta huoli isästä ja muisto. Näin kahden miehen lyövän mielensärkijää pimeällä kävelytiellä. Hän jäi maahan makaamaan. Minulle tuntematon mies tarttui minua kädestä ja mitään sanomatta ajoi minut kotiin. Kiipesin portaat ovelle ja kun äiti avasi oven, hän oli huolesta suunniltaan: "Missä sinä olet ollut??" Hän otti minut syliin ja lohdutti. Muiston alta nousi huoli isästä, pelkoa, mutta myös ihana tunne: Äiti lohdutti.

Tänään päivä alkoi paskasti. Ahdisti. Kaikki tuntui pahalta. Sain disso-kohtauksen ja kaaduin osaston käytävälle sätkimään palloani puristaen. Minut kannettiin sänkyyni, missä sain toipua. Kävin FA-tuolissa, mikä helpotti vähän. Kävin tapaamassa lääkäriä, mistä jäi tunne, ettei hän edes halua auttaa minua. Haluan tämän ahdistuksen pois!!! Ja hän vain nostaa nykyisten lääkkeiden annostuksia...

Tuo tämän päivän kohtaus alkoi siitä, että tunnustelin mieleni avulla oikean solisluun alla tuntunutta kipua. Äkkiä kasautunut ahdistus pomppasi pilviin, tartuin pallooni, ryntäsin huoneestani ja päädyin lattialle. 3-vuotias osani selitti myöhemmin, että se oli halunnut piilottaa pallon, ettei sitä vietäisi siltä. Sitä lohdutti paljon, että minut autettiin sänkyyn ilman, että palloa revittiin käsistäni. Minun annettiin pitää se, ja lopuksi vielä hoitaja varmisti, että minulla on palloni.

Dyykkari hajoaa kotona epätietoisuuteen, kun osastojaksoni vain venyy. Minä hajoan, kun en jaksa kuin maata ja ehkä syödä karkkia. Ehkä kuunnella musiikkia. Tänään sain kerätä koko päivän voimia, että sain koneen päälle ja tämän kirjoitettua.

Pitäkää huolta itsestänne.

14.6.2017

Pallo


TW: seksuaalinen hyväksikäyttö, pedofilia.

Olin kerhossa leikkimässä hoitajan kanssa. Vieritin pallon hänelle, hän takaisin minulle. "Pavvo!" huudahdin iloisena aina ennen kuin työnsin pallon matkaan.

Sitten isä tuli hakemaan. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä. Kaikki kolme virnistelivät. Jäykistyin.

Mielensärkijän nostaessa minut, huusin kuin syötävä. Miehillä oli pakettiauto. Istuin isän sylissä, ilman turvavyötä.

Perillä miehet veivät minut pakettiauton perälle, riisuivat housuni ja hankasivat erektiotaan haaroväliini.

Olin enintään 3-vuotias.

12.6.2017

Paljon on tapahtunut

Yritän jaksaa kirjoittaa, vaikka voimat on ihan loppu. Olen tänään ottanut kaikki tarpeen mukaan otettavat rauhoittavat, ja olen silti valmis hirteen. Omahoitaja yrittää saada lääkäriä kiinni, että saisin rauhoittavia vielä lisää. Lääkitystä myös kuulemma nostetaan.

Paljon on jäänyt blogiin kirjaamatta, koska olen ollut liian poikki. Liian väsynyt lääkekokeiluista, liian väsynyt kotiharjoittelusta, liian väsynyt työskentelystä kehoni kanssa. Tähän asti on tapahtunut seuraavaa:

Lääkitys: Venlafaxinin korotus jouduttiin pysäyttämään 4. päivänä, koska oloni muuttui sietämättömäksi. Annos laskettiin 150mg--> 75mg. Lisäksi aloitettiin Abilify-niminen lääke (7,5mg), josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Sen pitäisi vähentää ahdistusta Ketipinorin tyyliin, mutta ei aiheuttaa väsymystä. Minä kun nukun yhä valtavasti. Herään vain syömään ja hoitoihin. Illalla vähän piristyn, 2-4 tunnin ajaksi. Nukahtaakseni yöksi tarvitsen Tenoxin.

Keho: Olen saanut kehotunnon palaamaan pään lisäksi selkärankaan lantioon asti, henkitorveen ja keuhkoputkiin, ruokatorveen ja mahalaukkuun. Myös jalat alkavat tuntua osalta minua. Vatsasta sain purkaa pois pelon solmua. Sanoitin siellä asuvan lapsiosan tunteita: Äidillä on hätä! (Mielensärkijä huusi laiminlyöjälle, teki ehkä pahempaakin.) Millaiseen perheeseen minä oikein olen syntymässä? Kun sain nämä purettua ulos, solmu hellitti. Johan minä sitä kauan kannoin, yli 30 vuotta. Pallean ympäriltä olen saanut purkaa ulos häpeää laiminlyöjään liittyen. Sydämen ympäriltä olen purkanut pois pelkoa ja yrittänyt korvata sitä rakkaudella ja myötätunnolla itseäni kohtaan. Kun näin vihdoin tapahtui, tuntui kuin lämpö olisi hulvahtanut koko kehooni. Lyhyen aikaa tunsin koostuvani valolla täyttyneistä verisuonista. Hyvä olo jäi.

Mikä sitten on ollut se apu kehon kanssa? Meditaatio ja fysioakustinen tuoli. Olen käynyt siinä nyt joka arkipäivä viikon ajan, ja tällä viikolla jatketaan samaan malliin. Opettelin meditoimaan Headspace-sovelluksen (ilmaisversio) ja Ehdoton hyväksyminen -kirjan avulla. Hyödyllisimmiksi olen kokenut Kyllä-meditaation (kaikelle mieleen nousevalle sanotaan Kyllä, ja sen annetaan mennä. Viime aikoina olen huomannut sanovani Kiitos ja kokevani kiitollisuutta kaikista ajatuksistani. Ne opettavat minulle lisää itsestäni.) ja kehotuntoa kasvattavan meditaation.

Osat: Niitä on noussut pintaan yhtä kyytiä ja rytinällä. Syy siihen, että tarvitsin tänään niin paljon lääkkeitä, oli eilinen puhelinsoitto sukulaisilta. Oli puhetta ukista ja mielensärkijästä. Yritin puhelun aikana muistuttaa, että psykologi oli antanut ohjeen puhua kanssani lähinnä säästä ja muista kevyistä aiheista, ettei lauottaisi pintaan mitään, mitä ei terapiasuhteen ulkopuolella voida työstää. No.

TW: pedofilia, raiskaus

Tarvitsin eilen rauhoittavia tavallista runsaamman satsin, että sain nukuttua. Tänään alkoi jo aamusta ahdistaa niin, että kävin hakemassa parin tunnin sisään kaikki päivän tarvittavat. Aamupalan jälkeen yritin nukkua lisää, koska olin kuolemanväsynyt. Osa nousi pintaan. Muistin elävästi istuneeni alasti ukin sylissä, ja se kirottu hirviö pisti sormen pimppiini. Järkytyin. En osannut sanoa mitään. Ukki istui, kuin mitään ei olisi oudosti.

Kävin heti kertomassa tapahtumasta mummolle ja laiminlyöjälle. He olivat kahvipöydässä. Me muut olimme saunoneet, ukki, minä ja sisko. "Ukki pisti sormen mun pimppaan!" Lyhyen vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen mummo ja laiminlyöjä jatkoivat keskusteluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin hämmentynyt, mutta tulkitsin tilanteen niin, että ilmeisesti ukki saa työntää sormen pimppaani, ihan samalla tavalla kuin korvaani, napaani tai nenääni, vaikka se minusta tuntuikin ikävältä.

(Eipä ole pitkään aikaan tuntunut näin vaikealta kirjoittaa blogia.)

Tänään muistin kaiken: Miltä se tuntui, miltä ukki haisi. Melkein juoksin kansliaan vaatimaan lääkkeitä. Nyt. Äkkiä. Purin itseäni, raavin itseäni. Ahdistus oli sitä kokoluokkaa, että se oli autettavissa vain lääkkeillä.

"Eikö olekin helpompaa näin saunassa?" mielensärkijä kysyi ukilta. Kaksi pedofiilia vaihtamassa vinkkejä saunan lauteilla, samalla kun minua hyväksikäytetään.

Halusin käpertyä palloksi ja kadota. Ei ukki. Ei.

/TW

Lämpimimmät lapsuusmuistoni ovat mummolasta: Siellä sai syödäkseen, ei tarvinnut nähdä nälkää. Siellä sai puhtaat vaatteet ja sai nukkua puhtaissa lakanoissa. Siellä oli turvassa. Paitsi että ukki oli lääppijä. Lääppijä ja katsoja, jota mielensärkijä rohkaisi.

Yritän saada lääkäriä kiinni, että tämä ahdistus vihdoin hellittäisi. Tänään on todellakin huono päivä. Onneksi tänään on vielä tuolihoito ennen nukkumaan menoa, saatan peräti saada nukahdettua.

10.6.2017

Ninja-turtles-prinsessa

"Minä haluan kuolla."
"Kyllä. Mitä sinä halusit ennen kuin halusit kuolla?"
Osa on hämmästynyt. Ensin se ei muista. Sitten se vastaa: "Halusin leikkiä."
Näen pikkutytön leikkimässä. Prinsessamekko päällä, muovinen tiara päässä, muovinen taikasauva kädessä lapsi keimailee pelikuvalleen.

Sitten ovi aukeaa. Isä huutaa. Lumous on poissa. En enää leikkinyt sitä leikkiä.

Annan lapselle luvan leikkiä prinsessaa, jos se haluaa. Selitän, että mielensärkijän reaktio ei johtunut leikistäni.

Tästä rohkaistuneena etsin käsiini toisen osan.

