30.4.2017

Tärkeä paniikki

Päätettiin lämmittää sauna. Saunassa D kysyi, saisiko hän hieroa jalkojani. Mikäs siinä. Hierottuaan jonkin aikaa hän totesi, että häntä alkaa panettaa, kun olen niin seksikäs. Sain paniikkikohtauksen. En saanut henkeä. Ryntäsin saunasta ja pyllähdin kylppärin lattialle istumaan. D toi minulle lasin vettä.

Tajusin, että lapsiosani oli mennyt totaalipaniikkiin jo ajatuksesta, että vieressäni on mies, joka kiihottuu. Tämä oli tärkeää, koska aiemmin missään ihmissuhteessani en ole pystynyt kohtaamaan näitä tunteita.

Seuraavana yönä (tai mikä vuorokauden aika se nyt olikaan, nukun paljon...) sängyssä maatessani päätin taas harjoitella itseni rakastamista. Jokin raakkuva ääni alkoi heti haukkua minua: Ei minua voi rakastaa.

Sitten esiin nousi lapsiosa, jonka muistin tavanneeni aiemminkin. Sillä oli nyt päässään pipo, jonka alta pilkottivat kirkkaat silmät ja vähän vaaleaa otsatukkaa. Päällään sillä oli paksu toppatakki ja lapaset. Toppatakki oli niin iso, että sen alta näkyivät vain paksut saapikkaat.

"Oikeastiko me aletaan rakastaa [itseämme]?" lapsi kysyi. Vastasin myöntävästi. Kuvittelin sisääni valopallon, jota olen käyttänyt valorentoutuksessa apunani nukahtamiseen. Kuvittelin, että pallon valo oli rakkautta ja se täyttää minut. Yllättäen lapsiosa alkoi sulautua minuun. Ryntäsin estelemään: Eihän se ollut vielä jakanut kantamiaan muistoja kanssani! Halusin muistaa!

Lapsi nauroi ja rauhoitteli minua. Se sulautui minuun, mutta ei kadonnut, vaan siirtyi sisäpuolelleni. Se meni valopallon luokse, poimi sen käsiinsä ja otti sen sisälleen. Näin valon hohtavan lapsen sisällä, ja sen sijaan, että lapsi olisi sulautunut minuun, se alkoi kasvaa. Sen kädet venyivät minun käsieni sisään, jalat jalkojeni sisään. Samalla aloin muistaa.

Muistin olleeni pieni lapsi leikkimässä lattialla. Olin onnellinen. Näin itseni onnellisuuden kuplassa, joka alkoi kasvaa. Kupla kasvoi isommaksi, kuin se asunto, missä silloin asuimme. Se työnsi pois tieltään kaiken pahan, räjäytti katon ja seinät pois tieltään. Sen sisään mahtui vain hyviä muistoja.

Muistin, kuinka istuin keittiön pöydän ääressä ja lentokone oli tulossa suuhuni. Nauroin. Muistin leikkineeni autoilla ja äiti opetti minulle, miten niillä peruutetaan. Muistin onnellisia lapsuusmuistoja.

"Lopeta!" huusin. Sattui liikaa. Olin käyttänyt vuosia oppiakseni kaikesta pahasta lapsuudessani. Nyt tämä kaikki hyvä sattui liikaa.

Mutta muistot tulivat silti. Yritin antaa niiden tulla, koska tiesin tämän olevan paranemista. Minuun sattui, kun ymmärsin minun kokeneen myös rakkautta lapsuudessani. Jotenkin se sattui vielä enemmän. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kaikki olisivat vain vihanneet. Se olisi tehnyt siitä kaikesta jotenkin ymmärrettävämpää. Mutta että joku rakastaa, mutta sulkee silmänsä siltä pahalta: Sitä en ollut lapsena kyennyt ymmärtämään. Hyvä, kun kykenen ymmärtämään sitä vieläkään.