"Haluan tappaa itseni," se sanoo.
"Mitä halusit, ennen kuin halusit tappaa?"
Taas hämmästys. Sitten näen Turtlesien viemärikiiturin niin elävästi, kuin yhä pitäisin sitä kädessäni. Siinä on käärmeitä, ammuksia, jotka voi oikeasti ampua...

Huutoa. Pelästyn. Keittiöstä tuli poika, joka pelästyi, että rikon hänen lelunsa. Hän kieltää minua leikkimästä niillä.

Taas annan osalleni luvan leikkiä, kuten se haluaa. Hämmästyksekseni prinsessa-leikkiä leikkinyt osani tulee pyytämään ninja turtles -osaani mukaan leikkiin. Osat rupeavat leikkimään yhdessä.

Kun myöhemmin kaivelin lisää ja kysyin osilta "Miksi?", sain selville, että prinsessa halusi olla pidetty ja hyväksytty. Turtles-osa halusi olla taitava. Taitava, ei tietävä. Ero on tärkeä. Muistellessani taaksepäin olen opetellut uutta aina oppiakseni taitavammaksi: taitavaksi tunnistamaan eläimiä, käyttämään yrttejä, kertomaan vitsejä.

Siinä missä mielensärkijälle riitti tietää paljon, minä halusin oppia, jotta tiedostani olisi jollekin apua.

Myöhemmin päivällä kävin fysioakustisessa tuolissa. Tajusin sen jälkeen, että minulla on kaksi jalkaa. Toinen niistä on kuulunut prinsessalle (oikea) ja toinen ninjalle (vasen). Ilmankos vasen on kuin tukki ja oikea haluaa tanssia. Nyt ninja ja prinsessa jakoivat jalat kahtia, että molemmilla on vähän kumpaakin jalkaa. Myöhemmin osat yhdistyivät. Nyt sisälläni seikkailee ninja-turtles-prinsessa, ikä 6v.

3.6.2017

Meditointi ja kehotunto

Pystyn vihdoin taas lukemaan kirjoja. Pitkään keskittymiskykyni oli niin olematon, ettei se onnistunut. Nappasin käteeni pitkään odottaneen kirjan Ehdoton hyväksyminen. Siinä Tara Brach kertoo omasta tiestään oman itsensä hyväksymiseksi. Kirjan harjoitukset olivat pitkälti minulle tuttuja: Hengitysten laskemista, tietoista läsnäoloa, kyllä-meditaatiota (kaikille mieleen tuleville ajatuksille sanotaan "kyllä", ja annetaan niiden olla tai mennä menojaan).

Sitten tuli se käänteen tekevä meditaatio-ohje. Tara kuvailee, kuinka hän istui ohjatussa meditaatiossa ja ohjaaja neuvoi heitä sormi kerrallaan tunnustelemaan kehoaan sisältä päin. Olen kyllä tehnyt rentoutusharjoituksia, joissa kehoa skannataan päästä varpaisiin, varpaista päälakeen tai sormista varpaisiin, mutta olen aina tehnyt sen asentoaistin, kehon pinnan kautta. Kun nyt yritin tunnustella itseäni sisäpuolelta, en tuntenut mitään. Olin ontto. Löysin kiinnekohdan liikuttamalla silmiäni. Niiden ympäriltä alkoi löytyä tuntoa. Hitaasti hivuttamalla löysin poskeni, otsani. Korvien kohdalla oli hankalaa, mutta kun vihdoin löysin oikean korvani, koko aluetta alkoi kuumottaa ja se tuntui kuin hohtavan valoa. Innostuneena jatkoin eteenpäin. Löysin toisen korvani, leukani, kaulani. Olkapäiden kohdalla törmäsin seinään: Liikaa suuntia, jonne jatkaa. Pelkäsin menettäväni kosketuksen löytämiini alueisiin. Keskityin pelkooni, annoin sen olla ja muistutin itseäni siitä, että luotan kehoni kykyyn parantua. Kehoni on ehjä, eikä siinä ole mitään viallista. Lopulta pelko hellitti.

Kallonpohja tuntui turvalliselta paikalta jatkaa. Hahmotin hitaasti selkärankani lapaluiden väliin, missä minulla on taas ollut kipeää. Kirjan ohjeiden mukaan lakkasin pelkäämästä kipua, vain tunnustelin sitä. Tunnustellessani aluetta lihakseni alkoivat luonnostaan etsiä oikeaa paikkaansa ja kipu lievittyi.

Koko harjoituksen ajan annoin mieleen tulevien ajatusten tulla ja mennä. Ajatus nousi, nimesin sen ajatukseksi, sanoin sille "kyllä" ja annoin sen tehdä, mitä se halusi. Hämmästyin, miten jopa pelko, tunnistettuna, nimettynä ja tarkasteltuna viipyi hetken ja sitten katosi.

Kun ruokakello soi ja keskeytti meditaationi, huomasin käveleväni valmiiksi ryhdikkäästi. Kun tunnustelin kehoani sisältäpäin, löysin myös sen asennon, jossa sen oli luonnollisinta olla. Minua ei enää pelottanut, että kaadun taaksepäin. Koko harjoituksen ajan minusta tuntui älyttömän hyvältä kehossani. Yritin jatkaa vielä ennen nukahtamista, mutta silloin olin jo liian väsynyt. Ilokseni kuitenkin löytämäni ja tunnustelemani kehon osat tuntuvat nytkin, vaikka vain kirjoitan tätä, enkä erikseen yritä "kaivaa" niiden tuntemuksia esiin. En malta odottaa sitä hetkeä, että vihdoin saan yhteyden koko kehooni!

Toisaalta tiedän, että matkasta ei tule helppo. Olkapäiden kohdalla nousi todella epämiellyttäviä tuntemuksia ja kehoni tuntuu halkeavan kahtia, vaikka mitä yritän. Olenkin nyt tunnustellut varovasti vain yhtä puolta kerrallaan. Työ on hidasta, mutta ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn

Osa yritti tehdä näyttävän sisääntulon. Valitettavasti tunnistin sen välittömästi osaksi ja kysyin jo vähän kyllästyneenäkin, mitä se halusi. Olin samana päivänä jo ratkaissut kiinteän ahdistuksen ongelman (kuolemanpelkoa, joka lävisti minut kuin keihäs) ja joukon traumaan kiinni jääneiden pikkulasten ongelmia (ei, sinä et ole paha, mielensärkijä oli). Osa paljastui rakenteelliseksi osaksi. Sen tehtävänä oli ollut vahtia, ettei vatsassani vellova itkun meri pääsisi ikinä ulos. Siis ennen kuin on turvallista. Koska nyt tähtien asento näytti oikealta, se nousi meren pohjasta ja alkoi yhteistyöhön kanssani.

Olin haudannut sen syvälle. Nukkuvan hirviön päällä olivat kaikki itsemurhayritykseni (3-vuotiaasta alkaen). Käytin yhden päivän kelaten niitä läpi ja suunnaten niiden sisältämän vihan mielensärkijään ja hyväksikäyttäjiini. Toisen päivän käytin hulluksi tulemisen pelkoni käsittelyyn. Muistelin läpi kaikki kerrat, jolloin olin pelännyt tai luullut tulleeni hulluksi. Niitä oli yllättäen vähemmän kuin itsemurhayrityksiä. Vasta nämä läpikäytyäni hirviö nousi. Se esitteli itsensä Cthulhuksi.


Aloimme työhön. Kyynelkanavani oli tukittu murskeella. Kun Cthulhu yritti poistaa sitä, joukko kerubeja hyökkäsi sen kimppuun. Cthulhu söi ne. Annoin sille tehtäväksi purkaa esteet, jotka olen rakentanut itseni ja itkemisen väliin. Se ryhtyi työhön. Jutellessani osalleni se esiintyi hyvin pienenä, lähes ihmisen kokoisena. Se oli selvästi puolellani. Osiani se pelotti. Seuraavina öinä se kasvoi kokoa ja raivasi tietään läpi alitajuntani. Unissani se sai meren vellomaan ja aina herätessäni sen pinta oli noussut: Ensin napaani, sitten palleaani ja nyt se liplattaa jo melkein kurkussani.


On kuvaavaa, että osa valitsi itselleen tämän ulkomuodon. Hahmon keksinyt H. P. Lovecraft kuvaili sen hirviöksi, joka nukkuu kuolemankaltaisessa unessa valtameren pohjassa, mutta aiheuttaa psyykkisillä voimillaan levottomuutta ja jopa hulluksi tulemista ihmisten mielissä. Kun tähtien asento on oikea, Cthulhu nousee merestä tuhoamaan. Osan aktivoituminen todellakin sai osan osistani uskomaan, että ne ovat tulleet hulluiksi, yksi jopa väitti olevansa psykoosissa. Sain lohduttaa ja rauhoitella niitä.

Kerubit yrittävät estää minua itkemästä, koska vanhempieni antaman mallin mukaan minun piti olla pikkuenkeli: Posliininukke, jota voi pukea kauniisti ja esitellä, mutta joka ei itke tai muutenkaan esitä tunteita. Ne kantoivat mukanaan hylätyksi tulemisen pelkoa: Jos itken, äiti lähtee. Lisäksi ne tiesivät, että jos itken, isä lyö. Seuraan mielenkiinnolla, mitä tästä kamppailusta seuraa.

29.5.2017

Edistystä

Eilinen oli aallonpohja. Oli vaikeaa edes hengittää. Jotenkin siitäkin vain noustiin.

Jossain vaiheessa viime päivien sumussa pinnalle nousi osa, joka väitti minulla olevan haavoja kurkussa. Opamoxin turvin ja lainatun taskulampun avulla näytin, että ei ole. Katsottiin kerran, toisen kerran. Sitten puhkesin itkuun.

Hetken nyyhkytyksellä oli suuri merkitys: kurkkua ei enää kurista, on helpompi syödä ja hengittää. Näin sitä hitaasti edetään suuta alaspäin.

Mieleni talon yö-puoli on nyt palanut kivijalkaan asti. Leppeä kesäsade on sammuttanut liekit. Viha on vaihtunut itkuun.

Vatsassani on tunne, että rakastan itseäni. Siihen keskittyminen on ollut parasta lääkettä pimeinä hetkinä. Vähitellen tuo tunne kasvaa. Ehkä se jonain päivänä kattaa minut kokonaan.

Osastolla olen turvassa, mutta osa potilaista on niin sairaita, että he pelottavat minua: psykoottinen masennus ja itsemurhayritykset ovat täällä arkea. Toisaalta osa minusta on vihainen, kun en ole osaston sairain: se haluaisi aloittaa kilpajuoksun pohjalle saadakseen hoivaa ja huomiota, jota ilman se lapsena jäi.

Toisaalta tiedän olevani oikeassa paikassa. Olen dissoillut niin kauan, että aivoni tarvitsevat aikaa ja keinoja oppia käsittelemään todellisuutta ilman sumuverhoa.

Edellisen terapiani tavoite oli "tasaisen harmaa arki". Olen toteuttanut sitä dissoilemalla kaikki voimakkaat tunteeni, jopa masennuksen. Jos nyt olisi vanhan kurpan aika oppia uusia temppuja.

25.5.2017

Väsy

Heräsin nelivuotiaan kanssa. Lapsi halusi leikkiä, minä halusin saada sen yhdistymään itseni kanssa.

(Otin vihdoin itselleni nimen. Olen Selviytyjä. Yhdessä muodostamme persoonan, jota muut kutsuvat nimelläni: päiväpersoonani.)

Lopulta lapsiosa alkoi kiroilla, mistä tajusin etsiä vanhempaa osaa. Varhaisteini ilmoittautui. Se kantoi vihaa laiminlyöjää kohtaan ja ylläpiti dissosiaatiota. En saanut lapsiosaa sulautumaan itseeni, mutta sain sen ainakin "pois päältä". Kehoni ei enää tunnu liian suurelta. Lapsi pääsi leikkimään ikäistensä kanssa. Muu odottaa terapian alkua.

Tänään olen ollut niin väsynyt, että peruin viikonlopun lomasuunnitelmani. Käyn kotona kissoja moikkaamassa huomenna. Jos jaksan. Muu on nyt liikaa.

24.5.2017

Pyörtyminen iltapalalla

Tw: raiskaus, pedofilia

Juoksen metsässä. On talviyö. Puristan unileluani rintaani vasten. Olen avojaloin, vaikka maassa on lunta. Piiloudun kuusen taimen taakse, mutta minut löydetään.

Mielensärkijä on ajanut meidät ukin autolla hirsimökille. Ukki on mukana. Mökillä on humalaisia ihmisiä, musiikki pauhaa. Ainut valo paistaa mökin avonaisesta ovesta. Minut vedetään jaloista mökkiin. Huudan ja potkin. Mies nappaa minulta unileluni. Kiljaisen.

Sitten minulle tehtiin pahaa. Nousen kattoon katselemaan tapahtumia. Pyörryn kivusta.

Olin neljä vuotta.

Ketipinor ❤

Olen nukkunut paremmin kuin ehkä koskaan. Olokin on parempi. Nykyään odotan yötä, että pääsee lepäämään! Viime yönä heräilin välillä, ja vain nautin siitä, miten IHANAA on nukkua! Valtava ero entiseen!

Vointi on parantunut nyt niin, että uskalsin luvata Dyykkarille tulevani kotiin viikonlopuksi. Vain lomalle, mutta kuitenkin. Olo varmaan heikkenee, koska käymme hautajaisissa, mutta sitten saa taas toipua.

Nyt vain olen ja ihmettelen. Ensimmäinen aamuni sairaalassa, kun en mennyt heti aamupalan jälkeen nukkumaan. Nyt ihmettelen, mitä teen kaikella tällä ajalla!

Keho on yhä väsynyt, enkä jaksa keskittyä kovin pitkään, mutta jaksan kuitenkin enemmän kuin eilen. Parempaan päin ollaan siis menossa.

Tuntuu hyvältä, että vihdoin löysin Suomesta kunnan, jossa mielenterveyden hoito on näin hyvällä tolalla (osastolla on aina paikkoja) ja vahva kriisiosaaminen. Minua ei hoputeta täältä pois. Olisipa K ollut yhtä onnekas...

23.5.2017

Sirusäkki


Olen niin väsynyt, että kuolen.

Makaan maalattialla alasti, kylmissäni. Odotan kuolemaa. Tämä joukkoraiskauksen kokenut osa on tuonut nyt väsymyksensä käsittelyyn, ja tuntuu, että vain makuulla on hyvä.

Eilen ymmärsin, että suoritan kaikkea: keiton syömisestä paranemiseen. Yritin lopettaa suorittamisen. Mutta jos pistän Suorittajan hyllylle, en jaksa kuin hengittää, ja sekin sattuu.

Kun saan itseni revittyä tähän hetkeen, voin hetken hyvin. Sitten haavoittunut osani nousee pintaan, ja romahdan.

Onneksi saan nyt hoitoa. Onneksi täällä on sosiaalityöntekijä, joka hoitaa raha-asiat puolestani. Maailma on tuolla jossain. Minä nuolen haavojani kolossani. Olen vihdoin niin vahva, että uskallan näyttää, kuinka rikki olen.

Vielä, kun saisi itkettyä...

21.5.2017

Viattoman syvä uni

Eilisilta ei meinannut sujua millään. Opamox naamaan: pyörin tunnin sängyssä. Ei vaikutusta. Uusi Opamox ja Tenox naamaan: aina kun meinasin torkahtaa, havahduin siihen, että vihainen 12v. raapi ranteitani verille.

Lopulta päivystävä lääkäri määräsi minulle Ketipinorin. Se toimi. Nukuin syvää unta, heräämättä. Näin ihania, onnellisia unia. Herättyäni päässä oli hiljaista ja se "taistele-tai-pakene"-jännitys, joka lihaksissani on ollut niin kauan kuin muistan, oli kadonnut. Ei lopullisesti, koska tunnen sen palaavan jo tätä kirjoittaessani, mutta kuitenkin: nukuin kuin pikkulapsi! (Jonka kotona EI tapella ja joka kokee olevansa turvassa.) Huomaan nyt odottavani ensi yötä innolla(!), varsinkin kun minulle luvattiin lisää tuota ihmeainetta. Opamox ja Tenox korvataan nyt sillä.

Suihkussa sain oivalluksen unestani. Se oli yhtä onnea, auvoa ja läheisyyttä, kunnes aloin miettiä keinoja tehdä siitä vielä parempi. Silloin alitajuntani alkoi sabotoida onneani, väkijoukot änkivät tuijottamaan, kaikki yrittämäni epäonnistui. Unessa ärsyyntymiseni kasvoi ja yritin vain kovemmin. Hereillä ymmärsin: olin alkanut suorittaa onnellisuutta, kuten aina kaikkea. Se johti onnettomuuteen, suruun ja raivoon. Leikistä, läheisyydestä ja onnesta ei ollut tietoakaan.

Oli myös tärkeää, että unessa oli Dyykkari. Tajusin meidän olevan tässä samanlaisia: hän suorittaa tätä suhdetta, sen sijaan, että nauttisi siitä. Siksi osaamme tehdä toisemme vain onnettomiksi, vaikka yritämme päinvastaista. Onni ei tule pakolla.

20.5.2017

Tulkintaa

Yö meni dissoillen: tuntui, kuin joitain kauan sitten irronneita osia olisi liukunut paikoilleen. Jokin syvä jännitys lihaksissa purkautui. Heräsin välillä hirveään tarpeeseen vahingoittaa itseäni. Päästiin kompromissiin: raavin ranteitani sen sijaan, että olisin viiltänyt kurkkuni auki. Kirvelyyn keskittyminen rauhoitti osaani.

Heräsin vasta päiväruualle. Kävin pyytämässä ja sain hoitoa ranteitteni naarmuille. Päiväkahvin aikaan lapsiosat halusivat taas kaakaota. Kun kannoin sitä pöytään, teki taas mieli raapia ranteita. Istuin alas, ja kysyin osaltani, miksi. Se selitti minun ansainneen kipua, koska en ollut estänyt sitä, mitä äidille tapahtui.

Kysyin siltä, miten olisin voinut. Näytin sille kolmevuotiaan lapsen niin elävästi, kuin saatoin kuvitella. Se hämmentyi.

Siirsin syyllisyyden tilanteesta mielensärkijälle. Silloin parahti se lapsiosa, joka yhä istui lastenhuoneen lattialla, järkyttyneenä tapahtuneesta. "Jos isi on paha, minäkin olen." Korjasin sitä. Minä en ole paha. Minä olin lapsi. Minusta olisi pitänyt pitää huolta.

Soturi, jonka tunnistin lopulta huomattavasti vahvistuneeksi Altaïriksi, haki lapsen toipumaan.

Ilmeisesti olin ehtinyt nukahtaa sinä yönä. Heräsin ämpärin kolahdukseen lattialle. Seuranneet tapahtumat: vihainen isä, vyön soljen osumat, äidin pelko ja pahimpana se, että isä meni hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan, minkä jopa minä lapsen mielessäni ymmärsin pahemmaksi, hirveämmäksi kuin sai olla... Kaikki se yhdistyi mielessäni nukkumiseen. Kunhan valvon öisin, pahaa ei tapahdu.

Se oli pienen lapsen epätoivoinen yritys tehdä maailmasta ennustettavampi, ymmärrettävämpi.

19.5.2017

Ei saa mennä nukkumaan

Yöhoitaja ehdotti, että en menisi vielä 8-9 välillä nukkumaan, koska olen nyt herännyt säännöllisesti 2-3 tunnin unien jälkeen ja tarvinnut lääkkeitä nukahtaakseni taas. Lapsiosani kuuli: "Ei saa mennä nukkumaan," ja "Ei saa nukkua."