Nyt minulla on sisälläni hyvin päättäväinen nuori neiti, joka on saanut mandaatin vahtia, että pidän itsestäni huolta. Sen ensimmäinen käsky oli leipoa piirakkaa, joten leivoin. Heti huolehdittuani tärkeämmistä, kuten unesta (3 tunnin kevyet päiväunet) ja nestetasapainosta. Nyt voisi testata, miten tuo raparperipiirakka onnistui. :)

29.4.2017

Olen väsynyt

Helvetti. Milloin tässä näin pääsi käymään? Nukun koko yön ja päivän ja herättyäni pesukoneen tyhjentäminen on niin suuri urakka, että meinaan pyörtyä. Lyhyinä hereilläolon hetkinä jaksan leikittää kissoja tai ruokkia kissat. En sekä että. Jokaisena päivänä on yksi tavoite. Useampaa ei jaksa. Tänään tavoite oli saada maksettua laskut. Ylitin itseni, ja laitoin samalla hakemuksen Kelaan. Jos saisi taas sairauspäivärahat ja asumistuet pyörimään.

Nuku.
Syö.
Liiku.
Hoida kissat.

Siinä on asiat, jotka päivittäin pitää hoitaa. Herään sitten mihin aikaan päivästä tahansa, aloitan ensin aamupalasta. Syön sen. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön päiväruuan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön välipalan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön iltaruuan. Jos senkin jälkeen on vielä nälkä, syön iltapalan.

Tavoite on nyt saada riittävä kalori- ja ravinnemäärä vatsaan. En edes haaveile säännöllisistä ruokailuajoista tai säännöllisestä vuorokausirytmistä, ennen kuin tämä valtava väsymys alkaa hellittää.

Liikunnalla tarkoitan tässä vaiheessa sitä, että nousen sängystä ja kuljen muuallekin kuin vessaan. Kissojen leikittäminen on nyt riittävä urheilusuoritus.

Miten tässä taas kävi näin?

Luen kirjaa, jossa tulkitaan Buddhan opetuksia. Kirjan ohjeet voisi tiivistää:

1. Rakasta itseäsi.
2. Tunne itsesi.

Kun en jaksa kuin maata sängyssä ja hengittää, opettelen ensimmäistä kohtaa. Jos se alkaa jossain vaiheessa sujua, voisi alkaa harjoitella meditaatiota. Sen pitäisi johtaa kohtaan 2. Jo tämä ensimmäinen kohta on vaikea, kun päässä pyörivät työjutut, asiakaskohtaamiset ja rahahuolet. Ja se, miten minä onnistuin TAAS väsyttämään itseni melkein hengiltä.

Näin jälkikäteen stressi on nähtävissä blogissani. Väsymys on nähtävissä blogissani. En vain halunnut nähdä sitä. Yritin jaksaa toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen asti. En jaksanut.

Nyt sitä sitten ollaan taas kohdassa 1: Rakasta itseäsi. Tässä päivässä se tarkoittaa:

Pidä huolta itsestäsi.

Mutta kaiken väsymyksenkin keskellä huomaan, miten kauas olen kulkenut. En sairasta masennusta, vaikka olen väsynyt. Trauma ei enää pidä otteessaan. Kaikki ei ole mustaa tervaa. Kaikki ei satu. Kaikki ei tunnu ylitsepääsemättömältä. Osat eivät hypi ympäriinsä. Huomaan vain unohtaneeni kuunnella itseäni. Opin, että yritän tehdä elämästäni vaikeampaa, kuin sen tarvitsee olla. Ehkä olen vihdoin valmis ottamaan elämän rennosti?

Muistutan itseäni mantrastani, ja yritän kohdistaa sen itseeni, en vain muihin:

Rakkautta & myötätuntoa.

26.4.2017

Toimintaohjeet

Kävin terapeutin juttusilla. Virallisesti olin saanut työterveydestä lähetteen työnohjaukseen, mutta halusin jonkun ulkopuolisen arvion työkyvystäni ja siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Tunsin olevani aivan hukassa ja kyvytön tekemään päätöksiä. Etsin siis pätevimmän ihmisen, jonka lähiseudulta löysin.