Valvoin väkisin tunnin pidempään, ja yritin sitten nukahtaa. Eihän siitä tullut mitään. Lapsiosani uskoi vakaasti, että hoitajat suuttuvat, kun menin nukkumaan "ilman lupaa". Olin ollut tuhma, ja he hakkaisivat minut. Lopulta luovutin, puin päälleni ja menin mököttämään aulaan. Siinä ainakin näkisivät, että valvoin.

Lopulta yöhoitaja totesi, ettei hän ollut minua kieltänyt, ehdottanut vaan. Ja että voisin mennä nukkumaan.

Sängyssä ahdistus iski. Lapsiosani ryntäili pääni sisällä keräten syliinsä kaiken, jolla puolustautua: astaloita, haravia, kirveitä... Kun ehdotin, että se laskisi ne maahan, koska olen turvassa, se päätti tappaa itsensä. Lasi rikki, kaula auki. Sen suunnitelma oli niin seikkaperäinen, että päätin hakea apua.

Sain tärinän keskeltä kerrottua asiani. Sain Opamoxin ja tyynyn (lapsiosa halusi pehmolelun, mutta niitä ei ollut). Hoin kissojeni nimiä mantrana, räpläsin rastojani ja yritin muistaa, mikä vuosi on.

Kuulin tyhjän muoviämpärin kolahduksen lattialle, ja sen äänen, minkä muovikahva pitää pudotessaan ämpärin kylkeen. Näin mielensärkijän virnistyksen. Kuulin vyönsoljen helähdyksen.

(Harmaa kissa, oranssi kissa, kissanpentu...)

Vyönsoljen kilahdus. Muistin niiden ruskeiden vakosamettihousujen hajun. Aloin kirkua. Konttasin kuin vauhko eläin alas sängystäni, lattialle, yritin pöydän alle turvaan. Mielensärkijä ruoski vyöllään pimeässä, yrittäen osua minuun.

(Kissat, kissat, vuosi 2017... Kuolema seisoi vieressäni, hiljaisena, mykkänä. Se muistutti minua olemassaolollaan siitä, ettei kipuun kuole.)

"Älä huuda!!" huusi pelästynyt laiminlyöjä viereisestä makuuhuoneesta. Loput sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tiesin ne kuitenkin: Huutaminen tekee siitä vain pahempaa.

Mielensärkijä otti vyön, marssi makuuhuoneeseen ja alkoi ruoskia raskaana olevaa vaimoaan. Minä jäin kontilleni itkemään sänkyni viereen, tietäen, että isä tulee vielä takaisin.

Olin kolme vuotta.

Vedin itseni nykyhetkeen. Kelasin tapahtumat mielessäni vyönsoljen helähdykseen asti. Sitten Kuolema leikkasi viikatteellaan mielensärkijän pään irti, siististi yhdellä iskulla. Mitään pahaa ei ehtinytkään tapahtua. Kirjoitin näin muiston uudelleen.

Hain nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Ihmettelin, miten se kastui niin paljon. Kokosin itseni, kävin pyytämässä Tenoxin ja menin nukkumaan.

Victim blaming

Olin menossa vessaan, kun pitikin istahtaa lattialle. "Joulupukki on kuollut," minulle kerrottiin. Se osa, joka on hoitanut lapsiosiani koko tämän ajan, on nyt niin uupunut, että se kannettiin sairastuvalle.

Yöllä heräsin (taas). Viisivuotias lapsiosani (päiväminääni) kiljui yöminäni olevan paha. Sillä oli vahva käsitys siitä, että uhri on aina paha, koska hän on tehnyt jotain sellaista, että ansaitseekin tulla lyödyksi. Yritin puhua sitä ympäri: Että jos mies hakkaa naista vyöllä, niin kumpi viedään vankilaan?

"Nainen," lapsiosa vastasi järkähtämättä: "nainen on tehnyt jotain pahaa."

Vaihdoin esimerkkiä. Entäs, jos mies murhaisi naisen? Sama vastaus.

Koska en päässyt itseni kanssa tappelussa puusta pitkälle, päätin käydä yöhoitajan juttusilla. Selostin hänelle tilanteen. Siinä jutellessa kiinnityin paremmin aikuiseen puoleeni ja tuli mieleen antaa 5v:n "lainata" vanhemman osani päättelytaitoja, että se pääsisi jumistaan. Se toimi.

Tajusin, ettei tämä uhrin syyttäminen ollut vain mielensärkijän ja muiden hyväksikäyttäjieni minulle opettama asia, vaan myös (erityisesti) äitini oppi. Miksi isä löi äitiä? Koska äiti suututti isän.

Tästä seurasi, että päiväpuoleni alkoi vihata yöpuoltani: Senkin uhri!!

Tajusin myös, että persoonani jakautumisen on pitänyt tapahtua viimeistään, kun olen ollut viisivuotias. Mikä taakka lapselle!

Nyt sisäinen viisivuotiaani on oppinut, että tuhma on se, joka lyö. Ehkä tästä alkaa neuvottelut eri osapuolten välillä.

18.5.2017

Todellisuus on subjektiivinen kokemus

Minusta tuntuu, kuin minua revittäisiin kahtia. Ajatus katkeilee. Yö-minä yrittää päästä puikkoihin.

Näin kuvailin oloani eilen omahoitajalle. Eilen oli rankka päivä. Soitin suosikki-sukulaiselleni, joka ymmärsi ja tuki. Se oli käsittämätöntä. Soitin Dyykkarille ja riideltiin siitä, kertooko hän lapsille minun olevan sairaalassa, vai ei. Minusta lapset ovat jo niin isoja, että heille pitää kertoa. D halusi valehdella minun olevan "reissussa". Minusta hän häpeää minua.

Ja sitten hoitajan kanssa jutellessa todellisuus alkoi kadota, yö-minä yritti kaikin voimin pintaan. "PASKA, PASKA, PASKA!" se huusi minulle. Hetken rauhoituttuani ymmärsin, että olin sen mielestä ollut liian tarvitseva. Opamoxin avuin sain itseni taas kasaan.

Nukahdin illalla jo kasilta. Heräsin valtavaan ahdistukseen puoli 11 yöllä. "Puukkomiehet tulee!" hoki lapsiosa, osaamatta selittää. Joku väitti, että minua on joskus puukotettu oikeaan olkapäähäni, mutta eihän se voi pitää paikkaansa.

Opamox, Truxal ja pää takaisin tyynyyn. Ei toiminut. Puolilta öin hain vielä uuden Opamoxin, ennen kuin vihdoin nukahdin.

Näin unta, että pesin verisiä kädenjälkiä seinistä. En halunnut. Silti pesin, pakonomaisesti. Harmaa seinä jatkui loputtomiin, samoin verijäljet. Kun sain yhden kohdan putsattua, jäljet palasivat, kun vilkaisin muualle.

Herättyäni tuntui, että aivoni oli korvattu yön aikana etanalla. Olin niin jumissa ja kävin niin hitaalla. Söin aamulääkkeeni ja -palani, menin takaisin nukkumaan. Heräsin vasta ruokakelloon. Tajusin, että vasta nyt keho on palannut ylikierroksilta "normaalitilaan". Tai kuinka normaali olo nyt voi olla, kun tuntuu, että vatsassa on hirviö (nimeltä Itku), joka yrittää repiä minut auki.

Olen todellakin oikeassa paikassa.

15.5.2017

Taas osastolla

Tänään oli tapaaminen psykiatrin kanssa. Sairauslomaa heinäkuun loppuun, lääkitys aloitetaan uudelleen ja suositteli, että jäisin osastolle. Kauhisteli sitä, että olen ollut yksin dissoni kanssa niin monta vuotta: että terapian jälkeen minua ei ohjattu jatkoa varten mihinkään. Kelan tukema terapia kun on työkykyä ylläpitävää. Minä tarvitsen pitkäaikaisempaa hoitoa.

Puolivälissä keskustelua halusin vain nukahtaa. Halusin pois.

Psykiatri kiinnitti huomiota myös siihen, että kerroin elämäni kauheuksista kuin kone, mitään tuntematta. Koin, että en ansaitse hoitoa, vaan minun tulee kärsiä. Tästä huolimatta hän sai minut suostumaan lääkehoidon (Venlafaxin, SSRI-ryhmää, lisäksi Opamox) aloittamiseen. Osastolle jäin mielelläni.

Soitin kaverin hakemaan minut. Ohjeistin kissojen hoidosta, pakkasin, sain kyydin osastolle. Kaveri kertoi olleensa minusta huolissaan, kun olin kertonut saman asian kahteen kertaan, kun hän oli poikennut teelle. Vitun noloa.

Osaston ovelle kävellessä ihmettelin sitä, että nyt minulla on turvaverkko. Sain kissoille hoitajat ja kyydin edestakaisin, ihan Dyykkarista riippumatta.

Lyhyen kierroksen jälkeen asetuin huoneeseen, jonka jaan jonkun toisen kanssa. Nyt odotan, milloin joku ehtii paikalle juttelemaan kanssani.

Väsyttää. Haluaisin vain nukkua. Tappelen itseni kanssa siitä, kehtaanko käydä kysymässä Opamoxista vai en. En nyt jaksaisi sitä, jos vastaus on, että lääkäri ei ole laittanut minulle tietoa lääkkeistä.

14.5.2017

Pesee ja linkoaa, suunta eteenpäin

Kävin ruokajonossa hakemassa itselleni syötävää. Sain sitä niin paljon, että meinasin alkaa itkeä jo paikan päällä. Seuraavat 2 päivää vain söin ja itkin helpotuksesta: Jääkaapissa on ruokaa ja voin vain käydä ottamassa sitä, lämmittää ja syödä.

Säännöllinen syöminen ja riittävät ravintoaineet ovat tehneet ihmeitä. Lisäksi kissojen lenkittäminen on varmistanut, että tulee käytyä pihalla päivittäin.

TW: viittaus perheväkivaltaan, raiskaustakauman kuvaus.

Huonoja hetkiäkin on tietty ollut. En saa öisin nukuttua, koska se on vaarallista. Katsoin Queer as Folk-sarjaa läpi yön. Menin nukkumaan vasta aamusta. Heräsin päivällä tappeluun naapurissa. Jouduin soittamaan häkeen. Poliisit kävivät katsomassa, että kaikki ovat kunnossa. Menin ylikierroksille. Jouduin soittamaan auttaviin puhelimiin. Poliklinikalta vakuutettiin, että voin tulla sinne, jos en pärjää. Se rauhoitti. Söin hyvin. Venyttelin. Hieroin itseäni.

Lopulta laitoin turvamusiikkia soimaan kuulokkeisiin, niin sain itseni vihdoin sänkyyn asti. Sängyssä ahdistus alkoi nousta. Dissoilin. Joku osani tuli kysymään, joko saan luopua naamiostani, jota pidän kasvoillani. Annoin luvan. Se riisu hymyn kasvoiltani ja puhkesin itkuun. Koin äkkiä hyvin voimakkaasti, että olin vain vasen puoleni, ja sekin katkesi palleaan. Todellisuus aaltoili. Ravistelin itseäni, tärisin, keskityin musiikkiin. Kysyin itseltäni, mitä pelkäsin. Pelkäsin hulluksi tulemista. Seuraavan päivän hoitajakäyntiä. Pelkäsin, että menen sinne, ja sekoan. Hyökkään hoitajan kimppuun, kehtaakin yrittää auttaa. Kaivelee menneitä. Romahdan nurkkaan itkemään. Vajoan katatoniseen tilaan. Rupean riehumaan ja joudun pehmustettuun huoneeseen.

Äkkiä näin poliklinikan täynnä lohikäärmeitä. Paksuja, valtavia lohikäärmeitä. Ne eivät mahtuneet yhteen huoneeseen kokonaan. Lohikäärmeet kietoutuivat ympärilleni, ja jotenkin tiesin, että selviän tästäkin.

Asetuin selälleni ja vedin syvään henkeä. Tunsin jonkin irtoavan sisälläni, kuin lautta pahuutta olisi irronnut pohjasta ja alkanut kohota kohti pintaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Keskityin musiikkiin, joka tulvi nappikuulokkeista tajuntaani.

Sitten koin hyvin voimakkaan kehollisen takauman raiskauksesta. Tunsin miehen levittävän jalkani levälleen. Potkin puolustautuakseni. En saanut käsiäni liikutettua ja tajusin, että minua pidettiin käsistä kiinni. Muistutin itseäni, että nyt on vuosi 2017, kaikki on eri tavalla ja minä voin liikkua. Minä pääsen tästä pois, jos haluan. Lopuksi tunsin limaisen valtavan kielen, joka työnnettiin kurkkuuni. Sitten takauma oli ohi. Katsoin kelloa. Yli neljän.

Takauman elettyäni pystyin taas rauhoittumaan. Nukahdin.
/TW

Tänään kävin hoitajan puheilla. Hän kutsui paikalle myös päivystävän psykiatrin. He pyysivät minua jäämään osastolle, mutta en voi jättää kissojani yksin, ilman hoitajaa. Sain kotiin kaksi Opamoxia. Lääkäri kielsi minulta autoilun, koska dissoilen nyt niin voimakkaasti ja koen ajatuksia, että haluan joutua onnettomuuteen, jotta minut vietäisiin sairaalaan. Osallani, joka kokee tulleensa raiskatuksi, on suuri tarve saada hoivaa ja huomiota. Se saattaa saada minut ajamaan auton alle ihan vain saadakseen tarpeensa tyydytetyksi.

No, yritän nyt kuitenkin saada itseni nukkumaan Opamoxin avulla. Huomenna hoitopalaveri. Siellä suunnitellaan jatkoa ja aloitetaan joku lääkitys. Pääni on saatava nyt pysähtymään, jotta aivot saavat välillä levätäkin. Vuorokausirytmi pitää saada kohdilleen, että saan pysyttyä elämässä kiinni ja pidettyä kiinni säännöllisestä syömisestä. Aivot eivät toimi hyvin nälässä.

Saattaa kyllä olla, että olen kohta osastokunnossa. Jos niin käy, pitää ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen ja kysyä, voisivatko he maksaa sairaalakuluni. Minulla ei ole nyt toivoakaan saada niitä maksettua. Sähkölaskukin maksettiin luotolla...

12.5.2017

Elokuva: Before I Wake

Katsoin poikkeuksellisesti kauhuleffan. Totesin kuitenkin nopeasti, ettei leffa pelottanut minua. Elokuvan hirviö oli niin selvästi pojan luomus, jonka tehtävänä oli suojella häntä. Jokainen, joka aiheutti pojalle turhautumia tms. oli vaarassa.

Jos joku, jolla ei ole dissoa, miettii, millaista osien kanssa työskentely on: katso tämä leffa. Tätä minä teen pääni sisällä, jatkuvasti. Vuodesta toiseen. Teen itsestäni sen äidin, jonka pelästynyt lapsi olisi tarvinnut. En juokse pakoon tai pelästy, vaikka osa tekisi itsestään kuinka pelottavan, tai kuinka tökkisi pelkojani ja/tai kipupisteitäni. Olen se äiti, joka sanoittaa lapselle tapahtumia, lohduttaa, tekee hirviön tarpeettomaksi. Siirtää syyllisyyden lapselta pahantekijöille.

Jos sinulla on disso, Before I Wake voi olla liian triggeröivä. Katso leffan varoitukset imdb:stä etukäteen ja kuuntele itseäsi leffan aikana. Leffa on katsottavissa Netflixissä.

9.5.2017

Paskaa, paskaa kaikkialla

TW: ulostetta, viittaus anaaliraiskaukseen.

Havahduin konttaamasta lattialla sekapäisenä. Istahdan matolle. Järkytyn.

"Paskaa! Paskaa kaikkialla!" ajattelin kouluikäisen, kauan sitten jo vaipoista päässeen lapsen järkytyksellä.

Matolla ympärilläni oli tavaraa. Ne kaikki olivat paskassa. Katsoin käsiäni. Paskaa.

Joku muu kuin minä, mutta kuitenkin kehoani käyttäen siivosi.

Kun miehet palasivat, he näkivät minun istuvan - puhtaana - matolla ja esitellen lajittelemiani tavaroita, jotka nekin olivat pesty. Kaikki siististi laatikoissaan.

"Täähän on kätevä tää sun tyttös: Siivoo ja kaikki!" henkäisi mielensärkijän vieressä seissyt mies. Miehiä nauratti.

Minä nauroin, vaikka en tiennyt, mille.

En muista huoneesta kuin painavan, 80-luvun tummapuisen kirjahyllyn aukirepsottavine ovineen. Sen alakaapit olivat tyhjät. Tavarat olivat niistä. En muista, millainen matto oli. En muista, mitä tavarat olivat.

Mutta hajun: Sen muistan. Paskaa ja spermaa ja hikeä.

6.5.2017

Sata lasissa

Tuntuu, että asiat viuhuvat niin hirmuista vauhtia pääkopassa, että en pysy perässä. Osa nousee pintaan, sovitaan jotain, se painuu taka-alalle. Toinen osa nousee esiin, ratkotaan sen ongelma, osa painuu alitajuntaan.

Kävin ekaa kertaa mt-hoitajan luona juttelemassa. Saan nyt ensiapuna keskusteluapua häneltä. Hän yrittää saada minut nyt psykiatrille ASAP, että minulle saataisiin joku jarru päälle. Tajusin vasta keskustelun aikana, että vaikka MINÄ en koe olevani muuta kuin väsynyt, jos osa, jota kutsun yö-minäksi, on paniikissa, kehoni on paniikissa.

Nyt on käynyt selväksi, että aiemman terapian aikana saatiin vakautettua vasta päivä-minä: Se osa, joka huolehtii päivittäisistä asioista. Sekin oli hajonnut osiin, kuten Sipe, lääkäri jne. Nyt on käsittelyyn nousemassa yö-minä. Kun tajusin osan olevan samassa kehossa kuin minä, oikeaa kättä lakkasi särkemästä. Kehollisesti päivä-minä asuu kehoni vasemmassa puoliskossa. Yö-minä asuu kehon oikeassa puoliskossa, ja on ilmeisesti hajonnut ainakin kahteen osaan, koska en vieläkään tiedä, kenelle oikea jalkani kuuluu. Tajusin, että jos laitan silmät kiinni, en tunne oikean pohkeeni lihaksia. Tiedän, missä asennossa jalkani on, mutta se voisi olla yhtä hyvin ontto.

Hyväksikäyttö on siis halkaissut minut kehollisesti kahtia: Vasen puoleni ei tiennyt hyväksikäytöstä mitään. Koska olen oikeakätinen, oikea puoli kehostani hoiti tilanteet, jotka saivat tietoisen mieleni juoksemaan kirkuen karkuun.

Mt-hoitajalla minulla meni 20 minuuttia vain taustatietojen kertomiseen. Loppuaika käsiteltiin sitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Keskustelun jälkeen kävin kirjastossa ja lainasin kassillisen luettavaa. Haluan nyt tietoa, haluan elämyksiä, haluan reissata muiden ihmisten nahoissa vähän aikaa. Haluan jotain muuta ajateltavaa kuin pääni sisäinen rumba.

Kohtelin osaani kuin se olisi joutunut raiskatuksi eilen. Kävin hakemassa sille lohturuokaa ja -karkkia kaupasta, järjestin niin, että sain aivan rauhassa mennä lukemaan kirjaa lukunurkkaukseeni karkkipussin kanssa, hyvin syöneenä. Tämä kaikki tuntui lohduttavan ja rauhoittavan sitä.