Tunnin juttelun jälkeen terapeutti totesi, että elämäntilanteeni on ollut kuormittava ilman riittäviä lepojaksoja ainakin vuodesta 2009. Olen tällä hetkellä työkyvytön. Hän neuvoi minua ottamaan tavoitteekseni sen, että palaan terapiaan mahdollisimman pian. Se tarkoittaa, että minut pitää ensin saada psykiatrisen avun piiriin 3kk ajaksi. Eli pyydän lääkäriltä lähetteen psykiatrille ja sieltä eteenpäin. Pyydän lääkäriltä myös B-lausunnon sairauslomaa varten, enkä enää palaa töihin nykyiseen työpaikkaani.

Ohjeet olivat yhtä aikaa sekä järkytys että helpotus. Joku muukin oli sitä mieltä, että en ole työkykyinen. Joku muukin oli sitä mieltä, että nykyinen työpaikkani ei ole normaali tai terve työympäristö. Toisaalta koin häpeää "luovuttamisesta" ja tunsin pettäneeni "kaikki". Rahatilanne huoletti.

Terapeutti myös huomautti, että minulla on selkeästi tapana järjestää elämäni kuormittavaksi. Siis kuormittavammaksi, kuin sen tarvitsisi olla. Tätä asiaa pitäisi puida terapiassa. Mutta ennen kuin voin mennä terapiaan, elämäntilanteestani pitää saada niin vakaa kuin mahdollista. Se tarkoittaa paitsi rahatilanteen selvittämistä, mahdollisesti myös eroa. Tämä suhde vie minulta voimia, jotka minun pitäisi kyetä suuntaamaan terapiaprosessiin.

Kävin hakemassa kirjastosta pinon kirjoja, niin kuin aina teen käännekohdissa. Traumaterapiakeskuksen kirjoista kaikki olivat lainassa, paitsi yksi satukirja (joka on hyvä, lukekaa se). Niiden sijaan lainasin siis kirjoja häpeästä, läheisriippuvuudesta ja kyvystä elää itsensä kanssa. Yritän niiden avulla saada aivoni ajattelemaan jotain uutta.

Tällä hetkellä olen todella vaikeaa seuraa. Olen vihainen ja se huokuu yli. Minulla on lyhyt pinna, enkä jaksa edes kissojani. Heräsin ahdistukseen vähän ennen kolmea unta parantavasta lääkkeestä huolimatta. Ehkä tämä taas tästä.

19.4.2017

Välihuomautus


BTW: Minusta on täysin oikeutettua syödä kakkua aamupalaksi niin kauan, kun joutuu näkemään tuollaisia unia.

Koska minulla ei ole kakkua, syön keksejä.

Haluan myös korostaa, että en pääasiallisesti syö aamiaiseksi kakkua, vaan puuroa. Koska en nähnyt unia lainkaan ennen kuin jäin sairauslomalle.

Perkeleen sairausloma.

Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä

Varoitukset: Pedofilia, veri, raiskaus, nylkeminen, paloittelumurha. Älä lue tätä tekstiä, ellet ole hyvässä kunnossa.

En ole paljoa päivitellyt, koska tiedän, että jälkikäteen en halua muistaa tätä vaihetta.

Se alkoi jo viime syksynä. Näin unen, josta muistan jälkikäteen vain, että Muumi tunkeutui ihoni läpi ulos minusta, lähes yhtä suurena kuin minä itse. Hän kirkui. Jotenkin uni liittyi mielensärkijään ja laiminlyöjään. Jotenkin se liittyi seksuaalisuuteen.

Muutama kuukausi tuon jälkeen kaikki seksiin mitenkään liittyvä alkoi ahdistaa minua liikaa. En kyennyt edes pussailemaan. Dyykkarin kosketus iljetti.

Nyt näin unta, jonka jälkeen jokin minussa muuttui. Herättyäni päässäni pyöri vain sanat: Häpeä. Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä.