Olen yrittänyt pitää kiinni käskystä nukkua, syödä ja liikkua. Käyn ostamassa einestä, jos en saa tehtyä ruokaa. Pakotan itseni syömään aamupalaa heti herättyäni, oli kello mitä tahansa. Kissat vievät minua päivittäin lenkille. Menen nukkumaan säännöllisesti. Rauhoitan asunnon jo kahdeksalta illalla: silloin vedän verhot kiinni, vaihdan iltavalaistuksen, laitan laitteisiin sinivalosuodattimet, suljen ämyrit, luen kirjaa. Jos herään yöllä, keskityn turvallisuudentunteen vahvistamiseen. Monesti se auttaa nukahtamaan uudelleen.

Tämä kaikki on aivan erilaista kuin 2009. Nyt on valoa, ei mustaa. Minua ei ahdista. Leikitän kissoja, käyn asioilla, hoidan kotia. Olen väsynyt, mutta se menee nukkumalla ohi. En jaksa ahdistua edes rahoista. Kyllä elämä kantaa. On kantanut ennenkin.

30.4.2017

Tärkeä paniikki

Päätettiin lämmittää sauna. Saunassa D kysyi, saisiko hän hieroa jalkojani. Mikäs siinä. Hierottuaan jonkin aikaa hän totesi, että häntä alkaa panettaa, kun olen niin seksikäs. Sain paniikkikohtauksen. En saanut henkeä. Ryntäsin saunasta ja pyllähdin kylppärin lattialle istumaan. D toi minulle lasin vettä.

Tajusin, että lapsiosani oli mennyt totaalipaniikkiin jo ajatuksesta, että vieressäni on mies, joka kiihottuu. Tämä oli tärkeää, koska aiemmin missään ihmissuhteessani en ole pystynyt kohtaamaan näitä tunteita.

Seuraavana yönä (tai mikä vuorokauden aika se nyt olikaan, nukun paljon...) sängyssä maatessani päätin taas harjoitella itseni rakastamista. Jokin raakkuva ääni alkoi heti haukkua minua: Ei minua voi rakastaa.

Sitten esiin nousi lapsiosa, jonka muistin tavanneeni aiemminkin. Sillä oli nyt päässään pipo, jonka alta pilkottivat kirkkaat silmät ja vähän vaaleaa otsatukkaa. Päällään sillä oli paksu toppatakki ja lapaset. Toppatakki oli niin iso, että sen alta näkyivät vain paksut saapikkaat.

"Oikeastiko me aletaan rakastaa [itseämme]?" lapsi kysyi. Vastasin myöntävästi. Kuvittelin sisääni valopallon, jota olen käyttänyt valorentoutuksessa apunani nukahtamiseen. Kuvittelin, että pallon valo oli rakkautta ja se täyttää minut. Yllättäen lapsiosa alkoi sulautua minuun. Ryntäsin estelemään: Eihän se ollut vielä jakanut kantamiaan muistoja kanssani! Halusin muistaa!

Lapsi nauroi ja rauhoitteli minua. Se sulautui minuun, mutta ei kadonnut, vaan siirtyi sisäpuolelleni. Se meni valopallon luokse, poimi sen käsiinsä ja otti sen sisälleen. Näin valon hohtavan lapsen sisällä, ja sen sijaan, että lapsi olisi sulautunut minuun, se alkoi kasvaa. Sen kädet venyivät minun käsieni sisään, jalat jalkojeni sisään. Samalla aloin muistaa.

Muistin olleeni pieni lapsi leikkimässä lattialla. Olin onnellinen. Näin itseni onnellisuuden kuplassa, joka alkoi kasvaa. Kupla kasvoi isommaksi, kuin se asunto, missä silloin asuimme. Se työnsi pois tieltään kaiken pahan, räjäytti katon ja seinät pois tieltään. Sen sisään mahtui vain hyviä muistoja.

Muistin, kuinka istuin keittiön pöydän ääressä ja lentokone oli tulossa suuhuni. Nauroin. Muistin leikkineeni autoilla ja äiti opetti minulle, miten niillä peruutetaan. Muistin onnellisia lapsuusmuistoja.

"Lopeta!" huusin. Sattui liikaa. Olin käyttänyt vuosia oppiakseni kaikesta pahasta lapsuudessani. Nyt tämä kaikki hyvä sattui liikaa.

Mutta muistot tulivat silti. Yritin antaa niiden tulla, koska tiesin tämän olevan paranemista. Minuun sattui, kun ymmärsin minun kokeneen myös rakkautta lapsuudessani. Jotenkin se sattui vielä enemmän. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kaikki olisivat vain vihanneet. Se olisi tehnyt siitä kaikesta jotenkin ymmärrettävämpää. Mutta että joku rakastaa, mutta sulkee silmänsä siltä pahalta: Sitä en ollut lapsena kyennyt ymmärtämään. Hyvä, kun kykenen ymmärtämään sitä vieläkään.

Nyt minulla on sisälläni hyvin päättäväinen nuori neiti, joka on saanut mandaatin vahtia, että pidän itsestäni huolta. Sen ensimmäinen käsky oli leipoa piirakkaa, joten leivoin. Heti huolehdittuani tärkeämmistä, kuten unesta (3 tunnin kevyet päiväunet) ja nestetasapainosta. Nyt voisi testata, miten tuo raparperipiirakka onnistui. :)

29.4.2017

Olen väsynyt

Helvetti. Milloin tässä näin pääsi käymään? Nukun koko yön ja päivän ja herättyäni pesukoneen tyhjentäminen on niin suuri urakka, että meinaan pyörtyä. Lyhyinä hereilläolon hetkinä jaksan leikittää kissoja tai ruokkia kissat. En sekä että. Jokaisena päivänä on yksi tavoite. Useampaa ei jaksa. Tänään tavoite oli saada maksettua laskut. Ylitin itseni, ja laitoin samalla hakemuksen Kelaan. Jos saisi taas sairauspäivärahat ja asumistuet pyörimään.

Nuku.
Syö.
Liiku.
Hoida kissat.

Siinä on asiat, jotka päivittäin pitää hoitaa. Herään sitten mihin aikaan päivästä tahansa, aloitan ensin aamupalasta. Syön sen. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön päiväruuan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön välipalan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön iltaruuan. Jos senkin jälkeen on vielä nälkä, syön iltapalan.

Tavoite on nyt saada riittävä kalori- ja ravinnemäärä vatsaan. En edes haaveile säännöllisistä ruokailuajoista tai säännöllisestä vuorokausirytmistä, ennen kuin tämä valtava väsymys alkaa hellittää.

Liikunnalla tarkoitan tässä vaiheessa sitä, että nousen sängystä ja kuljen muuallekin kuin vessaan. Kissojen leikittäminen on nyt riittävä urheilusuoritus.

Miten tässä taas kävi näin?

Luen kirjaa, jossa tulkitaan Buddhan opetuksia. Kirjan ohjeet voisi tiivistää:

1. Rakasta itseäsi.
2. Tunne itsesi.

Kun en jaksa kuin maata sängyssä ja hengittää, opettelen ensimmäistä kohtaa. Jos se alkaa jossain vaiheessa sujua, voisi alkaa harjoitella meditaatiota. Sen pitäisi johtaa kohtaan 2. Jo tämä ensimmäinen kohta on vaikea, kun päässä pyörivät työjutut, asiakaskohtaamiset ja rahahuolet. Ja se, miten minä onnistuin TAAS väsyttämään itseni melkein hengiltä.

Näin jälkikäteen stressi on nähtävissä blogissani. Väsymys on nähtävissä blogissani. En vain halunnut nähdä sitä. Yritin jaksaa toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen asti. En jaksanut.

Nyt sitä sitten ollaan taas kohdassa 1: Rakasta itseäsi. Tässä päivässä se tarkoittaa:

Pidä huolta itsestäsi.

Mutta kaiken väsymyksenkin keskellä huomaan, miten kauas olen kulkenut. En sairasta masennusta, vaikka olen väsynyt. Trauma ei enää pidä otteessaan. Kaikki ei ole mustaa tervaa. Kaikki ei satu. Kaikki ei tunnu ylitsepääsemättömältä. Osat eivät hypi ympäriinsä. Huomaan vain unohtaneeni kuunnella itseäni. Opin, että yritän tehdä elämästäni vaikeampaa, kuin sen tarvitsee olla. Ehkä olen vihdoin valmis ottamaan elämän rennosti?

Muistutan itseäni mantrastani, ja yritän kohdistaa sen itseeni, en vain muihin:

Rakkautta & myötätuntoa.

26.4.2017

Toimintaohjeet

Kävin terapeutin juttusilla. Virallisesti olin saanut työterveydestä lähetteen työnohjaukseen, mutta halusin jonkun ulkopuolisen arvion työkyvystäni ja siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Tunsin olevani aivan hukassa ja kyvytön tekemään päätöksiä. Etsin siis pätevimmän ihmisen, jonka lähiseudulta löysin.

Tunnin juttelun jälkeen terapeutti totesi, että elämäntilanteeni on ollut kuormittava ilman riittäviä lepojaksoja ainakin vuodesta 2009. Olen tällä hetkellä työkyvytön. Hän neuvoi minua ottamaan tavoitteekseni sen, että palaan terapiaan mahdollisimman pian. Se tarkoittaa, että minut pitää ensin saada psykiatrisen avun piiriin 3kk ajaksi. Eli pyydän lääkäriltä lähetteen psykiatrille ja sieltä eteenpäin. Pyydän lääkäriltä myös B-lausunnon sairauslomaa varten, enkä enää palaa töihin nykyiseen työpaikkaani.

Ohjeet olivat yhtä aikaa sekä järkytys että helpotus. Joku muukin oli sitä mieltä, että en ole työkykyinen. Joku muukin oli sitä mieltä, että nykyinen työpaikkani ei ole normaali tai terve työympäristö. Toisaalta koin häpeää "luovuttamisesta" ja tunsin pettäneeni "kaikki". Rahatilanne huoletti.