Unessani olin pimeässä sikalassa. Ympärilläni oli joukko miehiä, jotka panivat porsaita. Yksi miehistä (ilmeisesti sikalan omistaja) selosti, kuinka porsaat olivat vielä niin kehittymättömiä (eli pieniä), että välillä ne vuotivat runsaastikin verta. Yksi miehistä antoi käteeni valokuva-albumin. Hän selitti, että hän on aikoinaan kuulunut sikojennussijoiden kerhoon, mutta ei enää. Albumiin hän oli koonnut parhaat palat. Selasin mustia sivuja, joille oli liimattu teipin avulla mustavalkoisia kuvia. Katsoessani tarkemmin yhtä kuvaa, se heräsi henkiin. Kuvassa oli mustaan, kiiltävään nahka-asuun puettu mies, josta näkyivät vain silmät. Aluksi hän poseerasi kuvaajalle, mutta hänet huudettiin pois tieltä. Hänen siirryttyään, näin hänen takanaan miehen, joka pani porsasta. Mies istui aitauksen reunan päällä, porsas roikkui velttona hänen edessään. Veripisaroita leijui ilmassa miehen puuskuttaessa. Ne levisivät ympäristöön kuin punainen usva. Haistoin raudan ja myskin ja hien. Siinä kuvan kautta miestä katsoessani, näin hänet sellaisena, kuin hän oli: Sikana. Hänellä oli sian pää naamiona. Hänen karvainen, lihava vartalonsa hyllyi hikisenä hänen ponnistellessaan.

Miehet huusivat, että laukaise kameran ohi, saadaan hieno kuva. Sikamies ähki ja puhisi ja äkkiä kuvaan sinkosi valkoista nestettä. Sikalan isäntä riensi ottamaan pyörtyneen porsaan vastaan ja sanoi sen lähtevän teuraaksi. Se vietiin nopeasti pois kuvasta. Muut miehet, jotka olivat suorituksen ajan kehuneet ja kannustaneet sikamiestä, tulivat lyömään häntä selkään: Hyvä mies, hyvin tehty.

Tuijotin puuskuttavan miehen veristä haaroväliä, veristä, velttoa penistä kaiken sen karvan keskellä ja voin pahoin. Mielessä kävi ajatus, että miehet suostuvat tähän vapaaehtoisesti, mutta kehtaavat valittaa naisten menkoista.

Sitten uni vaihtui. En enää katsellut kuvaa, vaan miehet halusivat esitellä minulle toimintaansa laajemmin. Oppaani vei minut valtavaan halliin, kuin kivikatedraaliin. Täällä oli naisiakin. Yksi heistä makasi vatsallaan valtavalla alustalla, kuin pyöreällä tarjottimella. Hänet oli sidottu paikoilleen käsistä ja jaloista. Toinen nainen, pukeutuneena paljastavaan iltapukuun, selosti, miten tämä nainen (ammattini edustaja) oli rikkonut lapsia vastaan ja ansaitsi nyt rangaistuksensa. Nainen nimesi kaksi ihmistä, miehen ja naisen, jotka olivat nylkeneet ammattini edustajan tästä hyvästä.

Nyljetyn naisen suolet oli vedetty ulos ja ne levisivät hänen sivulleen kuin jossakin makaaberissa taidenäyttelyssä. Sikamiehet parveilivat ympärillämme, yrittäen nähdä jokainen vielä paremmin. Kuljin välillä oppaani perässä, ja hän vastaili kysymyksiini. Aina, kun näin ammattini edustajan uudelleen, hänestä oli revitty lisää paloja irti. Lopulta hän oli vain hermokimppu, selkäydin ja aivot, joihin jätetyt silmät tuijottivat eteensä kivettyneinä. (Tämä kai viittaa siihen, että olen taas sairauslomalla loppuunpalamisen vuoksi. Hermoni eivät kestäneet työtahtia kaiken muun keskellä: Minusta tuli hermokimppu.)

Taas uni muuttui. Piti lähteä metsästämään uutta riistaa, juhlapukuun pukeutunut nainen julisti. Lähdimme kaikki hallista ulos. Jotenkin minä päädyin saaliiksi.