Terapeutti myös huomautti, että minulla on selkeästi tapana järjestää elämäni kuormittavaksi. Siis kuormittavammaksi, kuin sen tarvitsisi olla. Tätä asiaa pitäisi puida terapiassa. Mutta ennen kuin voin mennä terapiaan, elämäntilanteestani pitää saada niin vakaa kuin mahdollista. Se tarkoittaa paitsi rahatilanteen selvittämistä, mahdollisesti myös eroa. Tämä suhde vie minulta voimia, jotka minun pitäisi kyetä suuntaamaan terapiaprosessiin.

Kävin hakemassa kirjastosta pinon kirjoja, niin kuin aina teen käännekohdissa. Traumaterapiakeskuksen kirjoista kaikki olivat lainassa, paitsi yksi satukirja (joka on hyvä, lukekaa se). Niiden sijaan lainasin siis kirjoja häpeästä, läheisriippuvuudesta ja kyvystä elää itsensä kanssa. Yritän niiden avulla saada aivoni ajattelemaan jotain uutta.

Tällä hetkellä olen todella vaikeaa seuraa. Olen vihainen ja se huokuu yli. Minulla on lyhyt pinna, enkä jaksa edes kissojani. Heräsin ahdistukseen vähän ennen kolmea unta parantavasta lääkkeestä huolimatta. Ehkä tämä taas tästä.

19.4.2017

Välihuomautus


BTW: Minusta on täysin oikeutettua syödä kakkua aamupalaksi niin kauan, kun joutuu näkemään tuollaisia unia.

Koska minulla ei ole kakkua, syön keksejä.

Haluan myös korostaa, että en pääasiallisesti syö aamiaiseksi kakkua, vaan puuroa. Koska en nähnyt unia lainkaan ennen kuin jäin sairauslomalle.

Perkeleen sairausloma.

Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä

Varoitukset: Pedofilia, veri, raiskaus, nylkeminen, paloittelumurha. Älä lue tätä tekstiä, ellet ole hyvässä kunnossa.

En ole paljoa päivitellyt, koska tiedän, että jälkikäteen en halua muistaa tätä vaihetta.

Se alkoi jo viime syksynä. Näin unen, josta muistan jälkikäteen vain, että Muumi tunkeutui ihoni läpi ulos minusta, lähes yhtä suurena kuin minä itse. Hän kirkui. Jotenkin uni liittyi mielensärkijään ja laiminlyöjään. Jotenkin se liittyi seksuaalisuuteen.

Muutama kuukausi tuon jälkeen kaikki seksiin mitenkään liittyvä alkoi ahdistaa minua liikaa. En kyennyt edes pussailemaan. Dyykkarin kosketus iljetti.

Nyt näin unta, jonka jälkeen jokin minussa muuttui. Herättyäni päässäni pyöri vain sanat: Häpeä. Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä.

Unessani olin pimeässä sikalassa. Ympärilläni oli joukko miehiä, jotka panivat porsaita. Yksi miehistä (ilmeisesti sikalan omistaja) selosti, kuinka porsaat olivat vielä niin kehittymättömiä (eli pieniä), että välillä ne vuotivat runsaastikin verta. Yksi miehistä antoi käteeni valokuva-albumin. Hän selitti, että hän on aikoinaan kuulunut sikojennussijoiden kerhoon, mutta ei enää. Albumiin hän oli koonnut parhaat palat. Selasin mustia sivuja, joille oli liimattu teipin avulla mustavalkoisia kuvia. Katsoessani tarkemmin yhtä kuvaa, se heräsi henkiin. Kuvassa oli mustaan, kiiltävään nahka-asuun puettu mies, josta näkyivät vain silmät. Aluksi hän poseerasi kuvaajalle, mutta hänet huudettiin pois tieltä. Hänen siirryttyään, näin hänen takanaan miehen, joka pani porsasta. Mies istui aitauksen reunan päällä, porsas roikkui velttona hänen edessään. Veripisaroita leijui ilmassa miehen puuskuttaessa. Ne levisivät ympäristöön kuin punainen usva. Haistoin raudan ja myskin ja hien. Siinä kuvan kautta miestä katsoessani, näin hänet sellaisena, kuin hän oli: Sikana. Hänellä oli sian pää naamiona. Hänen karvainen, lihava vartalonsa hyllyi hikisenä hänen ponnistellessaan.

Miehet huusivat, että laukaise kameran ohi, saadaan hieno kuva. Sikamies ähki ja puhisi ja äkkiä kuvaan sinkosi valkoista nestettä. Sikalan isäntä riensi ottamaan pyörtyneen porsaan vastaan ja sanoi sen lähtevän teuraaksi. Se vietiin nopeasti pois kuvasta. Muut miehet, jotka olivat suorituksen ajan kehuneet ja kannustaneet sikamiestä, tulivat lyömään häntä selkään: Hyvä mies, hyvin tehty.

Tuijotin puuskuttavan miehen veristä haaroväliä, veristä, velttoa penistä kaiken sen karvan keskellä ja voin pahoin. Mielessä kävi ajatus, että miehet suostuvat tähän vapaaehtoisesti, mutta kehtaavat valittaa naisten menkoista.

Sitten uni vaihtui. En enää katsellut kuvaa, vaan miehet halusivat esitellä minulle toimintaansa laajemmin. Oppaani vei minut valtavaan halliin, kuin kivikatedraaliin. Täällä oli naisiakin. Yksi heistä makasi vatsallaan valtavalla alustalla, kuin pyöreällä tarjottimella. Hänet oli sidottu paikoilleen käsistä ja jaloista. Toinen nainen, pukeutuneena paljastavaan iltapukuun, selosti, miten tämä nainen (ammattini edustaja) oli rikkonut lapsia vastaan ja ansaitsi nyt rangaistuksensa. Nainen nimesi kaksi ihmistä, miehen ja naisen, jotka olivat nylkeneet ammattini edustajan tästä hyvästä.

Nyljetyn naisen suolet oli vedetty ulos ja ne levisivät hänen sivulleen kuin jossakin makaaberissa taidenäyttelyssä. Sikamiehet parveilivat ympärillämme, yrittäen nähdä jokainen vielä paremmin. Kuljin välillä oppaani perässä, ja hän vastaili kysymyksiini. Aina, kun näin ammattini edustajan uudelleen, hänestä oli revitty lisää paloja irti. Lopulta hän oli vain hermokimppu, selkäydin ja aivot, joihin jätetyt silmät tuijottivat eteensä kivettyneinä. (Tämä kai viittaa siihen, että olen taas sairauslomalla loppuunpalamisen vuoksi. Hermoni eivät kestäneet työtahtia kaiken muun keskellä: Minusta tuli hermokimppu.)

Taas uni muuttui. Piti lähteä metsästämään uutta riistaa, juhlapukuun pukeutunut nainen julisti. Lähdimme kaikki hallista ulos. Jotenkin minä päädyin saaliiksi.

Sitten olinkin hienoissa juhlissa sukulaisteni kanssa. Muut olivat pukeutuneet juhla-asuihin. Olin mummoni kanssa. Tajusin hänen olevan humalassa, kun hän kaatui minua vasten ja tahri pukuni punaviiniin. Mummoni on henkeen ja vereen raittiusyhdistyksen jäsen, joten tämä järkytti minua. Tajusin pukuani katsoessani, että se oli morsiuspuku. Ukkini ryntäsi paikalle rauhoittelemaan mummoa. Minä päädyin yksin puhdistamaan viiniä puvustani. Löysin lopulta vessan, jossa ei kyllä ollut kuin jokin vanha työhaalari, yhä hiekkainen, jolla pystyin puhdistamaan viiniä puvustani*. Otin haalareista riekaleen ja aioin hangata sillä pukuani. Pysähdyin, kun huomasin, että pukuni helmassa oli kuvia mummostani ja hänen ystävistään. Kuvat olivat mustavalkoisia, paitsi että yhdessä mummoni oli tahriutunut punaiseksi, toisessa hänen hämmästyneen näköinen ystävänsä oli keltainen. Hankasin pukuani työhaalarin palalla, ja punainen lähti mummostani. Keltainen lähti hänen ystävästään, paitsi kasvoista, jotka joka hankauskerran jälkeen muuttuivat yhä hämmästyneemmiksi, yhä pelokkaammiksi ja lopulta niiltä kuvastui valtava inho.**

(* Tämä kai viittaa siihen, että joudun tekemään psyykkistä työtä puhdistaakseni itseni kaikesta tästä sonnasta. Mummoni humalatila taasen viittaa siihen häpeään, jota hän kokee tapahtuneista hirveyksistä, ja jota hän ei pysty kohtaamaan.)

(**Tämä kai viittaa siihen, että tämä mummon ystävä on saattanut huomata jotain, mutta ei ole sanonut mitään, etäännyttänyt vain itsensä. Minun pitää ehkä puhua hänen kanssaan, ennen kuin hän kuolee tai dementoituu.)

Silloin sukuni pelmahti huoneeseen ja he lähtivät viemään minua jonnekin. Muistan, että uni jatkui vielä pitkään, ja siinä oli tärkeää saada eri ihmiset pariutumaan ja harrastamaan seksiä keskenään, koska “muutoin avioliitto ei ole täydellinen”, mutta yksityiskohdat ovat kadonneet mielestäni.

Herättyäni päässäni hoki: Häpeä. Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä.

Minusta tuntui erilaiselta. Se puristava tunne, joka on ympäröinyt sydäntäni ja henkitorveani kaikki nämä vuodet, oli kadonnut. Minun on helpompi hengittää ja olla.

Päätin tulla kirjoittamaan tämän ylös ja soittaa sen jälkeen yhteen numeroon ja yrittää saada itselleni terapeutti. Valitettavasti kello on jo niin paljon, että paikka on jo kiinni.