Sitten olinkin hienoissa juhlissa sukulaisteni kanssa. Muut olivat pukeutuneet juhla-asuihin. Olin mummoni kanssa. Tajusin hänen olevan humalassa, kun hän kaatui minua vasten ja tahri pukuni punaviiniin. Mummoni on henkeen ja vereen raittiusyhdistyksen jäsen, joten tämä järkytti minua. Tajusin pukuani katsoessani, että se oli morsiuspuku. Ukkini ryntäsi paikalle rauhoittelemaan mummoa. Minä päädyin yksin puhdistamaan viiniä puvustani. Löysin lopulta vessan, jossa ei kyllä ollut kuin jokin vanha työhaalari, yhä hiekkainen, jolla pystyin puhdistamaan viiniä puvustani*. Otin haalareista riekaleen ja aioin hangata sillä pukuani. Pysähdyin, kun huomasin, että pukuni helmassa oli kuvia mummostani ja hänen ystävistään. Kuvat olivat mustavalkoisia, paitsi että yhdessä mummoni oli tahriutunut punaiseksi, toisessa hänen hämmästyneen näköinen ystävänsä oli keltainen. Hankasin pukuani työhaalarin palalla, ja punainen lähti mummostani. Keltainen lähti hänen ystävästään, paitsi kasvoista, jotka joka hankauskerran jälkeen muuttuivat yhä hämmästyneemmiksi, yhä pelokkaammiksi ja lopulta niiltä kuvastui valtava inho.**

(* Tämä kai viittaa siihen, että joudun tekemään psyykkistä työtä puhdistaakseni itseni kaikesta tästä sonnasta. Mummoni humalatila taasen viittaa siihen häpeään, jota hän kokee tapahtuneista hirveyksistä, ja jota hän ei pysty kohtaamaan.)

(**Tämä kai viittaa siihen, että tämä mummon ystävä on saattanut huomata jotain, mutta ei ole sanonut mitään, etäännyttänyt vain itsensä. Minun pitää ehkä puhua hänen kanssaan, ennen kuin hän kuolee tai dementoituu.)

Silloin sukuni pelmahti huoneeseen ja he lähtivät viemään minua jonnekin. Muistan, että uni jatkui vielä pitkään, ja siinä oli tärkeää saada eri ihmiset pariutumaan ja harrastamaan seksiä keskenään, koska “muutoin avioliitto ei ole täydellinen”, mutta yksityiskohdat ovat kadonneet mielestäni.

Herättyäni päässäni hoki: Häpeä. Lamaannuttava, kaikenkattava häpeä.

Minusta tuntui erilaiselta. Se puristava tunne, joka on ympäröinyt sydäntäni ja henkitorveani kaikki nämä vuodet, oli kadonnut. Minun on helpompi hengittää ja olla.

Päätin tulla kirjoittamaan tämän ylös ja soittaa sen jälkeen yhteen numeroon ja yrittää saada itselleni terapeutti. Valitettavasti kello on jo niin paljon, että paikka on jo kiinni.

Huomenna uusi yritys.

Tajusin unen myötä, että olen aina hävennyt itseäni kaikkialla. Aina, ja kaikkialla. Kun olen ollut koulussa, häpesin itseäni. En tajunnut, miksi kukaan haluaisi olla ystäväni, koska häpeä oli lamaannuttanut minut. Yläasteikäisenä näin itseni köysiin kiedottuna ja tajusin sitoneeni itseni pieneksi kääröksi, etten vain näyttäisi muille, millainen olen. Häpeä teki nuo köydet.

Ehkä minä nyt olen valmis lopettamaan häpeän? Unen aikana näin vihdoin, että se häpeä ei ollut minun. Se kuului aikuisille ihmisille, jotka raiskasivat pikkulapsia seurauksista välittämättä. Ja vielä kehuivat ja kannustivat toisiaan, sekä tapahtuman aikana, että sen jälkeen. Se oli sairautta. Heidän tulisi hävetä, ei minun. He olivat hulluja ja sairaita, en minä. Minä tulin heidän tekemästään sairaaksi, mutta minä paranen.