Huomenna uusi yritys.

Tajusin unen myötä, että olen aina hävennyt itseäni kaikkialla. Aina, ja kaikkialla. Kun olen ollut koulussa, häpesin itseäni. En tajunnut, miksi kukaan haluaisi olla ystäväni, koska häpeä oli lamaannuttanut minut. Yläasteikäisenä näin itseni köysiin kiedottuna ja tajusin sitoneeni itseni pieneksi kääröksi, etten vain näyttäisi muille, millainen olen. Häpeä teki nuo köydet.

Ehkä minä nyt olen valmis lopettamaan häpeän? Unen aikana näin vihdoin, että se häpeä ei ollut minun. Se kuului aikuisille ihmisille, jotka raiskasivat pikkulapsia seurauksista välittämättä. Ja vielä kehuivat ja kannustivat toisiaan, sekä tapahtuman aikana, että sen jälkeen. Se oli sairautta. Heidän tulisi hävetä, ei minun. He olivat hulluja ja sairaita, en minä. Minä tulin heidän tekemästään sairaaksi, mutta minä paranen.

30.3.2017

Seksuaalisuudesta ja muista sotkuista

Pistin blogin tauolle, koska liikaa tapahtui kerralla.

Aloitin uudessa työssä. Se oli vaativaa. Uusia työtehtäviä. Huomasin päätyneeni vapaaehtoisesti opettamaan stressinhallintakeinoja työpaikallani. Huomasin päätyväni puhumaan masennuksesta ja siitä toipumisesta työpaikallani.

Tajusin jakaneeni liikaa, ja aloin pelätä, että joku työkavereistani lukee blogiani (juu-u, paranoiaa?) ja tunnistaa minut sieltä. Koska kukapa nyt ei olisi sairastunut kesken opintojensa burnouttiin, ollut niin-ja-niin monta vuotta pois opintojensa ääreltä, ollut kahdesti mielisairaalassa ja meinannut hukkua lapsena?

Tähän lisäksi se, että seksuaalisuus-rintamalla alkoi kuohua. Tajusin pystyneeni seksiin vain ja ainoastaan siksi, että käytin sitä itseni rankaisemiseen. Yritin kerta toisensa jälkeen näyttää itselleni, etten nauti siitä. Että inhoan kaikkea siihen liittyvää. Peniksen näkeminen oksetti, koska pelkäsin sen päätyvän kurkkuuni. Silti annoin suuseksiä. Kiihottuminen pelotti ja sen fyysiset manifestaatiot yököttivät. Silti harrastin seksiä. Pahinta oli laukeaminen, koska se todisti epäonnistumisestani yhä uudestaan: Sinä nautit tästä, huora!

Oivallus johti siihen, että viime joulukuun tienoilla kaikki seksi katosi elämästäni. En kestänyt enää minkäänlaista seksuaalissävytteistä kosketusta. Kaksimielisyydet kuvottivat minua. Olin kuin lapsi, joka ei edes tiedä sellaisesta.

Uutena vuotena dyykkari vaati, että juhlimme vuoden vaihtumista. Hän halusi lähteä bändin keikalle. Luulin, että hän halusi lähteä sinne viettämään aikaa kanssani (koska emme todellakaan olleet ehtineet kuin moikata koko syksyn), mutta hän halusikin sinne vetääkseen niin hirveät kännit, että ei muistaisi koko illasta mitään.

Lopputuloksena sain katsella, kuinka känninen "puolisoni" yritti humalatilassaan iskeä jotain tuntematonta naista nähteni. Tuon esityksen jälkeen ("ethän suutu, mutta toi muija on tosi seksy!") hän katosi. Keikan jälkeen löysin hänet riitelemässä järkkärin kanssa. Meidät heitettiin ulos. Ennen kuin sain hänet autoon silmät-seisoo-kännissään, hän pysäytti liikenteen ja yritti kusta pysäyttämänsä auton konepellille. Katsoin häntä ja ajattelin:

"Tuo ei ole minun puolisoni. Minä en halua olla yhdessä tuollaisen ihmisen kanssa."

Lopulta kaljalla houkuttelu tepsi, ja mies istui autossa. Hän yritti hypätä liikkuvasta autosta ja suuttui, kun kielsin avaamasta ovea. Joten hän avasi ikkunan ja alkoi haastaa riitaa ohikulkijoiden kanssa: Hän hakkaa kaikki, tulkaa vaan yrittämään. Kotona videoin hänen käytöstään. Aamulla näytin videot hänelle. Ero oli lähellä. Matkustin mummon luo (hän voitti syövän), enkä vastannut D:n yhteydenottoihin.

Palattuamme riitelimme raakasti pari kuukautta. Nyt olemme jossain välitilassa, jossa meillä ei ole seksiä, ei edes pussailua, mutta nukumme samassa sängyssä. Emme vain kosketa toisiamme.

Määräaikainen työsuhteeni päättyi. Olin helpottunut. Saisin vihdoin pitää lomaa. Ehdin juuri sairastaa stressin aiheuttaman flunssan pois, kun sain soiton: määräaikainen sijaisuus, ihan eri paikassa, aivan eri työtehtävät, tuletko? Totta kai ilmoitin olevani käytettävissä, koska rahatilanne ja työkokemus.

Jaksoin 10 päivää, kunnes en päässyt sängystä. Olin vuoden sisään runnonut läpi uuden tavan tehdä asioita en vain yhdellä, vaan kahdella työpaikalla. Olin opetellut kymmenien asiakkaiden nimet ja useiden työkavereiden. Olin opetellut taas alusta, missä ovat taukotilat, mistä löydän työvälineet, missä voin käydä syömässä päivän aikana... Olin kohdannut hankalia asiakkaita ja käynyt keskusteluja pomojen ja kokeneempien kollegojen kanssa siitä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Olin pelännyt epäonnistumisten tarkoittavan, että olen huono työssäni, ja pyrkinyt kaikin tavoin onnistumaan. Aina. Olin pelännyt terveyteni vuoksi työpaikan sisäilmaongelmien vuoksi.

Kaiken tämän keskellä olin tukenut Dyykkaria, kun hän menetti nuorimman lapsensa. Olin selvinnyt perättömästä ilmiannosta (josta ei kyllä vieläkään ole kuulunut mitään). Koko persoonallisuuteni oli joutunut ryöpytykseen: Rakensin työminää, ja yritin selvittää, sovinko tälle alalle. Yritin saada D:tä kiinni elämään. Etsin meille ystäväperheen, johon Dyykkari kieltäytyy yhä sinnikkäästi tutustumasta. Lähdin mukaan tärkeäksi kokemaani eläinsuojelutyöhön, jotta saisin muutakin ajateltavaa kuin työt. Ja tutustuttaisiin ihmisiin. Jouduin muuttamaan nopealla aikataululla, koska naapurin juoppolallit ottivat meidät silmätikukseen tehtyämme valituksen häiritsevästä asumisesta. Sen siijaan, että olisin levännyt, metsästin asuntoa. Ja tässä oli vasta viime syksyn tapahtumat. Palkkioksi kaiken tämän kestämisestä D päätti yrittää iskeä vieraan muijan baarista.

Siinä kohtaa minulla meni toivo. Olen kestänyt tuolta äijältä kaikennäköistä. Pitääkö minun vain kestää loputtomiin? Uusi asunto lakkaisi tuntumasta kodilta. Äijän kosketus oksetti. Kelasin päässäni kaikkia saamiani lupauksia: Jahka valmistun, hän lopettaa tupakoinnin ja ryyppäämisen. Jahka saan töitä. Jahka saadaan muutettua, hän muuttuu.

Ja mitä hän on lopettanut? Sekakäytön. Yhteydenpidon siihen kaveriinsa, joka kännissä kouri minua ja baarissa valisti, etten tiedä seksuaalisesta ahdistelusta mitään (kyllä, hän tietää mielensärkijästä). Hän menetti yhden lapsistaan. Hän on alkanut tavata muita säännöllisesti ja yrittää päästä avioerostaan yli. Hän kieltäytyy sinnikkäästi kouluttautumasta uudelle alalle, eikä suostu asettamaan itselleen tavoitteita.

Samassa ajassa olen hankkinut itselleni korkeakoulututkinnon ja laajemman pätevyyden kuin perustehtäviin vaaditaan. Olen hankkinut itselleni en vain yhtä, vaan kaksi työpaikkaa ja menestynyt niissä niin hyvin, että minulle on väläytelty mahdollisuutta saada vakityö. En kyllä tiedä, miten tämä loppuunpalamiseni vaikuttaa niihin mahdollisuuksiin, mutta se jää nähtäväksi.

Ollaanko tasoissa?

Päätin, että antaa olla. Tehköön hän elämällään, mitä haluaa. Minä keskityn nyt itseeni. Kävin kaverini kanssa ostoksilla. Hommasin itselleni en vain yhtä, vaan kaksi kissaa. Aloin meditoida.

Viime yönä kävin pitkästä aikaa mieleni talossa. Viherhuoneessa oli paljon nukkuvia lapsia, jotka olivat saaneet rauhan sisäisiltä demoneiltaan. Sairastuvassa ei häärinyt enää joulupukki, vaan lääkäri. Ennen täpötäynnä olleessa huoneessa oli nyt lähes tyhjää: Vain muutama sänky siellä täällä, jopa tyhjiä sairasvuoteita. Parempaa päin siis ollaan menossa. Prosessi vain vaatisi aikaa ja rauhaa, ja kumpikin on ollut jo pitkään kortilla.

Ensi viikolla minulla on aika lääkärille. Aion pyytää pääsyä työnohjaukseen. Olen harkinnut myös terapian aloittamista uudelleen. Haluaisin käydä läpi näitä seksuaalisuuteen liittyviä traumojani seksuaaliterapeutin kanssa, jolla olisi kokemusta traumatyöstä. Sellaisia ei vain taida olla ihan joka niemennotkossa.